Kuukausi: heinäkuu 2010

Helsingin lämmitys, eli lyhyt johdanto energiapolitiikan hankaluuteen

Viime viikkoina Helsinki on lämmennyt aurinkovoimalla ihan luonnollisesti enemmänkin kuin tarpeeksi, mutta taas syksyn mittaan alkaa tulla tarvetta saada ainakin sisätilat lämpimään ihmistekniikalla eli epäluonnollisesti.

Merkittävimmässä roolissa tässä luonnottomuudessa on kaukolämpö, joka vastaa noin 93% kaupungin lämmityksestä. Kaukolämpö tuotetaan nykyisin maakaasulla ja pakkaskaudella myös kivihiilellä yhteistuotantovoimaloissa Vuosaaressa, Salmisaaressa ja Hanasaaressa. Yksikään mainituista ei muuten ole saari.

Kun kaasu ja hiili ovat molemmat fossiilisia polttoaineita, ne tietysti aiheuttavat ilmastonmuutosta, ja ymmärrettävästi niistä haluttaisiin eroon. Sepäs vaan onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tässä kaksi ehdotusta:

  • Fortum ehdotti ydinvoimaluvasta kisatessaan, että tehdään kaukolämpöä ydinvoimalla Loviisassa ja rakennetaan pitkä putki. Hiilivoimalat jätettäisiin varavoimaksi, ja Vuosaaren kaasuvoimalankin pääsisi naftaliiniin jos tehdään vähän isompi atomimylly.
  • Helenin (o.s. Helsingin energia) päästövähennysohjelmassa taas yksi keskeinen keino on kaasuttaa puuta jossainpäin Kaakkois-Suomea ja kuljettaa se nykyistä maakaasuputkea pitkin Helsinkiin poltettavaksi. Tai vaihtoehtoisesti puuna rekoilla tai laivoilla Helsinkiin, jossa se kaasutetaan.

Kummassakin ideassa fossiilisten polttoaineiden käyttö Helsingissä vähenee ja niitä korvataan jollain muulla energiantuotannolla (ydinvoima tai biomassa). Mutta kummassakin tapauksessa maailman hiilidioksidipäästöt kokonaisuudessaan kasvavat, tai eivät ainakaan vähene. Tähän on kaksi syytä: Nordpool sähköpörssi ja EU:n päästökauppa. Kumpi tahansa yksinään riittää tekemään hankkeista hyödyttömiä ilmastonmuutoksen torjunnassa, ainakin nykyisellään.

Nordpool

Pohjoismailla (pl Islanti) on yhteinen sähköpörssi Nordpool, jossa kaikki tuottajat ja sähkön ostajat käyvät kauppaa vapaasti. Kyse on pörssistä, eli ostaja ei katso keneltä ostaa, vaan heittää tarjouksen ”ostan sähköä 40 eurolla per megawattitunti”, ja jos jonkun myyjän myyntitarjous on 40€/MWh tai halvempi, ostaja saa sähköä. Hinnan määrää käytännössä kallein energiantuotanto, koska sitä halvempien tuottajien kannattaa tietysti myydä ”ylihintaan” (tähän muuten perustuvat ns. windfall voitot).

Tuota kallenta tuotantoa on Nordpoolin alueella lähes aina, talvella aina, hiililauhdetuotanto, jossa hiiltä poltetaan pelkäksi sähköksi korkeintaan 44% hyötysuhteella. Suomessa hiililauhdetta on melko vähän, mutta esimerkiksi Tanskassa se on puolet tuotannosta.

Ktasotaanpa Nordpoolin vaikutusta päästövähennyksiin jo esiteltyjen esimerkkien avulla:

Ydinlämpö

Olettakaamme, että Fortum rakentaa suunnittelemansa ydinvoimalan, jolla lämmitetään Helsingin kaukolämpövesi ja tuotetaan sähköä. Helsingin nykyiset hiilivoimalat jäävät varavoimaksi, ja niiden hiilidioksidipäästöt siis laskevat lähelle nollaa. Lisäksi ydinvoimala korvaa lopulla sähköntuotannollaan vanhaa lauhdevoimaa sähkön tuotannossa.

Hanasaari ja Salmisaari tuottavat yhteensä 925MW lämpöä ja 380MW sähköä käydessään täydellä teholla. Yhteistuotantolaitoksen hyötysuhde on jopa 90%. Helenin voimalat ovat kai aika hyviä, eli 90% mukaan laskien hiiltä menee tähän tunnissa 1450MWh edestä. Yhden kWh:n kivihiiltä polttamisesta tulee 341 gramman hiildioksidipäästöt, joten tuntia kohden voimalat siis tupruttavat 495 tonnia.

