2011 - Otso Kivekäs

Ja teille muille: Hyvää joulua!

Olenhan yleisesti tunnettu ylimielisenä maailmanparantajana, joka pitää itseään muita parempana ihmisenä. Siksi päätin tänä jouluna hyödyntää tämän maineeni minulle suomia mahdollisuuksia. Päätin antaa pelkästään lahjoja jotka tekevät maailmasta paremman paikan. Päätin antaa kivoja lahjoja.

Siis Kiva-credittejä.

Kiva on mikrolainajärjestö. Sinne sijoitetut rahat siis lainataan pieninä 25 – 5000 dollarin lainoina pitkin maailmaa, ja sijoittaja saa itse valita kenelle haluaa rahansa lainata, sekä takaisinmaksun jälkeen päättää, kuka ne saa seuraavaksi. Tarkalleenottaen lainaajat tosin ovat saaneet rahansa jo aiemmin Kivan ”kenttäpartnerilta”, ja kyse on oikeastaan siitä kuka adoptoi minkäkin lainan. Yksityiskohdat löytyvät Kivan nettisivuilta.

Lainan hakijat käyttävät lainoja eri tavoin elämänsä parantamiseen. Ruth Perusta hakee $575 lainaa laajentaakseen yuca-viljelmiään muutamalla hehtaarilla ja palkatakseen aputyöläisen. Khaled Libanonista hakee $1500 lainaa ostaakseen uusia työkaluja sepänpajaansa helpottamaan työtään. Seynabou Senegalista hakee $1025 lainaa ostaakseen papuja ja pähkinöitä myyntiin suurempana eränä myytäväksi torilla. Lainasummat ovat usein tätä luokkaa, mutta yksittäinen lainaaja voi adoptoida lainasta minimissään $25.

Yleensä lainaaja saa oman taloutensa vakaammalle pohjalle pienellä investoinnilla. Parhaassa tapauksessa ehkä työllistää jonkun muunkin. Ei huono suoritus muutamilla satasilla tai tonnilla.

Suvussani on jo pidemmän aikaa lahjoiteltu runsaasti aaseja, lampaita koulukirjoja ja sensellaista. Lainan antaminen lahjaksi on tälle aivan looginen jatko. Ja eräänlainen käänteisversio 70-luvun kulttuuriradikaalien (huhutusta) tavasta antaa joululahjaksi paketoituja kirjaston kirjoja. Nyt lahja ei olekaan lainaa vaan laina on lahja.

Vuohipukki jäi tänä vuonna talliin (tai missä niitä ikinä pidetäänkään), kun lahjaksi valikoitui kansainvälinen luottojohdannainen.

Kivaa on kritisoitu liian korkeista koroista. Korkotaso on ilmeisesti tyypillisesti melko vastaava kuin mitä pankit samassa maassa tarjoavat (korkean inflaation takia korkotasot eivät usein ole lainkaan vertailukelpoisia maiden välillä tai etenkään euroalueelle). Keskeistä ei kuitenkaan ole korko, vaan se että lainaa ylipäänsä saa. Kehitysmaiden pankit kun eivät juuri tapaa myöntää lainaa maalaisille, joilla ei ole mitään henkilöpapereita tai mainittavaa omaisuutta. Tai kaupunkilaisillekaan sen paremmin.

Zidisha pyrkii tarjoamaan halvemman korkotason sillä, että lainoja eivät myönnä kenttäpartnerit vaan organisaatio suoraan, tai itse asiassa lainaaja suoraan. Peer-to-peer idea on vähintäänkin houkutteleva. Annoin kuitenkin lahjaksi Kiva-credittejä, koska Kivan sivuilta saa kliksuteltua lahjakortteja. Hyväntekeväisyyskin pitää tuotteistaa hyvin. Eikä unohdeta mahdollisuutta mainostaa omaa erinomaisuuttaa feisbuukissa! Se merkittävin vertaisverkosto kun ei lopultakaan ole lainan tarvitsijat Keniassa…

Kenttäpartnerit eivät välttämättä myöskään ole ollenkaan huono idea. Mikrolainathan oikeastaan täyttävät ekologisen lokeron jonka paikalliset taloudelliset instituutiot kohdemaassa jättävät tyhjäksi. Merkittävän osan peruspankkipalveluita suurimmalle osalle väestöä. Ei ole ollenkaan mahdoton ajatus että kenttäpartnereista kehittyy pikkuhiljaa pankkitoiminnan muoto, joka tarjoaa nämä palvelut paikallisesa taloudessa myös ilman kehitysapuelementtiä. Kaiken kehitysavun tarkoitus kun on auttaa kehittymään: tehdä apu tarpeettomaksi, kun avun kohde alkaa pärjätä ilman sitä. Sanomattakin on selvää, että huomattava osa kehitysavusta toimii täysin tämän tarkoituksensa vastaisesti.

Liiketoiminnasta puheen ollen, mikrolainojen lähin vastine täällä paikallisessa taloudessahan ovat pikavipit. Siinä tarjotaan pieniä vakuudettomia lainoja ihmisille, joille vakiintunut pankkisektori ei lainaa tällä tavoin myönnä. Johdonmukaisesti voisi olettaa siis, että myös pikavippejä käytetään ensisijaisesti omaan elämänlaadun parantamiseen harkituilla investoinneilla. Liekö sitten näin, ei mennä siihen nyt. Ainakin pikavippitarjoajat kovasti antavat näin ymmärtää.

Sain myös itse mikrolainan lahjaksi. Työpaikkani kun antoi myös Kiva-credittejä joululahjaksi työntekijöilleen. Oman tämän joulun lainani sai Saranchimeg, Mongolialainen raksaesimies, joka haluaa työsnä ohessa perustaa pingisklubin, ja tarvitsee alkupääomaa pöytiin ja löytämänsä tilan sisutukseen. Lainan myöntävä kenttäpartneri on Credit Mongol LLC, jonkinlainen puolipankki, joka myöntää erilaisia lainoja pääosin ihan kaupallisena toimintana ja näyttäisi tekevän maltillista voittoa, tavoitteenaan ”to contribute to the prosperity of Mongolians by providing top quality, varied financial services to customers and SMEs.” Onnea ja menestystä vaan Saranchimegin pingisalongille ja koko Mongolian pienyrittäjille.

Näillä sanoin toivotan hyvää joulua kaikille sukulaisille, ystäville ja lukijoille. Ja kaikille teille kautta maailman jotka ehkä tarvitsette pientä lainaa elämänne parantamiseksi: Hyvää joulua teillekin!

Rautatieaseman pyöräparkki toimii koko talven

Ensin ydinasia: rautatieasemalla on pyöräparkki koko tämänkin talven. Parhaassa tapauksessa siihen jopa mahtuu.

HS:n omakaupunki ja Metro uutisoivat torstaiaamuna ”Rautatieaseman pyörätelineille tulee lähtö”. Uutisesta voisi saada kuvan, että rautatieasemalta poistetaan pyöräparkit. Näin ei kuitenkaan ole käymässä. Osa telineistä poistetaan, mutta suurin osa jää.

