huhtikuu 2014 - Otso Kivekäs

Bussikaistalla saa pyöräillä

Eilen bussikuski ajoi ilmeisesti tahallaan bussikaistaa ajaneen pyöräilijän päälle Runeberginkadulla. Tätä ennen hän oli yrittänyt saada pyöräilijän siirtymään jalkakäytävälle johon ilmeisesti kuvitteli tämän kuuluvan.

Ensinnäkin, pyöräilijän paikka kadulla jossa ei ole pyörätietä on ajoradalla. Ja jos kadulla on bussikaista, pyöräilijän tulee pääsääntöisesti ajaa sitä (koska se on oikeanpuoleisin kaista). Toisekseen, koskaan, missään olosuhteissa, ei saa tahallaan yrittää ajaa toisen päälle. Vaikka toinen ajaisi miten, tahallinen päälleajo on aina vakava rikos, tapon yritys.

Runeberginkadulla eilen vääntynyt takavanne

Runeberginkadun kuski ei valitettavasti ole yksittäistapaus. Viime kuussa yksi kuski yritti kiilata minut reunakiveen ja selvisin vain äkkijarrutuksella. Kun kysyin eikö hän tajunnut ajavansa päälle, hän ilmoitti tehneensä sen tahallaan, ja sanoi ”mä oon sit rosiksessa, mutta missä sä oot?”. Kuski myös sanoi tehneensä näin jo neljälle pyöräilijälle.

Myös muut pyöräilijät ovat kertoneet vastaavista kokemuksistaan, ja huolestuttavasti niitä tuntuu olevan viime aikoina aiempaa enemmän (toivoakseni vain näkökulmaharha). Ongelmapaikkoja ovat erityisesti kantakaupungin pääkadut joilla on bussikaistat mutta ei pyöräteitä: Hämeentie, Runeberginkatu ja Mäkelänkatu ainakin. Mutta samoja ongelmia esiintyy muuallakin.

Lisäksi valitettavan yleinen kokemus on, että jos bussikuskin toiminnasta valittaa linjaa ajavaan yhtiöön, vastaus on mallia ”kiitos palautteesta, puhumme asiasta kuskin kanssa” ja epäselväksi jää, tapahtuiko lopulta mitään.

Bussikuskilla on kiire pysyä aikataulussaan, mutta pyöräilijän laki velvoittaa samalle kaistalle. Ja mikään ei oikeuta vaarantamaan toisen henkeä.

Mitä tilanteelle pitäisi tehdä?

Kantakaupungin pääkaduille tarvitaan pyörätiet. Kun pyöräilijöillä on oma kaista, he eivät ole bussien edessä, ja kumpienkin liikkuminen sujuvoituu ja elämä helpottuu. Bussikaistalla saa pyöräillä, mutta kenenkään ei pitäisi joutua pyöräilemään bussikaistalla.
Bussiliikenteen tilaavan Helsingin seudun liikenteen pitää ruveta seuraamaan ja sanktioimaan liikenteen vaarantamista. Nykyisellään HSL antaa bussifirmoille bonusta jos asiakkaat ovat erityisen tyytyväisiä ja sanktioita jos vuoroja jää ajamatta tai kalusto on huonossa kunnossa. Tähän listalle pitää lisätä HSL:n saamat palautteet liikennekäytöksestä: bussifirmoille, joiden kuskeista tulee eniten valituksia, pitää maksaa vähemmän. Silloin firmojakin varmasti kiinnostaa korjata ongelmat.
HSL järjestää bussikuskeille myös koulutuksia säännöllisesti. Kysyin opetetaanko niissä, että pyöräilijä saa ja hänen usein pitääkin ajaa bussikaistaa, mutta en vielä saanut vastausta. Asiaa voisi ehkä korostaa enemmän kuin tähän asti, koska monille se on ilmeisesti vielä epäselvä.
Pyöräilijöiden ja bussikuskien (ja ehkä bussifirmojen) pitää puhua ja miettiä, miten voisivat yhdessä saada liikenteestä sujuvampaa ja turvallisempaa kaikille. Turussa ilmeisesti on ihan myönteisiä kokemuksia tällaisesta. Minun onkin jo jonkin aikaa pitänyt ottaa yhteyttä kuskien ammattiliittoon…

Kataloniassa laki vaatii ohittamaan 1,5 metrin päästä, ja siitä myös muistutetaan.

