Tohtori Cartwright kuvasi artikkelissaan vuonna 1851 psyykkisen sairauden nimeltä drapetomania (kreik. drapetes = karkuri, mania = hulluus, karkuruushulluus siis), joka selitti miksi orjat karkasivat heidän parastaan ajattelevilta isänniltä. Wikipedian mukaan ”Monet orjanomistajat uskoivat parantavansa orjien elämää, eivätkä siten käsittäneet miksi jotkut halusivat karata.”
Ovatko orjanomistajat oikeasti voineet ajatella noin? Vai onko kyse vain poliittista propagandaa varten tehdystä hölynpölytieteestä, johon juuri kukaan ei tosissaan uskonut? Tätä ilmeisesti pohtii joku muukin.
Tähän voidaan otaa kaksi eri kantaa, kutsun niitä nyt (kiusallani) positivistiseksi ja relativistiseksi. Positivistiselta kannalta katsottuna on täysin uskomatonta että joku voisi ajatella noin omituisesti. Onhan se aivan ilmeistä, että orjat kärsivät ja kaipasivat vapauteen. Kyseessä täytyy siis olla poliittinen propaganda tai jonkun myöhemmin kehittämä olkinukke. Positivistinen kanta on karrikoiden, että toiset ajattelevat niin kuin minäkin, onhan se aivan ilmeistä mikä on järkevää!
Relativistinen kanta taas lähtee siitä että toiset (so. orjanomistajat) ajattelevat aidosti toisin, yhteismitattomista lähtökohdista, ja heidän ajattelunsa käsittäminen voi olla minulle mahdotonta. Korkeintaan siihen voi koittaa eläytyä. Tämä sitten johtaa kaikenlaiseen eläytyilyyn ja hullunkuristen uskomusten kehittelyyn siitä miten muut ajattelevat. Tarpeeksi jatkamalla päästään siihen, kuinka orjat eivät halua karata, koska heidän ajattelunsa lähtee siitä että he ovat orjia…
Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, missä määrin muut voivat ajatella toisin kuin minä. Ja totuus on tietenkin tapauskohtainen. Ihmisillä selvästikin on taipumus kuvitella muiden ajattelua samanlaisemmaksi kuin se onkaan: sellaista toiseutta, josta ei ole omakohtaista kokemusta, on vaikea kuvitella. Toisaalta jotkin ajatusradat tuntuvat olevan koodattu geeneihimme. Esimerkiksi insestitabu on melko universaali.
Kirjoituksen otsikko on lainaus jostain, minulla ei enää ole aavistustakaan mistä, mutta se meni sanatarkasti noin ja sanoja oli joku jenkki. Se sopii aiheeseen kahdellakin tavalla hyvin. Ensinnäkin se on esimerkki absurdiin asti kärjistetystä positivistisesta ajattelusta. Toisekseen en oikein osaa päättää, voinko uskoa että se olisi aito kommentti, vai onko sen pakko olla vitsi. Onko typerää Amerikka-vihaa uskoa että (edes jotkut) jenkit voivat olla noin tyhmiä, vai onko typerää idealismia kuvitella, ettei noin typeriä ihmisiä olisi olemassa?
Itse ratkaisen ongelman niin, että en oikeastaan tiedä, kysymys jää avoimeksi. Kestän ilmeisesti ambivalenssia kohtuullisen hyvin. Sen sijaan tohtori Cartwrightilla oli toinenkin kätevä diagnoosi, joka ehkä sopisi tälläiseen päättämättömyyteen, dysaethesia aethiopica.