Erinäisten virkamiesten läpisoittelun jälkeen selvisi seuraavaa:

Rakennusvirasto suunnittelee poistavansa Metron sisäänkäynnin vieressä olevat irtotelineet talveksi. Niiden vieressä oleva rivi kiinteitä telineitä pysyy käytössä koko talven (kuva 1). Elielinaukion viereiset irtotelineetkin (kuva 2) pysyvät rakennusviraston Ville Alatypön mukaan koko talven käytössä. Tämä tosin täytyy vielä varmistaa VR:n edustajalta, jahka hän löytyy. Samaten Kaisaniemen puiston puolen katettu parkki (kuva 3) pysyy käytössä.

Rautatieaseman pyöräparkit: numerolla 1 parkki josta puolet poistetaan talveksi, numerolla 2 irtotelineparkki joka pysyy käytössä ja numerolla 3 katettu parkki joka myös pysyy käytössä

Kuva 1: 80 irtotelineissä olevaa paikkaa poistuvat talveksi. Kiinteät noin 40 paikkaa pysyvät käytössä.

Kuva 2: Elielinaukion irtotelineet (noin 40 paikkaa) pysyvät käytössä, kuten myös niiden vieressä oleva aita. Telineriviä voisi jatkaa ja korvata nykyiset nokkatelineet kiinteällä ja katetulla parkilla.

Kuva 3: Kaisaniemen puiston puoleinen kiinteä katettu parkki pysyy käytössä.

Irtotelineiden (parkissa 1) pyörät joita omistajat eivät ole siirtäneet naapuritelineeseen, viedään Tattarisuolle, josta niitä voi kysellä seuraavat 6 kuukautta. Parhaassa tapauksessa romupyörät myös muista telineistä viedään samassa yhteydessä. Se kuitenkin edellyttää, että VR:n asiasta vastaava henkilö löytyy, ja hän tekee rakennusviraston ajoneuvojensiirto-osastolle virka-apupyynnön asiasta.

Taustalla tässä härdellissä on se, että nuo 4 irtotelinettä ovat kaupungin ja tarkemmin rakennusviraston vastuulla, kun taas kiinteät telineet ja kuvan 2 irtotelineet ovat VR:n. Kaikki telineet sijaitsevat VR:n tontilla. Rautatieasema kun jostain syystä kuuluu junayhtiölle.

Junayhtiön hallussa olevista pyörätelineistä ei selviä romupyöriäkään saa poistaa ilman yhtiön virallista pyyntöä. Poistoa ei taas saa tehdä kukaan muu kuin rakennusviraston ajoneuvojensiirtoyksikkö. Ja ajoneuvojensiirtoyksikön päasiallinen tehtävä on siirrellä autoja, pyörien siirtely on heidän näkövinkkelistään lähinnä ylimääräinen riesa. Laki ajoneuvojen siirtämisestä ei selvästikään ole säädetty jotta helsingin pyöräparkkien hoito olisi helppoa.

Realistisesti VR:n parkkeja tuskin siis tyhjennetään vielä joulukuussa. Mutta ehkä jo kevääksi. Ja kenties herätys saa pahimmat ruosteet tippumaan rattaista ja jotain alkaa pikkuhiljaa tapahtua. Se Pasilan parkkikin odottaa vielä tyhjentäjäänsä…

Näillä parkeilla varmaan pärjää tämän talven, mutta kun nyt aiheesta rupesin kirjoittamaan, niin mitä tässä sitten oikeasti pitäisi tehdä?

1) Katetut parkit lähellä laitureita. Itäreunan parkki (kuva 3) on melko hyvän oloinen, ja sopivasti lähellä itäisiä laitureita joille K- ja I-junat tulevat. Mutta pysyikö se käyttökunnossa viime talvena? Vähän pelkään ettei, kun pienen katoksen reunoilta sataa sisään.

Elielin aukion parkki (kuva 2) on melko hyvällä sijainnilla keskilaitureilat tuleville, mutta sen voisi jatkaa koko kaiteen mittaiseksi ja kattaa, mielellään vähän järeämmin kuin itäreunalla nyt on tehty.

Länsireunan paikallisraiteet tarvitsevat myös oman parkin, esimerkiksi jonnekin sinne Hotellin alle valmiiksi katettuun tilaan.

2) Jos parkkia tosissaan lähdettäisiin parantamaan, niin jokin ihan oikea sisätila olisi parempi. Olisiko asemalla jossain sopivaa tilaa?

3) Ylläpito. Romupyörät pitää laputtaa ja poistaa useita kertoja vuodessa. Ihan rutiinilla, ilman sen kummempaa härdelliä.

4) Aseman pyöräyhteydet kuntoon. Se Kaivokadun pyörätie pitää suunnitella ihan uusiksi, ja yhteydet Simonkadulle ja Mannerheimintietä etelään tarjota jotenkin järkevästi. Itään, kaakkoon ja luoteeseen on ihan kelvolliset reitit.

Kirjoittaja ajaa pyörällä läpi talven, mutta harvemmin parkkeeraa rautatieasemalle

Katu kaupungin lapsien

Aina välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä käyttämämme sanat oikeastaan tarkoittavat, tai siis mitä tarkoitamme niitä käyttäessämme. Tällä kertaa ajattelin kertoa, mitä sana ”katu” minulle merkitsee.

Katu on tila yhden talon seinästä seuraavan seinään. Se on julkista tilaa, ja tarkoitettu ensisijaisesti kävelemiseen. Kyllä, katu on tarkoitettu kävelemiseen, kaikki muut liikkumismuodot ovat toissijaisia. Katu on tila, jossa kaupungin asukkaat elävät elämäänsä, käyvät kaupoissa, tapaavat toisiaan, törmäävät tuntemattomiin, kaatuvat humalassa, järjestävät mielenosoituksia…

Normaali katu rajautuu talojen seiniin. Toisinaan taloilla on myös etupihoja, tai kadun varressa on jotain muuta kuin taloja. Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia, ei mennä niihin.

Tavallinen katu (Salomonkatu, Helsinki). Ajoneuvot likkuvat kävelijöiden seassa aiheuttamatta mainittavaa haittaa.

Mikonkadulla ratikatkin sopivat tavalliselle kadulle.

Jos vilkkaampi ajoneuvoliikenne katsotaan kadulla tarpeelliseksi, täytyy se erottaa muusta liikenteestä. Silloin sille tehdään kadun pinnan alapuolelle madallettu oma osionsa, ajorata.

Aleksanterinkadulla on ratikat sekä satunnaiset taksit ja pyörät erotettu omalle ajoradalleen, koska niistä olisi muutoin liikaa vaaraa liikenteelle.

Jos kadulla halutaan sallia runsas tai nopea moottoriajoneuvoliikenne, täytyy sille erottaa aivan oma väylänsä. Tämä tehdään rakentamalla pyörätiet, jotta ajorata vapautuu pelkästään moottoriajoneuvojen käyttöön. Ratkaisu tehdään, jotta moottoriajoneuvot voisivat hyödyntää suurempaa (yli 30km/h) maksiminopeuttaan, tai jotta niitä voitaisiin ajaa suurissa joukoissa rinnan. Tähän ei hyvin suunnitellussa kaupungissa ole kovin usein tarvetta: vaihtoehtona on aina rajoittaa moottoriajoneuvojen määrää ja nopeutta tasolle, jossa niistä ei ole kohtuutonta haittaa liikenteelle.

