Tervetuloa

Tänä iltana joskus kahdeksan maissa syntyy maailman seitsemäs miljardis ihminen. Tai oikeastaan noin sadas miljardis, mutta seitsemäs miljardis nyt elävä. Tarkkaa syntymäpaikkaa ei tiedetä, mutta se on luultavasti jossain Afrikassa, tai sitten ihan missä tahansa.

Itse asiassa syntymäaikaakaan ei tiedetä kuin korkeintaan kuukausien tarkkuudella. YK:n laskelman mukaan se tapahtuu tänään, mutta USA:n tilastokeskuksen arviossa ihmisiä on vasta noin 6 972 000 000, ja tuo rajapyykki tulisi siis vastaan vasta joskus maaliskuussa.

Muistan vielä, kun lapsena puhuttiin viidestä miljardista ihmisestä, jotenkin se tuntuu edelleen oikealta nmerolta. Koulussa opetettu jää päähän, vaikka sittemmin vääräksi muuttuisikin (tai osoittautuisi). Kuuden miljardin rajapyykki meni melko huomaamatta ohi joskus vuostuhannen vaihteessa. Ja nyt sitten seitsemän. Seitsemän miljardia on aika monta ihmistä, 7 000 000 000 Muhammedia, Snehaa ja Xeitä. Jos me kaikki seisoisimme Sansibarin saarella seuraamassa Queenin keikkaa, täytyisi lava rakentaa mereen.

Mutta se ei ole mikään ongelma. Väestöräjähdystä ei nimittäin ole tapahtumassa.

Maailman väestön kasvu on jo poikennut eksponentiaaliselta käyrältä. Kun kasvu kolmesta kuuteen miljardiin vei 39 vuotta, tätä menoa tuplaus neljästä kahdeksaan vie jo 51 vuotta. Kasvu on hidastunut tasaisesti 60-luvulta asti, ja populaatio tasaantunee vuostuhannen puolivälissä jonnekin yhdeksän miljardin hujakoille. Peak child koettiin vuonna 1990, kun maailmassa syntyi 144 miljoonaa lasta; tänä vuonna enää 139 miljoonaa.

Väestön kaksinkertaistumiseen kuluva aika. Kuva Wikipedia

Vielä selvemmin väestöräjähdyksen tussahduksen näkee tarkkailemalla vaikkapa muslimimaiden lapsilukuja. Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa normaali lapsiluku oli 50 luvulla noin 7, kun se nykyään on hiukan yli 2, mikä riittää juuri pitämään väestömäärän vakaana (jos ei lasketa siirtolaisuutta). Merkittävää roolia kehityksessä näyttelee ehkäisyn yleistyminen. Emme ole hukkumassa muslimivyöryn alle, ellemme ala kääntyä joukolla.

Syntyvyys eräissä muslimimaissa. Lähde: Population Resource Center

Ja vaikka väestö vielä kasvaakin, se ei oikeastaan aiheuta merkittäviä ympäristöongelmia kuin paikallisesti.

Jos lasketaan keskimääräinen luonnonvarojen kulutus(tai saastutus), ja kerrotaan se ihmisten määrällä, näyttää kasvu toki pahalta. Mutta todellisuudessa emme kuluta keskimääräisesti, vaan rikkain prosentti saa yli puolet tuloista ja rikkain 10% 85 prosenttia (arvioiden mukaan). Luonnonvarojen kulutus ja saastutus jakautuu vastaavassa suhteessa.

Sillä, paljonko köyhin 50% (tai 70% tai jopa 90%) lisääntyy ei ole juuri mitään vaikutusta luonnonvarojen kulutukseen tai hiilidioksidipäästöihin, koska heidän osuutensa niihin on mitätön. Ainoastaan sillä on väliä, paljonko enemmän rikkain 10% kuluttaa. Ja rikkaimman 10% hedelmällisyys tasaantui jo vuoskymmeniä sitten. Väestönkasvu ja globaalit ympäristöongelmat (*) eivät yksinkertaisesti liity kovin vahvasti toisiinsa.

Siis tervetuloa, 7 000 000 000. ihmisenalku. Tänne kyllä mahtuu vielä. Ja jos tulee täyttä, lähetämme sinut avaruuteen.