Ydinkaukolämpöä tarvittaisiin siis 925MW. Fortumin ja Pöyryn mukaan tehtäessä ydinkaukolämmöllä 1000MW lämpöä kuluu tai hukataan yhteensä 287MW sähköä. Koska Pöyryn luvuissa eivät ole siirtohäviöt ilmeisesti mukana, lasketaan että Loviisasta lähtee tuo 1000MW, josta siis 7,5% hukkuu matkalla (en tiedä onko tämä realistinen suuruus hävikille, mutta ei se varmaan paljon pienempi voi ainakaan olla).

Olettakaamme vaihtoehtoisesti, että sama voimala tuottaa pelkkää sähköä (johon se on kykenevä). Erityisesti talvikaudella Nordpoolissa viimeiset gigawatit tuotetaan aina hiililauhdevoimalla. Näinollen sama voimala korvaa siis lauhdevoimaa koko sähköntuotannollaan, jos se ei tuota kaukolämpöä.

Eli jos ydinmiilu tuotaa kaukolämpöä eikä sähköä, vastaavasti 287MW enemmän lauhdevoimaa on jossain päin Nordpoolia käynnissä. Lisäksi sammutettujen yhteistuotantovoimaloiden 380MW tuotanto pitää korvata, sekin lauhdevoimalla. Koska lauhdevoiman hyötysuhde on korkeintaan 44%, kuluu tähän vähintään (287+380)/0.44 = 1470 MWh edestä hiiltä tunnissa, josta tulee 501 tonnin hiilidioksidipäästöt tunnissa. 6 tonnia enemmän kuin ilman ydinkaukolämpöä.

Ero on vain prosentin luokkaa, mutta ydinskenaarion tappioksi. Kivihiilikaukolämmön korvaaminen ydinkaukolämmöllä siis lisää kokonaisuudessaan päästöjä. Maakaasuyhteistuotannon päästöt ovat selvästi pienemmät kuin hiilen, joten siinä ero on vielä suurempi ydinkaukolämmön tappioksi.

Itse asiassa, jos Fortumin voimala rakennettaisiin, ja putki siitä Helsinkiin rakennettaisiin myös, olisi sekä taloudellisesti että päästöjen kannalta järkevämpää käyttää silti varavoimaksi tarkoitettua kaasuvoimalaa ja hiilivoimaloita yhteistuotantoon, ja ajaa Loviisassa pelkkää sähköä pörssiin myyntiin.

Puulämpö

Helenin suunnittelemalla puukaasulla on vastaava ongelma. Suomen metsistä kerätään nyt 10 TWh edestä metsähaketta, ja Pekkarisen risupaketissa tavoite on nostaa määrä 25 TWh:iin. Tämä on kokolailla maksimi, mitä haketta on mahdollista metsistä kerätä. Helenin kaukolämmön myynti on yli 6 TWh vuodessa, ja siihen liittyvä sähköntuotanto 7.7 TWh. Jos Helenin tavoittelemat 40% polttoaineesta korvataan puuhakkeella, tarvitaan 13.7/0,9 *0,4 = 6.1 TWh kaasutettua puuhaketta, neljännes tavoitellusta kokonaiskeruumäärästä. Suomen yhteistuotantovoimaloiden kokonaispolttonaineenkulutus on yli 100 TWh vuodessa, joten hakkeelle löytyy helposti muitakin ottajia.

Vaihtehtoiset skenaariot puun poltossa ovat siis

  1. Kaasutetaan puuta jossain Kouvolassa ja pistetään putkeen kohti Helsinkiä, kun samaan aikaan poltetaan hiiltä Kouvolassa. Vaikkei hiiltä juuri Kouvolassa poltettaisikaan, niin kuitenkin jossain, missä voitaisiin polttaa myös sitä helsinkiin kaasutettavaa haketta.
  2. Poltetaan puu Kouvolassa ilman kaasutusta ja vastaavasti hiiltä Helsingissä.

Vaihtoehdossa 2. jää pois energiaa hukkaava kaasutus (hyötysuhde on kai noin 80%) ja hiilen kuskaus Vuosaaren satamasta Kouvolaan. Lienee aika selvää, kummassa skenaariossa tulee vähemmän päästöjä.