Sturenkadulla halutaan sallia 29 000 moottoriajoneuvoa päivässä 40km/h nopeudella. Siksi niille on rakennettu oma ajorata kadun pintaa alemmas, ja pyörätkin kulkevat pyörätietä.

Tähän mennessä lienee jo selvää, etten kuvittele muiden ihmisten ajattelevan näin, kun he puhuvat kaduista, vaikka puhe onkin niistä aivan samoista kaduista. Mutta haluaisin teidän ajattelevan! Siksi kirjoitin tämän tekstin. Aina kun jossain joudut keskusteluun siitä, mihin kadut on oikein tarkoitettu, tai mitä se sana ylipäänsä tarkoittaa, linkkaa tähän tekstiin.

Yhtä selvää on, että suuri osa kaupunkien kaduista ei kovin hyvin sovi tähän kuvaamaani ajatukseen. Mutta haluaisin niiden sopivan! Siksi kirjoitin tämän tekstin. Aina kun suunnittelet uutta kaupunkia, tai olemassaolevan kaupungin kehittämistä, pidä mielessäsi mihin kadut on oikein tarkoitettu; mitä se sana itse asiassa tarkoittaa: avointa tilaa rakennusten välissä, tilaa ihmisten elämälle.

Tsekkaa myös: Life between buildings

Ei se homoksi tee, jos vähän homostelee

Päädyinpä taas kulttuurin pariin, tällä kertaa katsomaan Pirkko Saision Homo!-musikaalia kansallisteatteriin. Eikä siinä mitään, kiva tapa viettää iltaa.

Musikaalina, anteeksi musiikkinäytelmänä, teos oli ihan onnistunut. Itseni lisäksi muukin yleisö viihtyi Räs… anteeksi Teräksen perheen toilailua seuratessaan, vitseille naurettiin, bändi osasi soittaa ja osa näyttelijöistäkin laulaa. Lisäksi näytelmä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ja tosiaan homouden kulttuurihistoriaa, merkityksiä ja hankaluuksia käydäänkin kattavasti läpi vähän joka kantilta adoptio-oikeudesta Turingiin, Paavaliin ja pisuaariin. Eikä näytelmä taiteellisestikaan täysin ansioton ollut, vaan pyrki kehittämään musiikkiteatteria suuntaan jossa farssi ei ole pelkkä farssi.

Mutta kuitenkin mielenkiintoisinta tässä on, että Kansallisteatteri on tilannut Pirkko Saisiolta näytelmän homoista. Kuten näytelmässä huolella esiin tuotiin. Siis tilannut. Homoista. Tähän on tultu.

Joskus 70-luvulla oli kulttuuriradikalismia. Oli muun muassa muuan Pirkko Saisio, radikaali näyttelijä ja työläiskirjailija sekä feministinen luutuneiden asenteiden kriitikko. Eikä ollenkaan huono kirjailija. Sitten oli instituutioita, jotka elivät omaa jähmeää elämäänsä. oli muun muassa Kansallisteatteri, jonne ei todellakaan mitään taistolaisten tekstejä otettu.

Kului 40 vuotta, ja nyt establishment on sitten sitä, että postmodernisti pilkataan homovastaisuutta. Kriitikot ylistävät, illat myydään loppuun, ja keskustelua syntyy. Tätä on suomalainen valtavirtakulttuuri 2011.

Kai tässä on pakko ymmärtää linnan juhlia vältteleviä ja muita tuputuksesta ahdistuneita. Kyllä tätä homoutta tosiaan valuu niskaan joka kaapin päältä; on tämä koko yhteiskunta nyt yhdet homotanssit kerrassaan.

Palaten näytelmään, joka tätä todellisuutta kommentoi, sankariksi nouseekin näkökulmahenkilö Veijo Teräs, keski-ikäinen mies jolla on vähän vaikeaa. Veijo ei ole homo, eikä ehkä oikein heterokaan. Eikä selkeästi mitään muutakaan. Veijolla on vaan kriisi, eikä hän oikein tiedä mitä haluaa. Mutta tietojenkäsittelytieteestä puhuminen auttaa.

Kaikista hahmoista juuri epävarmalla keski-ikäisellä miehellä on rohkeutta olla määrittymättä, olla päätymättä selkeään ratkaisuun. Siinä on asian ydin. Vapaa maa on se, jossa ei tarvitse olla erityisesti sitä eikä tätä.

Saision omin sanoin ”suvaitsevaisuus, se on sitä ettei olla mitään mieltä”. Ja eipä toisten seksuaalisuudesta ihan vakavissaan muuta sanottavaa olekaan.

Mutta kyllä se viihteestä käy, etenkin lätkämailojen kanssa.

Veijo on mun sankari

Tahroja paperilla

Sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmaislipun kirjamessuille. Kuten ilmaiset asiat usein, tämäkään ei tullut kovin halvaksi.

En ole yleensä käynyt kirjamessuilla, kun tuntuu hullulta maksaa joku 60€ siitä, että saa hypistellä kirjoja. Toisaalta kun niitä kerran pääsee hypistelemään, tuntuu ihan luontevalta käyttää niihin sitten ainakin 300€. Tarkkaa summaa en tiedä; hukkasin kuitit ihan tarkoituksella. Mutta pyörälaukulle tuli painoa aika paljon.

Eihän se raha hukkaan mennyt, nyt on pöytä täynnä kirjoja. Ja jos edes pääosan ehdin joskus lukemaan, vaikutukset lienevät ihan eri dekadilla tuon sinänsä vähäpätöisen rahasumman kanssa.

Seuraavaksi katsaus, mitä sitä tulikaan ostettua ja miksi.

