Ikiliikkuja

Useimmat klassiset ikiliikkujat perustuvat tähän kaavaan:

  1. Ota lähtökohdaksi jokin yksinkertainen systeemi, esimerkiksi pyörivä pyörä tai kourussa valuvaa vettä, joka nostetaan kauhoilla ylös.
  2. Lisää systeemiin osia jotka saavat voimansa systeemin liikkeestä ja toisaalta ylläpitävät systeemin liikettä. Esimerkiksi vesipyörä, joka saa voimansa virtaavasta vedestä ja pyörittää vettä nostavaa hihnaa.
  3. Jatka lisäämistä, kunnes et enää intuitiivisesti ymmärrä, miten voimat käyttäytyvät systeemissä
  4. Kuvittele systeemin liikkuvan ikuisesti.

Ja näin ikiliikkuja on syntynyt. Rationaalinen todistusaineisto ei yleensä riitä pysäyttämään sitä.

Robert Fluddin ikiliikkuja vuodelta 1618
Robert Fluddin ikiliikkuja vuodelta 1618

Turun toriparkkia sen sijaan on suunniteltu vasta vuodesta 1995. Sen vaiheista ja vaihtelevasta menestyksestä kertovat Long Play ja Lehti yhteisjulkaisussaan Turkulainen toriparkki ja salaisen mysteerin arvoitus.

Minut puolestaan on valittu Tekniikan museon säätiön valtuuskuntaan Helsingin kaupungin edustajana vuosille 2015-2017. Erilaiset valtuuskunnat ovat yleensä luonteeltaan lähinnä yhteydenpitoon tarkoitettuja, ja luottamustehtävä ei sisältäne kovin raskaita velvollisuuksia. Keskustelu ikiliikkujista Internetissä sopii nähdäkseni toimenkuvaan kuitenkin hyvin.

Helsingin automaattimetro 1974 – 2014

Helsingin automaattimetro ajoi ensimmäisen koeajonsa syksyllä 1974. Tänään – 40 vuotta myöhemmin – hanke kuopattiin jo toisen kerran, kun HKL:n johtokunta päätti purkaa sopimukset.

Kun Helsinkiin lähdettiin 60-luvulla suunnittelemaan metroa, haluttiin siihen vähintään valmius automatisointiin. 70-luvun alussa, kun konkreettisia suunnitelmia tehtiin, päädyttiin ensisijaisena ratkaisuna suosittamaan automaattiajoa, jossa kuitenkin olisi mukana junavalvoja joka junassa – ainakin alkuun.

Minkäänlaisia riskiarvioita tai varasuunnitelmia ei ilmeisesti tehty, tai ainakaan niitä ei ole jälkipolville säästynyt.

Automaattia ei saatu toimimaan. Pääongelma oli uudenlaisen tyristoriohjauksen magneettikenttien aiheuttama häiriö langattomaan tiedonsiirtoon. Samanlaisia moottoreita ei ollut kukaan käyttänyt juuri samanlaisen automaation kanssa vielä, eikä yhteensopivuutta siksi oltu kehitetty. Ongelma olisi varmaan ollut periaatteessa ratkeava, mutta käytännössä sitä ei saatu ratkaistua. Ja  ongelmia oli myös jarrutuksessa ja sijainnin tunnistamisessa. 21.3.1979 metrotoimisto päätti, että jatkuvatoimisen kulunvalvonnan (ja siis automatisaation) hankinta siirretään myöhempään ajankohtaan, ja metro avataan ilman sitä.

Se myöhempi ajankohta tuli lopulta vastaan 2001, kun alkuperäinen asetinlaite ja käytönohjausjärjestelmä alkoivat vedellä viimeisiään. Vuosaaren metrohaaraan 90-luvulla oli käytetty jo asetinlaitteen varaosia, ja uusia laajennoksia varten oli tarpeen uusia järjestelmä. Samalla syntyi ajatus hankkia nyt se puuttuva jatkuva kulunvalvonta ja samalla automaattiajo.

Vuonna 2006 kaupunginvaltuusto päätti hankkia uuden kulunvalvonnan sekä automatisaation metroon arvioidulla 70 miljoonan euron kustannuksella niin että se olisi käytössä vuoteen 2010 mennessä. Perustelut kuuluivat:

”Automatisoimalla metroliikenne saavutetaan turvallisuustason paranemisen lisäksi monia muita merkittäviä hyötyjä. Metroliikenteen taloudellisuus ja palvelu paranevat, sen laajentamisedellytykset kohentuvat ja koko joukkoliikenteen houkuttelevuus ja sitä kautta sen osuus henkilöliikenteestä nousee. Täysautomatisoitu vaihtoehto on hyöty/kustannus-suhteeltaan edullisempi kuin puoliautomaattinen vaihtoehto.”

Minkäänlaisia riskiarvioita tai varasuunnitelmia ei ilmeisesti tehty, tai ainakaan niitä ei ole jälkipolville säästynyt, joskin valtuustolle esittelyssä lukee, että valittavalle vaihtoehdolle tullaan laatimaan riskianalyysi. Päätöksen jälkeen kuitenkin.

No, kustannusarvio osoittautui alimitoitetuksi. Väärän hinta-arvion lisäksi huomattiin muun muassa laituriovet välttämättömäksi osaksi automatisointia.

Siksi vuonna 2008 valtuusto päätti korottaa hintavarausta 115 miljoonaan euroon. Investointi katsottiin edelleen kannattavaksi. Hyöty/kannattavuus-laskelmat on laadittu tavalla, josta on vaikea tulkita mihin hyödyt tarkalleen perustuvat, ennen kaikkea lyhentyneisiin matkustaja-aikoihin kuitenkin.

Minkäänlaisia riskiarvioita tai varasuunnitelmia ei ilmeisesti tehty, tai ainakaan niitä ei ole jälkipolville säästynyt.

2014 lopussa automatisointihanke on vuoden 2008 aikataulusta myöhässä yli kolme vuotta (2006 aikataulusta yli 6 vuotta), ja sen loppuun tekemisen hinta-arvio on vähintään 50 miljoonaa yli budjetin.

Ensimmäinen riskiarvio jonka tiedän tehtiin keväällä 2013 kun olin aloittanut johtokunnan puheenjohtajana. Siinä vaiheessa arvioitiin jo riskejä sille, saadaanko länsimetroa auki aikataulussa ja valmistuuko projekti ikinä.

Yllä oleva historiakuvaus perustuu suurelta osin Juhana Hietarannan kandidaattityöhön, sekä keskusteluun Antero Alkun kanssa.

Automaattimetron koeajoa 1970-luvulla.
Automaattimetron koeajoa 1970-luvulla. Kuva Juhana Hietarannan kandityöstä

Tässä vaiheessa on syytä vastata muutamaan kysymykseen. En valitettavasti voi avata kaikkia yksityiskohtia, koska tähänkin tekstiin tultaneen viittaamaan oikeudessa. Toivon ymmärrystä tämän suhteen.

Onko metron automatisointi kannattavaa?

Jälkikäteen katsoen tämä projekti ei ollut. Jälkiviisaus on tietenkin helppoa, mutta 2006 ja 2008 tehdyt hyöty/kustannus-laskelmat olivat sangen optimistisia kustannusten suhteen, ja myös hyötyjen laskentaa voisi tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi automaatin vaikutusta pysäkkiaikojen pidentymiseen ei huomioitu.

Alkuperäisessä hyötylaskelmassa matkustajien aikaa arvioidaan säästyvän 8 miljoonan euron edestä vuosittain. Nyt päätöksessä sanotaan, että ”Länsimetron käyttöönotto manuaaliajolla ei poikkea palvelutasoltaan olennaisesti automaattiajosta”. Nykyarvio lienee realistisempi.

Suomalaisissa liikennehankkeissa on ollut yleinen käytäntö kehittää hyöty/kustannus-suhteet sopiviksi, että hanke kannattaa. Tämä ei ole millään tapaa vain automaattimetroon liittyvä ongelma: saihan liikenneviraston pääjohtaja taannoin potkut vastaavasta. [4] HKL:ssä kyseinen tapa on jäänyt historiaan, ja samansuuntaista kehitystä näkyy muuallakin.

Käytännössä automatisoinnin kulut siis ylittävät siitä saatavat hyödyt. Laiturien lyhentämisen ja turvallisuussyiden takia siihen saattaa kuitenkin olla pakko mennä tulevaisuudessa.

Miksi metro sitten päätettiin automatisoida?

Käsittääkseni alkujaan kyse oli siitä, että ”totta kai metro on syytä automatisoida”, se on tulevaisuutta ja järkevää. Että 1974 kesken jäänyt hanke olisi syytä viedä loppuun.

