heinäkuu 2013 - Otso Kivekäs

Toimittajaloukku vantaalaisittain

Kesäkuussa Vantaa osti toimeentulotuen nettihakemuksien käsittelyjärjestelmän 1,9 miljoonalla CGI:ltä (ent Logica, ent VM-Data) suorahankintana, kilpailuttamatta. Heinäkuussa selvisi, että Helsinki on ostanut saman toiminnallisuuden CGI:ltä 1,85 miljoonalla, myöskin kilpailuttamatta.

Kumpikin kaupunki osti noin kahdella miljoonalla nettilomakkeen ja sen integroinnin taustajärjestelmiin. Useammankin eri asiantuntijan arvio julkisten tietojen perusteella oli, että tuon pitäisi maksaa pikemminkin kymmeniä tuhansia euroja kuin miljoonia. Jos taustajärjestelmä on poikkeuksellisen hankala, niin ehkä 200 000€. Mutta ei kahta miljoonaa.

Mistä on kyse

Suorahankinta tarkoittaa sitä, että kaupunki ei etsi markkinoilta parasta tai halvinta ratkaisua, vaan ostaa järjestelmän tietyltä yhtiöltä tämän määräämään hintaan. Koska hankintatapa on ilmeisen altis erilaisille väärinkäytöksille ja vedätyksille, on sen käyttöä rajattu laissa tiukasti. Hankintailmoituksessa Vantaan kaupunki perustelee suorahankintaa näin:

”Toimeentulotuki on kiinteä osa Vantaan asiakastietojärjestelmää, eikä sitä voi erottaa VATJ:stä aiheuttamatta hankintayksikölle huomattavaa teknistä ja taloudellista haittaa. Mikäli sähköinen toimeentulotukiasiointi hankittaisiin kolmannelta osapuolelta, olisi rakennettava erillisiä integraatioita ja tietoliikenneyhteyksiä eri järjestelmien välille. Samalla tieto hajaantuisi useaan tietokantaan, mikä estäisi asiakastiedon keskittämisen samaan järjestelmään. VATJ:n rajapinnat eivät ole avoimia, joten kaikki integraatiot olisi rakennettava erillisinä. Edellä mainitut seikat aiheuttaisivat hankintayksikölle huomattavia ylimääräisiä taloudellisia kustannuksia. Hankinta on tehtävä pakottavasta lainsäädännöstä johtuvista syistä. Vantaan kaupunki ei tällä hetkellä pysty noudattamaan toimeentulon käsittelylle asettuja määräaikoja.”

Tässä on kyseessä toimittajaloukku. Se on tilanne, jossa tietojärjestelmää tarvitseva taho on täysin yhden toimittajan armoilla. Tällöin toimittaja voi käytännössä sanella hintansa. Katsotaanpa vähän tuota hinnoittelua.

Vantaalla lasketaan säästettävän järjestelmän avulla 15 henkilötyövuotta. Kun yksi henkilötyovuosi maksaa vajaat 38 300, tarkoittaa tämä 425 000 euron vuotuista säästöä. Ihan kiva säästö siis, pitkän päälle.

Mutta Vantaa on mukana Apotti-hankkeessa, jossa Helsingin seudun kuntien terveydenhuollon ja sosiaalitoimen järjestelmät korvataan yhdellä yhteisellä järjestelmällä. Nyt ostettava koodi on siis tarkoitus heittää roskikseen parin vuoden jälkeen. Realistisesti luultavasti hankkeen loppupäässä, noin 2018.

Jos oletetaan, että säästöt saataisiin täysimääräisinä, ehtisi järjestelmän elinkaaren aikana siis säästyä noin 2,1 miljoonaa euroa. Eli projekti maksaa sen verran, että se juuri ja juuri kannattaa vielä tilata. Pienikin viivästys tai budjetinylitys, niin olisi kannattanut ennemmin palkata 15 ihmistä lisää.

Helsingissä taas kustannussäästöksi on laskettu 0,8 – 1,6 miljoonaa euroa vuodessa. Toisaalta järjestelmään liittyy kaikenlaisia oheiskuluja enemmän, joten kokonaisuudessaan takaisinmaksuajaksi on laskettu 3 vuotta käyttöönotosta. Jos käyttöönotto saadaan tehtyä suunnitellusti 2014 alkuun, järjestelmä ehtii olla käytössä ehkä 3-4 vuotta, eli sopivasti juuri niin kauan, että se kattaa kulunsa. Kuinkas sattuikaan.

Vaikuttaisi siltä, että tässä on tehty niin sanotusti maksukykypohjaista hinnoittelua. Siinä tuote maksaa juuri niin paljon, kuin mitä asiakas on siitä korkeintaan valmis maksamaan. vaikka se olisi kymmenen kertaa kohtuullinen hinta.

Vapaassa markkinataloudessa tuotteensa saa tietenkin hinnoitella juuri kuten haluaa. Yleensä vaan ylihinnoittelija menettää asiakkaansa, mutta toimittajaloukussa ei. Toimittajayrityksellä on kissanpäivät, asiakas on pulassa.

Asiakas, joka hankkiutuu tällä tavoin toimittajan armoille, on hoitanut asiansa todella huonosti.

Miten tähän on tultu

Helsingin sosiaalitoimessa on käytössä CGI:n toimittama ATJ-järjestelmä ja Vantaalla VATJ. Tai no, oikeastaan CGI ei ole niitä toimittanut. Historia on hiukan monimutkaisempi. ATJ tarkoittaa AsiakasTietoJärjestelmä ja VATJ on siitä muokattu versio, Vantaan AsiakasTietoJärjestelmä. Ne kehitti pääkaupunkiseudun kuntien omistama PKT-tietokeskus 80-luvulla. Kyse oli siis kuntayhtymästä, joka teki kuntien omiin tarpeisiin ATK-järjestelmiä. Se, että eri kunnille tehtiin omat versiot oli ajan tapa.

