Tekoja, jotka ovat sanoja

J.L. Austin esitti 1955 teorian puheakteista. Hänen pääteesinsä oli, että sanat eivät vain kuvaa todellisuutta (kuten silloinen positivistinen kielifilosofia väitti), vaan sanat myös luovat todellisuutta. On olemassa lausumia, jotka ovat oikeassa tilanteessa tekoja itsessään. Klassinen esimerkki on papin lausumat ”julistan teidät mieheksi ja vaimoksi”. Se ei esitä väitettä avioliiton olemassaolosta, vaan tekee sen olevaksi.

Austinin teoria on vaikuttanut ratkaisevasti myöhempään kielenfilosofiaan. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän vastakkainen kategoria: teot, jotka ovat sanoja.

Poliittiset projektit joista kiinnostun yhdistävät yleensä kaksi asiaa. Ensinnäkin niissä tehdään jotain konkreettista, jolla on ihan konkreettinen maailmaa parantava vaikutus. Vaikka ehkä pienikin. Toisekseen ne ovat viestejä: ne kommunikoivat esimerkin kautta muillekin, miten maailma voisi olla toisenlainen, ja miten voimme siitä tehdä toisenlaisen. Parhaimmillaan ne muuttavat tapaa, jolla näemme maailman.

Hyvä esimerkki tästä on HePon Katuajot. Olemme kesän aikana vetäneet joka keskiviikko katuajokurssin, jossa vajaat sata ihmistä on päässyt harjoittelemaan ajamista Helsingin keskustassa laillisesti ja turvallisesti. Nämä kymmenet ihmiset voivat nyt liikkua keskustassa vapaammin, ja se on tietenkin todella hienoa. Suurempi merkitys on kuitenkin sillä, mitä katuajot kommunikoivat.

Liikennekulttuuriimme kuuluu vanhastaan ajatus ”autotiestä”, jonne pyöräilijät eivät kuulu. Se on yksi suurimpia syitä miksi jalkakäytävillä pyöräillään. Jokainen katuajojen mainos ja niistä käyty keskustelu kuljettaa mukanaan viestiä siitä, kuinka pyöräilijän itsestäänselvä paikka on ajoradalla. Kuinka se on turvallista, sujuvaa ja muutenkin oikea tapa toimia. Jokaista katuajoihin mukaan tullutta kohden on satoja, jotka ovat nähneet tämän viestin jossain muodossaan. Moni heistä ei tarvitse niinkään koulutusta, kuin oikean asenteen.

Kampissa ja Punavuoressa on epätieteellisen näppituntumani mukaan  ajoradalla ajo lisääntynyt ja jalkakäytävillä ajo vähentynyt viimeisen parin vuoden aikana, samalla kun pyöräilyn määrä ylipäänsä on selvästi kasvanut. Nyt syksyn katuajoissa Punavuoren katuja kiertäessä vastaan on tullut jo enemmän pyöriä kuin autoja. Koska ihmiset ovat laumaeläimiä, jompikumpi tapa ajaa tuntuu lähes kaikille oikealta: joko ajorata tai jalkakäytävä: jos muutkin ajavat kadulla, uskaltaa sinne mukaan. Katuajojen julkisuus on hyvinkin saattanut toimia katalyyttinä, joka luo uutta sosiaalista todellisuutta: kääntää ajatuksen pyöräilijän paikasta uuteen asentoon.

Toinen mitä katuajot kommunikoi, on että jalkakäytäväpyöräilylle on mahdollista tehdä jotain. Asiasta on valitettu vuoskymmeniä, mutta konkreettisia toimia on nähty vähän. Sen jälkeen kun HePo aloitti katuajot, on niitä järjestetty myös Jyväskylässä ja Tampereella. Tervetuloa kaikki mukaan tänään tai ensi keskiviikkona klo 17:30 pyöräkeskukselta. Tai voit järjestää katuajot omaan kaupunkiisi vaikka ensi kesäksi.

Keskellä kaistaa – katupyöräilyn alkeet kahdessa minuutissa from Helsingin Polkupyöräilijät on Vimeo.

Toinen esimerkki teosta joka kommunikoi on kaupunkiviljely. Kun viljelemme naapuritalojen asukkaiden kanssa tyhjää tonttia, saamme tietenkin kaikki hiukan kurkkuja, kurpitsoja ja papuja syksyisin pöytään, sekä kivaa naapuruston yhteisöllisyyttä, joka parantaa monella tapaa elämää. Toisaalta viljely myös kommunikoi sitä, kuinka naapuruston asukkaat voivat ottaa kaupunkitilaa haltuunsa ja tehdä siitä parempaa, kuinka näin voi tehdä muuallakin.

kaupunkisissejä toimissaan

Kaupunkilainen ympäristöjärjestö Dodo pyörii saman teeman ympärillä. Tämä vuoden teema on ”tekijöiden kaupungit”, ja paljon on puhuttu keskisuurista ympäristöteoista. Biohajoavan kassin ottaminen kaupassa on niin pieni teko, että sen vaikutus on lähes häviävän pieni ja toisaalta kansainvälinen ilmastosopimus on niin suuri asia, ettei siihen oikein voi tavallinen ihminen vaikuttaa. Näiden väliin mahtuu kuitenkin valtava skaala tekoja, jotka parantavat maailmaa jonkin verran. Keskisuuria ympäristötekoja.

Tarvitsemme keskisuuria ympäristötekoja

Keskisuuria ympäristöteot ovat yhtä ihmistä suurempia, mutta kokonaista valtiota pienempiä. Rappukäytävän lainauslista, kaupunkiviljelmä tai työsuhdepolkupyörät vaativat yhtä suuremman joukon ihmisiä. Onnistuakseen niiden pitää innostaa muita mukaan. Samalla ne kommunikoivat myös muille kuin osallistuville, että näinkin voi tehdä; ehkä pitäisikin. Ne ovat tekoja, jotka ovat sanoja.

Kirjanvaihtopiste alppilalaisessa kerrostalossa. Yksi kuva kommunikoi vähemmän kuin 200 kirjaa.

Samassa teemassa Dodo hakee nyt Megapolikseen: ”Kokeiluja, joka demonstroivat ympäristöystävällisempaa ja onnellisempaa kaupunkia. Ei paperilla, ei presentaatiossa, ei aikajanalla vaan todellisuudessa tässä ja nyt.”

Kolme ideaa tuodaan isolle lavalle, jossa aktivisti, virkamies ja poliitikko sitten …tekevät rakentavaa yhteistyötä idean viemiseksi eteenpäin. Kyse ei ole vain yhdestä ideasta, vaan ajatus on samalla kehittää uutta toimintatapaa, jossa kansalaisaktiivit, virkamiehet ja poliitikot voivat yhteistyössä hakea ratkaisuja. Kyse on teoista, jotka samalla luovat ympärilleen sosiaalista todellisuutta, tällä kertaa hiukan isommassa mittakaavassa.

Sen kunniaksi, tässä oma ehdotukseni,

Kesäespa

Esplanadien kautta kulkee keskimäärin 29 000 autoa vuorokaudessa. Espa on yksi keskeisiä idän ja lännen yhdistäviä kauttakulkureittejä Helsingissä (eikä nyt mennä siihen, onko siinä järkeä). Kuitenkin kesällä liikennemäärät ovat paljon pienempiä: heinäkuun liikennemäärät ovat vain 83% keskiarvosta. Samaan aikaan Espa on täynnä turisteja ja kaupunkilaisia, jotka nauttivat kesäsätä kaupungissa sen mitä vaan nauttimaan mahtuvat. Kävelijämäärät ovat moninkertaisia autoilijamääriin nähden.

Juhannuksesta koulujen alkuun Pohjois-Esplanadin voisi sulkea autoliikenteeltä kokonaan. Etelä-Espasta tehtäisiin siksi aikaa kaksisuuntaisen, ja se vetäisi kesäisen liikennemäärän ongelmitta. Liikennesuunnittelun arvion mukaan kapasiteetti laskisi vain noin 20%. Pohjoispuolella saisi suuremmat terassit, tilaa kävellä, rauhallisemman puiston ja mitä kaikkea kadulle nyt keksiikään.

Hankkeen esikuvana toimii tietenkin Pariisin Voie Georges Pompidou, joka on joka kesä jo kymmenen vuotta muuttunut Paris-Plangeksi, aurinkorannaksi, kävelykaduksi, uima-altaiksi ja ties miksi. Espalla ei ehkä mene jokea tai kanavaa, mutta se voisi olla Helsingin paras kesäkatu.

Paris-Planges, aurinkoranta kaupungissa. Yläosattomissa auringonotto on nykyään kielletty.

Ehdotuksella ei oikeastaan ole mitään merkittäviä haittoja kenellekään. Kustannukset ovat maltillisia ja hyödyt suuria. Siksi haluan Megapoliksen lavalle Liikennesuunnittelupäällikkö Ville Lehmuskosken ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Lasse Männistön keskustelemaan siitä, miten Kesäespasta tehdään totta ensi kesänä.

Ehdota omaa teemaasi Dodolle: kuka sitä ajaa ja ketkä kutsutaan lavalle.

Apotin riskit

Sain käsiini APOTTI-hankkeen riskianalyysin, joka terveyslautakunnan kokousmateriaaleissa salattiin. Se on julkinen dokumentti, joten jaan sen tässä, olkaa hyvät. Postausta on muokattu.

Mitä raportti sanoo?

Tämä on bisnestason analyysi siitä, mitä riskejä hankkeen toteuttamiseen liittyy. Teknisiä riskejä tai hankittavaan järjestelmään liittyviä riskejä ei ole analysoitu. Tämä on ilman muuta virhe, mutta valitettavan yleinen sellainen.

Työmenetelmänä on ollut haastatella hankkeen johdossa olevat henkilöt ja rakentaa yhteenveto heidän esiin tuomistaan huolista. Tästä lähtökohdasta riskianalyysi on sinänsä hyvin tehty, mutta siis hankkeeseen nähden liian suppea.

Muuan riskianalyysejä työkseen tekevä ammattilainen kommentoi:

Mitään analyysiframeworkkiä tai standardia ei ilmeisesti ole sovellettu, vaan tulosten luotettavuudesta on lähinnä PWC:n sana. Jos otetaan vertailukohdaksi kirjallisuudessa tyypillinen viitekehys

  1. Projects – failing to deliver;
  2. IT service continuity – when business operations go off the air;
  3. Information assets – failing to protect and preserve;
  4. Service providers and vendors – breaks in the IT value chain;
  5. Applications – flaky systems;
  6. Infrastructure – shaky foundations; and
  7. Strategic and emergent – disabled by IT.

Tässä PwC:n paperissa on näistä käsitelty kevyesti ensimmäistä ja viimeistä, ei muita.

Toinen, 20 vuoden kokemuksella riskianalyysejä tehnyt ja lukenut IT-ammattilainen kommentoi analyysiä ”En ole urallani ikinä nähnyt näin kriittistä analyysiä hankkeesta jota ei ole vielä edes aloitettu”. Hän saattoi toki olla hiukan kyyninen.