Seppo Laurell: Valo merellä, Suomen majakat 1753-1906 Ensimmäinen, suurin ja ehkä merkittävin kirjoista, jotka ostin. Kirjan taustalla on John Nurmisen säätiö, joka tekee kenties tehokkainta työtä Itämeren puhdistamiseksi ja lisäksi julkaisee upeita meriaiheisia kirjoja. Valitettavasti ne painavat niin paljon, että kun laukkuun päätyi Valo merellä, tieto-finlandiaehdokas Kustaa III ja suuri merisota jäi odottamaan toista kertaa. Majakka kun jotain enemmän kuin vanhat meritaistelut. Jotain, mihin täytyy vielä palata ihan omalla postauksellaan.
Niin&Näin-lehden vuosikerta tuli tilattua, koska Ville Lähde oli niitä tyrkyttämässä, ja koska olin taas kuullut useammaltakin taholta, että se on hyvä lehti. Sitäpaitsi lehti, joka niputtaa samaan teemanumeroon työn käsitteen niin fysikaalisessa, elämänhallinnallisessa kuin marxilaisessakin kontekstissa, lienee juuri minulle suunnattu.
William James: Pragmatismi tuli sitten tilauksen kylkiäisenä, kun sai valita yhden alle kahdenkympin kirjan.
John Dewey: Taide kokemuksena taas nousi mukaan, koska deweyn omaan tuotantoon on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa.
Jani Erola: Luokaton Suomi, yhteiskuntaluokat 2000-luvun suomessa. Luokat eivät ole kadonneet, ainoastaan hämärtyneet. Ja hämäriin aiheisiin pitää perehtyä.
Marcus tullius Cicero: Laeista. Klassikko. Ei juuri lisättävää.
Heikki Hiilamo: Uusi hyvinvointivaltio. Hiilamo on Soininvaaran ohella ehkä mielenkiintoisin nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kriitikko. Humaanit perusarvot, pragmaattinen asenne ja valtava arsenaali faktatietoa tekevät hänen ajattelustaan paisti selkeää, myös relevanttia. Erehdyin valitettavasti lainaamaan kirjan heti eteenpäin, enkä siksi ole vielä päässyt lukemaan. Suosittelen silti.
Kimmo Jylhänö & Hanna Kuusela: Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa. Zizek, pakkohan siihen on perehtyä, kun kaikki siitä puhuvat. Ja alelaarista lähti parilla eurolla mukaan.
Rolf Buchi & al.: Opas Suoraan demokratiaan. Into-alelaarin satoa tämäkin. En suoraan sanottuna odota kirjalta paljoa, takakansiteksti vaikutti liian itseensä uskovalta ja siten dogmaattiselta. Mutta suora demokratia on kuitenkin aiheena kiinnostava
Timo Kopomaa: Leppoistamisen tekniikat. Ks. edellinen. Minulla on epäilykseni kirjan suhteen, mutta aihe on hyvä ja kuulunee yleissivistykseen lukea tämäkin.
Noam Chomsky: Tulevaisuuden valtio. Nimi lupaa, että setä Chomsky puhuisi kerrankin siitä, miten asioiden pitäisi olla, eikä siitä miten ne ovat vialla. Pakko siis lukea.
John Dewey: Julkinen toiminta ja sen ongelmat oli se Dewey, mitä oikeastaan halusin. Kun se sattui sitten silmiin, niin pitihän sekin ostaa.
Hal Duncan: Vellum, Hal Duncan: Muste. Ensimmäisen olin jo lukenut kirjastosta, ja todennut kirjaksi jonka haluan hyllyyn. Jatko-osa sopi sille sitten kaveriksi. Paremman puoleista kirjallista fantsua. Kaikki tarinat mitä on ikinä kerrottu, ovat olemassa. Ja henkilöt tavallaan ovat toisia henkilöitä, kuten tapaa käydä kun tarinat muotoutuvat uusiksi vuosisatojen ja -tuhansien yli.
Juhani Aho: Helsinkiin. Jo vuonna 1889 maalaiskaupunkien kiltit ylioppilaat halusivat Helsinkiin, tullakseen niiksi paheellisiksi ja kurittomiksi opiskelijoiksi, joiksi kaupunki heidät tekisi. Heidän varaansa rakentui maamme tulevaisuus. Tämä ei ole se tarina, jonka Aho kertoi, vaan se jonka minä luen.
Markku Kuisma: Saha, tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Kun 1800-luku nyt alkoi kiinnostaa, niin luetaan sitten analyysi siitä, miten suomen teollisuus syntyi.
Hannu Nieminen: Kansa seisoi loitompana, kansallisen julkisuuden rakentuminen 1809-1917. Ja edelliselle vastapainopksi pitää toki katsoa sitä sosiaalista todellisuutta, jonka edessä teollisuuspatruunojen sankarihahmot näytelmäänsä esittivät.
Augustin Ehrensvärd: Matka Suomessa 1747. Ehrensvärd lähti matkamaa Itämaalle suunnittelemaan puolustusta, ja siinä sivussa piti kirjaa tapahtumista ja ehti piirtämään maisemia, luontoa ja ihmisiä.
David Mitchell: Pilvikartasto. Paremmanpuoleinen jonkin sortin skifi. Ollut henkisellä listalla krijoja jotka olisi kiva omistaa jo pidemmän aikaa. Takaperin kerrottu sisäkkäisten tarinoiden rakenne yllättäen toimii.
Arthur Rimbaud: Illuminaatioita. Kävi käsky ostaa runokirja, ja Rimbaudi nyt muutenkin ptiää lukea ihan jo sivistyksen takia
Lentävä Hevonen / välineitä runoanalyysiin. Ja kun sitä runoutta ei voi ymmärtää, niin tarvitaan viereisestä hyllystä matkaopas. Tokkopa auttaa.

Tässä listaa katsoessa tuli taas mieleen paperikirjan tulevaisuus, aihe jota sivusin taannoin Leppävaarassa.

Ostin 20 paperista kirjaa ja tilasin paperisen lehden. Olettakaamme, että teknologia olisi kehittynyt 5-10 vuotta pidemmälle, ja meillä olisi käytössämme sähköiset lukulaitteet, jotka ovat juuri niin hyviä kuin suinkin osaamme kuvitella. Sopivan kokoisia, toimivia, hyvä navigointirakenne, akku kestää lähes rajatta, näkee lukea hyvin jne jne. Esimerkin kärjistämiseksi olettakaamme lisäksi, että käytännössä kaiken kirjallisuuden saa ladattua laitteelleen ilmaiseksi – se ei ole tässä kovin tärkeää, olisiko se oikeastaan laillista.

Montako näistä kirjoista olisin ostanut?

Majakat ilman muuta, se kirja on taideteos eikä mikään sähköinen sitä korvaa. Ciceron, Ahon, Duncanit ja Mitchellin olisin myös halunnut hyllyyn. Ja Ehrensvärdinkin on nimenomaan fyysisenä esineenä kaunis ja tarpeen. Rimbaudin lukeminen laitteelta tuntuisi myös oudolta idealta.

Deweyt, Chomskyn, Jamesin, Kuisman ja Niemisen olisin saattanut ostaa paperilla, mutta saattanut myös jättää ostamatta. Niin&näin olisin varmaan tilannut elektronisena, samaten useimmat Into-pamfletit (ehkä Hiilamoa lukuunottamatta). Lentävä hevonen olisi myös rittänyt sähköisenä.

Siis 8 paperilla, 6 ehkä paperilla ja 7 elektronisena. Ja kaikki halvimmat teokset ovat sähköisten joukossa, kalleimmat paperisten. Tätä anekdoottia katsoen ei äytä siltä, että paperikirjat olisivat katoamassa minnekään. Sen sijaan niiden laatu luultavasti paranee, kun halvat pokkarit ja tekninen kirjallisuus siirtyy sähköiseen muotoon. Ja jos olisin hankkinut puolet kirjoista sähköisenä, olisi se Kustaa III:n merisotakin mahtunut laukkuun.

Nuoremmat sukupolvet eivät tietenkään välttämättä koe enää samanlaista sentimentaalista tarvetta saada edes jotain kirjoja paperisena hyllynsä. Silloin kuvio muuttuu taas. Mutta tulevien sukupolvien ongelmat olkoot heidän omiaan, en niitä lähde arvuuttelemaan.

Oikeus olla deeku

Vartti uutisoi viime viikolla, että ”Juopot halutaan pois penkeiltä”. Sanoma-lehden mukaan kaupunki on siirtymässä erityisesti Alppilassa penkeistä yksittäisiin tuoleihin, koska:

”Tuolit suitsivat häiriökäyttäytymistä siten, ettei niihin mahdu asettautumaan esimerkiksi kokonaisia ryyppyremmejä. Lisäksi niitä on hankala valloittaa nukkumiskäyttöön.”

Uutinen on lähinnä ankka. Kaupungilla on kyllä uudenlaiset puistonpenkit (ks. sivu 62-68), mutta ei niitä juoppojen torjumiseksi ole kehitetty, vaan esteettömyyden takia, jotta ne olisivat hyviä vanhuksille ja huonosti liikkuville. Myöskään mitään linjaa torjua juoppoja juuri Alppilassa ei ole.