Vuosina 1997-2007 Suomessa tapahtui tietojärjestelmiä toimittavien yritysten kentässä melkoinen myllerrys. valtio, kunnat ja kuntayhtymät alkoivat luopua it-yksiköistään. Alan yritykset ostivat niitä ja toisiaan nopeassa tahdissa. Seurauksena julkishallinnon tietojärjestelmät päätyivät lopulta lähes kaikki kahdelle toimijalle: Tiedolle ja Logicalle. ATJ:n polku fuusiopuussa kulki näin:

1990 PKT-tietokeskus fuusioitui Kunnallistiedon (muiden kuntien vastaava yksikkö) kanssa KT-tietokeskukseksi
1997 KT-tietokeskus listautuu pörssiin nimellä Novo Group
2004 ruotsalainen VM-Data ostaa Novo Groupin
2006 brittiläis-hollantilainen LogicaCMG ostaa VM-datan
2012 kanadalainen CGI ostaa Logican

Kun kuntien yhteinen yksikkö muuttui ensin kuntien omistamaksi yhtiöksi, sitten kotimaiseksi pörssiyhtiöksi ja lopulta kansainvälisen yrityksen haarakonttoriksi, toimintatavat kulkivat perässä hitaammin. Alkujaan ATK-yksikön vastuulla ei ollut pelkästään koodaaminen, vaan myös tuleviin kehitystarpeisiin varautuminen ja suunnittelu. Ja siellä se on edelleenkin. Ei jollain Vantaan sosiaalitoimella ole ollut realistisia edellytyksiä suunnitella ja ennakoida tietojärjestelmiensä kehitystarpeita, arkkitehtuurimuutoksia ja mahdollisia kilpailutuksia. Käytännössä ATJ:n ja VATJ:n kehityksestä ovat vastanneet PKT-tietokeskuksen perilliset, KT-kuntatieto, Novo, VM-data, Logica ja nyt CGI. Kaupungin rooliksi on jäänyt kysyä paljonko rahaa varataan budjettiin ja maksaa laskut.

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen kuvaavat kirjassaan Konsulttidemokratia tätä rakennetta. Valtion ja kuntien IT-yksiköt päätyivät osaksi isoja konsulttitaloja, mutta niiden rooli toiminnassa oli ja on edelleenkin paljon suurempi kuin ulkopuolisella tarjoajalla saisi olla. Vantaa ja Helsinki eivät ole ongelmiensa kanssa mitenkään yksin. On aivan normaalia ja maan tapa, että IT-yritys rahastaa kovalla kädellä yksinoikeuttaan järjestelmään, joka on alkujaan tehty kuntien rahalla. ”Järjestelmien suljetut ohjelmistorajapinnat toimivat suoranaisena kiristyskeinona, jolla sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköitä pakotetaan hankkimaan kaikki palvelut samalta toimittajalta”.

ATJ:n ja tulevan Kansallisen sosiaaliarkiston (KanSa) integrointisuunnitelma. Kuva ei liity suoraan tässä käsiteltyihin projekteihin.

Varsinainen virhe ei siis ollut tämä yksi hankinta. Virhe on tehty joka päivä viimeiset viisitoista vuotta, kun sosiaalitoimen ydintoimintojen järjestelmää ei ole otettu millään tapaa omaan hallintaan – edes rajapintojen tasolla. Pörssiyrityksen tehtävä on tuottaa voittoa, eikä suojella kuntia näiltä itseltään. Kun työntää päänsä katiskaan, hyviä lyhyen tähtäimen ratkaisuja ei enää ole.

Apotti korjaa tilannetta osin, koska siinä vaaditaan avoimia rajapintoja, joiden päälle uusia lisäosia voidaan hankkia muualtakin kuin taustajärjestelmän toimittajalta. Tosin rajapintojen määrittely ja pahimmassa tapauksessa avoimuuskin jää taustajärjestelmän toimittajan vastuulle. Samassa katiskassa on siis kaikkien muidenkin päät, ja silmäkoko on isompi eli pikkukalat pääsevät kulkemaan.

Apotin tapa voi kuitenkin periaatteessa, jos kaikki sujuu onnellisten tähtien alla, johtaa ihan oikeisiin hyötyihin, kun ulkomailla jo valmiiksi kehitetyn järjestelmän ominaisuuksia saadaan käyttöön ”ilmaiseksi”. Vantaan ja Helsingin tapa, jossa yksityisellä yrityksellä on vain yhden asiakkaan käytössä oleva vanhanaikainen tuote, ei missään kuviteltavissa olevassa maailmassa voi johtaa kuin katastrofiin.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Ratkaisua ongelmiin avaa Espoon melko vastaava tapaus vuoden takaa. Espoo hankki kotihoidon optimointisovelluksen (älkää kysykö mikä se on) suorahankintana Tiedolta, koska sovellus rakentui suoraan Tiedon Effican päälle, ja ”sovellus on teknisistä syistä pakko hankkia Effica-järjestelmän toimittajalta.”

Kolme yritystä valitti markkinaoikeuteen, vedoten siihen, että ovat toimittaneet vastaavia järjestelmiä. Valituksia ei tutkittu, koska ne myöhästyivät, mutta Espoo päätti kuitenkin perua hankinnan ja kilpailuttaa työt.

