Otso valtuustoon 2012

Tarkkaavaisimmat ovat jo ehkä huomanneet, että noin kahden kuukauden kuluttua järjestetään maassamme kuntavaalit.

Viime torstaina Facebook-sivuni saavutti 720 tykkääjän rajan. 720 on myös äänimäärä, jolla pääsi viime vaaleissa valtuustoon Vihreiden listalla. Tykkäämisellä ja äänestämisellä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään, mutta numerot ovat kuitenkin samat, mikä on hyvä symbolinen lähtölaukaus vaalikampanjalle. 720 on enemmän kuin useimpien nykyisten valtuutettujen sivulla. Se osoittaa, että hanke on täysin realistinen.

Tämä teksti kertoo miksi sinun kannattaa auttaa minua pääsemään valtuustoon ja miten voit auttaa.

Mistä on kyse

Kyse on tiedosta. Suomessa aiotaan käyttää miljardeja sairaaloiden tietojärjestelmiin tavoilla, jotka ovat epäonnistuneet aina ennenkin. Ajan toimintatapojen päivitystä sellaisiksi, että hankkeet edes voivat onnistua, niin sairaanhoitopiirissä kuin kaupungissakin. Kaupungin tulee myös avata tietovarantonsa ja lähdekoodinsa.

Kyse on kaupungista. Siitä, miten ja minne Helsinkiä rakennetaan. Seudulle on muuttamassa yli 400 000 asukasta lisää. Haluan heille korttelikaupunkia nykyisten moottoriteiden tilalle eikä kolmen talon ryppäitä pitkin Nummi-Pusulaa. Viimeiset 50 vuotta Helsingissä on tehty autoiluun perustuvaa ja kaupunkia hajauttavaa politiikkaa. On aika kääntää tämä kurssi ja rakentaa lisää tiivistä kaupunkia. Sitä, jossa moni asuisi jos voisi.

Kyse on pyöräilystä. Helsingin pyöräteiden kunto on samalla tasolla kuin kadut Romaniassa. Viime vuosina suunnitelmia on onneksi alettu muuttaa vastaamaan jyrkästi nousevia pyöräilijämääriä. Kokemukseni pyöräilyn edistämisessä on kuitenkin opettanut, että muutos ei todellakaan tule itsestään, vaan se on tehtävä. Jokaisesta reunakivestä ja pyörätielle pysäköidystä autosta joutuu taistelemaan erikseen.

Kyse on politiikasta. Tavasta toimia. Siitä, että päätösten tueksi perehdytään tutkimukseen ja haetaan toimivia ratkaisuja, eikä vain toimita ennakkoluulojen perusteella.

Nämä eivät ole asioita, joita ajan jos pääsen valtuustoon. Nämä ovat asioita, joita ajan joka tapauksessa. Valtuuston jäsenyys on tarpeen, koska se antaa painoarvoa ja pääsyn tietoihin, jotka mahdollistavat tehokkaamman toiminnan.

Mitä voit tehdä

Mitään näistä tavoitteista ei voi saavuttaa yksin; kaikkeen tarvitaan yhteistyötä. Toivonkin että jokainen lukija miettii, miten voisi tehdä Helsingistä paremman kaupungin ja ryhtyy toimeen.

Koska vaalijärjestelmämme kuitenkin on mitä on, pyydän myös että autatte minua pääsemään valtuustoon lokakuun kuntavaaleissa.

Tässä siis lista asioista, joita voit tehdä auttaaksesi

  • Äänestää, jos asut Helsingissä. Vaalipäivä on 28.10., ennakkoäänestys 17.–23.10.
  • Tykätä Facebook-sivustani, sekä Kommentoida julkaisuja.
  • Jakaa blogitekstejäni eteenpäin silloin, kun ne ovat jakamisen arvoisia. Huonoja tekstejä ei tietenkään kannata jakaa, vaan ainoastaan niitä jotka vakuuttavat.
  • Liittyä tukiryhmään suunnittelemaan ja totettamaan vaalikampanjaa. Pistä viesti minulle maililla (etunimi sukunimi (at) iki fi) tai FB:ssä. Liittyminen ei edellytä julkista kannanottoa ja työtä voi tehdä sen verran kun ehtii ja haluaa. Kommenteista ja ideoista on myös paljon apua.
  • Suositella tutuillesi minua ehdokkaana sopivissa tilanteissa.
  • Jakaa vaalimainoksia ja kampanjoida kaduilla lokakuussa. Jos pääset avuksi, ota yhteyttä. Lisätietoja seuraa aikanaan…
  • Lahjoittaa rahaa vaalikampanjaan. Mainokset maksavat ja niitä on vähän pakko olla. Kokonaisbudjetti ylittää 5 000 euroa. Koska en ole rajattoman varakas, rahallisesta avusta on merkittävä ilo. Se saattaa valitettavasti ratkaista läpipääsynkin.