Jos kaasutuksen sijasta kuljetetaan puuta rekoilla tai laivoilla, ongelma vaan kärjistyy, koska nekin aiheuttavat päästöjä, toisin kuin putki. Ja vaikka tukkipuutakin alettaisiin polttaa, senkään määrä ei riitä muuttamaan tätä kuvioa, ks Kaj Luukon laskelmat.

—

Kummassakin esimerkissä virheellinen ajatus päästöjen vähentämisestä johtuu liian kapeasta kontekstista: kun asiaa tarkastellaan pelkästään Helsingin lämmityksen kannalta, jää huomaamatta miten eri operaatiot vaikuttavat Helsingin rajojen ulkopuolella. Pohdittaessa sähköntuotantoon edes osittain liittyviä hankkeita (kuten yhteistuotantoa) pitää aina tarkastella päästöjen kehitystä koko Nordpoolin alueella. Tosin sekään ei vielä ole riittävä tarkastelun taso, johtuen päästökaupasta.

Sivuhuomautus väliin: jos hiilidioksidin talteenottotekniikka (CCP) kehittyy tarpeeksi tai lauhdetuotannosta luovutaan käytännössä kokonaan Nordpoolin alueella, yllä esitetyt laskelmat menevät uusiksi. Tämä ei kuitenkaan ole ihan lähitulevaisuutta: CCP on aivan kehitysasteella ja Nordpoolin sähköstä 6% prosenttia tuotetaan hiililauhdevoimalla, talvisin paljon enemmän)

Päästökauppa

Vaikka jompi kumpi esitellyistä hankkeista, tai jokin muu hanke, aidosti vähentäisi päästöjä Pohjoismaissa, se ei silti vähennä globaaleja päästöjä.

EU:ssa on sovellettu päästökauppaa vuodesta 2005. Ideana on, että hiilidioksidia ilmaan päästävä taho (esimerkiksi voimala) ostaa päästöoikeuksia vastaavan määrän kuin se päästää CO2:ta ilmaan. Päästöoikeuksien määrä on rajattu, ja hallitukset laskevat ne liikkeelle (käytännössä esim. Suomessa lahjoittavat suurimmille saastuttajille). Kun oikeudet on kerran jotenkin saatu, niitä voi ostaa ja myydä vapaasti.

Ideana on siis asettaa tietty hyväksytty päästömaksimi poliittisella päätöksellä, mutta jättää määrittelemättä, kuka sen saa lopulta käyttää. Jos päästöt uhkaavat nousta yli päästöoikeuksien määrän, oikeuden hinta nousee kunnes joku potentiaalinen tupruttelija luopuu leikistä. Missään tilanteessa päästöt eivät voi nousta yli maksimin.

Sama toimii alaspäinkin: jos päästöt näyttävät jäävän alle päästörajan, oikeuksien hinta laskee, ja ilmaantuu uusia potentiaalisia käyttäjiä niin, etteivät päästömäärät laskekaan. Näin kävi ensimmäisen päästökauppakauden oikeuksille vuoden 2007 lopulla.

Eli jos päätämme poliittisella päätöksellä sulkea Helsingin hiilivoimalat ja korvaamme ne päästöttömällä keijupölyllä, seurauksena Helen myy päästöoikeutensa (tai jättää ostamatta, kuinka vaan), joten joku muualla Euroopassa ostaa ne ja käyttää ne. Hiilidioksidipäästöt ovat tällöin laskeneet tasan 0g.

Päästökaupan vaikutuspiirissä ainoa tapa laskea päästöjä poliittisella päätöksellä, on vähentää vuosittain liikkeelle laskettavien oikeuksien määrää. Mikä tahansa oikeuksien käyttöä rajoittava keino vaan johtaa siihen, että joku muu käyttää ne samat oikeudet.

Tämä on ilemisesti aivan tarkoitettu ominaisuus päästökaupassa, ja ideana on ehkä hillitä paikallispoliittisia ad hoc-ratkaisuja joilla pyritään osittaisoptimoimaan toimintaa tai lähettämään viestejä ympäristöystävällisyydestä. Valitettavasti mekanismia ei vaan ole kaikkialla ymmärretty, joten hillintävaikutus ei oikein toimi.

Energiapolitiikkaa meille amatööreille

Yllä selitin, kuinka korvattaessa hiilivoimala, sanokaamme Hanasaari, energianlähteellä X, tulee tehdä vaihtoehtoistarkastelu, jossa katsotaan mitä X tekee, jos sillä ei korvatakaan Hanasaaren voimalaa ja kumpi skenaario tuottaa suuremmat päästöt.