En tiedä Espoon hankkeen jatkoa tarkemmin, mutta nyt Espoo testaa yhdessä Lahden ja Kuntien Tieran kanssa ”hyvinvointijärjestelmien tietojen välittämistä palveluväylän kautta” perustuen Viron X-roadiin. Kuulemani mukaan siinä pilotoidaan juurikin kotihoidon optimointisovellusta. Palveluväylän ansiosta itse sovelluksen voi tehdä helposti kuka vain, vaikka taustalla on edelleen Tiedon Effica.

Menemättä tällä kertaa sen syvemmälle X-roadin ja väyläarkkitehtuurin kiehtoviin saloihin, tiivistän mitä Helsinki ja Vantaa voisivat länsinaapurilta tässä oppia

Älä tilaa suorahankintana järjestelmätoimittajaltasi, vaikka he kuinka sanoisivat että on pakko. Se on luultavasti laitonta ja varmasti tyhmää.
Rakenna arkkitehtuuri, jossa uudet sovellukset ovat irrallaan perustiedoista ja hankinnat voidaan tehdä vapaasti. Se on ensimmäinen askel toimittajaloukusta vapautumiseksi
Tee se mieluiten vuosia sitten. Jos et kuitenkaan tehnyt, tee se heti.

ps. Hesarin Tuomas Peltomäki kirjoitti tänään myös toimittajaloukusta ja Helsingin hankkeesta. Kannattaa lukea.

Laki on kaikille sama

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloite sai vaaditut 50 000 nimeä täyteen eilen puoli viideltä. Se on hienoa, ja aloitteen loppukiri oli kerrassaan upea.

Se itse aloitteesta, nyt haluan puhua yhdestä väärinkäsityksestä, joka aloitetta koskevassa keskustelussa on yleisesti esiintynyt: ajatukseen, että tekijänoikeuslaki olisi olemassa tekijöitä palvellakseen.

Jaakko Kuusiston mukaan tekijänoikeuslain perustehtävä on luovan työn tekijöiden oikeuksien turvaaminen. Kivi Larmola esittää saman ajatuksen:

”[tekijänoikeuslain] tarkoitus on kerätä tekijälle työstään korvaus ja antaa oikeus tulla tunnustetuksi teostensa tekijänä (isyysoikeus), tekijänoikeuslain muutosten pitäisi myös lähteä tekijä- eikä käyttäjäpuolen vaatimuksista.”

Samassa hengessä on esitetty paljon kommentteja, kuinka tekijänoikeuslaki koskee vain tekijänoikeustuloja saavia luovia työntekijöitä, ja implikoitu Larmolan tapaan, että vain heidän näkemyksillään saisi olla keskustelussa painoa.

Lakeja kuitenkin säädetään kaikille, ei vain yhdelle eturyhmälle. Niiden on tarkoitus ajaa koko yhteiskunnan etua, ei vain yhden eturyhmän. Ja niitä koskevassa keskustelussa ihan kaikki ovat asianosaisia. Muun muassa ne 53 000 jotka tähän mennessä ovat allekirjoittaneet tekijänoikeusaloitteen.

Tätä pointtia ei voi painottaa tarpeeksi, joten toistan: tekijänoikeuslain tarkoitus ei ole turvata artistien tuloja, vaan ajaa koko yhteiskunnan etua. Ja kyse ei ole nyt omasta yksityisajattelustani, vaan sangen laajasti ymmärretty tekijänoikeuden perustaksi:

Yhdysvaltain perustuslaissa kongressille annetaan oikeus ”To promote the Progress of Science and useful Arts, by securing for limited Times to Authors and Inventors the exclusive Right to their respective Writings and Discoveries”

Myös Suomen tekijänoikeuslaissa tunnistetaan sama lähtökohta. Hallituksen esitys perustelut tekijänoikeuslain uudistukseksi vuonna 2004 (kuuluisa ”Lex Karpela”) alkaa sanoin:

”Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää henkistä luomistyötä sen eri muodoissa. Tunnustamalla tekijöiden oikeuden määrätä teostensa hyväksikäytöstä yhteiskunta kannustaa luovaa toimintaa.”

Tekijänoikeuslaissa ei ole kyse kenenkään aseman turvaamisesta, eikä määräaikainen yksinoikeus ole tekijälle kuuluva luonnonoikeus. Sen on eduskunta suuressa viisaudessaan säätänyt edistääkseen kansallista kulttuuria, henkisten tuotteiden tuotantoa jne yleistä hyvää.

Ajatus, että jonkin lain tarkoitus olisi turvata yhden ryhmän tulot, on kekkoslaista korporativismia, josta soisi fiksujen ihmisten irtautuvan.

tekijänoikeusaloite — Modernia propagandaa parhaalla seiskapäiväestetiikalla. Oikeuteni käyttää kuvaa on kyseenalainen, mutta luotan siihen, ettei tuntematon tekijä haasta minua oikeuteen.

Tekijänoikeuslain merkitys on viime vuosikymmeninä korostunut, ja se muuttunee tulevaisuudessa yhä merkittävämmäksi, kun hyödykkeet digitalisoituvat ja toisaalta kohta esineitäkin voi ladata netistä ja printata. Tekijänoikeudesta on monella tapaa tulossa tietoyhteiskunnan perustuslaki, kuten Vihreiden poliittinen ohjelma asian ilmaisee.

Tärkein muutos ei kuitenkaan ole nettiliikevaihdon kasvu, tai edes piratismin uhka, vaan tekijyyden muutos. Nykyään, ja varsinkin tulevaisuudessa yhä usempi kansalainen joutuu miettimään lakia myös sisällön tuottajana tai jakelijana eikä vain kuluttajana. Ei ole mitään ”tekijöiden” erillistä kastia, jota varten tekijänoikeuslakia edes voisi säätää, jos edes halua moiseen korporativismiin olisi.