Yksittäisenä pyöräilijänä, mitä voit tehdä tilanteen parantamiseksi:

Jos joudut vaaralliseen tai uhkaavaan tilanteeseen bussien kanssa, raportoi siitä aina myös HSL:lle. Liikenteen vaarantaminen on poliisiasia, ja bussien huonosta käytöksestä kuuluu raportoida liikennöijälle. Mutta tee lisäksi palaute HSL:lle, että he voivat tilastoida palautteet ja toivottavasti vetää niistä johtopäätöksiä
Liity Helsingin Polkupyöräilijöihin. Teemme työtä Helsingin seudun ja koko maan pyöräilyolosuhteiden parantamiseksi pääosin palkatta ja pienellä budjetilla. Jäsenmaksut ovat HePon suurin tulonlähde.
Kotikaupungistasi riippuen voit liittyä myös TaPoon, JyPSiin, Turpoon tai Oupoon. Valtakunnallista liittoa suunnitellaan, mutta älä jää odottamaan sitä. 🙂
Keep on biking! Pyöräilyn turvallisuuteen eniten vaikuttava tekijä on pyöräilijöiden määrä: mitä enemmän pyöräilijöitä, sen turvallisempaa se on. Kun kaikki bussikuskit ovat tottuneet pyöräilijöihin, tapahtuu vaaratilanteitakin vähemmän.

Net neutrality: syntyykö seuraava Piilaakso Eurooppaan?

Yksi internetin kulmakivistä on periaate, että kaikkea piuhoissa liikkuvaa dataa kohdellaan samalla tavalla. Yhtiö, jolta ostat nettiyhteyden ei päätä, mitä saat internetistä katsoa, millä tavoin kommunikoida. Se ei päätä myöskään kenen kanssa kommunikoit tai kenen mainoksia näet ruudullasi. Periaate tunnetaan nimellä net neutrality, internetin neutraalius.

Euroopan parlamentti päätti kolmas huhtikuuta että jatkossakin kaikkia netin palveluita on kohdeltava tasa-arvoisesti. Päätös kirjattiin lopulta selväsanaisesti ja vahvalla enemmistöllä, mutta johtuen EU:n bysanttilaisesta päätöslabyrintista, se saattaa tulla vielä seuraavalle Europarlamentille. Ihan hyvältä kuitenkin näyttää.

USAssa sen sijaan Net Neutrality saattaa jäädä kohta historiaan. Kommunikaatioyrityksiä säätelevä virasto Federal Communications Comission (FCC) ehdottaa neutraliteetista luopumista. FCC:n suunnitelmissa on sallia operaattoorin rakentaa ”ohituskaistoja” maksukykyisille nettipalveluyrityksille. ”premium-yhteydestä” maksavan yrityksen palvelu toimisi nettisurffaajalle aina nopeasti, heidän kilpailijansa palvelu taas ”normaalisti” eli hitaammin. Kuluttaja maksaisi nettiyhteydestään saman, riippumatta mitä palveluita käyttää.

Ajatusta voisi verrata siihen, että moottoritien rakentava yhtiö voisi asettaa eri automerkeille eri nopeusrajoituksen: Audit saisivat ajaa satasta, muut kuutta kymppiä. Ja kaikki maksavat tietullin.

Ero maanosien välillä on tässä merkillepantava. Net neutrality ei pelkästään tarjoa kuluttajille mahdollisuutta parempiin palveluihin, vaan se myös tarjoaa kasvuyrityksille mahdollisuuden tarjota kuluttajille parempia palveluja.

Maailmassa, jossa operaattori saa jakaa nettipalvelut vuohiin ja lampaisiin, ei uusille pienille kilpailijoille ole sijaa. Jos vaikkapa Netflix maksaa operaattorille siitä että heidän (ja ehkä vain heidän) leffapalvelunsa toimii hyvin, ei kukaan voi perustaa uutta parempaa nettivideopalvelua ja kaapata heidän asiakkaitaan. Ei voi, koska palvelu jonka kuva pätkii ei ole parempi vaan huonompi. Se on sabotoitu.