Valtuuston päätöksen suurin peruste oli hankkeen laskennallinen kannattavuus. Kannattavuus taas perustui ennen kaikkea matkustajien säästyneeseen matka-aikaan ja lisääntyvään matkustajamäärän: laskentamallissa vuorovälin lyhentyminen 4 minuutista 2 minuuttiin säästää ihmisten aikaa miljoona tuntia vuodessa ja saa ihmiset kulkemaan metrolla miljoona matkaa enemmän vuodessa. Nykynäkökulmasta on helppo sanoa, että hyödyt oli arvioitu epärealistisesti.

Miksi laiturit päätettiin lyhentää?

Virallinen perustelu on, että sillä säästettiin noin 40 miljoonaa, kun asemat voitiin tehdä lyhyemmiksi. Säästön suuruutta on kyseenalaistettukin, mutta tuo on ainoa numero jonka kukaan on säästölle laskenut. Lyhyet laiturit aiheuttavat nyt manuaaliajossa 2,5 miljoonan vuotuisen kustannuksen, kun metroja pitää ajaa lyhyinä ja siis tiheämmin (enemmän junia -> enemmän kuskeja -> enemmän palkkamenoja).

Laitureiden lyhentäminen oli se suurin yksittäinen virhe joka hankkeessa on tehty. Se sitoi länsimetron avaamisen ja automatisoinnin paljon tiukemmin yhteen ja loi sen teknologisen loukun, jonka ratkeamattomuus on projektia jumittanut. Jo silloisilla tiedoilla olisi 2008 pitänyt tietää, että siinä otetaan aivan liian suuria riskejä aivan liian pienen hyödyn takia.

Monet sen aikaisen päätöksentekijät sanovat tienneensä, että päätös oli huono, mutta se oli tehtävä, koska Espoota ei olisi saatu hyväksymään Länsimetroa muutoin. Espoo säästi rahaa, ja tulevat ongelmat tulivat Helsingin puolelle.

Espoolaisten syyttäminen ei kuitenkaan ole koko totuus. Osasyynsä lienee myös HKL:n suunnitteluyksikössä, jossa haluttiin automaattimetro, ja sen takia haluttiin osoittaa sillä olevan hyötyjä. Ja 40 miljoonan säästö länsimetrossa on merkittävä automatisoinnin hyöty.

Miksi projektia ei lopetettu jo aiemmin?

Koska länsimetro halutaan avata ajoissa. Vasta tänä syksynä löytyi ratkaisu, jolla se on realistisesti mahdollista ilman automaattia.

Länsimetro on suunniteltu toimimaan laituriovien kanssa niin, että kiskojen ja asemalaiturin välissä on lasiseinä, jonka ovet aukeavat vain kun juna on kohdalla. Ilmanvaihto ja onnettomuuksien savunpoisto on suunniteltu niihin perustuen.

Laituriovet vaativat täsmälleen oikeaan kohtaan pysähtymistä, mikä on kuljettaja-ajossa vaikeaa. Se on toki mahdollista, mutta vaatii hidasta lähestymistä, ja siten hidastaa liikennettä oleellisesti. Vuosaari onnistuu, koska se on pääteasema, mutta muilla asemilla ne olisivat ongelma. Hitaampi liikenne on matkustajille hitaampaa, ja lisäksi tarvitaan enemmän junia. Ja hitaampi liikenne ei välttämättä olisi mahdollistanut lyhyiden junien vaatimaa tiheää vuoroväliä.

Laituriovet siis vaativat käytännössä automaattiajon, ja länsimetro vaati laituriovet. Lisäksi laituriovien kilpailuttaminen erikseen ja valmistaminen ajoissa ei olisi ehtinyt länsimetron aikatauluun.

Tänä syksynä kuitenkin selvisi, että länsimetro voidaankin avata ilman laituriovia. Helsingin ja Espoon rakennusvalvonnat ovat nyt hyväksyneet sen. Siksi länsimetron avaaminen ilman automatisointia on nyt mahdollista.

Automatisoidaanko metroa koskaan?

Ehkä, varmaankin. Automatisaatio kuitenkin on tulevaisuutta, tiedättehän.

Vakavammin: purkuskenaario on nyt laskettu oletuksella, että metro automatisoidaan 2020-luvulla. Kun junia nyt täytyy ajaa lyhyinä, kuskeja tarvitaan noin 60% enemmän kuin ptikien junien kanssa ja se maksaa 2,5 miljoonaa lisää vuodessa. Tämä tekee automatisoinnista kannattavampaa, jos se saadaan tehtyä kohtuukustannuksin.

Mahdollinen tuleva automaatioprojekti on kuitenkin oma projektinsa, ja siitä tehdään aikanaan oma päätöksensä ja kannattavuuslaskelmansa. Tämä automatisointiprojekti on nyt loppu.

Onko asia nyt loppuun käsitelty?

No koskapa mikään Helsingin päätöksenteossa olisi…

Ensinnäkin, päätös on muodollisesti vain lupa HKL:n johdolle purkaa sopimus. Muodollinen purkuilmoitus Siemensille pitää vielä tehdä

Toisekseen, asia viedään vielä kaupunginhallitukselle vahvistettavaksi. Päätös on todella suuri, ja katsottiin parhaaksi että myös kaupunginhallitus vahvistaa sen.

Paljonko tämä seikkailu maksoi

Vähemmän kuin luulisi, mutta varmaksi sitä ei voi tietää vielä pitkään aikaan. Oikeudenkäynnit kestävät vähintään 4-5 vuotta, kenties selvästi kauemminkin.

Tähän mennessä Siemensille maksetut rahat – vajaat 50 miljoonaa – saadaan takaisin sopimusta purettaessa, mutta vasta oikeudessa ratkeaa kuka maksaa kenellekin ja kuinka paljon. HKL uskoo että korvauksia saadaan, mutta sen ratkaisee oikeus.

Se mikä nyt maksaa, on että kun laiturit lyhennettiin, junatkin ovat siis lyhyitä ja niitä on liikkeellä enemmän, eli kuljettajia tarvitaan enemmän. 60% lisää junia tarkoittaa 60% lisää palkkakustannuksia. Noin 2,5 miljoonaa vuodessa.

Miksi projekti nyt lopetettiin ja sopimukset päätettiin purkaa?

Koska joskus on uskallettava lopettaa epäonnistunut projekti.

Tässä kaikki. Hyvää joulua, ja toivottavasti pääsemme kaikki metrolla Espooseen 2016.

 

Jos esitätte blogiin kysymyksiä, pyrin vastaamaan niihin. Saatan liittää vastauksia tähän tekstiinkin.

Muutama väärinkäsitys perustulosta

Uusimmassa Demokraatissa – siis Sosialidemokraattien lehdessä – sosiaalioikeuden professori Pentti Arajärvi kantaa huolta perustulon vaikutuksista. Arajärven käsitykset perustulosta ovat kuitenkin hiukan erikoisia, ja vaativat korjaamista.

Tässä siis Pentille muutama selventävä vastaus koskien perustuloa

Arajärvi sanoo: ”Kansalaispalkan kaikkein perustavanlaatuisin ongelma on, että se jakaa ihmiset kahtia. B-luokkaan jäävät ne, jotka elävät kansalaispalkalla ja A-luokkaan kuuluvat ne, jotka ovat töissä.”

Tässä on nyt väärinkäsitys. Nykyisen sosiaaliturvan perustavanlaatuisin ongelma on, että se jakaa ihmiset kahtia. B-luokkaan jäävät ne, jotka elävät sosiaaliturvalla ja A-luokkaan kuuluvat ne, jotka ovat töissä. Perustulo pyrkii ratkaisemaan tätä ongelmaa sillä, että sitä maksetaan kaikille. Se auttaa rakentamaan polkua ”B-luokasta” ”A-luokkaan”, mikä nykyjärjestelmässä on tehty kovin vaikeaksi.

Perustulo on kaikille maksettava sosiaaliturva, jonka saa kävi töissä, opiskeli tai oli työttömänä, yrittäjänä tai mitä vain. Ajatus on, että kun sosiaaliturva ei riipu siitä mitä juuri kussakin kuussa tekee, tarvitaan vähemmän byrokratiaa ja meistä kukin voi suunnitella elämäänsä paremmin eteenpäin. Suurta palkkaa nauttivilta perustulo verotetaan pois, eli se ei vaikuta heidän olosuhteisiinsa. Yksi mahdollinen tapa toteuttaa perustulo on esitetty Vihreiden perustulo-mallissa.

”Demareiden mielestä perustulo, kansalaispalkka tekisi Suomesta kahden kerroksen yhteiskunnan. Ihmisen edellytetään tulevan toimeen perustulolla riippumatta siitä, millainen hänen elämäntilanteensa on.”

Ei edellytetä. Kukaan ei ole esittänyt perustulomallia, jossa kaikkien kuviteltaisiin selviävän täsmälleen samalla rahalla. Perustulon on tarkoitus korvata nykyinen perusturva. Sen päälle voidaan ja täytyy edelleen säilyttää joitakin harkinnanvaraisia tukia. Perustulon jatkeeksi saa myös hankkia muita tuloja, jos on siihen mahdollisuus.