Riskienhallintaan vähemmän tutustuneille suomennoksena:

  1. Konsultti pitää erittäin todennäköisenä, että toimintaa ei saada muutettua hankkeen toteutuksen kautta. Tällä on hankkeen hyötyjen muodostumiselle katastrofaaliset seuraukset.
  2. Muutosjohtajuus, hankkeen vaatimat resurssit ja uuden oppiminen ovat kaikki todennäköisesti menossa pieleen.
  3. (Poliittinen) päätöksenteko hankkeessa epäonnistuu. Päättäjille ei saada oikeaa tietoa ja päätökset tehdään väärien tietojen valossa.
  4. Hankkeen hinta tulee karkaamaan käsistä. (Mikä on konsulttiraportissa poikkeuksellisen voimakas ilmaisu)

Muutamia huomioita

Sitten vähän yksityiskohtaisempi läpikäynti. Alla omia tulkintojani ja suomennoksiani esiin nostetuista riskeistä. Analyysi kun on kirjoitettu kaunistelevalla konsulttikielellä, jota ei siihen tottumattoman ole aina helppo lukea.

4.1. Hankkeen perusteisiin liittyvät riskit

”Haastatellut kokivat hankinnan laajuuden riskinä sekä tunnistivat kokonaisuuden niin suureksi, että sen ymmärtäminen on haastavaa.”

Kyllä näin on. Normaali johtopäätös olisi pilkkoa hanke ymmärrettävän kokoisiin osiin. Isot IT-hankkeet epäonnistuvat lähes aina juuri siksi, että ne ovat liian suuria ymmärrettäviksi.

”Tuottavuuden kasvun odotukset ja laadulliset tavoitteet pitää varhaisessa vaiheessa konkretisoida mittareiksi, jotka sallivat mahdollisimman vähän tulkinnanvaraisuutta. Jos onnistumista ei konkretisoida mittareiksi jää koko hankinnan menestys subjektiivisten arvioiden varaan ja altistuu spekulaatiolle. Hankkeelle tulee asettaa mitattavissa olevat tavoitteet, joiden toteutumista tulee seurata ja johtaa.”

Niin tulisikin. Miksi sitä ei ole tehty? Jos kyse on ennen kaikkea toimintatapojen muutoshankkeesta, miksi niitä muutoksia ei ole lähdetty hahmottelemaan ensimmäisenä?

4.2. Hankintarengasmalliin liittyvät riskit

”Haastateltavat kokivat HUS:in kaikkein kiireisimmän aikataulun riskiksi, sillä sen koettiin aiheuttaneen tarpeetonta kiirettä hankkeen suunnittelussa ja hankintailmoituksen teossa. Tämän riskin koettiin konkretisoituvan juuri nyt hutiloituun hankintailmoituksen julkaisemiseen ja neuvotteluvaiheen aloittamiseen ilman riittävää suunnittelua.”

Konsultti sanoo, että valmistelua ei ole tehty kunnolla ja että hankintailmoituksessa on ongelmia.

4.5 Hankintaorganisaatioon liittyvät riskit

”Ohjausryhmän työskentelyä pidettiin asiaa edistävänä ja pääasiallisesti tehokkaana, mutta tietotekniikan ja hankintaprosessien substanssiosaamisen koettiin olevan riittämätöntä.”

”Kehittämisryhmän työskentelyssä riskejä nousee haastateltavien mielessä asioiden esittelyn ja aikataulun liiallisesta nopeudesta, yhteisen kielen ja ymmärryksen puutteesta ja keskustelun vähäisyydestä. Asioita on tuota kehittämisryhmään nopealla aikataululla ja haastateltavat kokivat että usein esiteltyjä asioita ja dokumentteja on ollut liian myöhäistä muuttaa. Kehittämisryhmän jäsenistä usea totesi että hankintajuridinen ja tietotekninen sanasto on ongelmallista ja yhteisen kielen puute on hankaloittanut asioiden ymmärtämistä. Riskinä on, että kehittämisryhmä ei pysty täysipainoisesti edistämään hankinnan onnistumista, koska jäsenillä ei ole riittävää hankinnan ja tietotekniikan substanssiosaamista.”

Ensinnäkin, niinhän minä sanoin: osaamista tarvittaisiin lisää. Toisekseen, tästä tulee huolestuttavasti kuva, että hanketoimiston yläpuolisessa ohjauksessa ollaan aika tuuliajolla, eikä tosiasiallista mahdollisuutta tai kykyä ohjata hanketta ole. Hanketoimisto työskentelee siis hyvin itsenäisesti, ilman että sen tarvitsisi kuunnella ulkopuolisia. Tämä vastaa kuvaa, joka erityisesti HUS:n toiminnasta on perinteisesti ollut ja josta ehdottomasti pitäisi päästä eroon.

”Riskienhallintatoimenpiteet eivät ole vielä konkretisoituneet työkaluiksi vaikka keskustelu riskeistä ja niiden vaikutuksista onkin moniulotteista.”

Konsulttikielellä tässä lukee, että riskien hallitsemiseksi ei ole tehty mitään.

”Hanketoimisto on mitoitukseltaan minimaalinen verrattuna hankinnan laajuuteen, sen resurssien pieneneminen olisi merkittävä riski ja vaarantaisi hankkeen onnistumisen.”

Konsultin mielestä hanketoimisto ei ole tehtäviensä tasolla.

4.6 Kilpailuttamiseen, neuvotteluvaiheeseen ja sopimukseen liittyvät riskit

”Koska valmiita järjestelmiä tällä puolelle on hyvin rajallisesti ja ulkomaisissa järjestelmissä ei ollenkaan, ei järjestelmätoimittajien voida ajatella pystyvän demonstroimaan valmiita ratkaisuja.”

Konsultti huomauttaa, että tässä ei olla ostamassa valmista järjestelmää vaan järjestelmä räätälöidään joka tapauksessa HUSin ja kuntien käyttöön. Senhän toki tiesimmekin, mutta päinvastaistakin kuvaa yritetään julkisuuteen antaa.

”Sosiaalihuollon asiantuntijaryhmän perustaminen hanketoimiston alaryhmäksi on välttämätön ja kiireellinen riskienhallinta toimenpide. Ryhmän tulisi valmistautua neuvottelumenettelyyn luomalla tavoitetila ja määrittelemällä hankintaa niin konkreettiseksi että se on kommunikoitavissa palveluntuottajaehdokkaille.”

Konsultin mukaan hankkeessa ei siis tunneta sosiaalihuollon vaatimuksia, eikä järjestelmä luultavasti tule niitä palvelemaan. Miksi sosiaalihuoltoa edes yritetään tuoda mukaan samaan hankkeeseen, kun onnistumisen edellytyksiä ei tunnu olevan?

”Suuressa osassa haastatteluita nousi esille riskinä prosessien määrittelemättömyys ja tavoiteltavan IT-arkkitehtuurin kuvauksen puute.”

Hankkeen tavoitteita ei siis oikeastaan ole määritelty. Riski, jota on kansalaiskeskustelussa pidetty merkittävänä.

”Riskiä hankeorganisaation erimielisyyksistä liittyen määrittelyyn tulisi hallita antamalla selvitys siitä miksi nykyiseen toimintamalliin on päädytty.”

Haastateltavat siis ihmettelevät, miksi hanketoimisto toimii sammutetuin lyhdyin. Vahvistaa valitettavasti ylläkin jo syntynyttä kuvaa ongelmallisesta johtamistavasta.

”Suurimpana kustannustenhallinnan riskinä pidettiin sitä, että palvelun oston hinta muodostuu kokonaisuutena paljon ennakoitavaa suuremmaksi. Tämä liittyy olennaisesti ”jälkilypsyn” mahdollisuuteen, eli siihen ettei palvelutasosopimuksessa ole huomioitu kaikkea vaan järjestelmätoimittaja pystyy rahastamaan muutos-, räätälöinti- ja päivitystöillä loputtomasti.”

Kyse on toimittajaloukusta. Valitulla toimintamallilla se on mahdotonta välttää. Välttämisen tapoja olen käsitellyt aiemmin. Niihin kuuluu ennen kaikkea hankkeen pilkkominen, keskeisten osien kontrollin pitäminen itsellä ja avoimuus.

Riskianalyysi ei sen sijaan tarjoa tähän näitä yleisesti tunnettuja vastauksia, vaan ehdottaa, että palkataan hankintakonsultti. Analyysin kirjoittanut PriceWaterhouceCoopers onkin tiettävästi palkattu hankkeen hankintakonsultiksi.

4.8 Implementaatioon liittyvät riskit

”Sekä muutosjohtajuutta että operatiivista muutosta tulee toteuttaa systemaattisesti koko hankkeen ajan. Kaikkialla ei ole vielä otettu muutoksen ensimmäistäkään askelta, nämä organisaatiot tulee tunnistaa riskien hallitsemiseksi ja niiden toimintaan vaikuttaa ensi tilassa.”

Suomeksi: konsultin mukaan hanke on ainakin osin tuuliajolla.

4.9 Viestintään liittyvät riskit

”Viestintään liittyviä riskejä voidaan hallita tehokkaimmin toimimalla proaktiivisesti. Hanketoimiston tulee aktiivisesti huolehtia oikean ja ajantasaisen tiedon levittämisestä sekä hankintarenkaan päätöksenteolle, hankintarenkaiden osapuolille, lehdistölle ja muille kiinnostuneille sidosryhmille.”

Riski selvästikin on toteutunut ja sen hallinta epäonnistunut. Hanketoimsito ei ole kyennyt toimittamaan julkisuuteen oikeaa ja ajantasaista tietoa, vaan päin vastoin keskeisiä päätöksenteon asiakirjoja on pyritty pimittämään julkisuudelta. Esimerkiksi hankintailmoitus ja tämä riskikartoitus jaettiin Helsingin terveyslautakunnassa vain paperilla, jottei niitä levitettäisi julkisuuteen. Erittäin huono käytäntö, mutta valitettavasti ei ainutlaatuinen.

Avoimempi tiedotuskulttuuri olisi varmasti auttanut hanketta paljon. Esimerkiksi väärinkäsitykset 1,8 miljardin euron hinnasta olisivat voineet jäädä syntymättä. Vielä ei ole myöhäistä reagoida tähän riskiin!

4.10 Johtamiseen ja organisointiin liittyvät riskit

”Merkittävimmät johtamiseen ja organisointiin liittyvät riskit johtuvat siitä ettei hankinnan parissa työskentelevien asiantuntijoiden rooleja, vastuita ja valtuuksia ole kuvattu. Tämä riski ei koske vain ohjaus- ja kehittämisryhmään sekä hanketoimistoa vaan kattaa myös kussakin kunnassa työskentelevien asiantuntijoiden toimintaa hankkeessa.”

Suomeksi: konsultin mielestä hanketta ei ole suunniteltu kunnolla, vaan se on kaikilla tasoillaan  tuuliajolla tai vähintään aivan liian keskeneräinen päätöksiä varten.

”Ohjausryhmään kohdistuu riski siitä, että heidän panoksensa hankkeen läpiviemiseen jää pinnalliseksi ”tuen antamiseksi”. Tukemisen sijaan vaativa hanke vaatii johdolta todellista sitoutumista ja panostusta hankalienkin asioiden läpivientiin. Lisäksi johdon tulee investoida aikaansa aihealueeseen perehtymiseen, jolla parhaiten vältettäisiin riski siitä että päätöksiä tehdään vajavaisin tiedoin.”

Suomeksi: konsultin arvio on, että johtoryhmä ei ole tilanteen tasalla.

Liite 1: : Haastatellut asiantuntijat

”Hanketoimisto antoi 21 henkilön listan haastateltavista henkilöistä. Näistä Lasse Lehtonen (HUS) ja Mikko Rotonen (HUS) kieltäytyivät haastattelusta. Tapio Korhosen (Helsinki) kanssa ei saatu sovittua sopivaa haastatteluaikaa hänen kiireisen kalenterinsa vuoksi.”