    Lain sallima maksimilahjoitus on 3000 euroa ja Vihreiden periaatteena on julkaista yli 800 euroa antaneiden nimet aina. Tätä pienemmistäkin lahjoituksista on suurta iloa, ihan kympistä lähtien.

    Rahaa voi lahjoittaa tästä. Näen vain julkistetut lahjoittajat, eli jos haluat että ajattelen sinua kiitollisesti, kerrothan minulle erikseen.

Vaalit tarkoittavat myös joitakin muutoksia blogissa. Tulen toistaiseksi kirjoittamaan hiukan enemmän asiaa ja hiukan vähemmän asiattomuuksia. Palataan niihin sitten vaalien jälkeen. Osoitteeksi tulee myös pian muuttumaan otsokivekas.fi.

Kolme tapaa elää

Sleepy sleepers lausui aikoinaan, että on vain kaksi tapaa harrastaa seksiä. Kaupungissa elämisen tapoja sen sijaan on kolme.

Ensimmäinen tapa on asua kaupungissa ilman autoa tai käyttämättä autoa arkielämään. Töihin, kauppaan, kouluun, harrastuksiin ja kavereille mennään kävellen, pyörällä tai julkisilla.

Tämä on se tapa, jolla itse elän, ja jolla suuri osa tutuistani elää. Sinkut, pariskunnat ja lapsiperheet. Kun paikat joihin haluaa mennä ovat järjellisen lähellä ja yhteydet niihin kunnossa, pääsee kaikkialle helposti. Ja kun lapset ovat sen ikäisiä, että he alkavat itsenäisemmät harrastukset ja tapailla kavereita, alkavat he myös liikkua itsenäisesti. Kaupunki avautuu taas uusille ihmisille.

Toinen tapa on kulkea töihin tai kouluun julkisilla, mutta rakentaa muu elämä auton varaan. Suora bussi tai metro vie työpaikalle ja iltapäivällä sieltä takaisin. Tai ehkä autolla ajetaan juna-aseman liityntäparkkiin. Iltapäivällä voikin sitten töistä tullessa poiketa kätevästi hakemassa citymarketista viikon ruokaostokset. Auton tarvitsee jo lasten takia, kun niitä pitää heittää harrastuksiin pitkin kaupunkia.

Kolmantena on täysin autoon perustuva elämäntapa. Perheessä on yhtä monta autoa kuin täysi-ikäisiä jäseniä ja niillä tehdään kaikki matkat. Autottomat ihmiset, lapset, vanhukset ja mahdolliset vierailijat, ovat kyytiläisiä, eivätkä kykene liikkumaan itsenäisesti.

Ero elämäntapojen välillä on tietenkin asuinpaikka. Kantakaupungissa ja metro- sekä juna-asemien lähellä ensimmäinen elämäntapa on vallitseva, ja toinenkin yleinen. Muilla alueilla, joita joukkoliikenne palvelee hyvin elämäntapa on useimmilla joukkoliikenteeseen tukeutuva, mutta autokin omistetaan. Huonommin palvellulla autovyöhykkeellä taas kaikilla on autot, koska se on käytännössä ainoa järkevä tapa liikkua.

Keltaisella alueella hallitseva on autoton elämäntapa, punaisella taas elämäntapa-autoilu. Kuva tutkimuksesta yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet.

Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet -tutkimuksessa seutu jaettiin vyöhykkeisiin liikennemahdollisuuksien mukaan (kävely, joukkoliikenne, autoilu). Käytännössä autoilumäärät seurasivat hyvin suoraviivaisesti asuinpaikan vyöhykkeestä.