”SDP:ssä on laskettu, että kansaneläkkeen suuruisena täysi perustulo tarkoittaa verotuksen tason tuplaamista.”

Vihreissä on laskettu, että 560 euron perustulo onnistuisi nykyisen sosiaaliturvan hinnalla, eli kustannusneutraalisti. Kansaneläkkeen suuruus parisuhteessa olevalle on 562,27 euroa, eli puhe on samasta summasta. Toisin kuin SDP:n laskelmat, Vihreiden laskelmat ovat julkisesti netissä nähtävillä. Mallin mahdollisiin virheisiin voi puuttua kuka vain.

SDP:n laskutavassa suljetaan silmät siltä, että jos työssäkäyvä saa perustulon ja maksaa perustulon verran enemmän veroa, hän siis saa nettona käteen saman summan kuin nykyäänkin. Teknisesti ottaen verot nousevat, mutta vain teknisesti, ei käytännössä. Ja jos perustulo muutetaan täyspäiväisesti työssäkäyvällä verovähennykseksi, edes prosentti verokortissa ei muutu.

”Kriittisesti kansalaispalkkaan suhtautuvat demarit katsovat, että tasoltaan alhaisena kansalaispalkka luo köyhyyttä ja heikentää ihmisen asemaa työmarkkinoilla.”

Nykyinen sosiaaliturvan rakenne luo köyhyysloukkuja ja tukahduttaa ihmisten yritykset parantaa omaa tilannettaan. Perustulo sen sijaan antaa viimekätisen turvan riippumatta siitä, tekeekö täyspäiväisiä, satunnaisia tai ei minkäänlaisia töitä. Se antaa tilaa ja mahdollisuuden sosiaaliselle nousulle, jota nykyjärjestelmä rajoittaa. Siksi se antaa myös heikossa asemassa olevalle työntekijälle enemmän neuvotteluvaltaa suhteessa työnantajaan. Perustulo siis vähentää köyhyyttä ja parantaa nyt syrjään jäävien asemaa työmarkkinoilla.

”Vaarana on, että koko työllisyyspolitiikka voidaan unohtaa. Vastuuta toimeentulosta siirretään työnantajalta valtiolle.”

Maassa on tätä kirjoittaessani 320 000 työtöntä. Kuka on se työnantaja, joka ”kantaa vastuuta” heidän toimeentulostaan? Aivan, sitä ei ole. Sen sijaan sosiaaliturvamme on täynnä mekanismeja, jotka hankaloittavat heidän mahdollisuuksiaan mennä töihin.

Perustulo on yritys vastata hyvinvointivaltion ongelmiin 2010-luvulla, kun meillä ei ole 1980-luvun täystyöllisyyttä. Se ei varmasti riitä yksinään, mutta mikään ei estä kehittämästä sen lisäksi aktiivista työvoimapolitiikkaa. Edellytykset onnistumiselle olisivat ehkä nykyistä paremmat, kun sosiaaliturva ei rankaisisi töissäkäynnistä.

Taiteilijan käsitys sosiaaliturvan rakentesta yksilön kannalta. Kuvan lähde, lisenssi CC-BY-NC-2.5
Taiteilijan käsitys sosiaaliturvan rakenteesta yksilön kannalta. Kuvan lähde, lisenssi CC-BY-NC-2.5

Pahinta näissä väärinymmärryksissä on, että ne ajavat köyhyyden vähentämisestä aidosti huolta kantavat ihmiset lisäämään ja syventämään köyhyyttä.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme, terveydenhuoltojärjestelmämme ja asumisen tukijärjestelmämme on kuin luotu rakentamaan kahden kerroksen yhteiskuntaa. Parempiosaisille on ansiosidonnainen työttömyysturva, heikommassa asemassa oleville peruspäiväraha ja toimeentulotuki. Turvatussa työsuhteessa oleville on työterveyshoito, työelämän ulkopuolella ja vaikka yrittäjyyteen pakotetuilla terveyskeskuksen jono. Säännöllistä tuloa nauttivat saavat omistusasuntoihinsa tukea, epävarmassa asuvien asumista tuetaan lähinnä vuokralla.

Useimpiin näihin ”B-luokan” (demareiden sana, ei minun) ihmisten turvamalleihin on rakennettu mekanismeja jotka estävät nousua ”A-luokkaan”. Ne ylläpitävät ja rakentavat luokkayhteiskuntaa. Se ei varmasti ollut alkuperäinen tarkoitus, mutta se on nykyinen todellisuus. Juuri tähän perustulo on vastaus.

Perustulon tärkein ominaisuus on, että se ei ole ”B-luokan” ihmisille tarkoitettu almu, vaan universaali sosiaaliturvan malli meille kaikille. Se on sosiaaliturvaa, jossa myös heikossa asemassa oleviin suhtaudutaan aktiivisina kansalaisina, ihmisinä jotka haluavat ja voivat hallita omaa elämäänsä. Se mahdollistaa oman asemansa parantamisen. Tämä on paitsi oikein, myös lähes varmasti kansantaloudellisesti kannattavaa.

Sosialidemokraattisella liikkeellä on kunniakas menneisyys ja lukuisia saavutuksia, joista on syytä olla ylpeä. Vanhetessaan ja kaikki tavoitteet saavutettuaan SDP:stä näyttää olevan tulossa hyvinvoivien työssäkäyvien (ja eläkeläisten) luokkapuolue, joka rakentaa kuilua omiensa ja vähäosaisten väliin. Se on sääli ja suuri tragedia.

Suomi tarvitsee sosialidemokraattisen puolueen, joka pitää vähäosaisten puolta realistisilla ja toimivilla ratkaisuilla. Mistä me saamme uudet demarit?

Mikä meni vikaan IT-Suomessa?

90-luvulla Suomi oli tietotekniikan edelläkävijä, jossa oli eniten kännyköitä ja nettiliittymiä ja palveluita digitalisoitiin ensimmäisenä maailmassa. Tätä ihmettä tultiin ihastelemaan eri puolilta maailmaa.

Tänään tilanne on toinen. Tuomioistuinten tietojärjestelmä junnaa ja vaarantaa oikeusturvan. Sähköinen pysäköinninvalvonta hidasti työtä 30%. Toimeentulotuen nettilomake maksaa kaksi miljoonaa. Lääkärien aika hukkuu tiimalasin katseluun.

2010-luvun Suomi on tietoyhteiskuntana parhaimmillaankin keskisarjaa. Tahtoa vielä on, mutta infrastruktuuri on rikki, ja hajoaa yhä lisää. Julkisten tietojärjestelmien kriisiin etsitään ratkaisuja Virosta, jossa ei 90-luvulla juuri edes ollut tietojärjestelmiä.

Miksi näin kävi? Mikä meni vikaan?

Bz5WTMoIYAAhK6v

Yksi kuulemani selitys on, että vanhenimme. Suomen 90-luvun IT-päättäjät olivat kolmi-nelikymppisiä ja innokkaita viemään maan tulevaisuuteen sekä luomaan itselleen uraa uusilla alueilla. Tänään nuo samat miehet (lähinnä miehet) ovat eläkeiän kynnyksellä ja keskittyvät siihen, ettei loppu-uran aikana tule yllätyksiä.

Jos näin olisi, sehän olisi hyvä uutinen. Päättäjäpolvi vaihtuu aikanaan, ja edistys siis jatkuu. Mutta pahoin pelkään, ettei se ole ainakaan koko totuus.

Vanhenemisen kanssa rinnan meillä on nimittäin syntynyt erityisesti julkiseen hallintoon kulttuuri, jossa IT:tä hankitaan ilman että tarvitsee ymmärtää mitä ollaan tekemässä.

90-luvun alussa valtiolla ja kunnilla oli omat IT-yhtiönsä, jotka vastasivat niiden järjestelmien kehittämisestä. Valtion tietokonekeskus, Kunnallistieto, PTK-tietokeskus ja Medici Data. Toimintatavassa oli ongelmansa, ja kaikki yhtiöt myytiinkin pois. Samalla yksityistettiin julkisten tietojärjestelmien omistajuus sekä lähes kaikki osaaminen niitä koskien.

Ensivuodet uusi tapa toimi. Virastoissa kerrottiin, mikä on ongelmana ja IT-yhtiön miehet kertoivat mitä pitää tehdä ja mitä se maksaa. Hankinnat hoidettiin aina omalle firmalle, koska nehän tämän järjestelmän osaavat. Kustannukset vähän nousivat, mutta siihen oli Nokia-Suomessa varaa.

Mikään ei kuitenkaan toimi ikuisesti. Viimeisen 20 vuoden aikana ohjelmistokehitys on muuttunut. On tullut ketterää kehitystä, pilvipalveluita, avoimen koodin yhteisöjä ja avoimia rajapintoja. Virastoissa ei ole ollut ketään, jonka työ olisi ollut pysyä muutoksesta perillä. Eikä yritysten puolellakaan ollut mitään tarvetta kehittää toimintaa, koska bisneshän luisti hyvin näinkin.