Siis hankkeen projektipäällikkö ja hanketoimiston keskeisin puuhamies kieltäytyvät riskienhallintakonsulttien haastattelusta. Aikatauluongelmat voi ymmärtää, sellaista sattuu, eikä aina voida jäädä odottamaan jokaista. Mutta suora kieltäytyminen on varovaisesti sanoenkin hyvin erikoista.

Jos aiemmat kriittiset huomautukset voisikin ajatella konsulttien ylivarovaisuudeksi (ja tulkintani niistä ylireagoinniksi), niin tässä kohti viimeistään syntyy kuva, että hankkeen johtamisessa on nyt jotain pahasti ongelmallista.

Mitä raportti ei sano

Vielä merkittävämpää kuin riskianalyysin sisältö on, se mitä siinä ei ole.

  • Teknisiä riskejä ei ole käsitelty juuri lainkaan.Selvästikin tarvitaan vielä erillinen riskianalyysi siitä, miten itse järjestelmän mahdollisiin ongelmiin varaudutaan. Tätä on syytä käsitellä jo ennen hankintaa, koska riskeihin täytyy reagoida jo kokonaisarkkitehtuurissa (jota ei ole ainakaan julkaistu, jos on suunniteltu).
  • Vertailua saman kokoluokan epäonnistuneisiin hankkeisiin (esimerkiksi NHS) ei ole tehty. Miten aiotaan välttää brittien virheet?
  • Vaihtoehtoja yhteen toimittajaan sitoutumiselle toimittajaloukon välttämiseksi ei ole käsitelty.
  • Riskiä, että järjestelmää joudutaan vaihtamaan uudestaan ei ole käsitelty lainkaan. Muuan IT-ostopäällikköä siteeratakseni ”ensimmäinen mitä kysyn on aina, että miten systeemistänne pääsee sitten aikanaan eroon”. Nyt HUS aikoo käyttää satoja miljoonia päästäkseen eroon Uranuksesta. Paljonko Apotista luopuminen tulee maksamaan?

Yhteenveto

Hankkeesta tulee tämän raportin perusteella ongelmallinen kuva. Vaikuttaa siltä, että hanketta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, eikä osaaminen ole riittävällä tasolla näin suureen hankkeeseen. Valittu toimintatapa on koettu ongelmalliseksi, mutta halukkuutta keskustella siitä ei ilmeisesti hankkeen johdossa ole.

Hankkeen johtajaa Lasse Lehtosta lainatakseni, ”Kritiikki ei vaikuta hankintaan”.

Tältä pohjalta täytyy sanoa, että riittävää riskianalyysiä hankkeen käynnistämiseksi ei ole tehty. Sitä ei tosin tarvitakaan, koska jo tämä kevyt analyysi osoitti johtamisessa ja toimintatavoissa merkittäviä puutteita, jotka täytyy korjata jotta hankkeella olisi onnistumisen mahdollisuuksia.

Apotti potilastietojärjestelmien portilla

Helsingin terveyslautakunta päättää huomenna 11.9. käynnistää kilpailutuksen tietojärjestelmähankinnasta, jossa HUS ja alueen kunnat käyttävät yhteensä noin puoli miljardia euroa terveydenhuollon IT:n kokonaisvaltaiseen uusintaan. Tai siis luultavasti ei päätä, vaan hanke jää pöydälle ainakin kolmeksi viikoksi.

Tässä tekstissä käyn läpi hankkeen taustan, merkittävimmät riskit ja mitä sille pitäisi tehdä.

Taustalla on tavoite hankkia koko maan terveydenhuoltoon yhtenäinen tietojärjestelmä. Sitra selvitti tätä SIRIUS-hankkeessa, jossa selvityksen tehnyt Accenture päätyi suosittamaan, että ostakaa koko roska Accenturelta.

Alkujaan HUS:n ja kuntien hanke oli nimeltään SIRIUS 2, mutta kun Hesari uutisoi Accenturen roolista Siriuksessa, vaihtui nimeksi nykyinen APOTTI. Hankkeilla kun ei kuulema ole juuri mitään tekemistä keskenään. HUS:in hanketta vetävä hallintoylilääkäri Lasse Lehtonen ilmoitti että ”Kritiikki ei vaikuta 
HUS:n potilastietojärjestelmän hankintaan”.

Nyt päätöstä tekee siis Helsinki. HUS, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Kirkkonummi, Kerava tekevät sitten kukin tahoillaan saman päätöksen. Tätä ennen kuntien virkamiestyöryhmä on ensin sen suljettujen ovien takana hyväksynyt. Menettelyä voi syystäkin pitää epädemokraattisena, mutta tätä kuntayhteistyö käytännössä on. Ei mennä siihen nyt, tulee vaan paha mieli.

Apotti Saint Dominic of Silos.

Kyse ei ole pelkästä IT-hankkeesta. Päinvastoin, tavoitteena on uudistaa toimintatavat ja prosessit yhdenmukaisiksi ja järkeviksi. Tavoite on kiistatta hyvä. Pitää pyrkiä hyvään toimintaan, ja tietojärjestelmä on tässä vain apuväline. IT-hankkeiden hyödyt tulevat juuri toimintatapojen muutoksista; pelkkä vanhan toimintatavan siirto tietokoneelle ei tuo minkäänlaisia säästöjä vaan ainoastaan lisätyötä.

Yhtenä esimerkkinä hankkeelle on ilmeisesti toiminut USA:laisen Veterans Health Administrationin (VHA) uusiutuminen maan surkeimmasta terveyspalvelujen tuottajasta kärkijoukkoon vuosikymmenessä. VHA:ssa toteutettiin merkittävä toimintatapopjen uudistus, jonka yhteydessä vanha ja huonosti toimiva tietojärjestelmä päivitettiin pala kerrallaan nykyaikaiseksi. Venkatesh et al. kuvaavat artikkelissaan hyvin muutosta ja niitä toimintatapoja, joilla siihen päästiin.

Apotin tavoitelista on myös melkoinen toiveiden tynnyri. Tavoiteltu järjestelmä muun muassa:

  • tarjoaa uusien innovatiivisten palvelujen käytön, asiakkaan oman osallistumisen ja sähköisen asioinnin. Asiakkaan vahvempi osallistuminen lisää tyytyväisyyttä ja voimaantumista vähentäen ulkopuolisen tuen tarvetta.
  • toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla asiakkaan ja potilaan hoidon toteuttamista koko hoitoprosessin ajan riippumatta siitä, missä organisaatiossa kukin hoitoprosessin vaihe tapahtuu.
  • tarjoaa sosiaali- ja terveydenhuollon prosessien tehokkaan ja taloudellisen integraation muiden organisaatioiden ja heidän asiakkaidensa prosessien kanssa.
  • mahdollistaa sen, että kulloisessakin hoitotilanteessa asiakkaan ja potilaan ajantasaiset tiedot ovat luotettavasti käytettävissä.
  • tarjoaa hoitoprosessin eri hoitotapahtumien tuen, ohjauksen ja seurannan.
  • tukee uusien hoitoprosessien aktiivista kehittämistä ja edistää hoitoprosessin laatua, asiakas- ja potilasturvallisuutta sekä kustannustehokkuutta.
  • tukee ammattilaista päätöksenteossa ja ohjaa standardin mukaisiin ratkaisuihin vähentäen toimintatapojen vaihtelua ja parantaen asiakas- ja potilasturvallisuutta sekä hoitotuloksia.
  • mahdollistaa avoimet rajapinnat, joiden kautta kokonaisratkaisuun voidaan liittää tulevaisuuden tarpeita palvelevia lisätoiminnallisuuksia tai vaihtaa yksittäisiä ratkaisun osia.
  • sisältää tiedonsiirtorajapinnan muihin tarvittaviin, kuten esimerkiksi hallinnollisiin järjestelmiin.
  • on käyttäjäystävällinen.
  • toteuttaa sähköisesti modernin käyttöoikeushallinnan, tietoturvan ja suojan sekä niihin liittyvät sujuvat käytännöt (hoitoketjujen hallinta / roolien mukaiset käyttöoikeudet).
  • mahdollistaa yhteisen järjestelmän hallinnan ja hyödyntämisen usean erillisen järjestelmän sijasta.
  • tukee vuoden 2011 alusta voimaan tulleen kotikuntalain muutoksen (1377/2010) ja terveydenhuoltolain (1326/2010) vuonna 2014 voimaan tulevan maanlaajuisen vapaan hakeutumisen sujuvaa toteuttamista.
  • tuottaa hallinnolle ja tutkimukselle tarpeellisia tietoja

Onnistuneiden hankkeiden tavoitteet ovat yleensä kapeasti määriteltyjä ja täsmällisiä. Jos olisin päättämässä asiasta, kysyisin että täsmälleen miten jokainen näistä tavoitteista aiotaan saavuttaa ja miten sitä mitataan.

Minulla on hankkeen suhteen muutama spesifi huoli, niistä alla kolme tärkeintä:

  1. Yritetäänkö tässä ulkoistaa vastuuta?
  2. Riittääkö osaaminen?
  3. Onko valittu teknologia järkevä?

Vastuun ulkoistus

Lääkärilehdessä Lehtonen toteaa, että ”sairaanhoitopiirillä on huonoja kokemuksia järjestelmän kehittämisestä. Se haluaa ostaa valmiin tuotteen ja palvelun, jossa toimittaja vastaa ylläpidosta. Kehitysriski on silloin toimittajalla.

Näkemys on sivistyneesti sanoen vaarallisen naivi ja herättää epäilyksen, ymmärretäänkö HUSissa oikeasti mitä ollaan tekemässä. Ei tilaajan tarpeisiin laajasti muokattavaa järjestelmää yksinkertaisesti voi ostaa noin.  Tälläinen ”avaimet käteen”-toimitus antaa käytännössä toimittajalle avaimet käteen suoraan tilaajan kassaholviin.

Missään organisaatiouudistuksessa ei voida määrittää etukäteen kaikkia tarpeita. Päinvastoin, ja kuten mainittu VHA:n esimerkkikin osoittaa, on syytä edetä askel kerrallaan. Siksi nykyään suuretkin tietojärjestelmähankkeet pyritään tekemään ns. ketterillä menetelmillä, joissa ei sitouduta täsmälliseen määrittelyyn, vaan opitaan vaatimukset projektin aikana.

Tietenkin voidaan ajatella, että ketteryyttä sovelletaan toimittajayrityksen sisällä, ja HUS vaan saa mitä haluaa: toimivan järjestelmän. Mutta kuinka toimittava yritys voisi päättää sairaanhoitopiirin toimintaprosesseista, jota tässä siis ensisijaisesti haluttiin uudistaa? Ei mitenkään.

Vastuuta omista tietojärjestelmistään ei voi koskaan ulkoistaa. Tietojärjestelmiä tuntemattomalle syntyy helposti houkutus kuvitella että kokonaistoimitus ratkaisee ongelmat. Että IT-toimittaja kyllä hoitaa nämä IT-ongelmat. Mutta ei ole hoitanut tähän mennessäkään, vaan päinvastoin terveydenhuoltoalan IT:tä pidetään katastrofina.

On syytä myös huomata, että yllä mainittu Veterans Health Administration omistaa itse potilasjärjestelmänsä (VistA) lähdekoodin ja jakaa sitä avoimena lähdekoodina. En sano, että VistA mitenkään välttämättä sopisi HUSille, mutta oman tietojärjestelmänsä hallinta on VHA:n onnistuneen muutoksen ytimessä.