Tästä seuraa kaksi tärkeää huomiota.

Ensinnäkin, nämä kaikki ryhmät ovat olemassa. Itse asiassa ne ovat likimain saman suuruisia.

Liikenne ja viestintäministeriön KULKURI-tutkimuksesta selviää että tavalla 1 elää pääkaupunkiseudun asukkaista 34%, tavalla 2 30-40% ja tavalla 3 30-40%. Karkeasti ottaen ryhmät ovat siis saman suuruisia. Helsingissä autoton elämäntapa on yleisempi (54% talouksista on autottomia), Espoossa ja vantaalla hiukan harvinaisempi.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat ihmiset tuntuvat usein kuvittelevan, että kaikki elävät heidän tavallaan. Yksi tämän harhan muoto on unohtaa autottoman elämäntavan olemassaolo. Ajatus saa muodon ”kaikkihan tarvitsevat auton”, ”viimeistään kun saa lapsia, on auto pakko hankkia” tai ”kyllähän työssäkäyvillä on kaikilla auto”. Kaikki nämä väitteet ovat virheellisiä. Eivät tarvitse, ei ole pakko ja ei ole. Lähes puolet helsinkiläisistä elää ilman autoa, siihen joukkoon mahtuu runsaasti vaikka missä elämäntilanteessa olevia ihmisiä.

Tämä sama harha vallitsee valitettavasti osassa virkamieskuntaakin. Se näkyy siinä, miten uskotaan parkkinormin olevan välttämätön keskustassakin tai ajatellaan, ettei nelosen yöliikenteen poistaminen ole mikään ongelma. Eihän se olisikaan, jos ihmiset kävisivät sillä vain töissä. Mutta Munkkiniemessäkin eletään lähinnä ilman autoa, ja silloin kyky liikkua myös illalla on tärkeä. Erittäin tärkeä.

Tämä ymmärtämättömyys on ongelma, koska se johtaa päätöksiin, joilla autoton elämäntapa tehdään monilla alueilla vaikeaksi tai lähes mahdottomaksi. Elääkseen ilman autoa kun tarvitsee riittävät lähipalvelut ja riittävän julkisen liikenteen (ellei ole himopyöräilijä). Jos rakennetaan nukkumalähiötä, siellä jokainen tarvitsee auton; autoton elämäntapa edellyttää kaupunkia.

Kahta erilaista kaupunkia. Asuinpaikkansa saa valita itse.

Tästä tullaankin siihen toiseen huomioon. Näistä kolmesta elämäntavasta ensimmäinen on kaupungille ja yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ylivoimaisesti halvin.

Elämäntapa-autoilu vaatii massiivisen tieinfran, joka maksaa moninkertaisesti joukkoliikenteen tai pyöräilyn infran hinnan. Moottoritiet myös vaativat valtavasti tilaa, johon voitaisiin rakentaa kaupunkia. Autoilu pakottaa hajanaiseen rakentamiseen.

Joukkoliikenteeseen tukeutuva elämä ei tule yhtä kalliiksi, koska kadut mitoitetaan työmatkaruuhkan mukaan. Bussilla töihin kulkija joka käyttää niitä illalla suunnistamaan ajaessaan ei siis oikeastaan maksa mitään. Sen sijaan hänen autonsa säilytys maksaa jopa 70 000 euroa, ja sen maksavat naapurit tai kaupunki. Parkkipaikkavaatimukset osaltaan hajauttavat kaupunkirakennetta ja pakottavat ihmiset muuttamaan kauemmas.

Siksi on kaupungin ja meidän kaikkien etu sallia ihmisten elää ilman autoa. Jokainen saa valita elämäntapansa itse, mutta pitää rakentaa kaupunkia, jossa myös muiden kannalta parhaan tavan voi valita, eikä pakottaa kaikkia elämäntapa-autoiluun. Riittävän suuri osa autottomia asukkaita on tiiviin, kaupunkimaisen rakentamisen edellytys. Autoton elämäntapa mahdollistaa kaupungin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla

Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä Fernando Pessoa kirjoittaa portugalilaisen mielenmaisemasta, kuinka se on taajamalainen. Maalaisen ja kaupunkilaisen väliin kuuluvaa kolmatta ihmistyyppiä. Siinä missä maalainen suhtautuu nyrpeästi kaikkeen uuteen ja keinotekoiseen, ”epäaitoon”, ja haikailee jotain fiktiivistä menneisyyttä,  kaupunkilainen taas…

 ”[…] ei koe edistystä keinotekoiseksi. Hänelle se on kuin onkin luonnollista. […] Tämän vuoksi kaupunkilainen ei rakasta eikä ole rakastamatta edistystä: hänelle se on yhdentekevää. Hän on aina elänyt (fyysisesti tai mentaalisesti) suurissa kaupungeissa; hän on nähnyt muotien ja uusien keksintöjen syntyvän, muuttuvan ja häviävän (reaalisesti tai ideaalisesti); niinpä ne ovat hänelle ohimeneviä […]

Kahden muun väliin henkisesti sijoittuva taajamalainen tuntee kyllä edistyksen keinotekoisuuden, mutta hän rakastaa sitä tästä huolimatta. Hänen valppaassa mutta epätäydellisesti valppaassa mielessään edistys keinotekoisena uutuutena on vetovoimaista. Mutta se tuntuu kuitenkin keinotekoiselta. Ja koska se tunnetaan yhtaikaa viehättävänä ja keinotekoisena, sitä rakastetaan keinotekoisena. Suurkaupunkien, uusien muotien ja ”viimeisimpien uutuuksien” rakastaminen on taajamalaisen muista erottava ominaisuus.

Ja tästä pääsemmekin seuraavalle askelmalle. Portugalilaisista en sano mitään, mutta edesmennyt ja huhuttua ylösnousemusta odottava City-lehti jos mikä edustaa taajamalaisuutta: halua oppia tämä uusi ja jännittävä asia eli kaupunkilaisuus.

Kaupunkikulttuurissa kaupunkilaisuus on lähtökohta ja itsestäänselvyys, siitä ei tehdä erillistä lehteä, jossa sitä koitetaan opettaa asiaa vielä tuntemattomille. Siinä suomessa, johon City-lehti -85 syntyi, ei mitään nykyisen kaupunkikulttuurin kaltaistakaan ollut kuitenkaan olemassa. Eikä juuri vielä nuoruuteni 90-luvullakaan. Se oli maailma, jossa istuminen terassilla juomassa siideriä aurinkolasit päässä oli jotain uutta ja radikaalia, jossa Walter de Campin seksihorinat olivat rohkeita, eivätkä vain huvittavia. Puhumattakaan deittipalstasta, jossa protohipsterit esittivät ironisia soidinkutsujaan.

Ja tässä nuorisolle news-flash: ei se lehti ole mennyt mitenkään piloille: se oli täsmälleen samanlainen silloinkin. Ne aivan tasan samat asiat olivat vaan uusia ja radikaaleja ja juuri alakulttuurista esiin murtautuneita, mitkä nyt ovat itsestäänselviä ja vähän sedumaisia.

Lehden lopettaminen liittyneekin oleellisesti siihen, että nuoruuttaan 2000-luvulla kaupungeissa eläneet eivät saa siitä juuri mitään. Ja vanhoille lukijoillekin se on jotain vanhaa. 

City-lehden tarinan voi monessa mielessä tiivistää oheiseen Lapinlahden lintujen biisiin. Siinä on kuultavissa paljonkin kaipuuta laulukulttuuriin, jota edustavat vaikka Aino Venna tai Heli Kajo. Kuitenkin sen esittää huumorilauluyhtye. QED.


80-luvulla vaadittiin myös olutta R-kioskeihin, oikein marssin ja addressin voimin. Vaatimus oli tietenkin vitsi ja sen oli tarkoitus toimia provokaationa, ettei keskioluen kauppamyynnistä luovuttaisi. Vuonna 1994 keskiolut tuli kuitenkin kioskeihin.

Keskiolutta myydään R-kioskeissa kautta maan, tässä Vaasankadulla.

Tämä tuli mieleeni Kallio Block Partyssä, kun kävin ostamassa itselleni tölkin kylmää keskiolutta kätevästi festarialueella sijaitsevalta kiskalta. Ei 90-luvun festareilla vaan saanut alle kahdella eurolla kaljaa, jota voi kuljettaa pitkin festarialuetta.