Samaten selitin, että jos päästöjä vähennetään päästökaupan piirissä, tämä tarkoittaa, että päästöoikeuksia vapautuu markkinoille, niiden hinta laskee hiukan, ja joku muu sitten päästelee tasan sen saman määrän. Ainoa tapa laskea päästöjä on vähentää vuosittain jaettua oikeuksien määrää.

Noin yleisesti, maallikon syvällä rintaäänellä, järkevä ilmastonmuutosta hillitsemään tähtäävä energiapolitiikka toimii suunnilleen näin:

  • A) Fossiilisten polttoa verotetaan (verolla tai päästökaupalla) poliittisella päätöksillä riittävän rankasti, että paljon päästävä tuotanto muuttuu kannattamattomammaksi kuin vähemmän päästävä.
  • B) Rakennetaan lisää päästötöntä energiantuotantoa (uusiutuvia, tai ydinvoimaa käytännössä), ensisijaisesti yksityisellä rahalla kaupallisista lähtökohdista. Tarvittaessa tätä voidaan sitten tukea tuotantotuilla, takuuhinnoilla tai muilla tavoin jos vaikuttaa siltä että uutta kapasiteettia ei tule tarpeeksi nopeasti
  • C) Annetaan sähkömarkkinoiden (ja päästömarkkinoiden) tämän jälkeen vapaasti ratkaista, mikä voimala sammuu milloinkin. Koska vero/päästökauppa rankaisee eniten pahimpia saastuttajia, sammuu pahiten saastuttava voimala siis ensimmäisenä. Tai ainakin ensimmäisten joukossa.

Julkisen vallan rooli on tässä siis kohdassa A, ja tarvittaessa kohdassa B. Sen sijaan kohtaan C, eli yksittäisten voimaloiden sammutus- tai purkupäätöksiin poliittisesti sekaantuminen aiheuttaa todennäköisesti korkeammat päästöt kuin niihin sekaantumatta jättäminen. Kuten nähtiin esimerkeissä yllä.

Käytännön sovelluksena tästä: parhaan ymmärrykseni mukaan Helsingin kaukolämpö on julkisuudessa esitetyistä vaihtoehdoista ympäristöystävällisintä tuottaa nykyisillä voimaloilla. Tilanne toivottavasti muuttuu tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi ei ole esitetty mitään tapaa korvata nykyiset hiilivoimalat kokonaan niin, että päästöt vähenisivät tämän seurauksena. Paljon kaikenlaista pienimuotoisempaa on toki tehtävissä. Tästä on kommenteissa vähän lisää keskustelua.

Käytetyissä luvuissa voi olla kaikenlaisia pikkuvirheitä, ja niihin tulisi suhtautua muutenkin lähinnä esimerkin havainnollistuksena. Oleellista on periaate, eivät numerot.

Samaa aihetta ovat käsitelleet myös:

Edit: selvennys lopetuskappaleessa

Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?

Heinäkuun kuukausiliitteessä ilkka Malmberg kirjoitti taas erinomaisen viihdeartikkelin suomen historiasta, tällä kertaa itäisen ja läntisen kulttuurin eroista (”Kaksi kansaa”). Se kolmas kulttuuri vaan puuttui taas – kaupunkikulttuuri.

Otetaanpa esimerkkinä ruokakulttuuri. Malmberg kirjoittaa:

Aikoinaan Länsi- ja Itä-Suomen ruokakulttuurit poikkesivat toisistaan selvästi Idässä arvostettiin suun nautintoja, siellä lämmitettiin uuni monta kertaa viikossa , haudutettiin paisteja, ja leivottiin kukkoja ja piirakoita. Leipä oli tuoretta ja pehmeää.

Lännessä leivottiin harvoin ja syötiin kovaa leipää. Jo aamusta pöydässä oli perunaa ja kastiketta, että jaksettiin lähteä pellolle. Se oli kovan työn ja säästäväisyyden maailma.

Vaan mitä syötiin Helsingissä 1800- ja 1700-luvulla? Ei tietenkään karjalanpiirakoita tai muikkukukkoja, mutta tuskinpa vaan perunoita kastikkeen kera päivät pääksytysteen myöskään. Varmaankin silakkalaatikkoa, onhan se kaupungin perinneruoka, mutta mitä muuta?

