Kivinokan kohtalosta on virinnyt keskustelu sen rakentamisesta (HS Mielipide 31. 5. ja 1. 6.). Tärkeämpää kuin yksittäisen Kivinokan rakentaminen olisi ainakin osan pääkaupunkiseutua suunnittelu tiiviiksi.
Kivinokan arvo kaupunkina jää heikoksi, koska se sijaitsee etäällä muista asuintaloista, ja ihmisten on varta vasten matkustettava Kivinokkaan päästäkseen nauttimaan mahdollisuudesta asua siellä.
Rakennettavien talojen väliin pitäisi kaavoittaa riittävästi toisia taloja umpikortteleiksi ja kaupunkimaisia katuja, jotta asukkailla säilyisi ”luonnollinen tuntuma” kaupunkiin. Liian väljää rakentamista perustellaan ihmisten oletetuilla haluilla ja sillä että ”kyllä Suomessa tilaa riittää”.
Näistä argumenteista huolimatta ei pitäisi tinkiä kaupungista ihmisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. Ympäristön esteettisyys ja luonnollisuus on myös säilytettävä. Suomalaiset, kuten muutkin ihmiset, tarvitsevat tuntuman aitoon kaupunkiin. Ei voi olla niin, että kaupunkia on lähdettävä varta vasten ihastelemaan ulkomaille.
Karmeinta on, että pääkaupunkiseudulla kasvaa lapsia, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä on kaupunki. Puhumattakaan siitä, että he voisivat oppia kunnioittamaan kaupunkia ja muita ihmisiä. He varttuvat löysästi rakennetuissa lähiöissä, joissa asfalttikenttien ja siellä täällä sijaitsevien pistetalojen välissä näkyy vain muutama ihminen seisomassa tai kävelemässä moottoriteiden ja tehottomasti kaavoitetun asuinalueen välissä.
Kasvaako heistä sukupolvi, joka on kadottanut täysin yhteyden kaupunkiin ja joka ei osaa enää arvostaa kaupunkia? Millaisia ihmisiä heistä kasvaa? Lisääntyvätkö masennus ja muut mielenterveysongelmat? Millaisia päätöksentekijöitä heistä muovautuu, kun kaupunki henkireikänä on jäänyt vieraaksi käsitteeksi?
Otso Kivekäs
Ohjelmistoarkkitehti, Helsinki
Tämä on intertekstuaalinen vastaukseni Anniina Uimosen mielipidekirjoitukseen (HS 4.6). Vaikka sanat ovat osin Uimosen, mielipiteet ovat täysin omiani. Kahden tekstin välinen kontrasti puolestaan on koko yhteisön omaisuutta. Sitä kutsutaan arvokeskusteluksi.
Haluan vielä lisätä, että minulla ei ole kerrassaan mitään lähipuistoja ja -metsiä vastaan. Päin vastoin. Pidän tavoiteltavana kaupunkirakennetta, jossa kaikilla tai lähes kaikilla on pieni lähipuisto lyhyen kävelymatkan päässä (että sinne pääsee esim. lapsien kanssa) ja isompi viheraluekin järkevästi saavutettavissa. Esimerkiksi Kallion seudulla (Kallio, Alppila, Vallila, Hermanni) on yli sata erilaista puistoa tai viheraluetta, suurin osa aika pieniä. Suurempina puistoina sitten on Alppipuisto, Tokoinranta/ ja Vallilanlaakson alue. Kaikkialta alueella on järkevä yhteys ainakin jollekin näistä.
Mutta metsän lisäksi kaupunkilaiset tarvitsevat kaupunkiakin. Toisen maailmansodan jälkeen seudulle ei ole käytännössä rakennettu tiivistä, kaupunkimaista aluetta lainkaan, vaan pelkästään väljiä lähiöitä. Moni haluaakin asua väljässä lähiössä, mutta toisaalta moni haluaa asua tiiviissä kaupungissakin.
Uimonen haluaisi kieltää kaupungin rakentamisen kokonaan – sitähän hän käytännössä esittää – minä taas toivon, että myös kaupunkia voidaan rakentaa. Suomessa kyllä riittää tilaa myös väljää asumista toimiville, vaikka muutama neliökilometri Helsinkiä rakennettaisiin kaupungiksikin.
Otso,
minne haluaisit rakentaa väljiä lähiöitä?
Lähipuistoissakin voi saada luontokokemuksia, jos lähipuistot suunnitellaan oikein. Oma vastineeni:
http://jalkanen.blogspot.fi/2013/06/ymparistokasvatusta-puistoissa.html
Toke, eikös ne väljät lähiöt ole rakennettu jo? Jokainen, joka sellaisessa haluaa asua, löytää kyllä niistä kodin itselleen. Sen sijaan niille, jotka haluavat kaupunkiin, ei ole riittävää tarjontaa.
Radiosta tuli tuossa ehkä viikko sitten selostusta jostain tutkimuksesta, jonka mukaan huikaisevan suuri osuus suomalaisista haluaa asua väljästi ja luonnonläheisesti. Olisikohan ollut jopa 80 %. Ei siinä mitään, senkus asuvat. Mutta kun ei olla Pohjois-Koreassa, niin se jäljelle jäävä 20 % eli palttiarallaa 1,1 miljoonaa ihmistä pitää myös huomioida.
Ei joko/tai vaan sekä/että!
Lähiö rakennettiin jotta saatiin asuinneliöitä. n.60 vuotta takaperin asutti Helsingin pientä kapoista niemenkärkeä enemmän ihmisiä kuin koko Espoossa on tänä päivänä. Asunnot olivat täyteen ahdettuja ja toisinaan jopa koko lattiatila oli öisin nukkumapaikkoina. Tilaa ei ollut. Ratkaisuna oli lähiö jossa oli suuret asuintilat ja jossa oli oma pieni ”keskuksensa”. Sitten jostain syystä aseman kohta jäi täyttämättä ja maa-alaa on vallattu koko ajan ympäriltä väljällä pientalomenetelmällä. Näin sitten tuhotaan nuo mahdolliset viheralueet joita olisi kylliksi jos asemanseudut muistuttaisivat enemmän Kamppia kuin Kannelmäen laituria. Sillä menetelmällä syntyisi sekä että ja kaupan päälle vielä viihtyisyyttä.