Yhdeksäs planeetta, eli postmodernia taivaanmekaniikkaa

24.8.2006 tapahtui jotain merkittävää. Aurinkokuntamme menetti yhden planeetan. Todellisuus jossa elämme muuttui, kun kansainvälinen tähtitieellinen unioni päätti lakkauttaa planeetta Pluton äänestyspäätöksellä.

Se Pluto, joka on jäätynyt pieru jossain tuolla viiden valotunnin päässä, kiertää siellä vanhaa rataansa, mutta planeetta Pluto olikin sosiaalinen konstruktio, kulttuurinen tuote siinä kuin mikkihiiren koirakin.

Näin jälkikäteen, kyse on tietenkin pienestä trivialiteetista. ”Planeetta” on vain nimilappu, joka liimataan sopivat kriteerit täyttäviin taivaankappaleisiin. Ja määritelmää voidaan muuttaa, sehän on vain yhteinen sopimus. Fysiikka tai itse taivaankappaleet eivät siinä muutu miksikään.

Mutta jos olisit mennyt selittämään tätä jollekin valistuneelle maallikolle vuosien 1700 ja 1960 välillä, hän olisi joko 1) pitänyt sinua tärähtäneenä, tai 2) myöntänyt, että olet toki periaatteessa oikeassa, mutta kuitenkin tärähtänyt, koska emmehän me nyt käytännössä voi mennä sopimaan että pöytä onkin nyt nimeltään tuoli tai että planeetta ei olekaan planeetta.

Täytyy muistaa, että planeettoja oli aikoinaan kiinteä määrä, viisi, ja ne edustivat antiikin jumalia. Keskiajan kristillisille skolastikoillekin Ptolemaioksen taivaanmekaniikka planeettojen silmukkaratoineen oli kiistaton Jumalan antama totuus. Useimmat keskeiset kiistat ja uudet opit, jotka liittyivät tieteelliseen vallankumoukseen käsittelivät juuri taivaanmekaniikkaa. Galileo havaitsi Jupiterin kuita ja venuksen vaiheet, sekä väitteli inkvisiittorien kanssa heliosentrismistä. Newton loi klassisen mekaniikan Principiassa nimenomaan taivaankappaleiden liikkeiden perusteella. Newtonin taivaanmekaniikkaa käytetään usein esimerkkinä vahvasta tieteellisestä teoriasta, koska sen avulla löydettiin Neptunus.

Ensin planeettojen määrä ja olemus tuli jumalalta annettuna totuutena, joka voidaan lukea auktoriteettiteoksista. Sitten ne ovatkin luonnon objekteja, joita voidaan tutkia ja löytää lisää, eivät kirkon päätettävissä vaan tiedemiesten löydettävissä. Mutta maailma on taas muuttunut, ja nyt niitä voidaan pudottaa äänestyspäätöksellä, kuin celestiaalisissa idols-kisoissa konsanaan. Pluton suoritus ei vakuuttanut raatia.

Newtonin mekaniikka ei ole väärässä. Suhteellisuusteorian mukaan se pätee tietyissä erityisolosuhteissa (jossa kaikki arkielämässä tapahtuu), mutta kun olosuhteet poikkeavat tästä, se ei enää täsmää. Samaten klassinen mekaniikka pätee planeettojen liikkeisiin, mutta ei siihen, ovatko ne itse asiassa planettoja, koska se taas on ihmisten sopimus. Pieni ero, eikä yleensä merkittävä. Mutta riitti kadottamaan yhden planeetan. Se, että tämä on meille triviaalia tarkoittaa vain, että olemme oikeastaan kaikki konstruktivisteja.

Samaan tapaan nähdäkseni useimmat post-sitäsuntätä-filosofiat ovat relevantteja lähinnä käsiteltäessä erikoistapauksia ja sivumerkityksiä, jotka eivät useimmiten ole merkittäviä, kun tarkastellaan konventionaalisia asioita. Se, missä määrin sukupuoli on performatiivista on lopultakaan sangen harvoin oleellista tavalliselle perusheterolle. Mutta sukupuoltaan vaihtavalle se on, koska uusi rooli on pakko opetella, se ei synny leikkauksessa.