HUS ja kunnat sen sijaan tähätäävät malliin, jossa tilaajalla ei ole hallintaa tietojärjestelmään, vaan kaikki kontrolli on sysätty toimittajalle. Tämä asettaa HUSin täydelliseen toimittajaloukkuun. Mikään määrä määrittelyjä tai sopimusehtoja ei voi tätä loukkua välttää, mistä HUSilla pitäisi olla jo pitkä kokemus.

Kompetenssi

Sairaalamaailma on kuuluisa siitä, että lääkärintutkinto on avain etenemiseen, eikä muita kuin lääkäreitä haluta päästää johtopaikoille. Tämä näkyy myös Apotti-hankkeessa.

Apotin ohjaus- ja kehittämisryhmissä on yhteensä 47 jäsentä, joista nopeasti googlaten:

  • 19 lääkäriä
  • 23 erilaista hallintohenkilöä, juristia tai ekonomia
  • 5 joiden työtehtävä liittyy tietohallintoon tai -tekniikkaan. Heistä
    • 2 valtiotieteen maisteria
    • 1 ekonomi
    • 1 tradenomi (logistiikka)
    • 1 jonka koulutus ei selvinnyt.

Näyttäisi siltä, että hanketta vetämässä ei kenties ole yhtäkään IT-alan minkäänlaista tukintoa suorittanutta henkilöä. Muutamilla toki on alan työkokemusta, mutta varsinaista koulutusta ei.

Suomalainen lääkärinkoulutus on vaativa ja korkeatasoinen. Se ei silti pätevöitä märittelemään suuria tietojärjestelmiä. Sitä varten on olemassa ihan omaa koulutustaan.

Teknologia

Apotti-hanke tähtää vahvasti yhteen monoliittiseen järjestelmään. Siis sellaiseen, joka tarjoaa ulospäin vain kauniisti toimivia rajapintoja ja käyttöliittymiä, eikä sisäisestä toteutuksesta tarvitse kenenkään olla kiinnostunut. Esimerkiksi hankkeessa kaikki tiedot halutaan tallettaa yhteen loogiseen tietokantaan (hankesuunnitelma, kappale 2.2.2).

Siis samassa kannassa kaikki tiedot, sisältäen muun muassa:

  • hoitokertomukset
  • asiakkaiden laskutustiedot
  • sosiaalihuollon asiakastiedot (kyllä, joku on nekin tunkenut osaksi hanketta)
  • sairaalan toiminnanohjaus sisältäen laitteistojen käytön

Moderneissa järjestelmissä vastuu pyritää pilkkomaan mahdollisimman pieniin osiin, jotta kukin osajärjestelmä voi tehdä yhden asian hyvin. Esimerkiksi SOA-arkkitehtuuri perustuu tähän periaatteeseen. HUS on valitsemassa vanhanaikaisen monoliittisen arkkitehtuurin, jossa kaikki integroidaan tiukasti yhteen. Tai mikäli pellin alla onkin hyviä rajapintoja, HUS ei halua niitä tietää, vaan ne ovat toimittajan sisäinen asia.

IT-alan yleinen kokemus on, että modernit arkkitehtuurit toimivat paremmin kuin vanhanaikaiset.

Ajatus yhtenäisestä järjestelmästä on ymmärrettävä, kun seuraa suomalaisten potilastietojärjestelmien kaaosta. Mutta ongelma ei ole järjestelmien hajanaisuus. Tanskassa vastaava kokonaisuus toimii hyvin. Ongelma on ostamisen tavassa ja osaamattomuudessa.

Yhteenveto

Onnistuvan laajan tietojärjestelmähankkeen lähtökohtana täytyy nähdäkseni olla:

  1. vahva oma osaaminen tietojärjestelmän kehittämisessä
  2. sen mahdollistama asiakkaan hallintaote siihen, mitä ja miksi kehitetään.

Epäonnistuvat hankkeet taas tunnistaa usien seuraavista merkeistä:

  • Vaatimusmäärittely on maailmojasyleilevä: samaan hankkeeseen on kasattu kaikki maan ja taivaan välillä.
  • Tilaaja pyrkii ulkoistamaan vastuun omasta järjestelmästään.
  • Suunniteltu toimintatapa on epätarkoituksenmukainen eikä vastaa alan parhaita käytäntöjä.

Mitkään merkit eivät nyt viittaa siihen, että kumpaakaan onnistumisen avainkohtaa olisi saavutettu. Päin vastoin, epäonnistumislistalta löytyy rasteja.

Hankkeen oma riskianalyysi (hankesuunnitelma, kappale 6.7) ei näitä ongelmia tunnista. Se mainitsee kaksi riskiä: johtamisongelmat ja sen että entä jos hanke ei toteudu. Tietojärjestelmään tai hankintaprosessiin liittyviä riskejä ei mainita.

Päätösehdotus

No, mitä terveyslautakunnan sitten pitäisi päättää?

  1. Hankkeessa on syytä ottaa aikalisä, ja valmistella se uudelleen avoimemmin. Aivan erityisesti hanke on syytä valmistella siitä lähtökohdasta että kokonaisvastuu pidetään tiukasti tilaajan hyppysissä.
  2. Erityisesti on syytä katsoa malleja, jossa ei tehdä yhtä mammuttihankintaa, vaan vaihdetaan järjestelmiä pala kerrallaan perustuen tilaajan hallitsemaan kokonaisarkkitehtuuriin ja ketterään hankintaan.
  3. Tähän mennessä tehdyt selvitykset ja vertailut julkaistaan kaikki. Ainakin seuraavat dokumentit pitää julkaista
    • Touko–kesäkuussa 2012 tehdyn ulkoinen riskiarvio (viitattu hankesuunnitelmassa, kappale 6.7.)
    • HUSin selvitykset muissa Euroopan maissa tehdyistä vastaavista
    • myös dokumentit, joiden olemassaolo ei toistaiseksi ole vuotanut julkisuuteen pitää julkaista
  4. Perehdytään tarkasti Viron ja Tanskan kokemuksiin ja mitä niistä voitaisiin oppia. Teetetään molemmista konsulttiselvitykset, mikäli olemassaolevat (julkaistavat) selvitykset eivät ole riittäviä.
  5. Tarvittaessa hankkeen johtoa vahvistetaan riittävällä tietojärjestelmäosaamisella. Konsultit eivät riitä korvaamaan oman osaamisen puutteita.

Suomen, Viron ja Tanskan ”eHealth-profiili” EU:n ”eHealt Benchmarking III” -raportissa

Terveydenhuollon IT on Suomessa historiallisesti ollut suljettu luostari, jossa lääkärit päättävät keskenään mitä ja miten tehdään. Tuloksena on ollut katastrofi toisensa jälkeen. Se on ollut maan tapa.

Nyt on kyse siitä, onko apotti tullut luostarin portille avaaman sen ja kutsumaan rahvaan tutustumaan saleihin. Vai onko hän ehkä tullut nostamaan salvan säppiin, jotta mokailu ja sikailu voisi jatkua entiseen malliin.

Vastausta emme vielä tiedä, mutta se portti on avattava. Maan tapa on nyt tullut tiensä päähän.

"Suunnittelua kevyen liikenteen ehdoilla"

”Jätkäsaaren katuverkko on suunniteltu joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen sujuvuutta korostaen.”. Osa teoksesta.

Ylläoleva kuva löytyy Huutokonttorilta Jätkäsaarta kuvaavasta näyttelystä.. Kuvatekstinä lukee ”Jätkäsaaren katuverkko on suunniteltu joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen sujuvuutta korostaen.”

Suunnittelua ei ole tehty pyöräilyn tai kävelyn sujuvuutta korostaen. Itse asiassa kuva sopisi havaintoaineistoksi esittämään kaikkia niitä virheitä, joita pyöräväylien suunnittelussa voidaan tehdä.

Katsotaanpa:

  • Kävelijät pomppivat pitkin pyörätietä, joka on eroteltu huonosti jalkakäytävästä. Sujuvasta pyöräilystä ei tietoakaan ja kaikkien turvallisuus vaarantuu.
  • Auto odottaa pääsyä pääkadulle tukkien koko pyörätien. Syynä on liittymien virheellinen suunnittelu. Autossa tosin ei näy kuskia, eli ehkä se on pysäköity siihen.
  • Risteyksessä pyörätie on katkaistu reunakivillä, jotka estävät sujuvan pyöräilyn.
  • Seuraavassa risteyksessä pyörätie tekee ihmeellisen sivusiirtymän, joka johtaa vaarallisen kurvailuun risteysalueella.
  • Vasemmalla reunalla (kuva alla) on 10cm suora reunakivi pyörätien poikki. Tästä on kokemusta.
  • Pyörätietä ei ole merkitty mitenkään, mikä voi olla osasyynä kävelijöiden sekavaan käytökseen.
  • Lisäksi ratikkakiskot on suunniteltu väärin, niin että rekkojen peilit tukkivat ratikan kulun. Tästäkin on jo kokemusta. Että se joukkoliikenteenkin sujuvuudesta.

Tämä ei ole suunnittelua kävelyn ja pyöräilyn sujuvuutta korostaen. Tämä on paskaa suunnittelua, jolla saadaan huonoa pyörätieinfraa. Se aiheuttaa onnettomuuksia eikä kannusta ihmisiä pyöräilemään.

Nyrkkisääntönä voinee pitää, että kun jossain käytetään sanaparia ”kevyt liikenne”, ei kävelyä eikä pyöräilyä ole huomioitu kunnolla, koska selvästikään ei ole ymmärretty mitä ne ovat. Kaksi eri liikennemuotoa, joita pitää käsitellä erikseen.

Valitettavasti kuva ei ole ironinen meemi. Se on surullinen dokumentti Helsingin liikennesuunnittelun tilasta. Monessa asiassa on menty eteenpäin, ja mm. Baana saatu avattua. Silti suuri osa suunnittelijoista ei selvästikään ymmärrä, mitä se pyöräilyn huomioiminen tarkoittaa. Moni luulee suunnittelevansa väyliä jollekin ”kevyelle liikenteelle” ja päätyy tekemään tällaista roskaa, joka on vaarallinen ja hankala sekä kävelijöille että pyöräilijöille.

Jätkäsaaressa olisi ollut mahdollisuus tehdä hyvää uutta kaupunkia. Vertailukohdaksi sopii vaikka Kööpenhaminan Nordhavn, sikäläinen satamaniemi, josta tehtiin oikeasti kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen ehdoilla toimiva kaupunginosa.

Jätkäsaaresta ollaan tekemässä autoilun ehdoilla rakennettu kaupunginosa, jossa muut kulkutavat ovat lapsipuolen asemassa. Eikä autoilukaan tule toimimaan, koska Jätkään tungetut 20 000 autoa ruuhkauttavat lähikadut totaalisesti. Se nyt vaan on tyhmää rakentaa pussinperä keskikaupungilla autoilun varaan.

Haluaisin suhtautua rakentavasti. Tätä kaikkea voi tavallaan ymmärtää. 50 vuoden huonoista perinteistä on vaikea murtautua irti. Ja joskus vaan tulee tehtyä sutta ja sekundaa, parhaista aikeista huolimatta. Ei aina voi onnistua.

Haluaisin suhtautua positiivisesti. Ei Jätkä oikeasti ole niin huono kuin tuo kuva antaa ymmärtää. Siellä on paljon hyvääkin. Ja yhteistyöllä saamme parempaa kaupunkia ja typerimmät virheet korjataan, kun vaan käydään ongelmat rauhassa läpi. Se on toiminut monta kertaa.

Mutta tämän kutsuminen suunnitteluksi pyöräilyn ehdoilla on silkkaa vittuilua. Se on tietoisen halveksunnan osoitus. Eikä kaikkea pidä sietää.