Pikkuhiljaa julkinen järjestelmähankinta on ajautunut yhä kauemmas omaan maailmaansa. Prosessit ja kieli jota käytetään ovat muotoutuneet peittämään sen, tietääkö kukaan osallinen mitä oikeastaan ollaan tekemässä. Ei keskustella mitä järjestelmän pitäisi tehdä, vaan sen hallinnan mallista.

Esimerkiksi yritysarkkitehtuuri syntyi strategisen johtamisen välineeksi, tavaksi ymmärtää yrityksen liiketoiminnan ja tietojärjestelmien suhdetta ja kehittää niitä yhdessä. Väline on parhaimmillaan, kun sitä kehitetään systemaattisesti ja liiketoimintajohto ohjaa toimintaa aktiivisesti.

Nykysuomessa yritysarkkitehtuurista on tullut kokonaisarkkitehtuuria. Käytännössä jokainen virasto tilaa konsultin tekemään pinon kaavioita, koska laissa lukee että sellainen pitää olla. Tuloksena on yleensä joukko itsestäänselvyyksiä ja toiveita, jotka jäävät levyn nurkalle pölyttymään. Toiminnan kehittämiseen dokumenttia harvoin käytetään, jos se siihen edes sopisi.

Vastaavia kyynisiä kuvauksia voisi kirjoittaa myös vaatimusmäärittelyjen, rajapinta-arkkitehtuurien ja käytettävyyssuunnitelmien käytöstä. Kaikkien niiden pitäisi olla tapoja suunnitella ja selvittää organisaatiolle, mitä tässä oikein halutaan tehdä. Siis luoda ymmärrystä. Ja kaikista niistä on tullut dokumentteja jotka tilataan yhdeltä konsultilta ja toimitetaan toiselle. Ymmärrys jää syntymättä.

Se mitä Suomi kaipaa, on ymmärrystä mitä ollaan tekemässä. Että puhutaan konkreettisesti niistä asioista mitä tarvitaan ja miten ne voitaisiin saada toimimaan. Ja kun sanon asiat, tarkoitan myös tietojärjestelmiä. Koska aivan kaikki asiat ovat nykyään numeroita jossain tietojärjestelmässä.

Teksti on julkaistu alunperin Tivissä 10/2014

Uusi yleiskaava: lisää kaupunkia Helsinkiin!

Tänään julkaistiin luonnos Helsingin uudeksi yleiskaavaksi. Se on radikaali käänne viimeisen 60 vuoden kaupunkisuunnitteluun: siinä missä aiemmissa yleiskaavoissa on levitetty kaupunkia ja etsitty yhä uusia alueita muutettavaksi lähiöiksi, nyt katse on kääntynyt sisäänpäin: miten olemassa olevaan kaupunkiin saataisiin lisää ihmisiä.

Yleiskaavan suuri idea on muuttaa moottoritiet Kehä I sisäpuolella kaduiksi ja rakentaa niiden varteen taloja. Näin saadaan asunnot 100 000 ihmiselle. Toinen idea on täydennysrakentaa olemassaolevia alueita voimakkaasti. Kaava ei enää erottele mitkä ovat omakotitalo- tai kerrostaloalueita, eikä asumista rajata tiukasti erilleen työpaikoista. Sen sijaan määrätään vain alueen tiiviys (usein korkea) ja että kadunvarsiin pitää tulla liiketiloja.

Nämä ovat kaikki kuin suoraan Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmän ideoita. Jos neljä vuotta sitten urbanismi – halu saada lisää kantakaupungin kaltaista tiivistä kaupunkia – oli vasta joissain pienen piirin keskusteluissa, nyt se on levinnyt kaikkiin puolueisiin ja koko kaupunkisuunnitteluvirastoon.

Kun kolme vuotta sitten pyöräilimme Länsiväylää, en olisi uskonut, että näin pian esittämämme ajatus onkin kaupunkisuunnittelun valtavirta.

Yksin ei kukaan eikä mikään puolue saisi aikaan tällaista muutosta. Taustalla on aikojen muutos: 60 vuoden yrittäminen on osoittanut, ettei hajauttamiseen ja autoliikenteeseen perustuva kaupunkirakentamine toimi. Se tule liian kalliiksi, eikä syntyvä kaupunki vastaa sitä, mitä nykyään enemmän halutaan.

Ei yleiskaava toki täydellinen ole. Tiivistä kaupunkia voisi tehdä vielä selvästi enemmän, kuten Pro Helsinki 2.0 -vaihtoehtokaavassa on tehty. Vertaamalla yleiskaavoja huomataan, kuinka tiivis säästää vihreää: Pro Helsingissä on moni merkittävä viheralue jätetty koskemattomaksi, vaikka asukkaita ja työpaikkoja tulee selvästi enemmän.

Yleiskaavassa on myös haluttu rajata muutamia vanhoja teollisuusalueita edelleen vain teollisuuskäyttöön: siis kielletty sinne asuntojen rakentaminen. Erityisesti ongelma on Herttoniemen teollisuusalue, jossa kahden metroaseman vieressä halutaan pitää maata todella matalalla käyttöasteella. Kyse lienee jonkinlaisesta nostalgiasta; työpaikkoja tiiviissä sekoittuneessa rakenteessa olisi monin verroin nykyisiä autokauppoja ja kivimurskaamoja enemmän – ja samalla asunnot kymmenille tuhansille hyvillä paikoilla. Tämä nostalgia valitettavasti hidastaa Itä-Helsingin kehitystä ja jarruttaa sen nousua vanhan kantakaupungin rinnalle.

Ja vaikka autotunnelelihin ei kaupungilla ole rahaa, niitä silti edelleen roikotetaan kaavassa. Keskustatunnelin, Hakamäentien tunneleiden ja muiden varauksien ylläpito maksaa joka vuosi hankaloittamalla kaupungin kehittämistä, ja ne pitäisi uskaltaa siivota kokonaan pois.

Näistä puutteista huolimatta uusi kaupunkikaava on silti rohkea askel kohti parempaa ja toimivampaa kaupunkia. Suuri kiitos kaikille osallisille, tätä tässä on odoteltu!

Onko Helsingillä rohkeutta kasvaa?

Puheeni Helsingin talousarvion 2015 käsittelyssä.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Helsinkiin syntyy joka vuosi yli kuusi tuhatta vauvaa, joka vuosi edellistä enemmän. Ja yhä useampi haluaa myös muuttaa Helsinkiin. Tämä kasvu on meille suuri vahvuus ja voimavara. Väestönkasvu on se syy, miksi Helsingin talous on muuta maata vahvempi.

Mutta kasvulla on hintansa. Uusille asukkaille pitää olla asuntoja. Lisäksi lapset tarvitsevat päiväkoteja ja kouluja, ja kaikki asukkaat liikuntapaikkoja, puistoja, toimivaa liikenneverkkoa ja kaikkea sitä perustaa, jota kaupungissa asuminen edellyttää.

Meillä on varaa kasvaa. Helsingissä on Manner-Suomen kolmanneksi alhaisin tuloveroprosentti ja kahdeksanneksi alhaisin kiinteistövero. Jos kaupungin kehittäminen sitä edellyttää, veroja voidaan myös nostaa.

Arvoisa puheenjohtaja, kysymys kuuluukin, onko meillä rohkeutta kasvaa.

Viime vuonna sovimme investointikaton käytöstä rajaamaan kaupungin rahankäyttöä. Se toimikin hyvin välineenä arvioida, mitkä investoinnit ovat tärkeimpiä, ja mistä voidaan joustaa. Mutta jo nyt on nähdään, kuinka investointikatto hidastaa uusien alueiden välttämättömiä investointeja. Asuntoja rakennetaan liian hitaasti ja liikuntapaikkoja varten pitää kikkailla yksityisen rahoituksen kanssa. Leikkipuistot rapistuvat käsiin ja päiväkodit täyttyvät ääriään myöten. Eikä puistoihin ole rahaa ollenkaan.

Strategiaa tullaan hienosäätämään valtuustokauden puolivälissä, ensi talvena. Siinä yhteydessä täytyy löytää tapoja varmistaa, että kaupunki voi kasvaa, että meillä on uusille helsinkiläisille tilaa ja riittävät palvelut.

Ensi vuoden budjetti ei ole tältä osin kiitettävä, ehkä korkeintaan tyydyttävä. Silti se lienee paras, mihin juuri nyt pystyimme. Mutta ensi vuonna täytyy pystyä parempaan.