Näihin teorioihin liittyy yleinen kirjoitustapa, jossa ne esitetään paljon räväkämmin ja laajemmalla pensselillä kuin niiden mielekäs sisältö oikeastaan antaisi myöten. Ehkä esimerkin korostamiseksi, ehkä kiusallaan, ehkä pakottaakseen ajattelemaan, en tiedä. Ne vaativat omaa, aktiivista lukutapaansa, jossa lulkija joutuu rakentamaan päänsä sisälle mielekkään tulkinnan joka selittää luettavan tekstin, ja työskennellä sitten tämän tulkinnan kanssa, eikä ”tekstin suoraan” (tekstiä an sich ei tietenkään voi lukea, ainoastaan tulkita, lukekaa vaikka Derridaa).

Voi tietenkin olla, että tämä on vain oma luentani, eikä näitä teorioita ole tarkoitettu tulkittaviksi tähän tapaan. Mutta näin luettuna niissä on usein jotain järkeä, ja niitä järkevinä pitävät ihmiset tuntuvat usein lukevan ne näin (eivät toki aina). Vastaavasti niitä järjettöminä pitävät ihmiset lukevat ne yleensä jotenkin muutoin.

ps. Tässä vielä videoesitys aiheesta. Kiitokset kersalle.

IPR-järjestelmän perusteita: talous

Taloudesta puhuttaessa viimeeksi käsittelemäni edistys tarkoittaa likimain bruttokansantuotteen kasvua. BKT:ssä on tietenkin ongelmansa: se ei mittaa suoraan tuotettua hyötyä, vaan julkisesti käytyä kauppaa, mikä on eri asia. Ulkoishyödyt ja -haitat eivät siinä myöskään suoraan näy: esimerkiksi metsäntuho tai rapautuneet kansalaisoikeudet eivät aiheuta lyhyellä tähtäimellä BKT:n laskua, vaikka pitkällä välillä voivat hyvinkin aiheuttaa.

Kansantalouden kokonaisuudessaan kasvu (mukaanlukien ei-rahallinen talous, ulkoisvaikutukset jne) on kuitenkin taloudellisen edistyksen mielekäs mitta, ja BKT on sille yleisesti käytetty, vaikkakin ongelmallinen proxy. Käytän siis sitä. Parempia mittoja saa ehdottaa.

Talousvinkkelistä katsottuna kysymys IPR:n tarkoituksenmukaisuudesta asettuu siis: aiheuttaako IPR-järjestelmä (tai sen osa) enemmän BKT:n kasvua, kuin jokin toinen vaihtoehto. Vaihtoehto voi olla vaihtehtoinen malli, tai sitten koko järjestelmästä luopuminen. IPR:ää voi toki tarkastella muustakin näkökulmasta, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kysymys on ainakin periaatteessa empiirinen. Voidan pyrkiä vertaamaan kansantalouttataloutta, jossa ohjelmistopatentit ovat käytössä talouteen, jossa ne eivät ole käytössä. Tai voidaan koittaa simuloida, aiheuttaako Disneyn yksinoikeus Mikki-hiireen suuremman taloudellisen hyödyn, kuin mitä vapaa Mikki-hiiren käyttöoikeus aiheuttaisi. Kuten noita esimerkkejäni miettiessään jo huomaa, käytännössä IPR-järjestelmän vaikutusten laskeminen ei ole niin kovin suoraviivaista.