Provokaatiosta ei yleensä pidä provosoitua, mutta tällä kertaa pitää. Asiasta vastuulliset täytyy saada ymmärtämään että tämä on surkeaa suunnittelua. Jos virkamiesten annetaan kutsua katastrofaalisiakin virheitä onnistumisiksi, emme koskaan saa parempaa pyöräilykaupunkia.

Tämän kuvan on jäätävä dokumentiksi siitä, mistä kaikesta haluamme eroon. Kuvaksi menneestä Helsingistä. Se ei saa päätyä kuvaukseksi pyöräilyn ehdoilla tehtävästä tulevaisuuden Helsingistä. Se vaatii julkisuutta. Se vaatii vihaisia soittoja virkamiehille. Se vaatii tämän tekstin.

Kaupunki ei voi samaan aikaan väittää edistävänsä pyöräilyä ja toisaalla kehua umpisurkeaa ratkaisua pyöräilyn edistämiseksi. Kuva on myönnettävä virheeksi. Samaten Jätkäsaaren suunnittelu, siltä osin kun se vastaa kuvaa. Sitä ei ole tehty pyöräilyn ehdoilla, eikä näin pidä väittää.

Kaupunkisuunnitteluvirasto löytyy täältä: http://www.hel.fi/hki/ksv/fi/Yhteystiedot+ja+palaute  Vastaava apulaiskaupunginjohtaja on Hannu Penttilä.

Jätkäsaari-projekti löytyy täältä: http://www.uuttahelsinkia.fi/jatkasaari/yhteystiedot/suunnittelu-ja-toteutus

Virastoaika alkaa maanantaina klo 9:00. Sitä odotellessa.

Kirjoittaja istuu toistaiseksi Helsingin pyöräilyprojektin valmisteluryhmässä.

Keinoja helpottaa autoilua Helsingissä

Helsingissähän ei ole liikenneruuhkia, sanotaan. Ei ehkä olekaan, jos vertailukohtana on Mexico city tai Peking. Mutta Helsingissäkin on joskus tuskastuttavan hidasta liikkua autolla, se voisi olla paljon sujuvampaakin. Ja kun seutu kasvaa 400 000 asukkaalla, tiet menevät tukkoon. On siis syytä tarkastella miten autoilu saataisiin sujumaan Helsingissä helpommin. Moni kuitenkin tarvitsee autoa välttämättä, eikä ole kenenkään etu että heidän elämänsä hankaloituu.

Tässä postauksessa käyn läpi joukon ehdotettuja keinoja helpottaa autoilijan elämää Helsingissä ja luokittelen ne toimivuuden mukaan.

1. Rakennetaan lisää teitä tai tunneleita ja levennetään vanhoja

Ei toimi. Uusien teiden tai kaistojen rakentaminen lisää tieverkon kapasiteettia. Mikäli autojen määrä pysyisi ennallaan,  ruuhkat vähenisivät. Näin ei kuitenkaan käy. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin lisätty kapasiteetti tekee autoilusta yleisesti ja parannetusta reitistä erityisesti houkuttelevamman. Ihmiset, jotka muuten kulkisivat muuta kautta tai bussilla, valitsevatkin auton ja uuden tien, ja kohta ruuhka on entisellään. Esimerkiksi sopii vaikka Hakamäentie, jossa remontin jälkeen liikenne lisääntyi, ja tukokset siirtyivät Mannerheimintien risteyksestä Koskelantien ja Lapinmäentien risteyksiin. Hakamäentiellä kulkee ennen ja jälkeen remontin täsmälleen sen verran autoja kuin se juuri ja juuri vetää. Liikenne ei nopeutunut

Vastaavasti, jos jo täynnä olevaa katua ei levennetä, ei se ruuhkaudu lisää, koska autojen määräkään ei lisäänny. Esimerkiksi sopii Turunväylä. 20 vuotta sitten ennustettiin, että 2012 Turunväylän päästä kulkisi 70 000 autoa vuorokaudessa. Näin ei käynyt, vaan Turunväylää ajaa samat alle 40 000 autoa  kuin 1992:kin, koska Huopalahdentien risteys ei vedä sen enempää. Ennusteella perusteltiin Pasilanväylää, ja se olisikin toteutunut, jos Pasilanväylä olisi silloin rakennettu.

Välittömien vaikutusten lisäksi tulee pidemmän aikavälin vaikutukset. Nopeamman tien rakentaminen lisää asumista ja muuta toimintaa tien päässä, ja siten lisää liikenteen määrää. Mikko Särelä kirjoitti tästä kierteestä havainnollistavan kirjoituksen.

Reuben Smeeds ennusti 1949, että liikenne Lontoon keskustassa tulee aina kulkemaan 9 mailia tunnissa, koska se on hitain nopeus, jota ihmiset sietävät. Britannian Standing Advisory Commitee on Trunk Road Assesments totesi raportissaan 1994, että tierakentaminen urbaaneilla alueilla näyttäisi todellakin lisäävän liikennettä sen sijaan että se helpottaisi ruuhkia. Komitea päätyi suosittamaan, että kiinteän kysynnän olettavia malleja ei pitäisi käyttää perusteluina tiehankkeille urbaaneilla alueilla.

Autoliikenne Lontoon keskustassa kulkee edelleenkin 9 mailia tunnissa. Helsingissä tiehankkeet perustellaan kiinteän kysynnän olettavilla malleilla.

2. Otetaan käyttöön ruuhkamaksut

Toimii. Ruuhkamaksujen käyttöönoton jälkeen ruuhkassaseisominen väheni Lontoon keskustassa 40% ja Tukholmassakin useita kymmeniä prosentteja. Kokonaisliikennemäärät vähenivät selvästi vähemmän, mutta jo muutaman prosentin vähennys liikennemäärässä vähentää ruuhkaa huomattavasti.

Ruuhkamaksut auttavat nimenomaan niitä, joiden on pakko autoilla (erityisesti niitä, joiden on pakko autoilla ruuhka-aikaan). Muihin kulkutapoihin siirtyneiden tai työmatkansa toiseen aikaan siirtäneiden ei selvästikään ollut pakko ajaa autolla. Toisaalta pakko-autoilijoille tietenkin tulee ylimääräinen kustannus maksuista, mutta heidän matkansa helpottuvat selvästi. Tukholman kokemuksen mukaan myös autoissa pysyvät pitävät maksuista.

3. Rajataan pysäköintipaikkoja

Toimii osittain. Jos keskustaan ei mahdu kuin tietty määrä autoja parkkiin, ei niitä sitten sinne enempää tulekaan ympyrää ajamaan. Helsingissä on tiettävästi tavattu noudattaa tätä periaatetta, mutta siitä on jatkuvasti lipsuttu.

Tiukasti toteutettuna parkkipaikkojen määrä vähentää autoilua sisääntuloteillä, koska ei siellä huvikseen ajella. Miksi lähteä keskustaan autolla, kun ei sinne kuitenkaan mahdu parkkiin. Toisaalta se lisää parkkipaikkojen etsimisen aiheuttamaa turhaa pyörimistä autolla ja siten ruuhkaa keskustassa. Vapautunut tila sisääntuloteillä täyttynee myös läpiajolla. Keino ei siis toimi parhaimmillaankaan kovin hyvin.

4. Nostetaan pysäköintipaikkojen hintaa

Toimii. Erona parkkipaikkojen rajaamiseen on, että turha parkkipaikan etsintä jää pois, mikä helpottaa kaikkien autoilua. Keino toimii esimerkiksi San Franciscossa hyvin.

5. Jaetaan rajattu määrä autoilulupia

Toimii. Singaporessa on vuodesta 1990 alkaen huutokaupattu rajattu määrä lupia omistaa auto aina 10 vuodeksi kerrallaan. Autojen määrä kaupunkivaltiossa onkin pysynyt hallinnassa, ja niin ruuhkatkin.

Keino on raju. Eurooppalaisittain voisi jopa sanoa, että se lähentelee fasismia. Mutta se kyllä toimii.

6. Parannetaan joukkoliikennettä

Toimii osittain. Joukkoliikenteen parantaminen lisää joukkoliikenteen käyttöä. Lyhyellä tähtäimellä se vähentää autoilua ja siten ruuhkaa, mutta pidemmän päälle tiekapasiteettille löytyy uudet käyttäjät.

Esimerkiksi käy Lahden rata, jonka avaaminen ei vähentänyt vaan itse asiassa lisäsi autoliikennettä Lahdenväylällä. Rata teki Lahdesta ja Mäntsälästä houkuttelevampia asuinpaikkoja pääkaupunkiseudulla töissä käyville. Vaikka toinen perheessä kävisi töissä junalla, toinen saattaa mennä autolla.

Mekanismi on sama kuin teiden parantamisen kohdalla. Erona on se, että parempi joukkoliikenne antaa kuitenkin monille realistisen vaihtoehdon autoilulle, eli ihmiset pääsevät kuitenkin liikkumaan paremmin, vaikkakaan eivät autolla.

Toisaalta valmiiksi olemassa olevan tiiviin kaupungin sisällä joukkoliikenten kehittäminen vähentää autoilua ja siten ruuhkaa Hass-Klau et.al. vertailututkimuksen mukaan. Mekanismi lienee, että autoilun siedetty minimihitaus nousee, kun parempia vaihtoehtoja tulee tarjolle. Siksi osa siirtyy autosta joukkoliikenteeseen, eikä korvaavia autoilijoita tule heidän tilalleen, eli autoissaan pysyvienkin elämä hiukan helpottuu.

7. Muutetaan moottoritiet kaduiksi kaupungissa

Toimii osittain. Carns et. al. totesivat että moottoritien kapasiteetin vähentäminen laskee liikennemäärää jopa neljänneksellä. Liikenteen määrä ei siis ole vakio, vaan riippuu väylistä. Klassinen esimerkki tästä on Embarcadero Freeway San Franciscossa. Kun maanjäristys vahingoitti sitä ja tie suljettiin, ei liikenne ruuhkautunutkaan vaan väheni. Kun Cheonggyecheon Soulissa muutettiin moottoritiestä puistoksi, efekti oli vastaava: ruuhka väheni.

Tämä efekti ei välttämättä helpota autoilua, vaan ratkaisevaa on väheneekö autoilu enemmän vai vähemmän kuin tiekapasiteetti. Katsotaanpa asiaa hiukan eri suunnasta.

Kaupunkisuunnitteluviraston tutkimuksen mukaan Kehä I tasolle ja sisäpuolelle mahtuisi 150 000 asukasta lisää, jos moottoriteiden tilalle rakennettaisiin Huopalahdentien kaltaisia katuja. Teiden kapasiteetti voitaisiin pitää samana.

Nuo 150 000 ihmistä kulkisivat vastaavien asukkaiden tapaan keskimäärin 10 km autolla päivässä. Mikäli alueet ja joukkoliikenne rakennettaisiin hyvin, luvut olisivat vielä pienempiä. Jos taas moottoritiet pidetäisiin moottoriteinä, sama määrä ihmisiä muuttaisi lähinnä kehyskuntiin, josta he autoilisivat kehyskuntalaiseen tapaan noin 30 km päivässä. Siitä suuren osan Helsingin sisääntuloteillä ja kehillä.