Porvariston ja aatelisten pöydissä on varmasti ollut runsaasti vaikutteita Ruotsista ja Keski-Euroopasta, ja myöhemmin venäläinen virkakunta sekä sotilaat ovat tuoneet omia vaikutteitaan. Säätyläisten palvelijat lienevät syöneet aika samaa tapaista ruokaa kuin herransakin, aterioiden jäänteitä näet, tai palvelusväelle kokattuja yksinkertaisempia versioita. Samat piiat tai kokit kun ruuat tekivät kaikille. Suutarit, räätälit ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat, eli alkuperäiset pikkuporvarit, harrastivat varmaankin myös jonkinlaista fuusiokeittiötä eri vaikutteista, ehkä vähän yläluokkaa lähempänä maalaiskeittiötä. Mutta en osaa sanoa, mitä ruokia he siis käytännössä söivät.

Historiallista ruokakulttuuria tarkastellessa yleensä yhteiskunnan hyväosaisten ruuat ovat ne mielenkiintoisimmat. Ei ranskalainen talonpoika vetänyt chateaubriandia eikä kiinalainen Pekingin ankkaa, puhumattakaan jälkiruuista. Siksi ruokahistorian perkaaminen kaupunkilaisvaikutteista samalla köyhdyttää sitä raskaasti, ja tuloksena on vaikkapa käsitys suomalaisesta ruuasta, jonka ainoa kohokohta oli kun jouluna sai kinkkua ja uunissa paistettuja juuresmössöjä.

Virossa historiallisen ruokakulttuurin puristaminen maalaismuottiin näkyy vielä pahemmin, kun kaikki kaupungeissa ja kartanoissa syöty on siivottu pois ”saksalaisvaikutteina”. Maikkarin matkailusivut tiivistävät ”Virolaiset ovat suomalaisten tapaan maalaiskansaa, joten käytössä on perinteisesti ollut yksinkertaisia aineksia…” ja voisiko sitä sen paremmin sanoa. Samapa tuo, että alueella oli jo 1200-luvulla vilkasta ulkomaankauppaa käyvä kaupunki, jonka ympärille maa vähitellen syntyi.

Malmberg käyttää artikkelissaan esimerkkeinä Kiteetä ja Laitilaa, molemmat uusia pikkukaupunkeja, entisiä kyliä, jotta voisi välttää vanhojen kaupunkien sekoittununeen väestön ja monipuolisen, vaikutteita saaneen kulttuurin. Ne kun sotkisivat jakoa kahteen selkeään kansaan kaikenlaisilla piirteillä, jotka kuuluvat tässä jaossa eri puolille rajaa tai eivät kummallekaan

Kaupunkisuomen historia ulottuu 1200-luvulle, siis yhtä kauas kuin kirjoitustaito, ja siten tunnettu Suomen historia ylipäänsä. Voi siis hyvin sanoa, että Suomessa on käytännössä aina ollut kaupunkeja. Ainakin maan kehitys on aina perustunut kaupunkeihin, joissa kaikki uusi on syntynyt tai tänne tuotu. Silti kuva Suomesta on heinäseipäiden, kansallispukujen ja tuohivirsuisten kanteleensoittajien Suomi.

Fiksaatio maalaisuuteen ”oikeana” suomalaisuutena on epäilemättä peräisin 1800-luvun fennomaaneilta. Kaupunkien hyvinvoiva lähinnä ruotsinkielinen porvaristo etsi ja määäritteli oikean suomalaisuuden osin maaseudun kiertelyn ja osin omien ennakkoluulojensa varassa. Tulosta on siitä pitäen sitten opetettu totuutena ja jonkinlaisena kansallisena itseymmärryksenä, jossa kaupungeilla ei ole juurikaan sijaa.

Elias Lönrot, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela , Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Pekka Halonen ja käytännössä kaikki muutkin 1800-luvun kulttuurivaikuttajat opiskelivat Helsingissä ja tekivät täällä suuren osan elämäntyöstään, jolla luotiin kuva maalaisesta suomalaisesta elämänmuodosta. Eikä se olisi muualla maassa onnistunutkaan, ei ainakaan maaseudulla, jossa ei ollut korkeakouluja, dekadentteja kapakoita eikä sopivaa kultturellia seurapiiriä.

Mutta siis, mitä Helsingissä oikein syötiin? pitäisi varmaan mailata Kjell Westölle ja kysyä…

Avoin koodi julkisissa hankinnoissa

Kirjoitin oheisen tekstin Voiman avoin koodi-liitteeseen (Voima 6/2010, Heinä-elokuu). Samaisessa liitteessä tekstejä mm. Tomi Toiviolta (joka kasasi jutut ja kirjoitti suurimman osan nimettömistä artikkeleista, kaikki kunnia hänelle), Mjr:ltä, Kemppiseltä ja ties keneltä. Kemppisen teksti on tajunnanvirtaa ohi aiheen, mutta kannattaa lukea, jos saa liitteen käsiinsä.