Soitin kaupunkikalusteista vastaavalle virkamiehelle, ja ilmeisesti uutisessa oli pientä tarkoitushakuisuutta tai vähintäänkin dramatisointia mukana. Kaikki sitaatit, yleisestä sävystä puhumattakaan, eivät vastanneet sitä mitä hän koki kertoneensa. Uusissa penkeissä on kaide keskellä, jotta niihin on helpompi nousta pyörätuolista, ja yksittäispenkkeistä taas on muutoin heikkojalkaisen helpompi nousta.

Juoppojen takia on yksi penkki jossain lähiössä korvattu tuolilla noin 10 vuotta sitten, mutta se oli ainoa tapaus, jonka virkamies muisti. Mitään yleistä linjaa asiasta ei ole, ja aivan erityisesti sellaista linjausta ei ole, että joihinkin kaupunginosiin tehtäisiin vain tuoleja.

Kaide keskellä ei estä nukkumista

Otin asian esiin myös lautakunnassa, ja kysyin, että:

1) Onko rakennusvirastolla jokin linjaus juoppojen torjumisesta puistokalusteilla, ja jos on, miksei siitä ole päätetty lautakunnassa?

Vastaus: ei ole. Uudet penkit hyväksyttiin 3 vuotta sitten. Ensisijainen uudistustavoite oli estetttömyys, mutta keskikaide mahdollistaa myös istumisen yksittäispaikalla niin, ettei tarvitse pelätä vierustoverin lähentelevän. Nukkumisen estämisestä ei lautakuntalaisten muistin mukaan ollut mitään puhetta.

2) Onko olemassa linjaus, että ”juoppojentorjunta” koskee juuri tiettyjä kaupunginosia

Vastaus: ei tietenkään ole. Kaikkialla käytetään sekä penkkejä, että tuoleja, paikan ja tarpeen mukaan.

Kaupunki ei siis kuvittele voivansa poistaa juoppoja puistoista, ja hyvä niin. Ihmisillä on oikeus olla deekuja, ja deekuilla on oikeus olla ihmisiä.

Tarkoitukseni ei nyt tietenkään ole kannustaa ketään ryhtymään alkkikseksi. Päin vastoin, mitä harvempi siihen päätyy, sen parempi. En myöskään usko, että tälläinen postaus voisi ketään juopoksi kannustaa. Kuten eivät voi puiston penkitkään. Ylipäänsä deekuudessa ei ole kyse siitä, että yksilö tekisi rationaalisen valinan ryhtyä rappioalkoholistiksi, koska se vaikuttaa lupaavalta elämäntavalta. Sen sijaan se on tulos johon vaan jotenkin päädytään.

Alkoholismia (ja muidenkin päihteiden ongelmakäyttöä) pitää ilman muuta pyrkiä vähentämään. Se, miten tämä onnistuu, onkin vähän monimutkaisempaa. Hyviä ideoita sopii esittää. Taustalla on erilaisia henkilökohtaisia syitä, ja myös historiallinen traditio, jossa meillä on ”aina” ollut yhteiskunnan ulkopuolisia ”syrjäytyneitä”, ja ympäristö ikäänkuin hyväksyy, että joku luisuu alkoholismiin. Onpa sitä geneettisilläkin syillä spekuloitu.

Juoppo putosi penkiltä jo 1800-luvun kansanvalistuksessa

Kun meillä nyt on rantojen miehiä joukossamme, tarvitaan ennen kaikkea strategioita elää sen tosiasian kanssa, että osalla meistä on lähtenyt elämä hallinnasta, ja sen jäämiä hallitsevat päihteet. Se on valitettavaa, mutta valittaminen ei asiaa muuta.

Yhtenä esimerkkinä tästä, kotikonnuillani Vallilassa tilanne on käytännössä se, että puistokemistit istuvat iltaa Hartolanpuistikossa, ja muut puistot ovat muiden asukkaiden käytössä. Ratkaisu on mielestäni toimiva, vaikka olohuoneen ikkunani osoittavatkin käytännössä juuri Hartolanpuistikkoon.

Jos sinne nyt sijoitettaisiin ”deekunkarkoituspenkkejä”, ryyppyremmi vaan siirtyisi muihin puistoihin, ja kohta jokaisessa puistossa olisi örinää vuorollaan. Siitä ei hyötyisi kukaan.

Kehittyneemmin samaa ideaa sovelletaan Berliinissä. Esimerkiksi Görlitzer Parkissa on omat paikkansa sekä puolijuopoilla punkkareilla, että vähän rankempaa elämää viettävillä rappionarkeilla. Jälkimmäiset kätevästi paikassa, jossa petting zoon vuohien …hmr tuoksu peittää ihmishien ja vanhan viinan hajun. Vastaavasti lapsiperheillä ja kannabiskauppiaillakin on omat alueensa.

Sellaista on elämä yhteiskunnassa. Täällä ollaan yhdessä. Ja toisilla meistä on päihdeongelma.

Tervetuloa

Tänä iltana joskus kahdeksan maissa syntyy maailman seitsemäs miljardis ihminen. Tai oikeastaan noin sadas miljardis, mutta seitsemäs miljardis nyt elävä. Tarkkaa syntymäpaikkaa ei tiedetä, mutta se on luultavasti jossain Afrikassa, tai sitten ihan missä tahansa.

Itse asiassa syntymäaikaakaan ei tiedetä kuin korkeintaan kuukausien tarkkuudella. YK:n laskelman mukaan se tapahtuu tänään, mutta USA:n tilastokeskuksen arviossa ihmisiä on vasta noin 6 972 000 000, ja tuo rajapyykki tulisi siis vastaan vasta joskus maaliskuussa.

Muistan vielä, kun lapsena puhuttiin viidestä miljardista ihmisestä, jotenkin se tuntuu edelleen oikealta nmerolta. Koulussa opetettu jää päähän, vaikka sittemmin vääräksi muuttuisikin (tai osoittautuisi). Kuuden miljardin rajapyykki meni melko huomaamatta ohi joskus vuostuhannen vaihteessa. Ja nyt sitten seitsemän. Seitsemän miljardia on aika monta ihmistä, 7 000 000 000 Muhammedia, Snehaa ja Xeitä. Jos me kaikki seisoisimme Sansibarin saarella seuraamassa Queenin keikkaa, täytyisi lava rakentaa mereen.

Mutta se ei ole mikään ongelma. Väestöräjähdystä ei nimittäin ole tapahtumassa.

Maailman väestön kasvu on jo poikennut eksponentiaaliselta käyrältä. Kun kasvu kolmesta kuuteen miljardiin vei 39 vuotta, tätä menoa tuplaus neljästä kahdeksaan vie jo 51 vuotta. Kasvu on hidastunut tasaisesti 60-luvulta asti, ja populaatio tasaantunee vuostuhannen puolivälissä jonnekin yhdeksän miljardin hujakoille. Peak child koettiin vuonna 1990, kun maailmassa syntyi 144 miljoonaa lasta; tänä vuonna enää 139 miljoonaa.