Jotkut yksityiskohdat tosin ovat selkeitä. Esimerkiksi kirjat tai tallenteet, joista ei ole otettu painosta pitkään aikaan, sanokaamme 10 vuoteen, eivät juuri koskaan tuota oikeudenhaltijoille (ja siten kansantaloudelle) senttiäkään tekijänoikeuden lopun voimassaolon aikana. Siten niiden kohdalla mikä tahansa muu malli olisi lähes varmasti tuottavampi, vaikka tuotto saattaisi jäädä pieneksi. Ratkaisun ei toki tarvitse välttämättä tarkoittaa tekijänoikeuden raukeamista, muitakin vaihtoehtoja on.

Erityisesti patenttien kohdalla BKT-vertailu on relevantti tarkastelutapa. Mutta patenttienkaan tapauksessa kaikki alat eivät ole samassa tilanteessa. On lähes itsestäänselvää, että softapatentit ovat voittopuolisesti haitallisia, mutta lääkepatenttien kohdalla kysymys ei ole aivan yhtä helppo. Kysymys ei siis ole siitä, pitäisikö lääketutkimusta rahoittaa, vaan siitä, olisiko sen rahoittamiseen olemassa tehokkaampia malleja, kuin nykyinen. Muista aloista en osaa suorilta sanoa kauheasti.

Sivumennen sanoen, ajatus patenttioikeuden muuttelusta alakohtaisesti ei ole mitenkään epärealistinen. Patentoitavien asioiden joukko on jatkuvasti elänyt patentin keksimisestä asti, ja kysymys on mitä suurimmassa määrin poliittinen. Viimeeksi 2005 EU-parlamentti päätti hylätä softapatentit (tosin suomen patenttitoimisto myöntää niitä silti, vaikka ne ovat myös vastoin Suomen lakia…)

Nämä tekstit ovat osa työtäni Vihreiden tekijänoikeustyöryhmässä. Tarkoitukseni on jäsentää ja konkretisoida omaa ajatteluani asiassa, ja myös hakea uusia ajatuksia. En tässä sarjassa vielä yritäkään hahmotella millainen IPR-järjestelmän oikeastaan pitäisi olla, haen vaan reunaehtoja ja argumentteja. Tekstit saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja myös sisäisesti. Saatan myös muuttaa mieltäni kesken kaiken. Kaikenlainen palaute ja kritiikki sekä linkkivinkit hyviin teksteihin ovat erittäin tervetulleita.

IPR-järjestelmän perusteita: edistys

IPR, eli immaterial property rights tarkoittaa tekijänoikeuksia, patentteja, tuotemerkkejä ja ylipäänsä kaikkea omistusoikeutta abstrakteihin asioihin. Suomeksi usein käytetty termi ”immateriaalioikeudet” on harhaanjohtava, koska siitä puuttuu omistuksen korostaminen. Sananvapaus ei ole IPR:ää, vaikka se on immateriaalinen oikeus.

Eri IPR:n tyypit eroavat merkittävästi toisistaan, ja esimerkiksi tekijänoikeuden eri alatkin eroavat toististaan paljon. Kaikkiin niihin liittyy kuitenkin joitakin yhteisiä piirteitä. Koitan hahmotella niitä sarjassa kirjoituksia IPR:n perusteista.

Nämä tekstit ovat osa työtäni Vihreiden tekijänoikeustyöryhmässä. Tarkoitukseni on jäsentää ja konkretisoida omaa ajatteluani asiassa, ja myös hakea uusia ajatuksia. En tässä sarjassa vielä yritäkään hahmotella millainen IPR-järjestelmän oikeastaan pitäisi olla, haen vaan reunaehtoja ja argumentteja. Tekstit saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja myös sisäisesti. Saatan myös muuttaa mieltäni kesken kaiken. Kaikenlainen palaute ja kritiikki sekä linkkivinkit hyviin teksteihin ovat erittäin tervetulleita.

—-

IPR ei ole ”luonnollista” omistusta, vaan se on lainsäädännöllä luotu konstruktio. Toki fyysisten asioiden omistuskin on lainsäädännöllä määriteltyä, mutta sen ja IPR:n välillä on silti selvä ero. Jos joku varastaa minulta kännykän, tai vaikka tontin, olen menettänyt kännykän (tai tontin). Jos joku ottaa luvattoman kopion joka rikkoo immateriaalisia omistusoikeuksiani, olen menettänyt potentiaalisen mahdollisuuden myydä kopio hänelle. Itse IPR:n alaista teosta tai ideaa en ole menettänyt.