Block partyillä on tietenkin historiansa keskiolutliikkeen lisäksi 90-luvun Street partyissä. Otetaan katu liikenteeltä ja tehdään siitä kaupunkilaisten juhlat. Silloin unelmoitiin siitä, kuinka bileet laajenisivat ”aktivistigheton ulkopuolelle” ja kadun varren liikkeetkin lähtisivät mukaan. Monella lavalla elävää musiikkia, eri tyylejä, ja mitä ikinä ihmiset haluavatkaan. Vaadittiin toisaalla myös autonomista Kalliota, jossa syntyy uutta kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Unelmoitiin siis Kallio Block Partystä.

Vaasankatu elää

Olisiko tuo kaikki toteutunut tänään, jos sitä ei olisi eilen vaadittu? Vaadittiin toki paljon enemmänkin, mutta tämä saatiin. Block partyjen järjestäjistä useimmat osasivat jo lukea Street partyjen kultakaudella ja ehkä niihin törmäsivät lehdissä tai miksei kadullakin. Ja vaikkeivät olisikaan törmänneet, tällaiset asiat jäävät kaupungin perimään, kulkevat mukana sen suonissa. Mitä on kerran tehty, ei unohdu, vaan on aina lähtökohta tulevalle.

Pessoan jaottelussa tämä on jo oikeaa kaupunkikulttuuria. Kadulla kaljan juomisen tavoite ei ole että kadulla voi juoda kaljaa, se nyt vaan on kivaa bileissä. Festarilava Piritorilla ei ole siinä siksi, että ”katsokaa, tässä voi pitää Festarit!”, vaan koska se on siihen melko hyvä paikka (isompi PA enskerralla, jooko?). On itsestäänselvä lähtökohta eikä provokaatio, että näin voi ja saa tehdä. Tervetuloa Helsinkiin, meillä on kaupunki täällä.

Entä mihin tästä? Piritorille on nyt saatu bileet, mutta mitä ne vaativat; mikä on se uusi kaupunkikulttuuri, josta tänään unelmoidaan? Aivan kuin tämän päivän juhlat ovat selkeä jatkumo 90- ja jopa 80-luvulta, on tulevaisuuskin lopulta seurausta vihjeistä, jotka voi kuulla baarien takahuoneissa jo tänään.

Mikä on se ilmiö, joka alkoi eräänä elokuun viikonloppuna 2012? Mitä vaaditaan kaikissa huomisen juhlissa? Tokkopa me historian loppua elämme…

Kaukaisin ranta

Purjehdi ulos Kruunuvuorenselältä, vaikka Kustaanmiekasta, ja kulje tuulen mukana ohi Isosaaren synkän hahmon. Saaren jälkeen käänny etelään, ja ota suunta kohti kaukaisinta luotoa ulkomerellä. Viimeistä maata ennen avointa merta.

Tästä aukeaa meri ja kansainväliset vedet. Sisäinen aluevesi loppuu rantaviivaan.

Kalliosaaren nimi ei ole Selidor, vaan Länsitoukki (Länsitonttunakin tunnetaan). Tuolta kivennyppylältä löytyy pieni lahti, johon purjeveneenkin saa suojaan lähes kaikilta tuulilta. Paras rantautumistapa on peruuttaa hiljakseen moottorilla lahteen niin syvälle kuin pääsee, tiputtaa ankkuri ja ajaa keula sitten pohjoisreunan matalille kallioille. Siellä on vanhat verkkovajan perustukset, joihin saa köyden kiinni. Alla havainnollistava kuva.

Kuvan H-veneellä saareen olivat saapuneet tekniikan tohtori, lääkäri ja opettaja. Juuri heidän mastonsa lahden olemassaolon meillekin paljasti. Kiitoksia keskusteluseurasta ja viinistä.
Rannan karit kiiltävät auringossa. Puuttuu vain laskeutuva lohikäärme.
Terhon polttarisaunan on tuuli lyönyt vinoon. Savupiipun kun korjaisi ilmastointiputkella, tästä saisi varmaan ihan käyttökelpoisen. Lähdetäänkö joskus saunomaan?
Allekirjoittanut merimerkissä, taustalla rahtia Vuosaareen.