Väestön kaksinkertaistumiseen kuluva aika. Kuva Wikipedia

Vielä selvemmin väestöräjähdyksen tussahduksen näkee tarkkailemalla vaikkapa muslimimaiden lapsilukuja. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa normaali lapsiluku oli 50 luvulla noin 7, kun se nykyään on hiukan yli 2, mikä riittää juuri pitämään väestömäärän vakaana (jos ei lasketa siirtolaisuutta). Merkittävää roolia kehityksessä näyttelee ehkäisyn yleistyminen. Emme ole hukkumassa muslimivyöryn alle, ellemme ala kääntyä joukolla.

Syntyvyys eräissä muslimimaissa. Lähde: Population Resource Center

Ja vaikka väestö vielä kasvaakin, se ei oikeastaan aiheuta merkittäviä ympäristöongelmia kuin paikallisesti.

Jos lasketaan keskimääräinen luonnonvarojen kulutus(tai saastutus), ja kerrotaan se ihmisten määrällä, näyttää kasvu toki pahalta. Mutta todellisuudessa emme kuluta keskimääräisesti, vaan rikkain prosentti saa yli puolet tuloista ja rikkain 10% 85 prosenttia (arvioiden mukaan). Luonnonvarojen kulutus ja saastutus jakautuu vastaavassa suhteessa.

Sillä, paljonko köyhin 50% (tai 70% tai jopa 90%) lisääntyy ei ole juuri mitään vaikutusta luonnonvarojen kulutukseen tai hiilidioksidipäästöihin, koska heidän osuutensa niihin on mitätön. Ainoastaan sillä on väliä, paljonko enemmän rikkain 10% kuluttaa. Ja rikkaimman 10% hedelmällisyys tasaantui jo vuoskymmeniä sitten. Väestönkasvu ja globaalit ympäristöongelmat (*) eivät yksinkertaisesti liity kovin vahvasti toisiinsa.

Siis tervetuloa, 7 000 000 000. ihmisenalku. Tänne kyllä mahtuu vielä. Ja jos tulee täyttä, lähetämme sinut avaruuteen.

(*) Paikallisesti väestönkasvu toki on osatekijänä aavikoitumisessa, metsienhakkuussa, lajien tuhoutumisessa ja monissa muissa ongelmissa.

Keskustakirjasto

Helsingissä puhutaan paljon keskustakirjaston rakentamisesta. Huomaamatta on jäänyt, että Espoossa sellainen jo on.

Kävin viikko sitten Sellon kirjastossa puhumassa pilvipalveluista Teknologia 2020-seminaarissa. Tilaisuus oli osa kirjaston Generaatio2020 -hanketta, jossa puditaan tulevaa kehitystä, ja myös mitä se merkitsee kirjastolaitokselle.

Seminaari järjestettiin kirjaston aulassa, jossa oli pääoven vieressä esiintymislava ja tuoleja, näppärästi niin, että lainaustiskeillä asioivatkin kuulivat esityksiä.

Kirjahyllyt ja työtilat olivat hiukan erillään niin, ettei ääni häiritse. Modernin arkkitehtuurin lisäksi myös kirjaston käytettävyyteen oli kiinnitetty huomiota. Romaanihyllyjen päitä eivät koristaneet tekstit tyyliin ”Gar-Ehr”, vaan suosittujen kirjailijoiden kuvat. Vieraskielinen osasto oli järjestetty puolikaareksi, josta oli nopea löytää oikea kieli. Sarjakuvilla oli esittelyhylly, jossa kannet näkyvät. Yhdellä käytävällä oli selailukappleet kaikesta (?) Espoon kaupunkisuunnittelun tuottamasta materiaalista, jos kansalaiset vaikka haluavat tutustua kunnan suunnitelmiin.

Kaikki oli modernia ja tyylikästä, ja huomaa, että kirjastoa kehitetään tosissaan, pyrkien tuomaan se nykyihmisten lähelle. En tiedä, uskaltaako Helsingin suunnitellulta keskustakirjastolta edes odottaa näin hyvää.

Hyllyt on naamoitu

Kirjasto on niin keskustassa kuin vaan Leppävaarassa voi. En ollut tutustunut nykyiseen Etelä-Leppävaaraan ennen, ja täytyy sanoa, että se yllätti positiivisesti. Vaikka keskellä kaupunkia on valtava kauppakeskus, lähiympäristö ei ole ihan pelkkää takapihaa Itäkeskuksen tapaan.

Kirjasto on Sellon takana Viaporintorilla. Alla olevan parkkitalon takia aukio on kolmannen kerroksen korkeudessa, mikä tekee siitä hiukan kaupunkitilan simulaation, vaikka ympärillä onkin leffateattereita, konserttisali, ravintoloita ja kirjasto. Tämä on ehkä niin lähellä oikeaa kaupunkia, kuin kauppakeskusarkkitehtuurissa voi päästä. Öisin tori lienee pelottavan kuollut(?), ja lastenvaunujen kanssa piti nytkin tietää oikeat kikat, että pääsi minnekään.

Kirjaston paraatiovi saisi kateelliseksi Maonkin. Tästä kelpaisi kansanarmeijan marssia ohi.

Toisella puolella kulkee Leppävaarankatu 2 kerrosta alempana. Tämä on kirjaston julkisivu leppävaaralaisille, jotka eivät satu olemaan tulossa Sellosta tai junalta. Kauppakeskusarkkitehtuuri näyttää toisen puolensa, elikkä persettä. Valtava seinä, jossa ainoa luonteva sisäänkäynti on parkkihalliin.

Kirjaston logo näkyy, mutta autollako sinne ajetaan sisään? Jalankulkijoiden pitää vaan tietää ovi vasemmassa alakulmassa, kätevästi nappivalon takana.

Tämäkin on varmaan niin lähellä oikeaa kaupunkia, kuin kauppakeskusarkkitehtuurissa vain pääsee. Keskuksen rakentajan intressissä ei koskaan ole, että ihmiset vaeltavat ulos keskuksesta huomaamattaan ja keskusta laajenee orgaanisesti. Ei, tarvitaan selviä rajoja ja seiniä. Jalan kulkevat ihmiset ovat kuningaskuluttajia, kunhan vaan pysyvät karsinassaan. Ulkopuolella heidän tulee kulkea autolla ja välttää naapuritalojen liikkeitä. Muutenhan kauppakeskuksen luomaa vetovoimaa valuisi sivullisille, jotka eivät siitä maksa.

Tästä huolimatta Leppävaarankatukaan ei ollu mahdoton. Toisellakin reunalla oli liikkeitä, ja yhteen rakennetut talot eivät luoneet kokemusta lähiöstä. Yllättävän lisäelementin tuo kadulla, tai sen alla, kulkeva Monikonpuro.

Monikonpuro Ratsutorilla, keskellä Leppävaaraa

Vielä upeammaksi puro kehkeytyy yläjuoksullaan Leppäviidassa, uusissa läntisissä kortteleissa. Talot muodostavat selviä pihoja, lähes umpikortteleita. Puro jouksentelee niiden keskellä luonnontilaisena kaislikkona, jota kuitenkin reunustavat välillä puulaiturit ja ylittävät sirot kävelysillat. Yhdistelmä lähes luonnollista luontoa ja kaupunkimaisesti rakennettua kaupunkia on valloittava (puhumattakaan leikkimahdollisuuksista, joita se luo lapsille), ja luo toivoa kaupunkirakentamisesta, jossa luonto ja kaupunki sopivat yhteen eivätkä toimi tekosyinä toistensa tuhoamiselle. Tässä Leppäviita on suoranainen antilähiö!