(*) Paikallisesti väestönkasvu toki on osatekijänä aavikoitumisessa, metsienhakkuussa, lajien tuhoutumisessa ja monissa muissa ongelmissa.

Keskustakirjasto

Helsingissä puhutaan paljon keskustakirjaston rakentamisesta. Huomaamatta on jäänyt, että Espoossa sellainen jo on.

Kävin viikko sitten Sellon kirjastossa puhumassa pilvipalveluista Teknologia 2020-seminaarissa. Tilaisuus oli osa kirjaston Generaatio2020 -hanketta, jossa puditaan tulevaa kehitystä, ja myös mitä se merkitsee kirjastolaitokselle.

Seminaari järjestettiin kirjaston aulassa, jossa oli pääoven vieressä esiintymislava ja tuoleja, näppärästi niin, että lainaustiskeillä asioivatkin kuulivat esityksiä.

Kirjahyllyt ja työtilat olivat hiukan erillään niin, ettei ääni häiritse. Modernin arkkitehtuurin lisäksi myös kirjaston käytettävyyteen oli kiinnitetty huomiota. Romaanihyllyjen päitä eivät koristaneet tekstit tyyliin ”Gar-Ehr”, vaan suosittujen kirjailijoiden kuvat. Vieraskielinen osasto oli järjestetty puolikaareksi, josta oli nopea löytää oikea kieli. Sarjakuvilla oli esittelyhylly, jossa kannet näkyvät. Yhdellä käytävällä oli selailukappleet kaikesta (?) Espoon kaupunkisuunnittelun tuottamasta materiaalista, jos kansalaiset vaikka haluavat tutustua kunnan suunnitelmiin.

Kaikki oli modernia ja tyylikästä, ja huomaa, että kirjastoa kehitetään tosissaan, pyrkien tuomaan se nykyihmisten lähelle. En tiedä, uskaltaako Helsingin suunnitellulta keskustakirjastolta edes odottaa näin hyvää.

Hyllyt on naamoitu

Kirjasto on niin keskustassa kuin vaan Leppävaarassa voi. En ollut tutustunut nykyiseen Etelä-Leppävaaraan ennen, ja täytyy sanoa, että se yllätti positiivisesti. Vaikka keskellä kaupunkia on valtava kauppakeskus, lähiympäristö ei ole ihan pelkkää takapihaa Itäkeskuksen tapaan.

Kirjasto on Sellon takana Viaporintorilla. Alla olevan parkkitalon takia aukio on kolmannen kerroksen korkeudessa, mikä tekee siitä hiukan kaupunkitilan simulaation, vaikka ympärillä onkin leffateattereita, konserttisali, ravintoloita ja kirjasto. Tämä on ehkä niin lähellä oikeaa kaupunkia, kuin kauppakeskusarkkitehtuurissa voi päästä. Öisin tori lienee pelottavan kuollut(?), ja lastenvaunujen kanssa piti nytkin tietää oikeat kikat, että pääsi minnekään.

Kirjaston paraatiovi saisi kateelliseksi Maonkin. Tästä kelpaisi kansanarmeijan marssia ohi.

Toisella puolella kulkee Leppävaarankatu 2 kerrosta alempana. Tämä on kirjaston julkisivu leppävaaralaisille, jotka eivät satu olemaan tulossa Sellosta tai junalta. Kauppakeskusarkkitehtuuri näyttää toisen puolensa, elikkä persettä. Valtava seinä, jossa ainoa luonteva sisäänkäynti on parkkihalliin.

Kirjaston logo näkyy, mutta autollako sinne ajetaan sisään? Jalankulkijoiden pitää vaan tietää ovi vasemmassa alakulmassa, kätevästi nappivalon takana.