Hyvät valtuutetut, ihmiset muuttavat Helsinkiin, koska tämä on hyvä kaupunki. Ihmiset pysyvät täällä, koska Helsinki on hyvä kaupunki. Meidän vastuumme on pitää Helsinki hyvänä myös tuleville polville.

valtuusto1

Kuinka mokata verkkosivu-uudistus

Helsingin kaupunki teki nettisivu-uudistuksen kesällä. Ensimmäiset osat päivitettiin toukokuussa, viimeiset syyskuussa. Uudet sivut sinänsä ovat paremmat kuin aiemmat, mutta samalla rikottiin kaikki vanhat linkit ja sabotoitiin googlen toiminta. Seurauksena kaupungin sivuilta ei löytänyt enää googlella yhtään mitään.

Tämä on aika iso ongelma, koska perinteisesti google on ollut ainoa tapa löytää kaupungin sivuilta yhtään mitään. Navigaation kautta useimpia asioita ei voi löytää kuin ehkä ammattilainen: sivut ovat siihen ihan liian isot.

Kaupungin uudet sivut ovat oikeasti hyvät. Nätin näköiset ja navigaatio on aiempaa parempi. Mutta se ei paljon auta, jos mitään ei löydä ja linkit ovat rikki.
Kaupungin uudet sivut ovat oikeasti hyvät. Nätin näköiset ja navigaatio on aiempaa parempi. Mutta se ei paljon auta, jos mitään ei löydä ja linkit ovat rikki.

20.8., kun kesäloman jälkeen aloin taas tarvita kaupungin sivuja enemmän, hermostuin siihen että googlella ei edelleenkään löytänyt mitään. Selvästikään kyse ei ollut vain sivujen muutoksen hetkellisestä häiriöstä. Debuggasin wiresharkilla miksi goole ei toimi ja lähetin kaupungille palautetta:

”Hei,

Google-haut kaupungin sivuilta ovat olleet rikki sivu-uudistuksesta alkaen. Ongelma ei ole Googlen, vaan kaupungin sivujen, ja se olisi syytä korjata pikimmiten. Google tarjoaa rikkinäisiä linkkejä, koska kaupungin sivut vastaavat myös vääriin linkkeihin 200 OK, eikä 404 Not Found kuten kuuluisi. Jos tämä korjataan, google siivoaa virheelliset linkit muutamassa päivässä.

Google-haku on käytännössä toimivin tapa hakea mitään kaupungin sivuilta. Navigaatio pitkin hierarkiaa on vaikeaa, eikä juuri kukaan tee sitä. Tällä hetkellä kaupungin sivujen tärkein käyttötapa on siis rikki, ollut jo kuukausia.”

Virhe on melko lailla käsittämätön, eikä sitä olisi pitänyt ikinä sattua. 200 OK palauttaminen virhetilanteessa on HTTP-standardin vastaista, eikä siihen ole mitään järkevää perustelua. Sivu-uudistusta tekevien olisi pitänyt ymmärtää sen olevan ongelma, tai vähintäänkin minkäänlaista vastuuta tuntevan toteuttajatahon olisi tullut selittää asiakkaalle, että noin ei pidä toimia.

Ylipäänsä vanhoja linkkejä ei suositusten mukaan pitäisi rikkoa koskaan, jos sama sisältö vaan edelleen on jossain olemassa. Mutta ainakaan google-hakuja ei pitäisi tarkoituksella sabotoida.

Muutamien mailien vaihdon jälkeen 22.9. sain viestin:

Olemme muuttaneet käytäntöämme siten, että jatkossa ohjaamme kävijät viraston vanhoilta sivuilta uusien sivujen etusivulle noin kuukauden ajan. Tämän jälkeen vanhojen sivujen osoitteet palauttavat virhekoodin 404, jolloin Google karsii sivut hakutuloksistaan. Pääsivun osalta tästä ohjauksesta on jo luovuttu.

 

Sivujen uusiminen on kaupungin kannalta suurin viestinnällinen hanke vuosiin. Teemme koko sivuston uusiksi ulkoasun, teknisen toteutuksen ja rakenteen osalta, koska tämä on ainoa keino saada sivut palvelulähtöiseksi ja responsiivisiksi. Tässä yhteydessä on valitettavasti mahdotonta säilyttää vanhoja linkkejä muuttumattomina, koska osa sivuista katoaa kokonaan rakennemuutoksessa.

Nyt lokakuussa google jo toimiikin kaupungin sivuilta hakiessa. Vajaat viisi kuukautta rikkoutumisen jälkeen ja kaksi kuukautta sen jälkeen kun selitin, miten ongelma korjataan.

Vanhat pöytäkirjalinkit sen sijaan eivät toimi edelleenkään. Sekin on iso periaatteellinen ongelma.

Vielä taannoin pöytäkirjoja pidettiin verkossa vain pari vuotta, koska kuntaliiton ohje suosittaa, ettei henkilötietoja pidetä esillä. Se oli todella hankalaa, kun esimerkiksi katusuunnitelmaa hyväksyttäessä liikennesuunnitelma johon se perustui oli jo piilotettu (ei, liikennesuunnitelmissa ei ole kaupunkilaisten henkilötietoja, mutta poistettiin silti).

Sitten kaupunki teetti kalliilla systeemin tägätä henkilötiedot niin, että netissä voidaan pitää versioita ilman niitä, ja vuodesta 2011 alkaen vanhat pöytäkirjat pysyvät verkossa. Paitsi nyt niitä ei sitten löydä, kun kaikki vanhat linkit on rikottu. Kuten jo todettu, linkkejä ei kuuluisi sivu-uudistuksissa rikkoa. Eikä varsinkaan silloin, kun kyse on demokraattisen päätöksenteon julkisuudesta. Esimerkiksi luottamushenkilöiden blogit linkittävät yleensä pöytäkirjoihin, joista päätöksistä kiinnostunut lukija löytä yksityiskohdat. Samaten myös kaupungin projektiblogit.

Tämäkin ongelma on sangen helppo korjata. State of the art -ratkaisu olisi laittaa koko sivuston eteen Nginx-proxy, joka tekee tarvittavat URL-muutokset. Kaupungin omistamalla Lasipalatsin mediakeskuksella esimerkiksi lienee kykyä tehdä tuo parin päivän varotusajalla.

Esimerkiksi yleisten töiden lautakunnan osalta ohjaussääntö näyttäisi nginxissä suunnilleen tältä:

rewrite ^/www.hel.fi/hki/hkr/fi/P__t_ksenteko/Asiakirja\?(.*)$ \
www.hel.fi/www/hkr/fi/paatoksenteko/lautakunta-paatosasiakirjat/asiakirja\?$1 last;

Tai jos ei haluta lisätä yhtään purkkia, vaan tehdä ratkaisu kaupungin käyttämällä IBM WTE:llä, sääntö olisi jotain tämäntapaista:

RewriteMap escapemytext int:escape
RewriteRule ^/www.hel.fi/hki/hkr/fi/P__t_ksenteko/Asiakirja\?([a-zA-Z0-9_]*)$ \
/www.hel.fi/www/hkr/fi/paatoksenteko/lautakunta-paatosasiakirjat/asiakirja\?${escapemytext:$1} \
[PT,L]

Näitä sääntöjä tarvitaan yksi per lautakunta, eli parikymmentä samanlaista. Tekisin tuon itse varmaan parissa tunnissa, koska en ole ikinä konffannut WTE:tä. Ammattilaisen pitäisi selvitä nopeammin.

Käytännössä kommunikaatioon pitää varata lisäaikaa, koska sivut on jaettu parinkymmenen eri viraston vastuulle, ja niillä lienee parikymmentä eri vastaavaa. Jonkun pitää siis ensin kirjoittaa ohje, ja välittää se joka paikkaan. Vaikea siihen silti on kovin montaa työpäivää käyttää.

Maanantaina tietotekniikkajaoston kokouksessa esitinkin aiheesta kysymyksen:

”Pyydän kaupunginjohtajaa selvittämään, miten pääsi käymään niin, että kaupungin nettisivujen uudistushanke esti kaupungin sivujen toimivuuden googlella pitkäksi aikaa ja hukkasi kaikki vanhat päätökset sekä mitä ollaan tekemässä, jotta linkit tehtyihin päätöksiin saadaan taas toimimaan.”

Odotan tähän vastausta joulukuun ensimmäisen päivän kokouksessa. Toivottavasti vastaus on, että ongelma on korjattu.

Kirjoittaja on kaupunginhallituksen tietotekniikkajaoston puheenjohtaja eikä ole koskaan tehnyt nettisivuja työkseen. Kaikki tekstissä esitelty konffaus on opeteltu tätä tekstiä varten.

Kasvun manifesti

kasvunmanifesti
Minulla on unelma Suomesta, jossa yritykset menestyvät ja tuovat hyvinvointia meille kaikille. Minulla on myös idea, miten tämä unelma saavutetaan:

Tarvitsemme lisää yrityksiä, jotka tekevät tuotteita ja palveluita, joita ihmiset haluavat ostaa.