Otanpa esimerkiksi itseni. Olen palkkaa vastaan tuottanut kohtuullisia määriä lähdekoodia, joka on siirtynyt työnantajan omaisuudeksi kuukausipalkkaa vastaan ja siitä eteenpäin asiakkaille. Todennäköisesti jollain osalla tuosta lähdekoodista on myös tehty tekijänoikeuteen perustuvia lisenssituloja, mutta minun on vaikea sanoa tästä mitään varmaa. Alan käytäntönä kun on, että alkuperäisiä tekijöitä ei merkitä mitenkään, eikä heille jää mitään oikeuksia. Olen enemmän kuin kerran ollut tilanteessa, jossa jokin koodi pitää tehdä uusiksi, koska aiemman version tekijänoikeuksista on epäselvyyttä, vaikka olisin sen ihan itse koodannut.

Nyttemmin en tuota rahaa vastaan juurikaan koodia, vaan lähinnä performatiivisia esityksiä (työpajoja, esitelmiä, jne) ja erilaisia suunnitelmia ja raportteja. Lähdekoodin osalta katsotaan yleisesti muutamankin rivin ylittävän teoskynnyksen, mutta suunnitelmat ja raportit taas ovat pelkkää faktatietoa, jolla ei ole lain edellyttämää ilmaisullista erityislaatua. Tai ainakaan niiden tekijänoikeuksista ei ole tapana piitata.

Työni ulkopuolella kirjoitan kohtuullisen luettua blogia, jonka tekstejä tekijänoikeus periaatteessa koskee. Käytännössä niitä on kopioitu jonkin verran ympäriinsä, sekä automaattisesti että käsityönä, eikä kukaan koe tätä ongelmana, kunhan lähde linkataan. Kyse on kuitenkin tekijänoikeusrikoksesta.

Joudun myös säännöllisesti puntaroimaan, missä määrin käyttämäni kuvat tai kirjoittamani parodiat loukkaavat jonkun tekijänoikeutta. Tekijänoikeuslaki antaa tällaiseen maallikkoharkintaan melko heikot eväät. Youtube-videon embeddauskin saattaa olla tekijänoikeusrike, jos alkuperäinen video on upittu ilman lupia.

Maailmassa jossa elän, tekijänoikeus koskettaa päivittäin kommunikaatioitani ystävien, kolleegojen ja tuntemattomien kanssa. Olen jatkuvasti sisällön luoja, välittäjä ja kuluttaja erilaisissa rooleissa.

Palkittua videotaidetta jääkiekkopolitiikasta. Uutispätkiin tuskin on oikeuksia, ja tämän embdaus nettisivulle on melko varmasti laitonta; katsominenkin mahdollisesti.

Sellaiselle tietoyhteiskunnan perustuslaille, joka asettaisi selkeät mutta kohtuulliset rajat erilaisten sisältöjen muokkaamiselle, levittämiselle ja kuluttamiselle internetissä olisi todellakin tarvetta.

Järkeä tekijänoikeuslakiin -aloitteessa ehdotettu lakimuutos ei ole tämä kaipaamani perustuslaki. Se on kokoelma pieniä ja pienehköjä muutoksia, jotka korjaavat nykyisen tekijänoikeuslain pahimpia ongelmakohtia.

Näistä lukuisista korjauksista itselleni tärkein on parodian salliminen. Nykyisessä laissa tekstin tasolla parodia on kielletty, mutta 70-luvun oikeustapaukseen vedoten sitä pidetään sallittuna. Toisaalta tuoreessa oikeustapauksessa sitä taas ei ole sallittu. Tekijänoikeusaloite tekisi parodiasta yksiselitteisen sallittua.

Aloitteella on eduskunnassa edessään kivinen tie. Pahimmassa tapauksessa mikään siinä ehdotetuista muutoksista ei päädy lakitekstiin asti. Yksittäisiä pykälämuutoksia tärkeämpää on kuitenkin, kuinka nyt immateriaalioikeudet tuodaan selkeästi poliittisen keskustelun piiriin. Ei ole, eikä enää koskaan voi olla vain yksittäisen eturyhmän asia, millaisin säännöin immateriaalista taloutta ja ihmisten kommunikaatiota internetissä säädellään.

Kansalaisaloitteen ”järkeä tekijänoikeuslakiin” voi käydä allekirjoittamassa vielä tänään osoitteessa kansalaisaloite.fi. Suosittelen.

Saako vaarasta varoittaa?

Viime lauantain Etelä-Suomen sanomissa (Lahti) uutisoitiin, kuinka virallisia vaarailmoituksia ei voida toimittaa kännyköihin, koska

”tasapuolisuuden vaatimus estää vaaratiedotteiden kansallisen järjestelmän luomisen älypuhelimiin […] Viranomaiset eivät voi erotella ihmisiä sillä perusteella, että ne, joilla on varaa ostaa älypuhelin saisivat paremman hätätiedotteiden palvelun kuin muut”.

Toisaalla uutisessa ”[valmiusjohtaja] Koivukosken mielestä nykyinen TV- ja radiovaroituksiin perustuva järjestelmä on tehokkain keino tavoittaa kaikki ihmiset”

Siis hätätilanteisiin varautumisesta vastaavan ylimmän virkamiehen mukaan:

vaarasta ei saa varoittaa, ellei varoitus varmasti tavoita kaikkia (moraalinen väite),
TV ja radio tavoittavat kaikki (faktinen väite), ja
älypuhelimiin vaaratiedotteita välittävää järjestelmää ei saa tehdä (juridinen väite).