Kappale kauneinta Suomea

Tästä aidosti omaleimaisesta ja upeasta kaupunginosatunnuksesta Leppäviitalaiset saavat ilmeisesti kiittää Monikonpuron suojelua ajanutta luontoväkeä ja Vihreitä. Alkuperäinen tavoite turvata luonnontilainen puro ja sen taimenkanta ei toteutunut. Sen sijaan saatiin ehkä toimivin ja yllätyksellisin kaupunkiluontoelementti, joka koko seudulta löytyy. Lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikkei kiinni saisikaan.

Myös Säterin suunnan uudet korttelit vaikuttivat hyviltä. Jos muuttaisin Espooseen, muuttaisin Leppävaaraan. Toki siellä on yhä ongelmansa, kun ajatus kaupungista on vielä uusi, mutta länsinaapurilla saattaa olla toivoa. Irtisanoutuminen Helsingin traditioista luo myös kaikkea uutta ja mielenkiintoista, ei ainoastaan toimistokolossien autiomaita ja peltilehmien palvontakenttiä.

Jos Espoo olisi suomen toiseksisuurin kaupunki, Leppävaara olisi sen keskusta. Siellä on jo keskustakirjasto, joka olisi tämän kunnian arvoinen.

My last Nokia

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Ostin sen kunniaksi Nokia N9:n.

Se ei ollut rationaalinen valinta. Se oli kunnianosoitus kaikille niille, jotka tekivät työtä Meegon onnistumisen eteen. Epäonnistuitte, mutta työnne ei ollut turhaa.

Rationaalista olisi ollut ostaa jokin android. Esimerkiksi Xperia Ray (Bradbury?). Niissä on tulevaisuus, niissä on Google. Nykyään kun ei oikeastaan osteta puhelinta, vaan pääsy ekosysteemiin, universumilliseen sovelluksia, käyttökohteita ja kulttuurisia merkityksiä. Sitä N9 ei tarjoa.

Kaikki puhelimeni ovat olleet Nokioita. Ensin 5110, sitten 9900i, sitten 6210, 6600, 6680, sekalaisia muita ja E51, joka nyt viimeisimpänä sanoi irti sopimuksensa kahden ja puolen vuoden käytön jälkeen. Olin jo asennoitunut siihen, etten enää osta Nokiaa, vaan niin sanotusti siirryn eteenpäin, johonkin tulevaisuuden puhelimeen.

Mutta tänään vietetään kansallista epäonnistumispäivää. Tänään katsotaan taaksepäin, tutkitaan tehtyjä virheitä niistä oppien, ja valmistaudutaan tuleviin epäonnistumisiin. Ei koira noin vain pääse karvoistaan, vaan vasta kovasti rapsuttaen.

Tähän sopii N9. Tulevaisuuden sijasta se tarjoaa oivan tilaisuuden tarkastella, miten softaprojektit voivat epäonnistua massiivisessa mittakaavassa. Kuinka vuoskymmenen ajan tehty uudistus ei vaan koskaan pääse tapahtumaan.

N9 on se puhelin, joka Nokian olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Julkaisemalla jotain tälläistä vaikka vain kaksi vuotta sitten Nokia olisi pysynyt kisassa älypuhelimista, ja saanut jalansijan käyttöjärjestelmäkisaan. Eikä se ole huono puhelin. Itse asiassa se on oikein hyvä. Se vaan on lajinsa viimeinen.

Tilanne antaa tietysti kaikupohjaa salaliittoteorioille. Itse en antaisi niille paljoa painoa. Nokia teki mitä pystyi; se vaan ei riittänyt. Puhelinkäyttöjärjestelmän tekeminen on oikeasti vaikeaa. Fortune 500 -firman pyörittäminen on todella vaikeaa. Vielä vaikeampaa on korvata käytössä olevaa softaa uudella. 80 miljoonaa puhelinta vuodessa myyvän käyttöjärjestelmän korvaaminen on aivan saatanallisen vaikeaa. Ja ne jotka eivät koskaan yritä muuttua, keittävät edelleen sellua.

Epäonnistumista ei pidä hävetä. Epäonnistuminen on kaiken edistyksen edellytys ja virheistä oppiminen vaatii virheitä. Tieteen kehityskin perustuu sille, että hylätään vääräksi osoittautuneita hypoteeseja. Kauppakorkean pojat ovat tässä ihan oikeassa. Itsekin puhuin taannoin siitä, miten pieleen menee kuitenkin, ja pitäisi vaan osata epäonnistua nopeasti ja murehtimatta, jotta pääsee siitä oppimaan.

Henkilökohtaisesti olen siinä huono. Hankkeet joihin ryhdyn, tuppaavat menemään aivan liian hyvin. Se tarkoittaa, että satsaan aivan liikaa aikaa ja vaivaa asioihin joita teen. Se tarkoittaa, että ryhdyn uusiin asioihin liian varovaisesti, en ota riskejä. Jatkuva onnistuminen on epäonnistumista jo itsessään.

Mutta N9 on varmasti epäonistunut ostos. Kahden vuoden päästä ärsyttää, kun softaa ei päivitetä, vaan siinä on yhä kaikki samat bugit. Uudet sovelluksetkin tulevat Androidille ja iPhonelle, vaan eivät Meegoon. Ehkä opin siitä jotain.

Voidaakseen onnistua, täytyy ensin epäonnistua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja oppia siitä.

Kaikille, jotka kehittävät Nokian tulevia tuotteita, onnea ja menestystä yhä uusiin epäonnistumisiin. Minun osaltani tämä taisi olla tässä. Tai eihän sitä koskaan tiedä…

Miksi Hämeentiellä kulkee 20 000 autoa vuorokaudessa?

Esitin otsikon kysymyksen Kallio-liikkeen blogissa. Kysymys oli tietenkin retorinen.

Vastaan siihen silti: Hämeentiellä kulkee 20 000 autoa vuorokaudessa, koska autoilijat kuvittelevat sen olevan oikea reitti keskustaan.

Sitä se ei ole. Liikennesuunnittelun tarkoittama reitti menee Sörnäisten rantatietä, joka on myös yleensä nopein reitti.

Kuva 1: Hämeentie ei ole pääkatu, vaan alueellinen kokoojakatu, joka on tarkoitettu Kallion liikenteelle. Pääkadut kohti keskustaa ovat Sörnäisten rantatie ja Sturenkatu. Postauksen katukuvien sijainnit on merkitty numeroilla karttaan.

Mutta eivät autoilijat Hämeentiellä pahuuttaan aja. Kysymys on taas valistuksesta, siitä että oikea toiminta vaatii oikeaa tietoa.

Tarkemmin sanottuna kyse on nyt liikenteen ohjauksesta. Liikennemerkit kyllä osoittavat Sörnäisten rantatielle, mutta katu vie Hämeentielle. Katsotaanpa tarkemmin.

Mäkelänkatu

Mäkelänkatua kulkee vuorokaudessa 23000 autoa. Pääreitti jatkaa etelään olisi kääntyä Vääksyntien kautta Teollisuuskadulle, ja Siitä Junatien ja ja Pääskylänkadun kautta Sörnäisten rantatielle, kuten kuvassa 2 näkyy.