Kuulostaa itsestään selvältä, ja niin se oikeastaan onkin. Liiketaloustieteessä pidetäänkin lähes itsestään selvänä lähtökohtana, että sellaiset yritykset, joiden tuotteita halutaan ostaa, menestyvät verrokkiryhmää paremmin.

Sillä ei ole lopulta niin väliä, halutaanko tuotteita ja palveluita ostaa kotimaassa vai ulkomailla, tai haluavatko niitä ostaa kuluttajat vai ehkä toiset yritykset. Eikä silläkään, onko kyseessä tuote vai palvelu tai perustuuko ostohalu laatuun, markkinointiin, hintaan vai juuri oikeaan sijaintiin. Ne ovat kaikki yhtä hyviä perusteita. Mitä useampi yritys tekee tuotteita tai palveluita, joita halutaan ostaa ja mitä useammille eri markkinoille näitä myydään, sen parempi. Ekologisen kantokyvyn reunaehdoissa, totta kai.

Kukin yritys tietenkin vastaa omista tuotteistaan, siinä ei kannata käydä ulkoa opastamaan. Mitä voimme siis tehdä tämän vision toteuttamiseksi?

  1. Karsitaan ja suoraviivaistetaan yritystukia ja -verotusta. Yrityksen on tarkoitus keskittyä tuotteiden ja palveluiden tekemiseen asiakkaille. Jos innovaatiotuet ohjaavat toimintaa innovaatiopuuhasteluun, ne siis johtavat harhaan. Jos tukea saa tuotekehitykseen muttei markkinoinnin kehitykseen, sekin ohjaa harhaan. Innovaatiotukijärjestelmämme on suunniteltu vuoden 2000 Nokialle. Se on varmasti parempi kuin monessa maassa, mutta emme elä vuotta 2000, ja Nokiakin myi jo puhelimensa. Maatalous- ja aluetuista nyt puhumattakaan. Sama summa vähempinä ja selkeämpinä veroina on usein tukia parempi ratkaisu liike-elämässä, ja auttaa keskittymään asiakkaisiin eikä tukien sekä verojen optimointiin.
  2. Perustulo auttaa yrittämään ryhtymisessä valtavasti. Merkittävät menestystarinat syntyvät riskillä, ja riskinottohalua lisää, jos tietää että on olemassa myös turvaverkko. Nykyisellään yrittäjä tai itsensätyöllistäjä on käytännössä täysin ilman sosiaaliturvaa. Ymmärrettävästi tämä karsii monen riskinottohalua, kun perhekin pitäisi elättää.
  3. Luovutaan opintoaikojen kyttäämisestä ja muutenkin sallitaan elinikäinen oppiminen, jotta akateemiselle yrittäjyydelle jää tilaa. Yritys kun olisi luontevinta perustaa opintojen aikana, jolloin riski tulotason romahduksesta ei ole niin suuri ja toisaalta riskinottohalua taas löytyy. Kun opiskelijat pakotetaan putkinäköisesti valmistumaan kapeaan osaamissektoriin, siinä kärsii kaiken muun lisäksi myös mahdollisuus yrittämiseen ja kokeiluihin, joista ne tuote-ideat syntyvät.
  4. Annettaan kaupunkien kasvaa reilusti. Kaupungin tiivistyessä ja kasvaessa kaikkeen taloudelliseen toimintaan tulee tehokkuushyötyjä lähes automaattisesti. Kansainväliseen menestykseen kasvavat yritykset myös toimivat nykytaloudessa käytännössä aina suurissa kaupungeissa, jossa on osaamisen keskittymiä. Niitä ei vaan synny muualle. Keskittyminen antaa tilaa kehittää parempia palveluita rajatummillekin asiakasjoukoille.
  5. Tehdään parempia julkisia hankintoja. Erityisesti IT-alalla auttaa, jos julkisissa hankinnoissa vaaditaan laatua, joka kelpaa muillekin. Alan toimijat oppisivat ja joutuisivat kehittämään tuotteensa ja toimintatapansa tasolle, jolla niille löytyy muitakin ostajia kuin Suomen valtio.

Lista ei ole kattava, mutta näillä eväillä saisimme tehtyä selvästi enemmän tuotteita ja palveluita, joita joku haluaa ostaa. Se toisi merkittävää kasvua yrityssektorille ja koko Suomeen.

Elinkeinorakenteen muutos suomessa 1880 - 2010 antaa hiukan perspektiiviä siihen, mistä tuleva kasvu ja työpaikat voisivat löytyä.
Elinkeinorakenteen muutos suomessa 1880 – 2010 antaa hiukan perspektiiviä siihen, mistä tuleva kasvu ja työpaikat voisivat löytyä.

Myös elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on julkaissut oman kasvun manifestinsa. Se on vähän minun manifestiani pidempi, ja keskittyy eri ongelmiin. EK:n manifestissa mainitaan tai edes vihjataan tarkalleen nolla kertaa, että kannattaisi tehdä tuotteita, joita joku haluaa ostaa. Yhden kerran vihjataan (s. 12), että voisi tehdä laadukkaita tuotteita. Innovaatiosta kyllä puhutaan, ja verkostoitumisesta. Mutta nekin näyttäisivät liittyvän lähinnä siihen, miten prosesseja optimoidaan tehokkaammiksi. Tuote itsessään on mitä on, ja sitten sitä viedään laivalla pois mahdollisimman monta tonnia. Kotimarkkinat ovat pelkkää epäoleellista paitojenpesua ja elämme kaikki viennistä.

Suuri osa EK:n keinoista on abstraktia ideologista kritiikkiä suunnattuna etenkin sosialidemokratiaa (mm s. 3,4,16) ja ammattiyhdistysliikettä (s 20) kohtaan. Konkreettisesti vaaditaan eri muodoissa lisärahan käyttöä teollisuuden tukemiseen (s. 17) , teollisuuden verojen alentamista (mm s. 3,16) ja metsäteollisuuden kanssa kilpailevan toiminnan rajaamista (s. 18), jotta puukaupat saadaan tehdä riittävän halvalla. Rakenteellisia uudistuksia vaativat osat jäävät kovin abstrakteiksi, tai ainakaan en ymmärtänyt, mitä ne käytännössä tarkoittavat. Pikemminkin pamfletti on lista vaatimuksia, joiden avulla vanhaa liiketoimintaa voisi jatkaa mahdollisimman ennallaan. Keskittyen erityisesti vanhoille aloille (s. 9) ja siis olemassa oleviin suuryrityksiin.

Ehkä luen manifestia nyt vähän pahantahtoisesti, mutta päähuoli tuntuisi olevan, että teollisuuden suhteellinen osuus kansantuotteesta on laskenut. Ei siis absoluuttinen koko, ei vienti, vaan suhteellinen osuus ja siis vaikutusvalta. Kaipuu 80-luvun vuorineuvosmaailmaan ja suurteollisuuden hallitsemaan yhteiskuntaan on vahvasti läsnä. Kekkonen ei olisi päästänyt maata tähän tilaan.

Teollisuudellahan menee huonosti absoluuttisinkin numeroin, ja se on ihan todellinen ongelma. Tuotannon arvo on laskenut yli viidenneksen huippuvuodesta 2008 ja samalla maan vaihtotase samalla +8 miljardista -2 miljardiin. Mutta ongelma ei ole se, että teollisuuden prosenttiosuus BKT:stä on siirtynyt normaaleihin länsieurooppalaisiin numeroihin. Jos se kertoisi palvelusektorin noususta, se olisi yksinomaan hyvä asia. Tarvitsemme nimittäin oikeasti maahan uutta kasvua, ja yhtään mikään ei viittaa siihen että sitä olisi tulossa raskaasta teollisuudesta.

Jos tässä olisi kyse vain yhdestä pamfletista, en minä siitä jaksaisi kirjoittaa. Pamfletteja nyt tulee ja menee, vähän kuin viskin kera kirjoitettuja blogauksia yössä. Mutta sama ongelmallinen asenne tuntuisi olevan selvästi yleisempikin. Yritystoiminnan pääkysymykseksi ei nähdä asiakkaiden saamista, vaan keskitytään puhumaan olosuhteiden ongelmista.

Sunnuntain Hesarissa Juhana Vartiainen sanoo, että ”Suomi pystyy omilla ratkaisuillaan vaikuttamaan kaikkiin muihin seikkoihin paitsi vientituotteiden kysyntään”. Siis emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään? Just. No ei ihme että menee huonosti, jos emme voi vaikuttaa tuotteidemme kysyntään. Ruotsalaiset näyttävät voivan: ei ole Ikealla mennyt taantumassakaan huonosti. Muutenkin menestyneemmän länsinaapurimme esimerkki näyttäisi olevan aika eri suuntainen kuin EK ohjeistaa.

Ymmärrän toki makrotalousteorian kokonaiskysynnän käsitteen, ja siihen emme maailmanmarkkinoilla voi tietenkään merkittävästi vaikuttaa, mitä Vartiainen oikeasti tarkoittaakin. Mutta siihen, mikä osuus tuosta kokonaiskysynnästä kohdistuu suomalaisiin tuotteisiin meillä on kaikki edellytykset vaikuttaa.

Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa laskenut normaalille länsieurooppalaiselle tasolle. Lähde: EK
Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa laskenut normaalille länsieurooppalaiselle tasolle. Lähde: EK

Eihän EK tietenkään ole mitenkään täysin väärässä. Osa heidän analyysistään ja keinoistaan on samoja, joista itsekin puhuin. Mutta näkökulma on selvästi eri. Ehkä ongelmana onkin, että kaikista yrityksistä koetetaan puhua ikään kuin ne olisivat samanlaisia. Eivät tietenkään ole.

Yrityksiä on ainakin kolme toisistaan selvästi eroavaa luokkaa, joilla on aivan eri tilanne ja ongelmat – ja erilaiset intressit, mitä tulee yhteiskunnan kehittämiseen.

On perinteiset suuryritykset, joita EK edustaa. Niiden maailmassa suuret koneet tuottavat suurta hyvinvointia, laivat vievät tonneina tavaraa, AKT:n lakko on katastrofi. Palkoista sovitaan TUPOssa tai liittokierroksella ja viisi vuotta on ihan luonteva aika suunnitella tuotantoa eteenpäin. Ongelmia ovat EK:nkin listaamat lakkoherkkyys, raaka-aineiden hintojen epävarmuus ja ylipäänsä se, ettei muu yhteiskunta enää oikein taivu viisvuotissuunnitelmiin.

Perinteisesti suomessa ”elinkeinoelämää” ja yritysten intressejä ajatellaan lähes täysin tästä näkökulmasta.

Sitten on PK-yritykset ja kasvuyritykset. Näihin muutamien kymmenien tai korkeintaan parin sadan työntekijän yrityksiin syntyy suurin osa uusista työpaikoista, ja erityisesti IT-alalla menestystarinat lähes järjestään nousevat pienyrityksistä, jotka kasvavat räjähdysmäisesti tai ostetaan suurempaan firmaan. PK-yrityksillä on yhä kasvava asema oikeastaan kaikkialla paitsi raskaassa teollisuudessa, josta EK kantaakin huolta. PK-yrityksen markkinat ovat joko hyvin paikalliset tai globaalit – missä tapauksessa vienti on palvelua, täysin digitaalista tai kevyttä suhteessa hintaansa.

Työsopimukset tyypillisesti sovitaan yksilöllisesti (kyllä, se on täysin laillista: työehtosopimus säätelee vain minimitason, ja ainakin Helsingissä useimmilla aloilla pikkufirmoissa maksetaan sitä enemmän) ja EK:n mainostama paikallinen sopiminen on käsitteellisestikin vaikeaa, koska ei ole olemassa paikallista ammattiosastoa.

Ongelmia ovat esimerkiksi työehtosopimuksen monimutkaisuus (arkipyhäkorvausten laskeminen tuntityöläisille tuntuu olevan magiaa joka alalla) tai se kuinka tuotekehitystuet olettavat firman eriyttävän tutkimustoiminnan normaalista liiketoiminnasta. Kehittämistuet valuvatkin helposti suuryrityksille.

Kolmantena ja unohdetuimpana joukkona on mikroyritykset: sivutyöyritykset, itsensätyöllistäjät, yhden hengen firmat ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaajat. pelkästään itsensätyöllistäjiä on 170 000, yksinyrittäjiä 160 000. Sivutoimiset yritykset ja pari henkeä palkanneet päälle, ja tässä on jo toistakymmentä prosenttia koko maan työvoimasta. Jotakuinkin kaikilla kuviteltavissa olevilla aloilla.

Ylivoimaisesti suurin ongelma mikroyrittäjille on sosiaaliturva: sitä ei kauheasti ole, ja sikäli kun on, sen saaminen on silti epävarmaa. Yksinkertaisin ratkaisu olisi tietenkin perustulo, joka takaisi turvaverkon myös niille, jotka uskaltavat perustaa yrityksen tai työllistää itsensä. Muitakin tapoja toki on taata toimeentulo ihmisille, joiden tulot ovat epävarmoja ja vaikeasti ennakoitavia.

Toinen ongelma on ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen liittyvä byrokratia ja riskinotto – se mikä kokeneelle yrittäjälle on arkipäivää ei sitä ole ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa elämässään harkitsee palkata jonkun.

Byrokratiaa voisi auttaa mikroyrityksille suunniteltu oma yritysmuoto tai osakeyhtiön variantti, jossa pikkuyrityksen pankkitili automaattisesti vähentäisi oikeat viranomaismaksut ja jossa erillistä kirjanpitoa ei tarvita, vaan tiliote vuoden lopussa riittäisi verottajalle.

Riskinotto on vaikeampi. Siihen voisi auttaa ALV-rajan nosto, tai mikroyrityksen työsuhdemallin helpottaminen. Mutta toisaalta niihin liittyy sitten kumpaankin ongelmansa. Pelkästään yrittäjän oman sosiaaliturvan korjaaminen ja byrokratian automatisointi auttaisi jo pitkälle.

Näitä kolmea yritysjoukkoa on syytä käsitellä valtion toimissa aina erikseen ja miettiä toimien vaikutukset niistä kuhunkin. Uusi kasvu ja uudet työpaikat tulevat etenkin pk-yrityksistä ja mikroyrityksistä, joten juuri niihin on syytä kiinnittää erityishuomio.

Tarvitsemme talouden, joka tuottaa meille hyvinvointia. Sen hyvinvoinnin ydin ovat tuotteet ja palvelut, joita ihmiset haluavat. Menestyvät yrittäjät keskittyvätkin niiden tuottamiseen, eivätkä etujen julkiseen vaatimiseen. Kannustakaamme heitä siihen.

Kerro minulle viskistä, kuinka se virtaa, läpi kaikkien aikojen tähän aikaan

Kävipä näinä päivinä, että yrittäjä halusi järjestää olut & viskimessut. Mikäs siinä, olutta ja viskiähän moni samalla kertaa juo, joskaan itse en sitä ymmärrä. Vähintäänkin niillä on samat harrastajat. Kas kun niitä voivat miehet kivasti keskenään harrastaa, no homo.

Yrittäjä sitten haki tuotemerkin, keskusteli Valviran kanssa missä laajuudessa viskeistä saa puhua ja haki anniskelulupaa. No, anniskelulupaapa ei meinannut tulla, koska kahdessa yksityishenkilön blogissa puhuttiin viskistä.

Aluehallintovirasto katsoi, ettei tapahtumalle voisi antaa lupaa, jos se löytyy googlella sanalla viski, tai jos siihen liittyen blogeissa puhutaan viskistä.

Blogeissa. Puhutaan viskistä…

 

No puhutaanpa sitten helvetti viskistä: se on hyvää.

Suosikkini on 16-vuotias Lagavulin, sitä pyrin pitämään aina kaapissa. Savuista, muttei kaikkein savuisin. Erityisen hyvin Lagavulin sopii omenapiirakan ja vanilijajäätelön kanssa, mutta kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen.

Savuisinta lienee Laphroaig, 10v, jota myös tykkään pitää tarjolla. Viski-illoissa se jää kyllä listan viimeiseksi, kovalla maullaan kun sotkee myöhempää maistelua. Laphroaig on myös suosittu baariviski, luultavasti siksi koska sen maun maistaa kovassakin kännissä ja voi kokea tekevänsä jotain erityistä kuin tilaa lasillisen kallista viinaa.

Ja itse en ole koskaan ymmärtänyt vanhempien tai muuten spesiaalimpien Laphroaigien päälle. Perus kymmenvuotias on omalla tavallaan hyvää, enkä ole kokenut snobiversioiden tuovan siihen mitään lisää. Paitsi hintaa tietenkin.

Muita maistelemisen arvoisia ovat ainakin pehmeämpi Glenmorangie, jotain palkintojakin tiettävästi voittanut Auchentochan ja Ledaig, joka tosin maistuu vähän bensalta.

Viskistä puhuttaessa on tapana puhua nimenomaan single malt-viskeistä, ja jos vähänkin snobbaillaan, skotlantilaisista singlemalteista. Tai omaa erityislaatuisuuttaan voi tietenkin korostaa poimimalla jonkin irkku- tai japsiviskin suosikikseen. Tullamoren tai Yamazakin vaikka. Irkut tislaavat viskinsä yleensä kolmasti, joten maut eivät ole ihan yhtä teräviä ja päänsärkykin saattaa olla lievempi, jos legendaa on uskominen.

Suuresti arvostamani Glenmorangie-visikin sivu näyttää tänään tältä 11.10.2014 Suomi, Finland
Suuresti arvostamani Glenmorangie-visikin sivu näyttää tänään tältä – Suomi, Finland, 11.10.2014

Mutta palataanpa viranomaissäätelyn jännittävään maailmaan.