Tämä IPR:n luonne ei sinällään tee siitä mitenkän hyvää tai huonoa. Oleellista on vaan ymmärtää, että se on eri asia kuin fyysisten asioiden omistusoikeus. Vastaavasti kuin avioliittokaan ei tarkoita puolison omistamista, vaikka historiassa on joskus näinkin ajateltu.

No niin, asiaan.

IPR:n tarkoitus on tukea edistystä, kulttuurin ja ideoiden mahdollisimman laajaa leviämistä mahdollisimman monen saataville.

Patenttien tarkoitus on edistää keksintöjen leviämistä ja niiden julkistamista, jotta niistä voitaisiin keskustella, ja muut voisivat hyödyntää tehtyä keksintöä. Keksijälle annetaan väliaikainen monopoli keksintönsä hyödyntämiseen, jotta hänellä olisi kannustin julkaista se, ja pitkän päälle kaikki saisivat hyödyntää sitä vapaasti. Muussa tapauksessa keksijä saattaisi koittaa piilotella keksintöään, eikä kukaan muu pääsisi hyötymään siitä.

Tekijänoikeuden tarkoitus on edistää kulttuurin tuotantoa, jotta mahdollisimman monella olisi pääsy mahdollisimman laadukkaiden kulttuuriteosten äärelle. Tämä on sanottu tiivistetyssä muodossa esimerkiksi USA:n perustuslaissa, jonka mukaan kongressilla on oikeus ”to promote the Progress of Science and useful Arts, by securing for limited times to Authors and Inventors the exclusive Right to their respective Writings and Discoveries.”

Kannattaa huomata, että tekijänoikeuden tarkoitus ei ole rajoittaa ideoiden tai teosten leviämistä, vaan tukea sitä. Käytännössä tekijänoikeus kuitenkin perustuu patenttien tapaan väliaikaiselle monopolille, eli rajoitusten asettamiselle muiden toiminnalle. Syynä tähän on se, että levittämisestä on mahdollista saada tuloja, joilla sitten voidaan tukea teosten tuottamista. Vaikka yksittäisen teoksen leviäminen täten heikkeneekin, lisääntyy laadukkaiden teosten tuotanto, joten kokonaisuutena kulttuuri edistyy. Tai se ainakin on tarkoitus.

Mitään moraalista oikeutta teoksen tai idean leviämisen rajoittamiseen ei ole olemassa. Luvattomat kopiot, luvaton levitys ym. ovat taloudellisia rikoksia. Tekijän moraaliset oikeudet koskevat vain tekijän mainitsemista ja hänen loukkaamistaan.

Useimmat linkit tuossa yllä olivat amerikkalaisiin teksteihin. Se ei ole sattumaa, tässä asiassa sikäläinen keskustelu on jonkin verran suomalaista kehittyneempää. Suomessa tekijänoikeuden ja jopa patenttien mutkaton samastaminen omaisuuteen on valitettavan yleistä, ja tekijänoikeuden tarkoitusta ei usein pohdita.

Tekijänoikeuden perusteena tuo esittelemäni edistyspyrkimys on parempi kuin ”ideat ovat omaisuutta”-ajattelu, koska edistyspyrkimys mahdollistaa ainakin periaatteessa kvantitattiivisen arvionnin. Jos tekijänoikeuden kestoa lyhennetään, heikentääkö se teosten tuottamista enemmän kuin lisää niiden leviämistä? Jos ohjelmistopatentit sallitaan, lisääkö se ohjelmistoteollisuuden innovaatioita enemmän kuin haittaa niiden käyttöönottoa?