(Edit: Haastateltu virkamies otti minuun yhteyttä kertoakseen, ettei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut näin. Keskustelussamme minulle ei oikein selvinnyt, että mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti, eikä missä määrin Etelä-Suomen sanomat oli siteerannut häntä väärintai missä määrin hänen nähdäkseen minä tulkitsin lehtijuttua väärin)

Kaikki kolme väitettä ovat tietenkin vääriä, minkä pitäisi olla kenelle tahansa nyky-yhteiskunnassa elävälle ilmeistä viimeistään pienen googlauksen jälkeen.

Jos tarkoitus on varmasti tavoittaa kaikki, lähetetään kirje. Se on paras tapa tavoittaa lähes 100% väestöstä. Siksi esimerkiksi äänioikeusilmoituksen kanssa menetellään näin. Mutta vaaratiedotusta ei tietenkään lähetetä kirjeellä. Se johtuu siitä, että vaaratiedotuksella on tarkoitus varoittaa vaarasta. On tärkeämpää olla nopeaa kuin kattavaa. Tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä tiukassa aikarajassa, ei kaikkia ihmisiä jollain aikataululla. Jos yhtäkkinen hirmumyrsky uhkaa, niin jokainen joka ei lähtenyt ulos on yksi kaatuneen puun alle jäänyt vähemmän. Se ei ole keneltäkään pois, vaan kaikki voittavat.

Mikään viestintätapa ei tavoita kaikkia ihmisiä. Tv:n päivätavoittavuus on 74% ja radion 78%. Kumpikin luku on tullut 10 vuoden aikana alaspäin 4 prosenttiyksikköä.

Nuo ovat siis ne osuudet ihmisiä, jotka katsovat telkkaria tai kuuntelevat radioa päivän aikana lainkaan. Suurimman osan päivää radio tai TV eivät kumpikaan ole auki. Lähettämällä vaaratiedote kaikilla radiokanavilla ja tv-kanavilla tavoitetaan korkeintaan 50% ihmisistä, luultavasti vähemmän. Loppujen varoittaminen on sen varassa, että sana leviää.

Älypuhelinten omistajamäärä (penetraatio alan rivolla slangilla) oli vuosi sitten 38%, nousua edellisestä vuodesta 9 %yks. 50% raja mennee rikki viimeistään ensi vuonna. Kännykkään tulevat viestit suurin osa huomaa nopeasti. Lisäksi ihan näppituntumalla väittäisin, että ihmisillä, jotka eivät katso TV:tä tai kuuntele radioa on muita todennäköisemmin älypuhelin. Palvelut siis täydentäisivät toisiaan.

Kun tarkoitus on varoittaa merkittävästä vaarasta, mitään mediaa ei voi sulkea pois sillä perusteella, että se tavoittaa vain osan ihmisistä. Ajatus on täysin päätön ja vastuuton. Sen sijaan kaikkia järkevästi käytössä olevia keinoja tulee käyttää. Vaaratiedotuksen tavoite ei ole tasapuolinen palvelu vaan mahdollisimman monien pitäminen hengissä.

Ja tätä mieltä on lainsäätäjäkin. Vuonna 2006 lisättiin Sähköisen viestinnän tietosuojalakiin pykälä 35a§, Teleyrityksen velvollisuus välittää kohdennettu viranomaistiedote. Ajatus pykälästä syntyi, kun puhelinyhtiöt ja viranomaiset yhteistyössä lähettivät jouluna 2004 varoitus- ja ohjeviestejä kaikille Thaimaan tsunamin tuhoalueella oleville suomalaisille. Siinä yhteydessä havaittiin, että moiseen toimintaan ei oikeastaan ollut selvää laillista perustaa.

No niin, käsi ylös, kenen mielestä tsunamialueelle ei olisi saanut lähettää varoitustekstiviestejä, koska kaikilla suomalaisilla siellä ei ollut kännykkää? Aivan. Ei juuri noussut käsiä. Jatketaan.

Kyseisen hallituksen esityksen perusteissa sanotaan:

”Sääntelyn tarkoituksena on, että esimerkiksi ihmisille vaarallisen laskeuman, terrorismin tai luonnononnettomuuden uhatessa, hätätiedote voidaan välittää vaaranalaisiksi joutuville perinteisten joukkoviestinten lisäksi myös tietylle alueelle kohdennetuilla tekstiviesteillä tai teknisen kehityksen myötä myös muilla kohdeviestintäpalveluilla.”

Olen tässä siis lyhyesti osoittanut, että

vaarasta varoittaminen ei voi tavoittaa kaikkia, vaan tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman moni,
yksin TV- ja radiotiedotteilla tavoitetaan korkeintaan puolet väestöstä, ja
älypuhelinvaaratiedotepalvelun nimenomaisesti salliva laki on jo säädetty.

Nyt on jäljellä enää kysymys, että miten ihmeessä sisäministeriön valmiusjohtaja voi lausua lehdessä jotain noin omituista? Hätäisesti lukemalla syntyy vaikutelma, että häneltä olisi hukassa oman työnsä tavoitteet, teknologiaympäristö jossa toimitaan ja voimassa oleva lainsäädäntö. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että hukassa on vain maailman muutos.

Valmiusjohtaja lienee Falkvingen termiä käyttääkseni ”offline-syntynyt”. Siis ihminen, jolle on olemassa ”nettimaailma” ja sen vastakohtana ”oikea maailma”. Älypuhelimet, sosiaalinen media ja sen sellaiset ovat nettimaailmaa, siis jonkinlaista leikkiä. Oikeassa maailmassa taas on televisio, yleisradio, paperitehtaita ja kaikki muukin mikä oli olemassa jo 80-luvulla. nämä kaksi maailmaa ovat eri asia, niiden olemassaolo on metafyysisesti erilaista. Ja toinen niistä on todellisempaa.