Vuosina 1919 – 1932 meillä oli kieltolaki, joka kielsi kaiken alkoholin myynnin. Sen jälkeen alkoholipolitiikka on pikkuhiljaa vapautunut saavuttaen eräänlaisen kulminaatiopisteen, kun keskioluen myynti kioskeissa sallittiin 1995.

Nyt elämme jonkinlaista omituista konservatiivista vasta-aaltoa: alkoholin saatavuutta ei uskalleta rajoittaa ja sen hintaa ei käytännössä voi nostaa, joten päädytään sitten kieltämään ja rajoittamaan vähän sitä ja tätä. Ihan vaan koska jotain nyt pitäisi kieltää ja rajoittaa.

Eikä minua tässä haittaa alkoholimainonnan rajoittaminen. Takavuosina edes Alkon hinnasto ei saanut olla netissä, ja sen kanssa kyllä saattoi hyvin elää, vaikka hölmöähän se oli. Rajoitukset kohdistuivat siihen toimijaan, joka alkoholia myös myi, ja joutui sitten niiden sääntöjen kanssa elämään.

Ongelma on, että aluehallintovirasto haluaa kieltää täysin riippumattomien blogien oikeuden kertoa tapahtumasta. Se on vaarallista mielivaltaa. Se on sananvapauden perusteeton rajoitus, ja oikeastaan siis perustuslain vastaista.

Perustuslaissamme ei lue:

”Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä, paitsi mikäli mainitut viestit koskevat alkoholia.”

Virasto vaati yrittäjältä A, että blogistit B ja C eivät saa kertoa viskistä ja yrittäjän tapahtumasta samalla kertaa. Säädös, johon tässä vedotaan lienee alkoholilain 33§1, joka kieltää väkevien alkoholijuomien mainonnan.

Voin vain arvailla mitä virkamies on ajatellut, mutta arvaan siis ajatuksen kulkeneen niin, että blogitekstit netissä ovat selvästikin mainoksia. Virkamies elänee maailmassa, jossa on olemassa journalistien tuottamaa toimituksellista sisältöä, ja sitten on olemassa mainoksia. Sellainenhan maailma pitkälti olikin vielä 20 vuotta sitten, kun olut tuli R-kioskeihin.

Sittemmin vaan keksittiin WWW. Tiedättehän, se joka tunnetaan nykyään nimellä ”internet”, ja josta lukenet tätäkin tekstiä. Sinne kuka vaan voi tuottaa omaa sisältöään. Esimerkiksi minä. Tai mainitut blogaajat Jaakko Matikainen ja Nikolas.

Maailma nyt vaan toimii nykyään niin, että kuka vaan voi levittää haluamaansa tietoa, eikä sitä oikein voi estää. Jos alkoholilaki on tämän kanssa ristiriidassa, sen pahempi alkoholilaille. Se kannattaisi varmaan päivittää.

Ja päivitettyhän sitä onkin, valitettavasti vielä ongelmallisempaan suuntaan. Vuodenvaihteesta alkaen myös mietojen alkoholijuomien mainonta kielletään, jos:

9) se toteutetaan tai kohdistetaan yleisölle järjestyslaissa (612/2003) tarkoitetulla yleisellä paikalla;

 

11) sen kaupallinen toteuttaja käyttää hallitsemassaan tietoverkon palvelussa kuluttajien tuottamaa sanallista tai kuvallista sisältöä tai saattaa palvelun välityksellä kuluttajien jaettavaksi tuottamaansa tai kuluttajien tuottamaa sanallista tai kuvallista sisältöä.

Tuon yhdeksännen kohdan perusteella Koffin kaljatölkki Keravalla saa häädön ja hevoset uudet nimet. yhdennentoista pykälän perusteella taas Facebookin jaa-nappi pitäisi poistaa  juomayhtiöiden sivuilta. No, viimeksmainittu ei tulle tapahtumaan, joten siinä saa sitten sosiaali- ja terveysministeriön virkamies ihmetellä, mitäs seuraavaksi tehdään, kun laki ja todellisuus eivät kohtaa.

Alkoholisäätelyllä on ihan ymmärrettävät tarkoitusperät: vähentää juoppoutta ja kaikenlaisia alkoholin haittoja. Mutta säädökset ovat alkaneet elää omaa, todellisuudesta vieraantunutta elämäänsä. Ja jos säädös ja todellisuus ovat liian pahassa ristiriidassa, arvatkaas mitä käy? Todellisuus voittaa, ja ihmiset tekevät mitä haluavat.

Harhaisen holhousmentaliteetin sijasta tarvitsemme alkoholisäätelyn, joka oikeasti toimii nykymaailmassa. Sellaisen, jossa ymmärretään meidän kaikkien olevan vapaita kansalaisia, joilla on myös oikeuksia, ei vain alkoholin uhreja.

Minä lähden seuraavaksi ostamaan lisää viskiä, kaappi kun uhkaa tyhjentyä. Maanantaina marssin Alkoon, suosituksia otetaan vastaan.

On näet tullut aika puhua viskistä.

Tämä internetkohu sai huomaamaan, että viinakaappihan kaipaa täydennystä
Tämä internetkohu sai huomaamaan, että viinakaappihan kaipaa täydennystä
Kaikki tuotemerkit on blogitekstissä säilytetty oikeassa muodossaan ja linkattu johonkin kyseisen tuotteen myyjään.

Nörtti

Peruskoulussa kuulin olevani nörtti. En kerran, enkä kaksi, vaan aika monta kertaa. Ja sitähän minä olin. Koodasin Commondore 64:llä, hahmottelin 3d-mallinnuksen algoritmeja, suunnittelin parin kaverin kanssa omia roolipelejä ja yhteiskuntajärjestelmiä.

Vaikka koulu oli ehkä suvaitsevammasta päästä mitä löytyy, niin eihän sitä ihan normaalina pidetty. En ollut mitenkään kovin suosittu ja minulla oli vain pari varsinaista kaveria – toisia samankaltaisia.

Lukion kävin koulussa, jossa melkein kaikki olivat tavalla tai toisella nörttejä. Pääsin tottumaan siihen, että se on ihan normaalia. Ja yliopistolla sama jatkui tietojenkäsittelytieteessä. Töihin menin nörttifirmaan, joissa kaikilla oli aina läppärit mukana ja niissä Linux. Ja juodaan kolaa; kyllähän te nyt tiedätte, sellaista mitä nörtit tekevät.

Teinhän minä muutakin kuin nörttäilin. Muun muassa organisoin kansainvälisiä mielenosoituksia Prahassa 2000. Mutta sielläkin olin se, joka hommaa paikallisen nettiliittymän ja istuu puun alla lähettämässä kuvia ja raportteja mielenosoituksista ja mellakoista Suomeen nopeammin kuin STT. Siis porukan nörtti.

Kaiken aikaa vietin aikani seurassa, jossa yllättävät kiinnostuksenkohteet, sosiaaliset omituisuudet ja sekava pukeutuminen olivat ihan ok ja kaikkien hyväksymää. Kaikki olivat nörttejä, tai vähintäänkin tottuneet nörttien seuraan.

Kuva kaupunkisuunnittelunörttien Tukholman matkalta.

Ja sillä aikaa maailma muuttui. Asiat joita olin aina tehnyt, muuttuivatkin normaaliksi. Siitä, mikä kävi joskus haukkumasanasta, tuli lähes kehu.

Joskus oli harvinaista viettää päivänsä tietokoneella. Nykyään ammatit, jotka eivät koostu tietokoneella istumisesta alkavat olla poikkeus. Virkamies istuu koneella, lääkäri naputtaa näppäimistöä ja maanviljelijä naksuttaa padiaan. Ja töiden jälkeen jokainen heistä jatkaa samaa kotonaan.

Telkkarissa nörtit olivat aikoinaan koomisia sivuosahahmoja, mutta nykyään jo pääosassa. [a2] Ja parhaassa tapauksessa jopa realistisesti kuvattuja.
Maaseudulla ei vielä ole koodikerhoja lapsille, mutta Helsingissä niitä on jo useita. Ja kohta lapsille opetettaneen koodausta koulussa (juu niin minun aikanakin – nörteille, jotka osasivat sitä paremmin kuin matikanopettaja).

Viimeksi minua kutsuttiin päin naamaa nörtiksi keskiviikkona. Eikä se todellakaan ollut haukkumasana.
Mitä tästä tarinastani voidaan oppia? Auttavatko tällaiset kuvat ja tarinat jotenkin kiusattuja, vähentävätkö ne kiusaamista? No tuskin. Mutta on niillä myös yksi tärkeä viesti: asiat muuttuvat paremmiksi.

Minä olen pysynyt nörttinä kaikki nämä vuodet, ja minua saa sellaiseksi kutsua. Mutta maailma on muuttunut paremmaksi. Ja muuttuu yhä vielä vaan, kun sen eteen teemme töitä.