Oma tekeleeni tuntuu nyt suoraan sanottuna hiukan raskaalta ja kömpelöltä. Jotenkin julkaiseminen paperilla "pakotti" tylsän viralliseen asiatekstilajiin ilman itseironiaa ja vihjailua, ja yleisön aliarviointi sitten taas kömpelöön ilmaisuun. No, onneksi liitteen taitto ja painojälki oli sen verran huonoa, ettei tekstiä siitä jaksa kukaan lukea.

Aiempia kirjoituksiani aiheesta tämän linkin takana

------------------------------------------

Avoin koodi julkisissa hankinnoissa

Avoimen koodin käytöstä julkisella sektorilla on puhuttu jo pitkään. Yleensä ajatellaan vain olemassa olevien ohjelmien, kuten Linuxin ja OpenOfficen käyttöä kouluissa ja virastoissa. Avoimen koodin lisenssit voivat kuitenkin hyödyttää julkista sektoria toisellakin tavalla, julkiselle tahoille kehitetyissä ja räätälöidyissä järjestelmissä.

Ohjelmistojen ostaminen on ammattilaisillekin vaikeaa. Vaatimukset ovat monimutkaisia, eivätkä yleensä täysin tunnettuja, vaihtoehdot eivät ole vertailukelpoisia ja laatu parhaimmillaankin vaihtelevaa. Julkisiin ostoihin tuo lisävaikeutensa hankintalain tiukat säädökset
kilpailutuksesta ja ostoprosessista. Ei ole mikään ihme, että IT-hankintojen ongelmia puidaan säännöllisesti eduskuntaa myöten. Tunnetuimpia ovat terveydenhuoltoalan järjestelmäongelmat, mutta samoja ongelmia esiintyy kaikkialla muuallakin. Seurauksena julkiset tietojärjestelmät ovat yleensä raskaita ylläpitää ja muokata, sekä vaikeita käyttää. Avoin koodi voi auttaa tässä kolmella tavalla.

Ensimmäinen ongelma: Alkuperäisen järjestelmän tehnyt yritys omistaa siihen oikeuksia, tai ainakin ei-julkista tietotaitoa. ohjelmiston toimittajan vaihtaminen on todella kallista, ja monopolimyyjän hinnoittelu sen mukaista. Näin ollen järjestelmän parannukset ja varsinkin yhteensopivuusmuutokset jäävät usein tekemättä.

Ratkaisu: Jos tietojärjestelmien koodi olisi avointa, kuka tahansa voisi tehdä integrointityön, eikä riippuvuutta pääsisi syntymään. Osa avoimuuden hyödystä saadaan jo sillä, että koodi on ostajan vapaasti käytettävissä. Ostajalla ei kuitenkaan usein ole omaa osaamista koodin tutkimiseen, jolloin täysi avoimuus on hyödyllisempää.

Toinen ongelma: Vanhoihin järjestelmiin on yleensä raskasta integroida uusia osia, koska niitä ei ole suunniteltu sitä varten, eikä integroijilla ole usein pääsyä muuttamaan vanhaa järjestelmää yhteensopivammaksi.

Ratkaisu: Jos järjestelmien koodi olisi vapaata, integrointityö voitaisiin kohdistaa sinne, missä se on tarkoituksenmukaisinta tehdä. Myös vaihtoehtojen tutkiminen ja ratkaisujen testaaminen olisi oleellisesti helpompaa.

Kolmas ongelma: Julkisten ohjelmistohankintojen prosessit ovat yleensä raskaita, ja niihin osallistuminen on pienille yrityksille erittäin vaikeaa. Yksi syy tähän on, että hankeet kytkeytyvät yleensä vanhoihin järjestelmiin, ja tämän integraation vaatimaa työmäärää on erittäin
vaikea arvioida.

Ratkaisu: Jos hankkeeseen liittyvien järjestelmien lähdekoodi olisi tarjoajien saatavilla, pienemmätkin yritykset voisivat arvioida, onko niillä realistisia mahdollisuuksia suoriutua hankkeesta esimerkiksi kymmenesosalla perinteisen tarjoajan kustannuksista.