Tämäkin on varmaan niin lähellä oikeaa kaupunkia, kuin kauppakeskusarkkitehtuurissa vain pääsee. Keskuksen rakentajan intressissä ei koskaan ole, että ihmiset vaeltavat ulos keskuksesta huomaamattaan ja keskusta laajenee orgaanisesti. Ei, tarvitaan selviä rajoja ja seiniä. Jalan kulkevat ihmiset ovat kuningaskuluttajia, kunhan vaan pysyvät karsinassaan. Ulkopuolella heidän tulee kulkea autolla ja välttää naapuritalojen liikkeitä. Muutenhan kauppakeskuksen luomaa vetovoimaa valuisi sivullisille, jotka eivät siitä maksa.

Tästä huolimatta Leppävaarankatukaan ei ollu mahdoton. Toisellakin reunalla oli liikkeitä, ja yhteen rakennetut talot eivät luoneet kokemusta lähiöstä. Yllättävän lisäelementin tuo kadulla, tai sen alla, kulkeva Monikonpuro.

Monikonpuro Ratsutorilla, keskellä Leppävaaraa

Vielä upeammaksi puro kehkeytyy yläjuoksullaan Leppäviidassa, uusissa läntisissä kortteleissa. Talot muodostavat selviä pihoja, lähes umpikortteleita. Puro jouksentelee niiden keskellä luonnontilaisena kaislikkona, jota kuitenkin reunustavat välillä puulaiturit ja ylittävät sirot kävelysillat. Yhdistelmä lähes luonnollista luontoa ja kaupunkimaisesti rakennettua kaupunkia on valloittava (puhumattakaan leikkimahdollisuuksista, joita se luo lapsille), ja luo toivoa kaupunkirakentamisesta, jossa luonto ja kaupunki sopivat yhteen eivätkä toimi tekosyinä toistensa tuhoamiselle. Tässä Leppäviita on suoranainen antilähiö!

Kappale kauneinta Suomea

Tästä aidosti omaleimaisesta ja upeasta kaupunginosatunnuksesta Leppäviitalaiset saavat ilmeisesti kiittää Monikonpuron suojelua ajanutta luontoväkeä ja Vihreitä. Alkuperäinen tavoite turvata luonnontilainen puro ja sen taimenkanta ei toteutunut. Sen sijaan saatiin ehkä toimivin ja yllätyksellisin kaupunkiluontoelementti, joka koko seudulta löytyy. Lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikkei kiinni saisikaan.

Myös Säterin suunnan uudet korttelit vaikuttivat hyviltä. Jos muuttaisin Espooseen, muuttaisin Leppävaaraan. Toki siellä on yhä ongelmansa, kun ajatus kaupungista on vielä uusi, mutta länsinaapurilla saattaa olla toivoa. Irtisanoutuminen Helsingin traditioista luo myös kaikkea uutta ja mielenkiintoista, ei ainoastaan toimistokolossien autiomaita ja peltilehmien palvontakenttiä.

Jos Espoo olisi suomen toiseksisuurin kaupunki, Leppävaara olisi sen keskusta. Siellä on jo keskustakirjasto, joka olisi tämän kunnian arvoinen.

My last Nokia

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Ostin sen kunniaksi Nokia N9:n.

Se ei ollut rationaalinen valinta. Se oli kunnianosoitus kaikille niille, jotka tekivät työtä Meegon onnistumisen eteen. Epäonnistuitte, mutta työnne ei ollut turhaa.

Rationaalista olisi ollut ostaa jokin android. Esimerkiksi Xperia Ray (Bradbury?). Niissä on tulevaisuus, niissä on Google. Nykyään kun ei oikeastaan osteta puhelinta, vaan pääsy ekosysteemiin, universumilliseen sovelluksia, käyttökohteita ja kulttuurisia merkityksiä. Sitä N9 ei tarjoa.

Kaikki puhelimeni ovat olleet Nokioita. Ensin 5110, sitten 9900i, sitten 6210, 6600, 6680, sekalaisia muita ja E51, joka nyt viimeisimpänä sanoi irti sopimuksensa kahden ja puolen vuoden käytön jälkeen. Olin jo asennoitunut siihen, etten enää osta Nokiaa, vaan niin sanotusti siirryn eteenpäin, johonkin tulevaisuuden puhelimeen.