Mikäli tekijänoikeuden lähtökohta olisi, että ”mun ideaa ei saa muut varastaa!”, mahdollisuus tälläiseen tasapainon hakemiseen ja analyysiin menetetään ja järjestelmän rakentamisen perusteeksi jää lähinnä huutoäänestys. Itse ainakin preferoin analyyttistä lähestymistapaa, jossa asiat pyritään kvantifioimaan, milloin mahdollista.

Keskiolut maitokauppoihin

Minulla on vaatimus. Haluan keskioluen maitokauppoihin. Ei tarvitse olla tsekkejä tai irkkuja, eikä minkään sortin erikoisoluita. Ihan tavallinen suomalainen vaalea lager käy hyvin. Sandels, Karhu tai Koff, ei Lapparia tai Karjalaa kiitos. 0,33 litran tölkeissä.

Neljänsadan metrin sätellä kotoani on neljä pientä kauppaa. Niistä vain yksi myy minulle olutta. Sieltäkin sitä saa harvoin kylmänä ja se on usein lopussa. Toistan: puhun nyt tavallisesta suomalaisesta lagerista. Ostan minä muitakin oluita, mutta niitä voin hakea kauempaakin.

Kynnyksensi muodostuu tuo 0,33 litran tölkki. Lähistön kolme Alepaa ovat tiputtaneet sen valikoimistaan. Olutta saa 0,5l ja 0,568l (SI-järjestelmä, huhuu?) tölkeissä ja kohta varmaan litraisissa, mutta ei tavallisissa kolmanneslitraisissa. 0,5l ja isommat oluet väljähtyvät ennen kun ne ehtii juoda loppuun, ja ovat siis huonoja substituutteja tavallsielle tölkille. En halua niitä.

Ilmeisesti hyllyyn ei mahdu kolmea kokoa, joten pienin saa väistyä kun siinä on huonoin kate. Yhtä merkkiä saattaa löytyä lämpimänä 24-salkkuina. Yleensä Karjalaa.

Oikeastihan ongelma on tietenkin, että lähikauppani ovat kaikki pieniä, ja että kuluttajien vaatimustaso nousee koko ajan. Tarjolla olevien tuotteiden määrä on noussut jatkuvasti kymmeniä vuosia, ja odotukset kaupan tarjonnasta ovat nousseet samaa tahtia. Alle 400m^2 kaupoille alkaa olla aika vaikeaa tarjota kaikkea mitä haluttaisiin. On ihan ymmärrettävää, että riisiviinaetikkaa tai curry-tahnaa saa hakea jostain muualta. Mutta olutta. Tavallista. Suomalaista. Lageria. Mitä tekee kaupalla josta ei saa olutta?

Ongelma on sama suuressa osassa Helsingin kantakaupunkia. Ihan ydinkeskustassa on muutama iso kauppa, ja Hakaniemessä yksi, Kasarmitorilla, Kurvissa ja Pasilassa keskikokoiset (ai niin ja Aleksis kiven kadun S-market, mutta se on nykyään huono). Suurin osa Etelä-Helsinkiä, Töölö, Meilahti, Vallila, Hermanni ovat kaikki pikkukauppojen varassa. Valmiiseen kaupunkiin ei ole helppo saada uusia isoja liiketiloja, joten palveluverkko on jääny jälkeen ihmisten odotuksista. Eikä pikkukauppojen aukioloa suosiva laki ole varmasti myöskään edistänyt keskittymiskehitystä.

Kaksi noista naapuruston kaupoista on seinänaapureita. Ne kun yhdistäisi, niin se olisi jo keskikokoisen kaupan paikka. Ja Kurvin S-marketin vieressä on entinen Sesto ilmeisesti tyhjänä. Siihen saisi yhteensä jo aika ison marketin. Kolme kauppaa 400m säteellä riittäisi minulle hyvin, jos yksi niistä sitten olisi tarpeeksi suuri voidakseen pitää valikoimissaan olutta.