Lisäksi avoimuudesta syntyisi vahva verkostovaikutus. Jos vaikka Tampereen yliopistollinen sairaala on hankkinut hyvän potilastietojärjestelmän, miksei Helsingin yliopistollinen sairaala
saisi ottaa sitä käyttöön myös?  Miksi heidän pitäisi tuottaa omansa? Tai jos HYKS haluaa tehdä omansa, ainakin TAYSiltä voisi omaksua rajapinnat ja soveltuvat osat. Yhden kunnan tai sairaanhoitopiirin säästö ei ole toiselta pois, päin vastoin.

Tulisi siis säätää laki, jonka mukaan kaikki julkisille tahoille tehtävät uudet ohjelmistot tulee julkaista avoimen lähdekoodin lisenssillä, esimerkiksi Creative Commons cc-by-sa:lla. Ratkaisu pitää tehdä lailla, koska hankintaprosesseja yleensä konsultteina valmistelevat suuret IT-talot tuskin ovat kiinnostuneita sahaamaan omaa oksaansa. Eivätkä yksittäiset ostajatkaan välttämättä ymmärrä, miksi avoimuus hyödyttä heitä, vaikka ensimmäisen oston hinta nousisikin.

Yhteiskunnan kannalta julkisen sektorin koodin avoimuudella on useita etuja, eikä juurikaan haittoja. Moraaliselta kannalta voidaan myös kysyä, miksi meidän kaikkien verovaroilla ostettu ohjelmisto ei olisi meidän kaikkien vapaassa käytössä?

Amigos para siesta

Toimistotalo jossa olen töissä on alun perin rakennettu TJ Groupille, ja ilmeisesti firman laatuvaatimukset kiinteistöissä ovat samoja kuin softassa, koska ilmastointi ei kyllä ole euroopan paras. Yhden ja neljän välillä iltapäivällä, kun aurinko paistaa pahiten ikkunasta sisään, työnteosta ei tahdo tulla mitään.

Viime viikon pari ensimmäistä hellepäivää jumitin tuon ajan koneella saamatta mitään järkevää aikaan. Tämän todettuani, pätin viettää loppuviikon siestaa. Lounaan jälkeen kahvit, uimahousut jalkaan, vesipullo mukaan ja Hietsuun makoilemaan ja uimaan pariksi tunniksi. Lukemiseksi otin mukaan 37signalsin nörttien työasenteen ja yrittämisen murrosta apostoilovan Reworkin. Siis kaverien jotka kehittivät mm. Ruby on railsin.

Jos joku joutuu kärvistelmään toimistolla aikaan ja paikkaan periaatteessa sitomattoman työn ääressä vielä tällä viikolla, kun lämpötilat saavat viime viikon näyttämään ilmastodenailistien esimerkkidatalta, suosittelen lämpimästi samaa.

Siestan viettoon liittyen, tai luultavammin liittymättä, onnistuin saamaan viimeisenä työpäivänä jonkinlaisen influenssan, jonka oireina ovat kuume ja poikkeuksellisen kovat lihaskivut, mutta ei muuta. Ibuprofeiinin tai parasetamolin voimin pystyn olemaan suht normaalisti, mitä nyt sormet ovat voimattomia niin että avainta on vaikea kääntää lukossa tai tiskikone painaa päälle. Mutta ilman lääkitystä invalidisoidun täysin: lihaskivut ja heikkous tekevät kävlemisestä ilamn tukea vaikeaa, ja sydämen jatkuva hakkaus estää nukkumisen.

Internet tarjosi oireillla googlatessa taudiksi heti sikaflunssaa jollain keskustelupalstalla, mutta lähin tohtori huomautti kyynisesti että samalla tarkkuudella oireet täsmäävät mihin tahansa influenssaan. Tai oikeastaan virustauteihin ylipäänsä. Amatöörikin löytää nykyään helposti oireesiin sopivan syyn, mutta lääkärin massiivinen koulutus puolustaa vielä paikkaansa siinä, kun mietitään mitä muita syitä oireiden takana voisi myös olla.

Se hyvä taudissa on, että sain Reworkin luettua loppuun. Kirja on omassa luokassaan hyvä. Siinä on lyhyitä pätkiä jotka sanovat suoraan miten kannattaa tai ei kannata ajatella jotain asiaa. Kuten vaikka palavereita, työn sankaruutta, markinointia jne. Monet jutuista ovat oivaltavia, osa itsestäänsevliä ja osa vähän naiveja. Ja muutamat toivat mieleen Mikon edesmenneessä blogissa käsitellyt aiheet.