Tämä tarkottaisi kolmea miljoonaa autoilukilometriä enemmän päivässä. Se on useiden kymmenien prosenttien lisäys autoiluun, mitä jo nyt täydet väylät eivät kestä. Moottoriteiden muuttaminen kaduiksi siis sujuvoittaa autoilua verrattuna vaihtoehtoon, että sitä ei tehdä. Mekanismia havainnollistaa myös jo mainittu Mikko Särelän kirjoitus. Asutuksen hajautuminen luo autoilutarvetta paljon enemmän kuin tiivis asutus, joten ruuhkatkin tulevat vaikeammiksi ratkaista.

8. Rajoitetaan pääsyä kantakaupunkiin liikennevaloilla

Toimii osittain. Kantakaupungin ruuhkat voidaan pitää aisoissa säätämällä sisääntuloteiden liikennevalot päästämään läpi vain se määrä autoja joka kaduille mahtuu. Tällöin kantakaupungissa kyllä liikenne sujuu, mutta vastaavasti sisääntulotiet menevät tukkoon. Sisääntuloteillä ruuhka aiheuttaa vähemmän haittaa, koska se ei tuki samaan tapaan kaikkia risteyksiä. Lisäksi tietysti vain kantakaupungissa autoilevien elämä helpottuu.

Tiettävästi Helsingissä on tätäkin keinoa käytetty ruuhkien hallintaan, joskaan mitään selvää lähdettä sille en ole löytänyt.

9. Suljetaan katuja keskustassa

Toimii osittain. Katujen sulkeminen keskustassa saa osan ihmisitä muuttamaan keskustamatkansa kulkutavan joksikin muuksi ja osan asioimaan muualla. Euroopan Unionin raportissa esitellään tästä lukuisia esimerkkejä, yksi niistä Kajaani, jossa torin sulkeminen autoilulta lisäsi kävelyä keskustaan ja vähensi autoilua. Myös käytännön kokemus Helsingistä tukee ajatusta, kun Kaivokatu tai jompi kumpi Espa on välillä ollut suljettuna katutöiden takia.

Kun autoväyliä on vähemmän ja/tai ne ovat kapeampia, voidaan myös liikennevaloja vähentää, mikä sujuvoittaa jäljellejäänyttä autoliikennettä. Esimerkiksi Manskusta voisi tehdä lähes liikennevalottoman, jos toinen puoli suljettaisiin.

Yhteenveto

Toimivia keinoja helpottaa autoliikennettä ovat:

  • 2. Otetaan käyttöön ruuhkamaksut
  • 4. Nostetaan pysäköintipaikkojen hintaa
  • 5. Jaetaan rajattu määrä autoilulupia

Osittain toimivia keinoja ovat:

  • 3. Rajataan pysäköintipaikkoja
  • 7. Muutetaan moottoritiet kaduiksi kaupungissa
  • 6. Parannetaan joukkoliikennettä
  • 8. Rajoitetaan pääsyä kantakaupunkiin liikennevaloilla
  • 9. Suljetaan katuja keskustassa

Kaikkia toimivia keinoja yhdistää yksi asia: ne vähentävät autojen määrää liikenteessä. Ruuhka johtuu siitä, että autoja on liikaa liikkeellä. Ruuhka vähenee, kun autoja on liikkeellä vähemmän.

Suurissa kaupungeissa autoilulle on olemassa ”piilevää kysyntää” enemmän kuin teitä voidaan ikinä rakentaa, s.o. jos autoilu helpottuu, ihmiset tekevät jatkossa autolla matkoja, joihin nyt käyttäisivät muita välineitä tai jäisivät kotiin. Siksi jokin tekijä aina rajoittaa autojen määrän. Määrä voidaan rajoittaa maksuilla (2, 4), rajaamalla autoilulupia (5) tai rajaamalla parkkipaikkoja (3, 4). Jos mikän muu ei autoilua rajoita, sen tekee tiekapasiteetti. Silloin syntyy ruuhkaa, kunnes autoilu on niin epämiellyttävää, että osa autoilijoista jättää kaaransa parkkiin.

Helpon autoilun suurin este onkin toinen autoilija. Jos haluat autoilla sujuvasti Helsingissä, osta naapurillesi polkupyörä.


Kirjoitus on alustava versio tekstistä, joka tulee Osmo Soininvaaran ja Mikko Särelän kanssa kirjoittamaani vaalipamflettiin. Artikkelia muokataan vielä palautteen perusteella. Lähteitä eri väitteiden puolesta tai vastaan otetaan kiitollisena vastaan.

edit: keino 6 muutettu osittain toimivakis, kun Mikko Laaksonen tarjosi uuden paremman lähteen.

Otso valtuustoon 2012

Tarkkaavaisimmat ovat jo ehkä huomanneet, että noin kahden kuukauden kuluttua järjestetään maassamme kuntavaalit.

Viime torstaina Facebook-sivuni saavutti 720 tykkääjän rajan. 720 on myös äänimäärä, jolla pääsi viime vaaleissa valtuustoon Vihreiden listalla. Tykkäämisellä ja äänestämisellä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään, mutta numerot ovat kuitenkin samat, mikä on hyvä symbolinen lähtölaukaus vaalikampanjalle. 720 on enemmän kuin useimpien nykyisten valtuutettujen sivulla. Se osoittaa, että hanke on täysin realistinen.

Tämä teksti kertoo miksi sinun kannattaa auttaa minua pääsemään valtuustoon ja miten voit auttaa.

Mistä on kyse

Kyse on tiedosta. Suomessa aiotaan käyttää miljardeja sairaaloiden tietojärjestelmiin tavoilla, jotka ovat epäonnistuneet aina ennenkin. Ajan toimintatapojen päivitystä sellaisiksi, että hankkeet edes voivat onnistua, niin sairaanhoitopiirissä kuin kaupungissakin. Kaupungin tulee myös avata tietovarantonsa ja lähdekoodinsa.

Kyse on kaupungista. Siitä, miten ja minne Helsinkiä rakennetaan. Seudulle on muuttamassa yli 400 000 asukasta lisää. Haluan heille korttelikaupunkia nykyisten moottoriteiden tilalle eikä kolmen talon ryppäitä pitkin Nummi-Pusulaa. Viimeiset 50 vuotta Helsingissä on tehty autoiluun perustuvaa ja kaupunkia hajauttavaa politiikkaa. On aika kääntää tämä kurssi ja rakentaa lisää tiivistä kaupunkia. Sitä, jossa moni asuisi jos voisi.

Kyse on pyöräilystä. Helsingin pyöräteiden kunto on samalla tasolla kuin kadut Romaniassa. Viime vuosina suunnitelmia on onneksi alettu muuttaa vastaamaan jyrkästi nousevia pyöräilijämääriä. Kokemukseni pyöräilyn edistämisessä on kuitenkin opettanut, että muutos ei todellakaan tule itsestään, vaan se on tehtävä. Jokaisesta reunakivestä ja pyörätielle pysäköidystä autosta joutuu taistelemaan erikseen.

Kyse on politiikasta. Tavasta toimia. Siitä, että päätösten tueksi perehdytään tutkimukseen ja haetaan toimivia ratkaisuja, eikä vain toimita ennakkoluulojen perusteella.

Nämä eivät ole asioita, joita ajan jos pääsen valtuustoon. Nämä ovat asioita, joita ajan joka tapauksessa. Valtuuston jäsenyys on tarpeen, koska se antaa painoarvoa ja pääsyn tietoihin, jotka mahdollistavat tehokkaamman toiminnan.

Mitä voit tehdä

Mitään näistä tavoitteista ei voi saavuttaa yksin; kaikkeen tarvitaan yhteistyötä. Toivonkin että jokainen lukija miettii, miten voisi tehdä Helsingistä paremman kaupungin ja ryhtyy toimeen.

Koska vaalijärjestelmämme kuitenkin on mitä on, pyydän myös että autatte minua pääsemään valtuustoon lokakuun kuntavaaleissa.

Tässä siis lista asioista, joita voit tehdä auttaaksesi

  • Äänestää, jos asut Helsingissä. Vaalipäivä on 28.10., ennakkoäänestys 17.–23.10.
  • Tykätä Facebook-sivustani, sekä Kommentoida julkaisuja.
  • Jakaa blogitekstejäni eteenpäin silloin, kun ne ovat jakamisen arvoisia. Huonoja tekstejä ei tietenkään kannata jakaa, vaan ainoastaan niitä jotka vakuuttavat.
  • Liittyä tukiryhmään suunnittelemaan ja totettamaan vaalikampanjaa. Pistä viesti minulle maililla (etunimi sukunimi (at) iki fi) tai FB:ssä. Liittyminen ei edellytä julkista kannanottoa ja työtä voi tehdä sen verran kun ehtii ja haluaa. Kommenteista ja ideoista on myös paljon apua.
  • Suositella tutuillesi minua ehdokkaana sopivissa tilanteissa.
  • Jakaa vaalimainoksia ja kampanjoida kaduilla lokakuussa. Jos pääset avuksi, ota yhteyttä. Lisätietoja seuraa aikanaan…
  • Lahjoittaa rahaa vaalikampanjaan. Mainokset maksavat ja niitä on vähän pakko olla. Kokonaisbudjetti ylittää 5 000 euroa. Koska en ole rajattoman varakas, rahallisesta avusta on merkittävä ilo. Se saattaa valitettavasti ratkaista läpipääsynkin.

    Lain sallima maksimilahjoitus on 3000 euroa ja Vihreiden periaatteena on julkaista yli 800 euroa antaneiden nimet aina. Tätä pienemmistäkin lahjoituksista on suurta iloa, ihan kympistä lähtien.

    Rahaa voi lahjoittaa tästä. Näen vain julkistetut lahjoittajat, eli jos haluat että ajattelen sinua kiitollisesti, kerrothan minulle erikseen.

Vaalit tarkoittavat myös joitakin muutoksia blogissa. Tulen toistaiseksi kirjoittamaan hiukan enemmän asiaa ja hiukan vähemmän asiattomuuksia. Palataan niihin sitten vaalien jälkeen. Osoitteeksi tulee myös pian muuttumaan otsokivekas.fi.

Kolme tapaa elää

Sleepy sleepers lausui aikoinaan, että on vain kaksi tapaa harrastaa seksiä. Kaupungissa elämisen tapoja sen sijaan on kolme.

Ensimmäinen tapa on asua kaupungissa ilman autoa tai käyttämättä autoa arkielämään. Töihin, kauppaan, kouluun, harrastuksiin ja kavereille mennään kävellen, pyörällä tai julkisilla.

Tämä on se tapa, jolla itse elän, ja jolla suuri osa tutuistani elää. Sinkut, pariskunnat ja lapsiperheet. Kun paikat joihin haluaa mennä ovat järjellisen lähellä ja yhteydet niihin kunnossa, pääsee kaikkialle helposti. Ja kun lapset ovat sen ikäisiä, että he alkavat itsenäisemmät harrastukset ja tapailla kavereita, alkavat he myös liikkua itsenäisesti. Kaupunki avautuu taas uusille ihmisille.

Toinen tapa on kulkea töihin tai kouluun julkisilla, mutta rakentaa muu elämä auton varaan. Suora bussi tai metro vie työpaikalle ja iltapäivällä sieltä takaisin. Tai ehkä autolla ajetaan juna-aseman liityntäparkkiin. Iltapäivällä voikin sitten töistä tullessa poiketa kätevästi hakemassa citymarketista viikon ruokaostokset. Auton tarvitsee jo lasten takia, kun niitä pitää heittää harrastuksiin pitkin kaupunkia.

Kolmantena on täysin autoon perustuva elämäntapa. Perheessä on yhtä monta autoa kuin täysi-ikäisiä jäseniä ja niillä tehdään kaikki matkat. Autottomat ihmiset, lapset, vanhukset ja mahdolliset vierailijat, ovat kyytiläisiä, eivätkä kykene liikkumaan itsenäisesti.