Kuva 2: Reitti Mäkelänkadulta kohti keskustaa kulkee Vääksyntien kautta Rantatielle

Liikenneopasteet esittävätkin (ks. kuva 3) nämä suunnat selvästi niille, jotka eivät tunne seutua, ja niitä lukevat. Mutta suurin osa ajaa tästä päivittäin, eikä lue niitä.

Vääksyntielle voi kääntyä vain yhdeltä kaistalta, ja sille päästäkseen täytyy vaihtaa sadan metrin matkalla bussikaistalle bussien yrittäessä vaihtaa samalla vasemmalle. Paljon helpompaa ajaa vaan suoraan, jonne jatkuu kaksi kaistaa häiriöttä.

Kuva 3: Mäkelänkatu, kaksi kaistaa kallioon ja yksi keskustaan. Jollain on nyt vähän väärä käsitys siitä, minne ihmiset ovat matkalla. Kuva Streetview

Mäkelänkatu yksinkertaisesti ohjaa Hämeentielle, eivätkä opastekyltit siinä paljon auta. Katu pitääkin muuttaa ohjaamaan oikeaan suuntaan. Siis henkilöautot lähinnä oikealle Vääksyntielle, ja bussit eteenpäin kohti Kurvia.

Ristiin kulkevat kaistat ovat tietenkin hankalia, mutta eivät ennenkuulumattomia. Ne kyllä onnistuvat, kun vaan laitetaan erilliset valovaiheet busseille ja henkilöautoille, Porkkalankadun tapaan (ks. kuva 4).

Kuva 4: Porkkalankadulla bussi lähtee omilla valoillaan viistoon läpi henkilöautokaistojen, ja henkilöautot omassa valovaiheessaan viistoon oikealle. Samanlainen ajallinen erottelu tarvitaan Mäkelänkadulle.

Eli Päijänteentie valoista bussi lähtee ensin liikkeelle ja kaartaa vasemmalle kaistalle, joka jatkuu siitä kohti Kurvia. Sen jälkeen lähtevät autot, jotka siirtyvät oikealle, kaistoille jotka kääntyvät Vääksyntielle. Suoraan jatkavat autot voivat koukata bussien perään vasemmalle kaistalle. Kaistojen määrän voisi myös ehkä pudottaa kahteen.

Kustaa Vaasan tie

Kustaa Vaasan tien nykyinen ohjausjärjestely on jo kohtalaisen hyvä (ks. kuva 5). Kaksi kaistaa jatkaa rantatielle, yksi + bussikaista siltaa pitkin Vallilaan, jossa autot pääosin jatkavat Sturenkadulle. Bussien ja autojen lomittumiset ristiin ilmeisesti pääosin toimivat (?).

Jos sillan purkaisi ja korvaisi liikenneympyrällä, saisi kaistat ohjattua vielä luontevammin ilman lomittamisia. Mutta se olisi jo vähän isompi projekti.

Kuva 5: Kustaa Vaasantien opasteet Kumpulassa. Tämä on suunnilleen oikein. Kaksi kaistaa keskustaan ja yksi muualle kantakaupunkiin. Kuva: Streetview

Hämeentie Vallilassa
Vallilassa Hämeentiellä kulkee vain 13000 moottoriajoneuvoa vuorokaudessa, ja niistä kohtalainen osa ratikoita tai busseja. Hämeentielle ohjautuvan liikenteen ohjauksen parantamiselle ei ole yhtä suurta tarvetta kuin Mäkelänkadulla. Bussi- ja autokaistat voisi tietysti vaihtaa ristiin Allotrian edessä (vanha autokirjakaupan talo), ja ohjata lähes kaiken henkilöautoliikenteen Mäkelänkadun ja Vääksyntien kautta kohti Sörnäisten rantatietä.

Kuva 6: Hämeentie Vallilasta tullessa. Tässäkin kaksi kaistaa jatkaa Kallioon, ja toiselta voi myös kääntyä keskustaan. Miksei päin vastoin? Kuva: Streetview

Pitkä silta

Pitkältä sillalta tullessakin autoilijat ohjataan jatkamaan rantatielle, jos ovat matkalla jonnekin kauemmas, kuten kuvassa 7 näkyy. Opaste vaan on pieni ja kadun reunassa, ja toki käyttää ainoastaan teiden numeroita.

Kuva 7: liikenteen ohjaus pitkältä sillalta tullessa. Itäväylälle, Porvoonväylälle, lahdenväylälle ja Lentokentälle menijät ohjataan Sörnäisten Rantatielle. Kuva: Streetview

Päästääkseen kääntymään sinne pitää tosin ujuttautua ahtaassa välissä täydelle bussikaistalle, jolta voi kääntyä, kun suoraan Hämeentielle jatkaa vapaa kaista, ks kuva 8.

Kuva 8: Kaistamerkinnät Siltasaarenkadulla. Tässäkään kaistojen todellisuus ei vastaa viitoituksen hyvää tahtoa.

Pitkän sillan kysymys on hiukan vaikeampi ratkaista. Suoraviivainen ratkaisu voisi olla samantapainen ajallinen erottelu valoilla kuin Mäkelänkadullakin. Eli Unioninkadun pysäkiltä lähtevä bussi saa ensin oman vihreän Siltavuorenrannan valoissa, ja ajaa viistoon vasemmalle ratikkakiskoille, josta sen kaista jatkuu Hakaniemeen. Henkilöautot ajavat sen jälkeen viistoon oikealle, kaistalle joka jatkuu suoraan Hakaniemenrantaan ja Sörnäisten rantatielle. Kallioon menevät autoilijat vaihtavat erikseen bussikaistalle, tai menevät Hakaniemen torikadun kautta (Tai Haapaniemenkatua).

Vähän suurempia linjoja ajatellen, Kaisaniemenkadun ja Unioninkadun voisi jakaa kahtia: Bussit lähtisivät jo Rautatientorilta Vilhonkatua ja Kaisaniemenkadun länsireunaa. Henkilöautoilla taas olisi kaksi kaistaa kadun itäreunassa. Siis ikään kuin kaksi rinnakkaista katua, ja välissä ratikkakiskot. Tätä on joskus puhuttu Joukkoliikennefoorumilla, mutta en löydä linkkiä

Tai sitten Pitkän sillan voisi vain sulkea henkilöautoliikenteeltä, kuten se oli vielä 80-luvulla.

Lopuksi

Kadut pitää muuttaa ohjaamaan autoilijat luontevasti sinne, minne heidän on tarkoitus ajaa. Käytettävyyden perusasioita.

Sitten kun autoilijat on näin saatu ohjattua käyttämään tarkoituksenmukaisia reittejä, voidaan Hämeenteiltä poistaa yhdet kaistat ja tehdä siitä joukkoliikennekatu (jolla on myös pyöräkaistat), kuten Oskalan Hannu ehdottaa.

Tätä kaikkea vaatii kriittinen pyöräretki 11.10.2011. Tule mukaan vaatimaan kalliolaisille toimivia liikenneratkaisuja. Keskustelutilaisuus klo 17 vanhalla linja-autoasemalla ja pyöräily alkaen klo 18. Jatkot Sävelessä.

Kuva 9: Hämeentien uusi liikennesuunnitelma