Mutta tänään vietetään kansallista epäonnistumispäivää. Tänään katsotaan taaksepäin, tutkitaan tehtyjä virheitä niistä oppien, ja valmistaudutaan tuleviin epäonnistumisiin. Ei koira noin vain pääse karvoistaan, vaan vasta kovasti rapsuttaen.

Tähän sopii N9. Tulevaisuuden sijasta se tarjoaa oivan tilaisuuden tarkastella, miten softaprojektit voivat epäonnistua massiivisessa mittakaavassa. Kuinka vuoskymmenen ajan tehty uudistus ei vaan koskaan pääse tapahtumaan.

N9 on se puhelin, joka Nokian olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Julkaisemalla jotain tälläistä vaikka vain kaksi vuotta sitten Nokia olisi pysynyt kisassa älypuhelimista, ja saanut jalansijan käyttöjärjestelmäkisaan. Eikä se ole huono puhelin. Itse asiassa se on oikein hyvä. Se vaan on lajinsa viimeinen.

Tilanne antaa tietysti kaikupohjaa salaliittoteorioille. Itse en antaisi niille paljoa painoa. Nokia teki mitä pystyi; se vaan ei riittänyt. Puhelinkäyttöjärjestelmän tekeminen on oikeasti vaikeaa. Fortune 500 -firman pyörittäminen on todella vaikeaa. Vielä vaikeampaa on korvata käytössä olevaa softaa uudella.  80 miljoonaa puhelinta vuodessa myyvän käyttöjärjestelmän korvaaminen on aivan saatanallisen vaikeaa. Ja ne jotka eivät koskaan yritä muuttua, keittävät edelleen sellua.

Epäonnistumista ei pidä hävetä. Epäonnistuminen on kaiken edistyksen edellytys ja virheistä oppiminen vaatii virheitä. Tieteen kehityskin perustuu sille, että hylätään vääräksi osoittautuneita hypoteeseja. Kauppakorkean pojat ovat tässä ihan oikeassa. Itsekin puhuin taannoin siitä, miten pieleen menee kuitenkin, ja pitäisi vaan osata epäonnistua nopeasti ja murehtimatta, jotta pääsee siitä oppimaan.

Henkilökohtaisesti olen siinä huono. Hankkeet joihin ryhdyn, tuppaavat menemään aivan liian hyvin. Se tarkoittaa, että satsaan aivan liikaa aikaa ja vaivaa asioihin joita teen. Se tarkoittaa, että ryhdyn uusiin asioihin liian varovaisesti, en ota riskejä. Jatkuva onnistuminen on epäonnistumista jo itsessään.

Mutta N9 on varmasti epäonistunut ostos. Kahden vuoden päästä ärsyttää, kun softaa ei päivitetä, vaan siinä on yhä kaikki samat bugit. Uudet sovelluksetkin tulevat Androidille ja iPhonelle, vaan eivät Meegoon. Ehkä opin siitä jotain.

Voidaakseen onnistua, täytyy ensin epäonnistua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Ja oppia siitä.

Kaikille, jotka kehittävät Nokian tulevia tuotteita, onnea ja menestystä yhä uusiin epäonnistumisiin. Minun osaltani tämä taisi olla tässä. Tai eihän sitä koskaan tiedä…

Miksi Hämeentiellä kulkee 20 000 autoa vuorokaudessa?

Esitin otsikon kysymyksen Kallio-liikkeen blogissa. Kysymys oli tietenkin retorinen.

Vastaan siihen silti: Hämeentiellä kulkee 20 000 autoa vuorokaudessa, koska autoilijat kuvittelevat sen olevan oikea reitti keskustaan.

Sitä se ei ole. Liikennesuunnittelun tarkoittama reitti menee Sörnäisten rantatietä, joka on myös yleensä nopein reitti.

Kuva 1: Hämeentie ei ole pääkatu, vaan alueellinen kokoojakatu, joka on tarkoitettu Kallion liikenteelle. Pääkadut kohti keskustaa ovat Sörnäisten rantatie ja Sturenkatu. Postauksen katukuvien sijainnit on merkitty numeroilla karttaan.

Mutta eivät autoilijat Hämeentiellä pahuuttaan aja. Kysymys on taas valistuksesta, siitä että oikea toiminta vaatii oikeaa tietoa.