Vastuullisen viranomaistoiminnan täytyy tietenkin oikeassa maailmassa, jossa ihmiset oikeasti elävät. Netissähän vain nuoriso leikkii. Sitä vähän niinkuin ei ole olemassa.

Tämä karikatyyri on toki tyly, ja on ikävä ajatella että hätätiedotusta suunnitellaan aivan kuin kännyköitä ja internettiä ei olisi keksittykään. Mutta on se silti lohdullisempaa kuin ajatella, ettei korkea viranomainen ymmärrä tehtäväänsä tai sitä koskevaa lainsäädäntöä.

ps. kokonaan toinen asia sitten on, että ne vaaratiedotukset usein koskevat 200km päässä olevaa karhua, joka olikin koira. Mutta jos ajatellaan, että meillä olisi joskus oikeasti vaaratilanne, niin siitä pitäisi voida ihmisille kertoa.

Radio helsinki, olet ystävien seurassa

Radio Helsinkiä uhkaa sulkeminen. Näillä näkymin viimeinen lähetys on on 31.10. ”Valitettavasti toiminnan saaminen kannattavaksi nykyisellä konseptilla on osoittautunut mahdottomaksi”, kertoo Hesarin liiketoimintajohtaja. Paino sanoilla nykyisellä konseptilla.

Mutta entä muunlaisella konseptilla?

Pitää muistaa, että Radio Helsinki ei suinkaan ole aina ollut Hesarin projekti, eikä sitä alkujaan perustettu tavoitteena rahanteko, vaan halusta tehdä hyvä radiokanava.

Taustalla on Lepakkoluolan viimeisinä päivinä pyörinyt Lepakkoradio, joka pyöri kymmenen päivää. Sen innoittamana Paula Salovaara ja Axa Sorjanen seuraavana vuonna perustivat Radio Helsingin. Senkin piti toimia vain 17 päivää, mutta siten tekijät päättivätkin jatkaa sitä nettiradiona ja hakea myös radiolupaa.

Taloudellisesti toiminta ei ollut kannattavaa missään vaiheessa, vaan kanava tahkosi tappiota parhaimmillaan 200 000€ vuodessa. Lopulta omistajien taskuista ei löytynyt yhä lisää rahaa, joten kanava myytiin Hesarille, joka otti sen siipiensä suojiin 2005. Vastoin joidenkin pelkoja Hesari säilytti toimintatavan ja ohjelmat aika lailla ennallaan.

Voi olla, ettei hyvää radiokanavaa ole Suomessa mahdollista pyörittää. Ehkä yleisö on liian pieni, tai ehkä YLE syö markkinat juuri puheradioilta. Tai ehkä se sittenkin olisi jotenkin mahdollista. Eihän sen pitänyt olla mahdollista vuonna kaksituhattakaan.

Radio Helsingillä on yksi suuri vahvuus: yhteisö. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat nyt kauhuissaan kanavan lopettamisesta. Kaikki ne, jotka haluavat sitä kuunnella. Kaikki ne joille se on merkittävä osa helsinkiläisyyttä. Radion mahdollisuus olla olemassa perustuu heidän haluunsa auttaa. Raadollisesti ottaen: heidän haluunsa maksaa. Tämä ei onnistu nykyisellä konseptilla, jossa myydään mainoksia ja kuulijat sitten ostavat mainostettuja tuotteita. Mutta voisiko se onnistua jotenkin toisin?

Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti

Viime vuosien hitiksi noussut yhteisörahoitus perustuu ajatukseen, että yksittäinen investointi rahoitetaan pienillä lahjoituksilla. Sitten rahoittajat saavat palkintonsa – musiikkia, elokuvan, roolipelin tai vaikka elokuvateatterin.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse ensisijaisesti investoinnista, vaan ongelma on, että radio tuottaa jatkuvaa tappiota. Kun Hesari osti Radio Helsingin, tappio oli 100 000 – 200 000 euroa vuodessa. Nyt se voi olla enemmänkin, mutta oletetaan että tarvitaan noin 200 000 euron vuotuiset lisätulot, jotta Radio Helsinkiä on mahdollista pyörittää suunnilleen nykyisen kaltaisena.

Muutama tänään kertynyt idea, miten tämä voitaisiin tehdä:

Ainakin Bassoradio on kerännyt rahaa maksullisilla tekstareilla studioon
Dan Savage myy podcasteistaan pidempiä versioita rahaa vastaan, lyhyemmät versiot ovat ilmaisia
Premium-jäsenyys 2€/kk tai 5€/kk, jolla saa lähetyksen netissä ilman mainoksia, ja ehkä jotain bonusta
Kuulijat voisivat päästä jotenkin esiin sponsoroinnillaan. Esim mahdollisuus toivoa ohjelmaa tai vaikka yöaikaan jukeboksi-radio joka toimii virtuaalikolikoilla. Tai Paskalista-sponsorius: maksa 20€ niin sinut haukutaan henkilökohtaisesti Paskalistalla.
Ehkä jopa omaa ohjelma-aikaa tai haastatteluja sponsoreille
Studiotutustutustumisretkiä, Radio-Helsinki krääsää ym oheistuotteita
Tukiklubeja, joissa siis klubipaikka ja/tai bänditkin antavat hiukan sponssia ja vastineeksi saavat julkisuutta Radio Helsingin tukijoina.

Potentiaalisin lienee malli, jossa kuulijat maksavat sisällöstä. Säännöllinen kuukausittainen maksu on ennakoitavaa tuloa, ja siinä myös maksetaan juuri siitä työstä, joka on radiokanavan ydin – laadukkaista ohjelmista. Lainkaan väheksymättä kaikenlaisia muita lisärahoitusmalleja, ne ovat ehkä kuitenkin parhaimmillaankin lisä, eivät toimintamallin ydin.