Ero elämäntapojen välillä on tietenkin asuinpaikka. Kantakaupungissa ja metro- sekä juna-asemien lähellä ensimmäinen elämäntapa on vallitseva, ja toinenkin yleinen. Muilla alueilla, joita joukkoliikenne palvelee hyvin elämäntapa on useimmilla joukkoliikenteeseen tukeutuva, mutta autokin omistetaan. Huonommin palvellulla autovyöhykkeellä taas kaikilla on autot, koska se on käytännössä ainoa järkevä tapa liikkua.

Keltaisella alueella hallitseva on autoton elämäntapa, punaisella taas elämäntapa-autoilu. Kuva tutkimuksesta yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet.

Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet -tutkimuksessa seutu jaettiin vyöhykkeisiin liikennemahdollisuuksien mukaan (kävely, joukkoliikenne, autoilu). Käytännössä autoilumäärät seurasivat hyvin suoraviivaisesti asuinpaikan vyöhykkeestä.

Tästä seuraa kaksi tärkeää huomiota.

Ensinnäkin, nämä kaikki ryhmät ovat olemassa. Itse asiassa ne ovat likimain saman suuruisia.

Liikenne ja viestintäministeriön KULKURI-tutkimuksesta selviää että tavalla 1 elää pääkaupunkiseudun asukkaista 34%, tavalla 2 30-40% ja tavalla 3 30-40%. Karkeasti ottaen ryhmät ovat siis saman suuruisia. Helsingissä autoton elämäntapa on yleisempi (54% talouksista on autottomia), Espoossa ja vantaalla hiukan harvinaisempi.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat ihmiset tuntuvat usein kuvittelevan, että kaikki elävät heidän tavallaan. Yksi tämän harhan muoto on unohtaa autottoman elämäntavan olemassaolo. Ajatus saa muodon ”kaikkihan tarvitsevat auton”, ”viimeistään kun saa lapsia, on auto pakko hankkia” tai ”kyllähän työssäkäyvillä on kaikilla auto”. Kaikki nämä väitteet ovat virheellisiä. Eivät tarvitse, ei ole pakko ja ei ole. Lähes puolet helsinkiläisistä elää ilman autoa, siihen joukkoon mahtuu runsaasti vaikka missä elämäntilanteessa olevia ihmisiä.

Tämä sama harha vallitsee valitettavasti osassa virkamieskuntaakin. Se näkyy siinä, miten uskotaan parkkinormin olevan välttämätön keskustassakin tai ajatellaan, ettei nelosen yöliikenteen poistaminen ole mikään ongelma. Eihän se olisikaan, jos ihmiset kävisivät sillä vain töissä. Mutta Munkkiniemessäkin eletään lähinnä ilman autoa, ja silloin kyky liikkua myös illalla on tärkeä. Erittäin tärkeä.

Tämä ymmärtämättömyys on ongelma, koska se johtaa päätöksiin, joilla autoton elämäntapa tehdään monilla alueilla vaikeaksi tai lähes mahdottomaksi. Elääkseen ilman autoa kun tarvitsee riittävät lähipalvelut ja riittävän julkisen liikenteen (ellei ole himopyöräilijä). Jos rakennetaan nukkumalähiötä, siellä jokainen tarvitsee auton; autoton elämäntapa edellyttää kaupunkia.

Kahta erilaista kaupunkia. Asuinpaikkansa saa valita itse.

Tästä tullaankin siihen toiseen huomioon. Näistä kolmesta elämäntavasta ensimmäinen on kaupungille ja yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ylivoimaisesti halvin.

Elämäntapa-autoilu vaatii massiivisen tieinfran, joka maksaa moninkertaisesti joukkoliikenteen tai pyöräilyn infran hinnan. Moottoritiet myös vaativat valtavasti tilaa, johon voitaisiin rakentaa kaupunkia. Autoilu pakottaa hajanaiseen rakentamiseen.

Joukkoliikenteeseen tukeutuva elämä ei tule yhtä kalliiksi, koska kadut mitoitetaan työmatkaruuhkan mukaan. Bussilla töihin kulkija joka käyttää niitä illalla suunnistamaan ajaessaan ei siis oikeastaan maksa mitään. Sen sijaan hänen autonsa säilytys maksaa jopa 70 000 euroa, ja sen maksavat naapurit tai kaupunki. Parkkipaikkavaatimukset osaltaan hajauttavat kaupunkirakennetta ja pakottavat ihmiset muuttamaan kauemmas.

Siksi on kaupungin ja meidän kaikkien etu sallia ihmisten elää ilman autoa. Jokainen saa valita elämäntapansa itse, mutta pitää rakentaa kaupunkia, jossa myös muiden kannalta parhaan tavan voi valita, eikä pakottaa kaikkia elämäntapa-autoiluun. Riittävän suuri osa autottomia asukkaita on tiiviin, kaupunkimaisen rakentamisen edellytys. Autoton elämäntapa mahdollistaa kaupungin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla

Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä Fernando Pessoa kirjoittaa portugalilaisen mielenmaisemasta, kuinka se on taajamalainen. Maalaisen ja kaupunkilaisen väliin kuuluvaa kolmatta ihmistyyppiä. Siinä missä maalainen suhtautuu nyrpeästi kaikkeen uuteen ja keinotekoiseen, ”epäaitoon”, ja haikailee jotain fiktiivistä menneisyyttä,  kaupunkilainen taas…

 ”[…] ei koe edistystä keinotekoiseksi. Hänelle se on kuin onkin luonnollista. […] Tämän vuoksi kaupunkilainen ei rakasta eikä ole rakastamatta edistystä: hänelle se on yhdentekevää. Hän on aina elänyt (fyysisesti tai mentaalisesti) suurissa kaupungeissa; hän on nähnyt muotien ja uusien keksintöjen syntyvän, muuttuvan ja häviävän (reaalisesti tai ideaalisesti); niinpä ne ovat hänelle ohimeneviä […]

Kahden muun väliin henkisesti sijoittuva taajamalainen tuntee kyllä edistyksen keinotekoisuuden, mutta hän rakastaa sitä tästä huolimatta. Hänen valppaassa mutta epätäydellisesti valppaassa mielessään edistys keinotekoisena uutuutena on vetovoimaista. Mutta se tuntuu kuitenkin keinotekoiselta. Ja koska se tunnetaan yhtaikaa viehättävänä ja keinotekoisena, sitä rakastetaan keinotekoisena. Suurkaupunkien, uusien muotien ja ”viimeisimpien uutuuksien” rakastaminen on taajamalaisen muista erottava ominaisuus.

Ja tästä pääsemmekin seuraavalle askelmalle. Portugalilaisista en sano mitään, mutta edesmennyt ja huhuttua ylösnousemusta odottava City-lehti jos mikä edustaa taajamalaisuutta: halua oppia tämä uusi ja jännittävä asia eli kaupunkilaisuus.

Kaupunkikulttuurissa kaupunkilaisuus on lähtökohta ja itsestäänselvyys, siitä ei tehdä erillistä lehteä, jossa sitä koitetaan opettaa asiaa vielä tuntemattomille. Siinä suomessa, johon City-lehti -85 syntyi, ei mitään nykyisen kaupunkikulttuurin kaltaistakaan ollut kuitenkaan olemassa. Eikä juuri vielä nuoruuteni 90-luvullakaan. Se oli maailma, jossa istuminen terassilla juomassa siideriä aurinkolasit päässä oli jotain uutta ja radikaalia, jossa Walter de Campin seksihorinat olivat rohkeita, eivätkä vain huvittavia. Puhumattakaan deittipalstasta, jossa protohipsterit esittivät ironisia soidinkutsujaan.

Ja tässä nuorisolle news-flash: ei se lehti ole mennyt mitenkään piloille: se oli täsmälleen samanlainen silloinkin. Ne aivan tasan samat asiat olivat vaan uusia ja radikaaleja ja juuri alakulttuurista esiin murtautuneita, mitkä nyt ovat itsestäänselviä ja vähän sedumaisia.

Lehden lopettaminen liittyneekin oleellisesti siihen, että nuoruuttaan 2000-luvulla kaupungeissa eläneet eivät saa siitä juuri mitään. Ja vanhoille lukijoillekin se on jotain vanhaa. 

City-lehden tarinan voi monessa mielessä tiivistää oheiseen Lapinlahden lintujen biisiin. Siinä on kuultavissa paljonkin kaipuuta laulukulttuuriin, jota edustavat vaikka Aino Venna tai Heli Kajo. Kuitenkin sen esittää huumorilauluyhtye. QED.


80-luvulla vaadittiin myös olutta R-kioskeihin, oikein marssin ja addressin voimin. Vaatimus oli tietenkin vitsi ja sen oli tarkoitus toimia provokaationa, ettei keskioluen kauppamyynnistä luovuttaisi. Vuonna 1994 keskiolut tuli kuitenkin kioskeihin.

Keskiolutta myydään R-kioskeissa kautta maan, tässä Vaasankadulla.

Tämä tuli mieleeni Kallio Block Partyssä, kun kävin ostamassa itselleni tölkin kylmää keskiolutta kätevästi festarialueella sijaitsevalta kiskalta. Ei 90-luvun festareilla vaan saanut alle kahdella eurolla kaljaa, jota voi kuljettaa pitkin festarialuetta.

Block partyillä on tietenkin historiansa keskiolutliikkeen lisäksi 90-luvun Street partyissä. Otetaan katu liikenteeltä ja tehdään siitä kaupunkilaisten juhlat. Silloin unelmoitiin siitä, kuinka bileet laajenisivat ”aktivistigheton ulkopuolelle” ja kadun varren liikkeetkin lähtisivät mukaan. Monella lavalla elävää musiikkia, eri tyylejä, ja mitä ikinä ihmiset haluavatkaan. Vaadittiin toisaalla myös autonomista Kalliota, jossa syntyy uutta kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Unelmoitiin siis Kallio Block Partystä.

Vaasankatu elää

Olisiko tuo kaikki toteutunut tänään, jos sitä ei olisi eilen vaadittu? Vaadittiin toki paljon enemmänkin, mutta tämä saatiin. Block partyjen järjestäjistä useimmat osasivat jo lukea Street partyjen kultakaudella ja ehkä niihin törmäsivät lehdissä tai miksei kadullakin. Ja vaikkeivät olisikaan törmänneet, tällaiset asiat jäävät kaupungin perimään, kulkevat mukana sen suonissa. Mitä on kerran tehty, ei unohdu, vaan on aina lähtökohta tulevalle.

Pessoan jaottelussa tämä on jo oikeaa kaupunkikulttuuria. Kadulla kaljan juomisen tavoite ei ole että kadulla voi juoda kaljaa, se nyt vaan on kivaa bileissä. Festarilava Piritorilla ei ole siinä siksi, että ”katsokaa, tässä voi pitää Festarit!”, vaan koska se on siihen melko hyvä paikka (isompi PA enskerralla, jooko?). On itsestäänselvä lähtökohta eikä provokaatio, että näin voi ja saa tehdä. Tervetuloa Helsinkiin, meillä on kaupunki täällä.

Entä mihin tästä? Piritorille on nyt saatu bileet, mutta mitä ne vaativat; mikä on se uusi kaupunkikulttuuri, josta tänään unelmoidaan? Aivan kuin tämän päivän juhlat ovat selkeä jatkumo 90- ja jopa 80-luvulta, on tulevaisuuskin lopulta seurausta vihjeistä, jotka voi kuulla baarien takahuoneissa jo tänään.