Tarkemmin sanottuna kyse on nyt liikenteen ohjauksesta. Liikennemerkit kyllä osoittavat Sörnäisten rantatielle, mutta katu vie Hämeentielle. Katsotaanpa tarkemmin.

Mäkelänkatu

Mäkelänkatua kulkee vuorokaudessa 23000 autoa. Pääreitti jatkaa etelään olisi kääntyä Vääksyntien kautta Teollisuuskadulle, ja Siitä Junatien ja ja Pääskylänkadun kautta Sörnäisten rantatielle, kuten kuvassa 2 näkyy.

Kuva 2: Reitti Mäkelänkadulta kohti keskustaa kulkee Vääksyntien kautta Rantatielle

Liikenneopasteet esittävätkin (ks. kuva 3) nämä suunnat selvästi niille, jotka eivät tunne seutua, ja niitä lukevat. Mutta suurin osa ajaa tästä päivittäin, eikä lue niitä.

Vääksyntielle voi kääntyä vain yhdeltä kaistalta, ja sille päästäkseen täytyy vaihtaa sadan metrin matkalla bussikaistalle bussien yrittäessä vaihtaa samalla vasemmalle. Paljon helpompaa ajaa vaan suoraan, jonne jatkuu kaksi kaistaa häiriöttä.

Kuva 3: Mäkelänkatu, kaksi kaistaa kallioon ja yksi keskustaan. Jollain on nyt vähän väärä käsitys siitä, minne ihmiset ovat matkalla. Kuva Streetview

Mäkelänkatu yksinkertaisesti ohjaa Hämeentielle, eivätkä opastekyltit siinä paljon auta. Katu pitääkin muuttaa ohjaamaan oikeaan suuntaan. Siis henkilöautot lähinnä oikealle Vääksyntielle, ja bussit eteenpäin kohti Kurvia.

Ristiin kulkevat kaistat ovat tietenkin hankalia, mutta eivät ennenkuulumattomia. Ne kyllä onnistuvat, kun vaan laitetaan erilliset valovaiheet busseille ja henkilöautoille, Porkkalankadun tapaan (ks. kuva 4).

Kuva 4: Porkkalankadulla bussi lähtee omilla valoillaan viistoon läpi henkilöautokaistojen, ja henkilöautot omassa valovaiheessaan viistoon oikealle. Samanlainen ajallinen erottelu tarvitaan Mäkelänkadulle.

Eli Päijänteentie valoista bussi lähtee ensin liikkeelle ja kaartaa vasemmalle kaistalle, joka jatkuu siitä kohti Kurvia. Sen jälkeen lähtevät autot, jotka siirtyvät oikealle, kaistoille jotka kääntyvät Vääksyntielle. Suoraan jatkavat autot voivat koukata bussien perään vasemmalle kaistalle. Kaistojen määrän voisi myös ehkä pudottaa kahteen.

Kustaa Vaasan tie

Kustaa Vaasan tien nykyinen ohjausjärjestely on jo kohtalaisen hyvä (ks. kuva 5). Kaksi kaistaa jatkaa rantatielle, yksi + bussikaista siltaa pitkin Vallilaan, jossa autot pääosin jatkavat Sturenkadulle. Bussien ja autojen lomittumiset ristiin ilmeisesti pääosin toimivat (?).

Jos sillan purkaisi ja korvaisi liikenneympyrällä, saisi kaistat ohjattua vielä luontevammin ilman lomittamisia. Mutta se olisi jo vähän isompi projekti.

Kuva 5: Kustaa Vaasantien opasteet Kumpulassa. Tämä on suunnilleen oikein. Kaksi kaistaa keskustaan ja yksi muualle kantakaupunkiin. Kuva: Streetview

Hämeentie Vallilassa
Vallilassa Hämeentiellä kulkee vain 13000 moottoriajoneuvoa vuorokaudessa, ja niistä kohtalainen osa ratikoita tai busseja. Hämeentielle ohjautuvan liikenteen ohjauksen parantamiselle ei ole yhtä suurta tarvetta kuin Mäkelänkadulla. Bussi- ja autokaistat voisi tietysti vaihtaa ristiin Allotrian edessä (vanha autokirjakaupan talo), ja ohjata lähes kaiken henkilöautoliikenteen Mäkelänkadun ja Vääksyntien kautta kohti Sörnäisten rantatietä.