Viimeiset pari viikkoa olen käynyt kaupassa 800m päässä Kurvissa. Elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, ylimääräinen kävely on siihen nähden pientä. En usko, että palaan enää lähikauppoihin kuin satunnaisesti ostamaan jotain unohtunutta. Mutta tuntuu typerältä kantaa olutta niin kaukaa.

Pitäisikö tehdä manifesti addressit.comiin. ”Me allekirjoittaneet Suomen kansalaiset vaadimme, että olutta on saatava lähikaupoista. Perkele.

Vihreiden tekijänoikeustyöryhmä

Allekirjoittanut on tullut valituksi Vihreän liiton tekijänoikeustyöryhmään 2010. Työryhmän tehtävänä on tuottaa Vihreiden immateriaali- ja tekijänoikeuksia koskevat linjaukset linjapaperin muodossa lokakuun loppuun 2010 mennessä.

Työryhmän jäsenet:

  • Outi Alanko-Kahiluoto (pj)
  • Vesa Saarinen (sihteeri)
  • Jussi Airaksinen
  • Pirjo Hiidenmaa
  • Susa Junnola
  • Otso Kivekäs
  • Elina Koskinen
  • Irina Krohn
  • Anu-Elina Lehti
  • Hannu Oskala
  • Heikki Sairanen
  • Riikka Talvitie
  • Niklas Vainio
  • Kirsi Ylijoki

Kauheasti tuon enempää en tiedä vielä itsekään, konkreettiset asiat alkanevat selvitä jahka ryhmä aloittaa työnsä. Tunnen ryhmän sihteerin ja pari jäsentäkin joten kuten, ja puheenjohtajan olen kerran tavannut. Ihan fiksun oloisia kaikki, mutta suurimmasta osasta jäseniä en osaa sanoa mitään.

Luvassa on lähiaikoina kirjoituksia, joissa pyörittelen työryhmän aihepiiriä ja koitan rakentaa koherentimpaa näkemystä siitä. Tulen myös raportoimaan työn edistymisestä siinä laajuudessa kuin työryhmässä pidetään sopivana. Ja ei, minulla ei ole käsitystä, mikä se laajuus tulee olemaan.

Mistä internetissä on kyse?

Tiedättekö mistä internetissä on kyse, mikä siinä on olennaista?

Tietokoneiden verkottumisesta? – Ei, tekninen yksityiskohta.
Uudesta joustavamasta talous 2.0:sta? – Nää, se on vain optimointia
Pornosta? – No ei kyllä siitäkään.

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin, mutta nyt on pakko tarkentaa. Internetissä on kyse tästä.

Siis oikeesti? 19% seisaaltaan? Tämä ei olisi ikinä selvinnyt ilman internettiä.

Tuolla keskustelussa nousee esiin, kuinka jokaisella on oma tapansa, ja muuta tapaa on vaikea edes kuvitella muiden käyttävän. Toisin tekeminen on jotein likaista (aivan riippumatta siitä kumpaa vaihtoehtoa kannattaa).

Vastaava, joskin hiukan ylevämielisempi kiista oli 1800-luvulla mielikuvituksen luonteesta: siitä, luommeko kirjaimellisesti kuvia päässämme, vai onko mielikuvitus vaan sanontatapa vailla syvempää merkitystä. Aiheesta tapeltiin kauan, kunnes Francis Galton teki pienen kyselytutkimuksen, ja huomasi, että osa ihmisistä näkee kuvia päässään ja osa ei. Sitä ennen kymmenet fiksut ihmiset olivat tapelleet aiheesta siinä varmassa uskossa, että asiassa on vain yksi universaali totuus.

Tarinan opetus: Muut ihmiset ovat muunlaisia, ja itsestään ei voi yleistää. Jos et tiedä, miten muut ajattelevat tai toimivat, et sitä tiedä. Vaan se pitää selvittää. Ja yllättävän monissa asioissa ihmiset eroavat toisistaan, eikä mitään yleistä ihmisyyttä olekaan.

