Man at his highest

Ayn Randin mukaan taiteen tehtävä on ” [to] present men as they ought to be”, ”Life, not as it is, but as it could be and should be”. [1] Tai toisin sanoin ”show man at his highest potential”. [2]

No niin, eikös se ole tässä:

Hiukan liiankin korostetun lihaksikkaita ja hyväkuntoisia ihmisiä, joille laulu täysin palkein raskaasti jumpatessa ei tuota mitään ongelmaa. Leveä, sekä itseensä että asiaansa rajatta uskova hymy ja yksinomaan positiivinen tunnelataus. Kiinnittäkää myös huomiota ruumiinkieleen, joka korostaa voimaa, vitaaliutta, tahtoa ja pyrkimystä yhä ylemmäs. Sankarihahmo on korostetun pyhimysmäinen valkoisessa asussaan, mitä vaikutelmaa vielä korostaa jaloissa palvovat airobik-ohjaajat.

Lyriikkaa (ja modulaatiota) myöten teos pyytää kuulijaa mukaansa yhä korkeammalle, yhä parempaan tulevaisuuteen jossa meillä on… öö, kosminen niittari jolla nitoa kansat toisiinsa?

Samasta peruslähtökohdasta obektivistien kanssa taiteen suhteen lähti myös sosialistinen realismi. En sano, että kumpikaan olisi täysin väärässä, mutta sosialistisen realismin erottamaton kumppani oli reaalisosialismi.

Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua

Vietin eilen vajaan tunnin rullaluistelemalla ympäri Vallilaa, Alppilaa, Pasilaa, Kumpulaa ja Käpylää. En talven jäljiltä muistanutkaan miten mukavaa puuhaa se on. Liikkumisnopeus on riittävä ettei tuskastu kuten lenkkeilyssä, mutta toisaalta liikuntana se on paljon monipuolisempaa kuin pyöräily (joka kuitenkin on huomattavasti kätevämpi tapa liikkua paikasta toiseen).

Rullaluistelu on ehkä luonnosta vieraantunein tapa liikkua. Se edellyttää ehdottomasti asfalttia (tai betonia), eikä mielellään edes kivistä maantieasfalttia, vaan pikipitoisemman pyörätien tai jalkakäytävän. Sanalla sanoen se edellyttää kaupunkia. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin.

Alkuperäinen vieraantuminenhan on Parta-Kallen juttuja. Hän kertoo siitä kuinka 1800-luvun moderni työläinen on vieraantunut todellisesta luonnostaan ihmisenä, koska ei hallitse ympäristöään, erityisesti ei hallitse työtä jota tekee. Pohjimmaisena syynä tähän on ”tavarafetissi”, jossa ihmisten suhteet pelkistyvät vaihtosuhteiksi ja sitä kautta tavaraksi.

Sen sijaan tämä uudempi luonnosta viertaantuminen on pikemminkin sitä, että ihminen hallitsee liikaa ympäristöään: hybriksen vallassa ei ymmärrä olla nöyrä ja tehdä niin kuin kuuluu, vaan viilettää aivan liian lujaa rullaluistimillaan. Jos luonto olisi tarkoittanut ihmisen luistelemaan kaduilla, meillä olisi rullat jaloissa ja asfaltti kasvaisi niityille itsekseen!

Marxin vieraantumisen kritiikki kumpusi ihan oikeista ongelmista työläisten elinoloissa. Sosialistisen vallankumouksen sijasta kuitenkin paras toistaiseksi kokeiltu ratkaisu on ollut työlainsäädäntö, jolla työstä tehdään vähän vähemmän kaikennielevää. Yhtenä pienenä seurauksena tästä oli harrastusten syntyminen. Esimerkiksi rullaluistelun.

Luonnosta vieraantumisesta taas tavataan syyttää hippejä jotka eivät ymmärrä että kettuja kuuluu pitää häkeissä, tai city-vihreitä, jotka kehtaavat vaatia tietulleja, vaikka vain maasturilla pärjää Lapin erämaissa. Puhumattakaan kasvisyönnistä, koska niin se vaan menee luonnossa että ihminen syö sisätiloissa kasvanutta lehmää joka syö lajitovereitaan ja eteläamerikkalaista soijaa.

Filosofeerailuksi tämä taas meni. En minä mahda mitään sille että ajattelen tälläisiä rullaluistellessani. Olen varmaan vieraantunut arkielämästä.

You can call me Al

Selittäkääs joku miksi tämä on soinut päässäni viimeiset 4 päivää.

Tai siis se soi päässä koska katson sen aina pari kertaa päivässä uudestaan, mutta miksi ihmeessä koen tarvetta katsoa sen yhä uudestaan?