Kuva 6: Hämeentie Vallilasta tullessa. Tässäkin kaksi kaistaa jatkaa Kallioon, ja toiselta voi myös kääntyä keskustaan. Miksei päin vastoin? Kuva: Streetview

Pitkä silta

Pitkältä sillalta tullessakin autoilijat ohjataan jatkamaan rantatielle, jos ovat matkalla jonnekin kauemmas, kuten kuvassa 7 näkyy. Opaste vaan on pieni ja kadun reunassa, ja toki käyttää ainoastaan teiden numeroita.

Kuva 7: liikenteen ohjaus pitkältä sillalta tullessa. Itäväylälle, Porvoonväylälle, lahdenväylälle ja Lentokentälle menijät ohjataan Sörnäisten Rantatielle. Kuva: Streetview

Päästääkseen kääntymään sinne pitää tosin ujuttautua ahtaassa välissä täydelle bussikaistalle, jolta voi kääntyä, kun suoraan Hämeentielle jatkaa vapaa kaista, ks kuva 8.

Kuva 8: Kaistamerkinnät Siltasaarenkadulla. Tässäkään kaistojen todellisuus ei vastaa viitoituksen hyvää tahtoa.

Pitkän sillan kysymys on hiukan vaikeampi ratkaista. Suoraviivainen ratkaisu voisi olla samantapainen ajallinen erottelu valoilla kuin Mäkelänkadullakin. Eli Unioninkadun pysäkiltä lähtevä bussi saa ensin oman vihreän Siltavuorenrannan valoissa, ja ajaa viistoon vasemmalle ratikkakiskoille, josta sen kaista jatkuu Hakaniemeen. Henkilöautot ajavat sen jälkeen viistoon oikealle, kaistalle joka jatkuu suoraan Hakaniemenrantaan ja Sörnäisten rantatielle. Kallioon menevät autoilijat vaihtavat erikseen bussikaistalle, tai menevät Hakaniemen torikadun kautta (Tai Haapaniemenkatua).

Vähän suurempia linjoja ajatellen, Kaisaniemenkadun ja Unioninkadun voisi jakaa kahtia: Bussit lähtisivät jo Rautatientorilta Vilhonkatua ja Kaisaniemenkadun länsireunaa. Henkilöautoilla taas olisi kaksi kaistaa kadun itäreunassa. Siis ikään kuin kaksi rinnakkaista katua, ja välissä ratikkakiskot. Tätä on joskus puhuttu Joukkoliikennefoorumilla, mutta en löydä linkkiä

Tai sitten Pitkän sillan voisi vain sulkea henkilöautoliikenteeltä, kuten se oli vielä 80-luvulla.

Lopuksi

Kadut pitää muuttaa ohjaamaan autoilijat luontevasti sinne, minne heidän on tarkoitus ajaa. Käytettävyyden perusasioita.

Sitten kun autoilijat on näin saatu ohjattua käyttämään tarkoituksenmukaisia reittejä, voidaan Hämeenteiltä poistaa yhdet kaistat ja tehdä siitä joukkoliikennekatu (jolla on myös pyöräkaistat), kuten Oskalan Hannu ehdottaa.

Tätä kaikkea vaatii kriittinen pyöräretki 11.10.2011. Tule mukaan vaatimaan kalliolaisille toimivia liikenneratkaisuja. Keskustelutilaisuus klo 17 vanhalla linja-autoasemalla ja pyöräily alkaen klo 18. Jatkot Sävelessä.

Kuva 9: Hämeentien uusi liikennesuunnitelma

Lautakuntatyön alku

Eilen oli ensimmäinen lautakunnan kokous. Vuoden pesti on siis varsinaisesti alkanut.