Mikä on se ilmiö, joka alkoi eräänä elokuun viikonloppuna 2012? Mitä vaaditaan kaikissa huomisen juhlissa? Tokkopa me historian loppua elämme…

Kaukaisin ranta

Purjehdi ulos Kruunuvuorenselältä, vaikka Kustaanmiekasta, ja kulje tuulen mukana ohi Isosaaren synkän hahmon. Saaren jälkeen käänny etelään, ja ota suunta kohti kaukaisinta luotoa ulkomerellä. Viimeistä maata ennen avointa merta.

Tästä aukeaa meri ja kansainväliset vedet. Sisäinen aluevesi loppuu rantaviivaan.

Kalliosaaren nimi ei ole Selidor, vaan Länsitoukki (Länsitonttunakin tunnetaan). Tuolta kivennyppylältä löytyy pieni lahti, johon purjeveneenkin saa suojaan lähes kaikilta tuulilta. Paras rantautumistapa on peruuttaa hiljakseen moottorilla lahteen niin syvälle kuin pääsee, tiputtaa ankkuri ja ajaa keula sitten pohjoisreunan matalille kallioille. Siellä on vanhat verkkovajan perustukset, joihin saa köyden kiinni. Alla havainnollistava kuva.

Kuvan H-veneellä saareen olivat saapuneet tekniikan tohtori, lääkäri ja opettaja. Juuri heidän mastonsa lahden olemassaolon meillekin paljasti. Kiitoksia keskusteluseurasta ja viinistä.
Rannan karit kiiltävät auringossa. Puuttuu vain laskeutuva lohikäärme.
Terhon polttarisaunan on tuuli lyönyt vinoon. Savupiipun kun korjaisi ilmastointiputkella, tästä saisi varmaan ihan käyttökelpoisen. Lähdetäänkö joskus saunomaan?
Allekirjoittanut merimerkissä, taustalla rahtia Vuosaareen.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä

Otsikon sanoilla alkoi lukion yhteiskuntaopin kirjan rikollisuutta käsittelevä luku. Protestoin sitä silloin voimakkaasti, ja vastustan tuota ajattelua edelleen.

Tämä vanha anekdootti muistui mieleeni lukiessani uutista, kuinka rikollisilta saatetaan poistaa yhteiskunnan tuet. Uutisen mukaan:

Rikosten tekijöiltä halutaan mahdollisesti poistaa tulevaisuudessa yhteiskunnan tuet. Järjestäytyneeseen rikollisuuteen sekaantuneet menettäisivät näin muun muassa asumis- tai työttömyystukensa. […] Hallitusohjelmassa olevaa muutosta pohtivan työryhmän pitäisi saada esitys asiasta valmiiksi tämän vuoden loppuun mennessä.

Haastateltu poliisijohtaja Robin Lardot sanoo myös ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille.

Mainitussa hallitusohjelmassa siis sanotaan: ”Järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa tehostetaan ja selvitetään uuden erityislain tarve.” Vaatii melkoista kremlologiaa päätellä tästä, että sosiaalietuudet pitää poistaa rikollisilta. Joko jotain ei hallitusohjelmassa sanota ääneen, tai ylen uutinen on hieman harhaanjohtava. Siitä kun saa kuvan, että juuri tästä muutoksesta olisi sovittu.

Lieneekin todennäköisempää, että idea sosiaalietuuksien rajoittamisesta on kehitetty asiaa selvittävässä työryhmässä. Toisaalta taustalla vaikuttavista ministereistä yksi uskoo prostituution loppuvan kieltämällä ja toiselle tasa-arvon vastustaminen on ydinkysymys politiikassa, joten voi taustalla olla hallituksestakin tulleita näkemyksiä.

Järkevässä ja rationaalisessa maailmassa uutinen olisi ankka, ja oikeasti sosiaalitukien epääminen olisi vain yksi lukuisista keinoista, joita työryhmässä on asianmukaisesti harkittu ja tullaan asianmukaisesti hylkäämään järjettömänä. Näin saattaa ollakin; toivokaamme niin.

Mutta toisaalta moni oikeasti ajattelee tuohon otsikon tapaan. Että on olemassa ”rikolliset ihmiset” ja erikseen ”kunnon ihmiset”. Tällainen ajattelu on vaarallista, koska se johdattaa kuvittelemaan, että tunnistamalla, kontrolloimalla, eristämällä ja rankaisemalla näitä rikollisia ihmisiä voidaan rikoksia vähentää. Että kyse on nollasummapelistä kahden joukon välillä, joista toinen haluaa tehdä rikoksia ja toinen ei halua joutua niiden uhriksi.

On siis mahdollista, että työryhmä on tässä aivan tosissaan, ja uskoo, että tällainen muutos olisi sekä mahdollinen että toivottava. Mahdollisuutta käsitteli jo Saku Timonen, joten puhutaanpa toivottavuudesta. Mitä muutoksesta luultavasti seuraisi?

Rikollisuuden ”kova ydintä” kutsutaan virkamisslangissa ammatti- ja taparikollisiksi (atari). He ovat niitä kavereita, jotka istuvat säännöllisesti vankilassa, ja silloin kun eivät istu, tekevät rikoksia yksin ja yhdessä, kukin omanlaisiaan. Nämä olisivat ilmeisesti niitä ihmisiä, joilta sosiaalituet oltaisiin viemässä. He eivät kuitenkaan ole mitään rikollisneroja tai pahuuden kätyreitä. Antakaas kun kerron esimerkin.

Minulla oli kymmenkunta vuotta sitten kunnia tavata Seutulan työsiirtolassa Jaska (nimi keksitty, koska surkealla nimimuistillani en sitä enää muista), ja kuulla kuinka hän oli linnaan päätynyt. Jaska on tyypillinen vanha atari. Tuolloin noin 50-vuotias Jaska istui yhdeksättä vankilatuomiotaan. Sekä ikä että tuomioiden määrä tekivät hänestä työsiirtolan jengissä vanhan konkarin: useimpien vankilaura kun loppuu viimeistään noilla main, joko kuolemaan tai iän tuomaan väsymykseen.

Jaska istui tällä kertaa murrosta ja ehdonalaisen rikkomisesta. Tarina alkoi kun poliisit tekivät Jaksan luo kotietsinnän ja etsivät varastettua tavaraa. Eivät kuitenkaan löytäneet, sillä kertaa. Sen sijaan samassa rytäkässä ulosottomies nappasi Jaskan autonkorjaustyökalut rästissä olevien korvausten maksamiseen.

Ulosottokaari kieltää ammattiin tarvittavien työkalujen viemisen, mutta eihän Jaska verokirjalla töitä tehnyt: hän oli virallisesti työtön, ja pimeään työhön tarvittavat työkalut lasketaan harrastusvälineiksi.

No, Jaska oli nyt siis vailla elinkeinoa. Uudet työkalut oli saatava. Asia kun tuli olutta ottaessa puheeksi, joku kaveri tiesikin mistä ne voisi hakea. Ei kun tuumasta toimeen. Matkan varrella selvisi, että työkalujen nykyinen omistaja ei ollut tietoinen siitä, että ne oltaisiin hakemassa pois, eikä hänelle aiottu sitä myöskään kertoa. Suunnitteilla oli siis varkaus, tai ”suunnitella” on tässä ehkä vähän liioitteleva ilmaus. Lisäksi samalla reissulla pitäisi käydä hakemassa yksi pesukone jostain autotallista, kun nyt kerran liikkeellä oltiin.

Kun kaverukset olivat päässeet sinne autotalliin, kävikin ikävämpi yllätys. Kaveri oli nimittäin ollut seurannassa, ja kissalan pojat nappasivat Jaskan rysän päältä. Kun edellisen tuomion ehdonalainen oli vielä päällä, niin pari vuotta linnaahan siitä sitten tuli. Taas.

Jaskalla oli takanaan yhdeksän samanlaista tarinaa ja Seutulan kahdeksallakymmenellä muulla vangilla kullakin omansa. Eivätkä ne niin paljoa Jaskan tarinasta poikenneet. Töpeksimistä, hölmöjä valintoja ja harkitsemattomasti tehtyjä rikoksia. Useimmat eläisivät varmaan toisin, jos tietäisivät miten, koska eipä tuo rikollisen elämä mitenkään kovin glamröösiä ole.

Mitä minä tästä opin, on että suuri osa toistuvasti istuvista vangeista tekee rikoksia koska he eivät yksinkertaisesti osaa muuta elämäntapaa. Mikään määrä rankaisemista tuskin vieroittaa heitä rikoksista. Rikokset eivät myöskään ole yleensä kovin harkittuja, joten pelote-efektikään ei juuri toimi (poikkeus tähän ovat talousrikolliset).

Mietitäänpä nyt, jos Jaskalta lisäksi olisi otettu avustukset pois. Mitä se olisi auttanut? Se olisi vain vienyt sen viimeisenkin toivon elää edes tavallaan kunniallisesti. Se oli käytännössä varmistanut, että rikokset jatkuvat. Että tietä ulos ei ole. On melko selvää, että sosiaaliavustusten rajaaminen ”rikollisilta” on omiaan vahvistamaan heidän identiteettiään rikollisina ja se kiistatta tekee heille vaikeammaksi elää ilman rikoksia. Sen sijaan on huomattavan vaikea osoittaa, että muutos mitenkään vähentäisi kenenkään ajautumista rikoksiin. Kuvaamani esimerkin valossa pidän ajatusta hyvin epäuskottavana.

Tässä muutoksen haitat siis. Entä hyödyt? No, Lardotin sanoin ”Kyse on siitä ylipäätänsä, minkä signaalin yhteiskunta antaa näille tekijöille. Sallitaanko, että toinen viranomainen yrittää torjua ja toinen viranomainen sitten myötävaikuttaa siihen, että voi jatkaa rikollista toimintaa?

Hyötynä on siis, että päästään lähettämään signaali, että ”olet hylkiö” ja ”et kuulu yhteiskuntaan”. Tämä varmasti saa jotkut ”kunnon ihmiset” tuntemaan olonsa paremmaksi.

Järkevä kriminaalipolitiikka tähtää ensisijassa ja ennen kaikkea rikosten määrän vähentämiseen. Eri rikosseuraamusten toimivuus tässä suhteessa on empiirinen kysymys. Menemättä siihen sen syvemmälle, oman intuitioni mukaan seuraamukset jotka sosiaalistavat yhteiskuntaan, totuttavat ja opettavat ns. normaaliin elämään, ovat luultavasti toimivimpia. Sen sijaan seuraamukset, jotka erottavat rikoksentekijöitä muusta yhteiskunnasta ja luovat heille rikollisen identiteettiä luultavasti lisäävät rikollisuutta enemmän kuin vähentävät. Tämä on myös halvinta kriminaalipolitiikkaa, koska rikollisuus maksaa aika paljon yhteiskunnalle.

Rankaiseminen ns. yleisen oikeustajun kosiskeluna voi olla välttämätön paha, mutta mitään oikeaa hyötyä siitä ei ole. Onkin todella huolestuttavaa, jos poliisijohdossa tai lakia valmistelevissa työryhmissä toimivat ihmiset eivät tätä erottelua ymmärrä. Oikeus- ym. viranomaisten  tehtävä on vähentää rikollisuutta, ei järjestää sirkushuveja.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rikollisuus johtuu rikollisista ihmisistä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinkertainen, vaikka osa ministereistämme ja virkamiehistämme ehkä onkin.

Kaikki yksinkertaistukset eivät yksinkertaisesti ole totta.