Pinta on tyyni, mutta alla kuohuu. Ego pitää julkisivua yllä, mutta Id vie ja siinä sitten vikistään. Yhteiskunnassa näytellään sisäsiistiä, mutta sisimmässään jokainen on peto/rasisti/tunteva ihminen/arvoitus.
Esimerkkinä tästä: ”Jouka Valkaman uusi teos, 91° N, pohtii yhteisöä, jonka näennäinen harmonia ja kulissit alkavat murtua. Voiko ihminen paeta menneisyyttään?” Kylmän ja kovan pinnan alta tunkeutuu esiin herkkä ja kaiken muuttava rakkaus ja toisaalta näennäisen 50-luvun parisuhdeidyllin alta paljastuu patriarkaalinen sorto ja ahdistus. (oli muuten riittävän populistista modernia tanssia että itse tajusin, ja siis myös pidin)
Ajatus siitä, että pinnan alla vaanii ihmisen tai asian syvin olemus, joka ”on totta”, toisin kuin ”näytelty” pinta on tietenkin vanha, vähintään Freudilta, luultavasti vanhempikin.
Ei ole mitenkään ilmeistä, että se mikä näkyy olisi jotenkin vähäarvoisempaa kuin se mikä jää piiloon. Noin äkkiseltään voisi luulla päin vastoin: esiin jää usein tulematta asioita siksi että ne ovat epäolennaisia. Ja viimekädessä koko jaottelu on tietenkin mielivaltainen.
Tämän logiikan takana on kulttuurinen malli jossa asiat täytyy jakaa ”pintaan” ja ”sisäiseen” jotta pinta sitten voitaisiin kuoria ja paljastaa sisäinen. Ja jostain syystä se sisäinen on yleensä hyvin tiedossa jo ennen kuin aletaan kuoria. Ehkä tarve ”paljastaa” jonkun ”oikea karva” lähteekin siitä, että se miltä asiat näyttävät ei vastaa sitä miten niiden haluaa olevan: jos näet väärin, katso tarkemmin kunnes näet mitä haluat.
Sitäpaitsi on oikeastaan aika epäkohteliasta ruveta katselemaan toisten itselleen luomien naamioiden taakse. Mutta taiteen materiaaliksi yleiset ajatusmallit tietysti sopivat hyvin, koska niiden kautta teokseen saa kosketuspintaa. Jos tekisin modernia tanssia siitä miten pinnan alta paljastuminen on oikeastaan näennäistä ja se löytynyt ”todellisuus” katsojan luomus, tajuaisiko sitä kukaan?
Sitten pitäisi vielä vaan osata tanssia…