Radio Helsingillä on mediakortin mukaan 102 000 kuulijaa. Jos joka kymmenes heistä olisi valmis maksamaan 2€ kuussa premium-jäsenyydestä, sillä saisi 200 000€ vuodessa, mikä voisi kattaa tappiot. Spotifyn käyttäjistäkin noin joka kymmenes maksoi jo ennen viime uudistusta – ja enemmän kuin 2€/kk.

Ei tämä ihan mahdottomalta kuulosta, joskin 10 000 ihmistä on aika monta ihmistä. Vähemmän silti kuin Radio Helsingillä on FB-tykkääjiä. Ja jos muilla tavoinkin saisi jonkinverran niin vähän vähempikin riittäisi.

Asian ydin on, että me kuulijat haluamme auttaa radioamme. Emme vain valittaa sen lopettamisesta, vaan auttaa sitä jatkumaan. Olemme monet valmiita maksamaan jotain, mutta myös valmiita ideoimaan, miten tästä voisi jatkaa. Kaikkein helpointa on crowd-sourcata ideoiden keksimistä ja jalostamista, ja se on myös kaikkein hyödyllisintä.

Kuulijoiden päästäminen mukaan suunnittelemaan radioa vaatii Hesarilta valmiutta muuttaa toimintatapoja.

Se vaatii talouden avaamista, että internet-diletantit voivat ihan itse laskea, mikä tuntuisi realistiselta. Esimerkiksi tämä laskelmahan perustui nyt ihan arvauskiin.
Se vaatii valmiutta luopua perinteisistä radion toimintatavoista ja ajatuksesta yksisuuntaisesta tiedotusvälineestä. Tulevaisuuden radiokanava ei ole megafoni, vaan yhteisö.
Se saattaa vaatia omistuksesta luopumista osittain tai kokonaan, jos Hesari ei olekaan oieka taho tätä pyörittämään. Rahaahan tämä ei tuota ikinä, joten pörssiyhtiölle tämä ei ehkä olisi ongelma
Ja ennen kaikkea se vaatii yleisön ottamista mukaan ja kuuntelemista. Jos ideat torpataan heti kättelyssä mahdottomiksi, koska ammattilaiset ovat jo miettineet kaiken, niin sitten mitään ei tapahdu. Suurin osa ideoista ei varmaan toimi, mutta muutama kultajyvä voi riittää

Radio Helsinki, me haluamme auttaa, päästä meidät mukaan.

Radio Helsinki, olet ystävien seurassa!

Lupa saunoa

Kiinteistöviraston tontti-osasto purki maanantaina pois Sompasaaren päätyyn rakennetun saunan, Sompasaunan.

Sompasaaren kärkeen on siis kolmena viime vuonna rakennettu sauna. Ja joka syksy kaupunki on sen purkanut. Tänä vuonna purkupäätös vaan tulikin jo keskellä kesää.

Entisessä satamassa, lähes kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta oleva sauna ei ole ektään haitannut. Ainoat naapurit ovat Ihana-kahvila, graffitiaita ja turvemammutti, joista tiettävästi kukaan ei ole saunasta valittanut.

Purkuajan muutos heinäkuulle oli tiettävästi sattumaa ja johtui siitä, että sauna satuttiin havaitsemaan juuri nyt. Epäselväksi jää, miten joka vuosi uudestaan rakennettu, uutisissa näkynyt ja kaupungin jakamia palkintojakin (lähes) voittanut sauna tulee yhä uudestaan yllätyksenä virastolle.
Päätöstä perusteltiin tasapuolisuudella:

”Jos me puramme erilaisten kiertolaisten luvattomia leirejä, mutta jätämme tällaisen saunan, meitä voidaan syyttää suoranaisesta rasismista. Silloin me ryhtyisimme päättämään, kenen luvattomat rakennelmat annetaan olla. Periaatteena on yhtäläinen kohtelu”

Kerrottakoon kiinteistövirastolle, että tasapuolista kohtelua on muunlaistakin kuin maksimaalinen ankeuttaminen. Ja sitä varten virkamiehiä palkataan, että jonkun on tehtävä tulkintapäätöksiä.

Tällä kertaa purkupäätös oli sentään asianmukaisella prosessilla tehty, ettei käynyt niin kuin Ruttopuiston neuleille, jotka Stara purki pois vaikka niille olikin luvat. Ikävästi kaupungin politiikka tuntuu käytännössä olevan purkaa kaupunkilaisten kulttuuri varmuuden vuoksi pois, eikä etsiä mahdollisuuksia tukea sitä.

Toisaalta Helsingin strategiassa on kirjattu tavoitteeksi että ”Helsingin omaleimainen kaupunkikulttuuri kehittyy” (s16) ja toimenpiteeksi ”vahvistetaan yhteisöllisyyttä lisäävän kaupunkikulttuurin mahdollisuuksia eri alueilla.” (s18) Saunan rakentaminen joutomaalle jos mikä on omaleimaista kulttuuria ja lisää yhteisöllisyyttä. Strategia ei vaan näy nyt kiinteistöviraston toiminnassa.

Ehdotan sellaista yksinkertaista muutosta toimintakäytäntöön, että

kaupungin maille tehdyt luvattomat rakennelmat puretaan *jos niistä on jotain haittaa* ja annetaan muutoin olla.
luvattomien rakennelmien tekijöille tarjotaan mahdollisuus hankkia luvat tai viedä rakennelmansa pois ennen purkua. Käytännössä siis jätetään ensin paikan päälle lappu, että rakennelma on luvaton, sekä yhteystiedot virastoon.
kaikki kaupungin virastot, eikä vain kulttuuriasiankeskus, pyrkivät noudattamaan strategian kirjausta omaleimaisen kaupunkikulttuurin edistämisestä. Se on koko kaupungin strategia josta nyt on puhe.