Lautakuntien tehtävä on edustaa kaupunkilaisia ja toimia näiden puolesta virkamiesten demokraattisina vahteina. Itse katson tärkeäksi osaksi tätä työtä blogin pitämisen lautakunnan toiminnasta. Vastaavat blogit Soininvaaran, Mirva Haltia-Holmbergin ja Hannu Oskalan pitäminä ovat selvittäneet ainakin minulle monia asioita kunnallisdemokratiasta. Asioita, joita en olisi muutoin hoksannut.

Koska en kuitenkaan halua kirjoittaa tähän blogiin 4-8 kertaa kuussa pelkästä lautakuntatyöskentelystä, avasin sille oman bloginsa. Jatkossa kirjoitan lautakunnan kokousraportit sinne, ja puhun täällä aiheesta vain kun keksin jotain tarpeeksi näsäviisasta tai tärkeää sanottavaa.

Eli kaikki kunnallispolitiikan pikku insinörtit, detaljinysväystä löytyy nyt
http://lautakunnassa.blogspot.com

100 000 vuotta

Synnyin 100 000 vuotta sitten maailmaan, joka oli kovin erilainen kuin nykyään. Enkä puhu vain leveistä lahkeista ja taistolaisista. Perheessä oli yksi auto ja yksi kamera. Puhelinkin oli eteisen pöydällä. Paavo Väyrynen oli nuori poliitikko, ja Kekkonen ikuinen. Lapsilla ei ollut omia huoneita. Amerikkalainen populaarikulttuuri oli vasta tuloillaan Suomeen, ja Punk oli jotain uutta.

Minun sukupolvelleni on luontevaa ajatella, että oikeastaan nykyaika alkaa suunnilleen noistä vuosista. Varmaan jokaiselle muulle sukupolvelle sama ajatus on luonteva, vuodet vain eri.

10 000 vuotta sitten olin jo aika samanlainen kuin nykyään. Parta tosin tuli vasta pari vuotta myöhemmin, ja kiloja taitaa olla nyt 15 enemmän. Kokemus itsen pysymisenä samana läpi vuosien on tietenkin harha. Kaikki kokevat niin, ja juuri koskaan se ei ole totta.

Noihin vuosiin ajoittuu eräänlainen elämän alku. Irtautuminen kodista ja henkinen itsenäisyys. Koulu keskustassa auttoi toki asiaa, ja johti uuteen kaveripiiriin (johon nyttemmin törmään vain satunnaisesti, kun olen niin huono pitämään yhteyttä kehenkään. Anteeksi vaan kaikille, ootte kivoja). Ja oli helppo olla radikaali Suomen konservatiivisimmassa koulussa. Myös kyky omaan ajatteluun ja harkittuun kannanmuodostukseen syntyi tuolloin. Ehkä osin avustettuna: koulussa, jolla on pitkät perinteet on etunsakin.

Otso noin vuosimallia 1995. Tunnista erot.

1000 vuotta sitten muutin kommuunista pois toistaiseksi viimeistä kertaa, Vaasankadulle pitkäaikaisen tyttöystäväni kanssa. Koodailin embedded linuxia ja kesällä teimme pitkiä liftireissuja pitkin eurooppaa. Tuohon 10 000 ja 1000 vuoden väliin osui merkittävä määrä kaikenlaista eriskummallista politiikkaa. Huippukokouksia, talonvaltauksia, mielenosoituksia, vuosi aseistakieltäytyjäliitossa ja ties mitä. Monituisten punkkikeikkojen ja yksien festarien järjestelyä myös. Sekä tietysti kaikkea nuoruuteen konventionaalisesti kuuluvaa.

Seuraavat vuodet olivatkin sitten vakaampia. Työt vähän muuttuivat, ja asuinpaikkakin. Ei paljoa muuta raportoitavaa. 1000 vuotta sitten oli jonkinlaisen tasoittumisen rajapyykki, se on helppo nähdä jälkikäteen.

100 vuotta sitten ostin nykyisen asuntoni. Puolta vuotta myöhemmin valmistuin filosofian maisteriksi. Aikuisuuden ulkoisia merkkejä. Ja siitäkin jo noin kauan.