Mutta siis seisaaltaan? oikeesti…

Hyvä tiimi

Kooderien tuottavuuserot ovat valtavia. Hyvä kooderi käyttää tehtävään viidesosan siitä ajasta joka keskiverrolta kuluu, ja lopputulos on silti monin tavoin parempi. Sama pätee moniin muihinkin ohjelmistotuotannon osiin: arkkitehtuurisuunnitteluun, käyttökokemussuunnitteluun ja myös laadunvarmistukseen. Tämä erottaa kaikki nämä ammatit vaikkapa heinän niittämisestä tai T-fordien kokoamisesta liukuhihnalla.

Ohjelmistojen tekeminen on lähes aina tiimityötä. Tyypillisesti ohjelmistokehitystä tehdään 3-10 hengen tiimeissä (*), joissa on yksi projektipäällikkö tai vastaava, osa jäsenistä on spesialisteja, esimerkiksi testaajia, käyttökokemussuunnittelijoita tai arkkitehtejä, ja loput tekevät koodia. Spesialistit saattaa olla hallinnollisesti eroteltu muista, mutta projekti tuo heidät yleensä silti samaan tiimiin kooderien kanssa.

Oikeastaan pitäisikin siis puhua kehitystiimien eroista. Hyvä tiimi tuottaa paremmin tarkoitukseen sopivan ja luotettavammin toimivan ohjelman nopeammin kuin keskiverto tiimi.

Mikä sitten tekee tiimistä hyvän? Sekö, että se koostuu hyvistä tyypeistä?

Ei välttämättä, eikä ainakaan yksinomaan.

Ihan yksilöiden taitotasosta riippumatta, hyvän tiimin pitää toimia yhteen. Se myös tarvitsee kelvolliset tilat ja hyvät työkalut. Joel Spolsky tiivistää tarvittavat työkalut ja työ-olot 12 kohdan check-listiinsä. Ainakin tämän verran ympäristöllä on väliä.

Parikin astetta pidemmälle ajatuksen vie Alan G. Carter luentosarjassaan Programmers’ stone. Jos lukee hyväntahtoisesti ja ohittaa pseudopsykologian suuntaan osoittavat vihjeet (**), Carterin perusidea on, että hyvän tiimin erottaa huonosta se, että jäsenet löytävät oikeanlaisen keskittymisen ja yhteisymmärryksen, ja sitä kautta itse asiassa ymmärtävät mitä ovat tekemässä tavalla, joka on sitä kokemattomalle lähes käsittämätön.

Tälläisen ”Kullatun tiimin” luomiseen tarvitaan tietysti Joelinkin käisttelemät järkevät tavoitteet, hyvät työkalut, rauhalliset työtilat, tiimin pysyvyys, jne, mutta ennen kaikkea mahdollisuus ylläpitää riittävän matalaa stressitasoa.

Carterin mukaan lähes kuka tahansa ohjelmoija voisi olla kymmenen kertaa normaalia tuottavampi, mutta tätä harvoin tapahtuu, koska normaalissa softafirmassa ei ole yksinkertaisesti mahdollista ylläpitää matalaa stressitasoa. Ainakaan kokonaisen tiimin. Lukekaa koko tarina jos haluatte kattavan selityksen.

Itse uskon, että Carter on oikeilla jäljillä, vaikka välillä menee penkan puolelle. Kaikista tuskin voi ikinä tulla super-ohjelmoijia, mutta hyvä ohjelmointikyky ei ole geneettinen ominaisuus, vaan jotakin, mitä voi oppia. Ei helposti, vaan vaikeasti. Eikä yksikseen, vaan oikeassa seurassa.

(*) Vapaissa ohjelmistoissa työn organisointi toimii aivan eri tavalla, enkä puhu siitä tässä.

(**) Myöhemmin Carter on laajentanut repertuaariaan vähän joka suuntaan jonkinlaiseksi teknohippi-suurmestariksi.