Mutta se on amerikkailaista bisneskirjallisuutta. Eli kaikki sanotaan mutkia oikoen ja vielä toistaen. Ja anekdootti riittää perusteluksi mille tahansa. Täysissä sielun ja ruumiin voimissa moista ei jaksa lukea ärtymättä, mutta aurinkorannalla, kipeänä tai metrossa väsyneenä istuessa tyhmistyy sopivasti että tyyli uppooaa.

Ohjelmassasi on virhe

Johdantona teemaan: Therac 25. Jos olet softa-alalla, kannattaa lukea tuo. Ja ehkä muutoinkin.

Tiivistelmä niille, jotka eivät jaksaneet lukea: lääketieteellisessä hoitolaitteessa oli rinnakkaisuusbugi, jota ei löydetty huolimmatta tiukoista laatustandardeista, jotka vahtivat vääriä asioita. Seurauksena 6 ihmistä kuoli vuosina 85-87 koneen säteilytettyä heitä tappavilla annoksilla. Virheen löytäminen tai edes myöntäminen kesti absurdin kauan.

Tarinan opetus: no, niitä on monia. Laatustandardien ylläpidosta teoreettisen koulutuksen tärkeyteen ja ohjelmistoprosessien merkitykseen. Tällä kertaa kiinnostava on kuitenkin yksi tietty opetus.

Jokaisessa ohjelmassa on bugeja. Ja osa niistä on täysin käsittämättömiä.

Hyvin tehtyjen ohjelmien toiminta näyttää loogiselta ja systemaattiselta. Ohjelman käyttämät metaforat voi ymmärtää, ja sen toimintaa ennakoida. Lisäksi tiedetään, että ohjelman suoritus on tiukan deterministinen prosessi yksinkertaisetn loogisten operaatioiden suoritusta. Seutrauksena onkin helppo kuvitella, että softa olisi loogista myös käyttäytyessään väärin. Se on virhe, pahimmillaan tappava virhe, kuten Therac-25:n kohdalla huomattiin.

Ohjelman pinta on ammattilaisten huolellinen luomus, joka on suunniteltu toimimaan loogisesti ja systemaattisesti. Ohjelman sisäisen toiminnan kanssa sillä on vähän jos juuri mitään tekemistä. Kun ohjelmassa on bugi, se toimii vastoin tekijöidensä suunnitelmia. Tällöin se ei noudata mitään käyttöliittymän vihjaamaa logiikkaa. Softan näennäisen rationaalinen toiminta on rakennettu tyhjän päälle. Se on vuotava abstraktio, ja sen alta ryömii esiin Nyarlathotep.

Ihmiset, ja etenkin luonnontieteen tai tekniikan parissa puuhailevat ihmiset, ovat tottuneet ajattelemaan, että loogiselta vaikuttavan ilmiön taustalla on looginen ja systemaattinen prosessi, jota se ilmentää. Linnut laulavat saadakseen pariutumisseuraa, joet virtaavat alamäkeen ja syöpäriski kasvaa lineaarisesti suhteessa säteilykuormaan, ainakin suurilla annoksilla. Nämä ovat kaikki luonnon ilmiötä, ja luonto on rationaalinen. Softa ei ole, se on ihmisen luoma järjestelmä, jonka näennäisen loogisuuden on ihminen varta vasten (ja suurella vaivalla) rakentanut toisen ihmisen iloksi.

Mikä tahansa softa voi käyttäytyä väärin millä tavalla tahansa. Ja tämä koskee myös kaikkia koneita, jotka sisältävät softaa: puhelimia, GPS:iä, kameroita, autoja, sähkölukkoja… Virheille ei saa olettaa loogista mallia siitä, miten softan pitäisi käyttäytyä.

Virheillä on kyllä logiikkansa, mutta se on eri logiikka. Parhaat testaajat ymmärtävät sen, ja arvaavat siksi, mistä etsiä virheitä. Tuo logiikka ei liity softan tarkoitukseen, vaan sen tekijöihin. Se on inhimillisen lyhytnäköisyyden ja omahyväisyyden logiikka, jonka seuraukset ovat pohjimmiltaan pateettisuudessaan arvattavia. Ja noista ensimmäinen on huonojen ja toinen hyvien koodereiden helmasynti, joten testattavaa kyllä riittää niin kauan kun hyvän ja pahan koodin puu vaan kasvaa inhimillisessä mullassa.

ps. testatkaa se helvetin koodinne. Hommatkaa joku ammattilainen testaamaan se, ei kooderi. Ihan oikeasti, toivoo käyttäjä.