10 vuotta sitten, tai vähän yli, aloitin nykyisessä työssäni. Blogia aloin pitää vuotta aiemmin. Pyöräpolitiikkapuuhastelun alku ajoittuu samoihin aikoihin, samaten Viitteen perustaminen, mikä vei minut Vihreisiin. Kirjoitin tuolloin, kuinka olen päästämässä irti edellisistä 100 vuodesta, tavallaan luomassa taas nahkaani.

Tänään olen sen tehnyt. Elämäni uusin jakso jäsentyy alkamaan näistä viime vuosista. Siihen sisältyy paljon kaikkea hyvää, josta osaa en vielä edes tiedä.


Nykyihminen syntyi 100 000 vuotta sitten maailmaan, joka oli kovin erilainen kuin nykyään, ja muisteli jo silloin menneisyyttään. Mannerlaatat olivat nykyiset, mutta ihminen ei. Kaikki kivikauden keksinnöt, ja jopa ”nykytyyppinen metsästäjä-keräilijäkulttuuri” olivat vasta tuloillaan. Homo Neanderthalis oli vielä dominantti ihmislaji.

10 000 vuotta sitten ihminen keksi maatalouden. Se muutti kaiken. Myös kotieläimet ja vanhimmat kaupungit ovat samalta ajalta. Noihin vuosiin ajoittuu eräänlainen ihmisyyden alku. Korkeakulttuurit, työnjako ja nopeasti kehittyvä teknologia syntyivät. Kuten myös sodat, kulkutaudit ja jatkuva puhe liikakansoituksesta.

Ensimmäiset ihmiset saapuivat nykyisen suomen maaperälle, josta jää vetäytyi. Tai maasta puhuminen on vähän liiottelua, korkeimmat mäet kohosivat Ancylus-järvestä saarina.

1000 vuotta sitten elettiin pimeintä keskiaikaa. Siis Euroopassa, Kiinassa meni ihan lujaa. Välissä olivat ehtineet kukoistaa antiikin kulttuurit jättäen jälkeensä komeita raunioita, ja historiallisen perinnön, jossa komeat rauniot ja vanha kadotettu viisaus ovat jotain merkittävää.

100 vuotta sitten elettiin maailmassa, joka on kouluhistoriassa edelleenkin jonkinlainen historian päätepiste ja modernin ajan alku. Eurooppa oli maailman ydin, vaikka oikeasti valta oli jo sirtymässä Amerikkaan. Ikuinen Brittiläinen imperiumi hallitsi neljännestä maailman maa-alasta. Doris Lessingin sanoin, on mahdotonta selittää, mitä adjektiivi brittiläinen tuolloin oikein tarkoitti. Imperiumit eivät synny tyhjästä, vaan sydämistä.

Eurooppa valmiina vuonna 1912

Suomi oli tietenkin vielä autonomian ajan myyttisessä perustilassaan, tosin yleislakko oli jo takana päin, ja maailman ensimmäiset vapaat vaalit yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vallitessa samaten. Mistään vakaasta perustilasta ei todellakaan ollut kyse.

10 vuotta siten teknokupla oli puhjennut. Näin jälkikäteen se oli tietenkin vain heilahdus pörssikurssien ikkunaverhoissa, jotka sitten alkoivat lepattaa kunnolla. Mutta silloin se oli iso juttu.

Eurooppa oli kova sana; Euro otettiin käyttöön, ja integraatio syveni koko ajan. Kiinan noususta vasta puhuttiin, ja Amerikan näennäisen hyväntahtoinen Imperiumi oli itsestäänselvyys. Tietoyhteiskunnastakin kovasti puhuttiin, mutta puhujat harvoin tiesivät, mitä se oikein tarkoittaa.

Nyt Kiina on jo noussut, ja Amerikka kouristelee Euroopan kanssa lamassaan. Tietoyhteiskunnastakin on tullut todellisuutta.  Ihmiskunnan uusin jakso alkaa näistä viime vuosikymmenistä. Siihen sisältyy paljon kaikkea hyvää ja hienoa, josta suurta osaa emme vielä tiedä.

100 000 vuodessa ehtii aika valmiiksi. Tilaan, jota voisi kutsua nykyhetkeksi. Kiitos kaikille näistä vuosista, ja jatketaan yhdessä kohti yhä parempaa.