Jotta nämä muutokset saataisiin – ja jotta Sompasauna saa jatkaa, kehotan saunan ystäviä taistelemaan sen puolesta. Ankeutus ei ole ainoaa mahdollista tasapuolisuutta, ja virkamiehiltä voi edellyttää myös hyvää tahtoa.

Tiedän Helsingin mailta toisenkin luvattoman saunan. Tilanteen ollessa tämä en taida kuitenkaan kertoa julkisesti, missä se on. On sääli, että saunakulttuuri ajetaan maan alle.

Konsulttikratia

Käsiini sattui kirjaston pokkarihyllystä ”Konsulttidemokratia”, Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen tutkimus/pamfletti konsulttien käytön kasvusta julkisella sektorilla. Kun nyt itsekin leipäni IT-konsulttina ansaitsen, ja minuakin tähän kirjaan haastateltiin, niin pakkohan se oli lukea.

Kirja käy laajojen haastattelujen perusteella läpi sitä, miten konsulttien rooli on 2000-luvulla kasvanut julkishallinnossa. Erityishuomio on siinä, miten valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kieltänyt palkkaamasta työntekijöitä eläköityvien tilalle, jolloin samat työt pitää tilata kalliimmalla konsulteilta. Samalla vastuu ministeriöiden toimintatavoista siirtyy organisaatioselvitysten myötä konsulteille, jotka tietenkin suosittelevat malleja joissa tarvitaan paljon konsultteja. Samalla demokraattisen päätöksenteon rooli kaventuu kohti kumileimasinta, kun päätösten perustelut ovat konsulttien ammattisalaisuuksia.

”Konsulttidemokratian hyveenä pidetään nopeutta, joustavuutta ja ketteryyttä. Konsultit eivät edusta ketään, he eivät ole kansalaisille tilivelvollisia, he eivät ole kulloisenkin alan asiantuntijoita – ja silti he voivat nyky-Suomessa panna liikkeelle tärkeimpiä rakenneuudistuksia vuosikymmeniin. Konsulttidemokratian kulmakivenä on ajatus maailman jatkuvasta monimutkaistumisesta. Tästä huolimatta sen soihdunkantajat kaipaavat pientä viisaiden ryhmää aidosti laaja-alaisen, eri alojen ammattitaidosta ammentavan valmistelun ja päätöksenteon sijaan.”

Oman lukunsa saa myös IT-konsultointi, jossa ei ole yhtä suurta demokratiaongelmaa, mutta sitäkin suurempi rahankuppaus käynnissä. Valtion tietokonekeskus on nykyään osa Tieto oyj:tä ja Kunnallistieto kanadalaista CGI-konsernia (ent. Logicaa). Kuten kaikki muutkin vanhat julkishallinnon IT-yksiköt, jotka yhtiöitettiin ja myytiin. Seurauksena ostaja on yleensä toimittajaloukussa. Osiossa referoidaan myös omaa blogiani – melkein oikein. Nimettömistä sitaateista on myös hauska yrittää arvailla, kuka niiden takana kulloinkin voisi olla.

”Vuonna 2005 [verohallitus] palkkasi toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella konsultin, jolle maksettiin kuukausittaista kiinteää korvausta. Konsultti laskutti kuukausittain riippumatta siitä, oliko työtehtäviä vai ei. Usein ei ollut. Kun konsultti lopulta raportoi tekemästään työstä, kävi ilmi, että AgentIT Finland oy:lle oli maksettu laskutuskäytännön vuoksi noin 70 000 euroa työstä, jota konsultti ei ollut tehnyt.”

Tilanteen korjausehdotusten valikoima sen sijaan jää ohuemmaksi. Tiivistetysti: haabermasilainen Kallio-liike voisi leikkiä demokratian kehittämistä ja muutoin voitaisiin palata 90-luvulle. Tai vielä mieluummin 80-luvulle. Jos vaan sovimme, että työttömyysaste on sama kuin 1989, niin varmaan kaikki muukin hoituu kuten 1989?

Käytännön korjausehdotukset ovat klassisella sarjalla ”laadukasta johtamista”, ”riittävää resursointia”, ”huomioida eri ryhmien äänenpainot” ja ”tuottavuuskeskustelun täyskäännös”. Vähän kuin konsultti olisi kerännyt haastatteluista kasaan kaiken sen mikä ennen oli paremmin ja tehnyt niistä yhteenvedon. Jään kaipaamaan pidemmälle vietyä analyysiä.

Komiteatyöskentelyllä varmasti oli hyvät puolensa, mutta kaipaan kyllä hiukan syvempää ymmärrystä siitä, miksi siitä on luovuttu ennen kun uskon että vanhaan malliin palaaminen sellaisenaan ratkaisee ongelmat.

Lähes ainoana selvänä konkreettisena ehdotuksena nousee esiin ainakin kolmesti mainittu Valtiontalouden tarkastusviraston budjetin (ja roolin?) kasvattaminen. Sitä voi todellakin kannattaa, kuten myös avoimuusperiaatteen laajentamista. Vaan riittävätkö ne pitkällekään?

Nykyinen tie on selvästi ongelma, ja uhkaa jo kohta demokratiaa sekä oikeusvaltioperiaatetta. Mutta mitä tilalle? En usko, että pelkkä ongelmien osoittaminen sormella riittää. Kun konsulttidemokraatit kerran tunnistetaan vallankumoukselliseksi liikkeeksi, ei vastaukseksi siihen riitä menneisyyden haikailu, vaan pitää tuottaa oma, vaihtoehtoinen kertomus valoisasta tulevaisuudesta.