Netin uudet palvelut, kuten vaikka Skype tai Spotify tai Netflix ovat disruptiivisia teknologioita. Ne tekevät jotain radikaalisti uudella tavalla ja yleensä tarjoavat vanhoja kilpailijoitaan parempaa palvelua murto-osalla työmäärästä ja siis hinnasta. Ne luovat uutta, mutta myös tuhoavat vanhaa bisnestä. Ja vanhalla bisneksellä on yleensä vanhaa rahaa ja vaikutusvaltaa. Kuten vaikkapa teleoperaattoreilla, tv-kanavilla tai levyteollisuudella. FCC:n kaavailemat ja Europarlamentin torppaamat ”premium-yhteydet” on tarkoitettu näille vanhoille pelureille työkaluksi estää uusien kilpailijoiden ilmaantuminen, työkaluiksi estää innovaatiot.

Siis hei hei, startupit ja kasvuyritykset. Hei hei tulevaisuuden Skype, Spotify ja Netflix. Tervetuloa maailma, jossa kaikki on valmista ja valitse nyt vaan kiltisti siitä listalta.

No, onneksi emme elä siellä. Mutta amerikkalaiset saattavat kohta elää.

Nämä päätökset saattavat olla ensimmäisiä merkkejä laajemmasta linjamuutoksesta, jossa Amerikka kääntyy kohti suuryritysten korporativismia ja Eurooppa taas kohti aidosti vapaata yrittäjyyttä. Se olisi yllättävä käänne perinteisiin mielikuviin verrattuna. Mutta ei mahdoton.

Voisiko Euroopan tulevaisuuden valtti olla avoin netti ja innovatiiviset yritykset? Se ei ole ennustus, vaan aktiivinen valinta. Net Neutrality palannee vielä seuraavaan parlamenttiin, ja niin tulee moni muukin päätös internetin toiminnasta. Viime kierroksella avointa internettiä puolustivat Vihreät, Sosialidemokraatit, Vasemmisto ja viime hetkellä myös Liberaalit (RKP ja Kesk). Konservatiivit (Kok ja KD) sekä oikeistopopulistit (PS) halusivat suitsia innovaatiota ja sementoida netin operaattorien hallintaan.

Kun kyse on internetistä, europarlamentin vaaleilla on oikeasti väliä.

Yliopiston metroasema

Kaisaniemen metroaseman nimi muutetaan Helsingin yliopiston metroasemaksi.

Kaupunginhallitus päättää asiasta ensi tiistaina, mutta sen pitäisi olla läpihuutojuttu. Muutos on samalla Helsingin kaupungin lahja 375-vuotiaalle yliopistolleen. Onnea vuosipäivän johdosta.

Foo — Yliopisto-opiskielijoita matkalla Yliopiston metroasemalle.

Yliopiston metroasema löytyy useista (useimmista?) metrokaupunegista. esim. Tukholmassa on Universtitetet, Münchenissä Universität ja Moskovassa Университе́т.

Asemalla on jo nyt suora käynti Yliopiston kirjastoon, ja opiskelijat kulkevat Opintoputkea pitkin Porthanian ja Päärakennuksen suuntaan. Sikäli nimenmuutos on aika looginen. Ja Otaniemen asemastakin on tulossa nimeltään Aalto yliopisto, joten mitään estettä nimetä asemia yliopistojen mukaan ei selvästikään ole.

Yliopiston asema ei ole metron alkuperäisiä: Metron aloittaessa 1982 sen kohdalla oli vain varaus – tyhjä halli. Tiettävästi varaus tehtiin, koska Pukevan toimitusjohtaja oli jäsenenä suunnittelutoimikunnassa, ja Pukevan tavaratalo Kaisaniemenkadulla. Valitettavasti metroaseman lopulta auetessa 1995, Pukeva oli jo ehtinyt mennä konkurssiin. Aseman nimikin perustui lähinnä Kaisaniemenkatuun – projektia rahoittivat osin Kaisaniemen kauppakadut ry:n jäsenyritykset, jotka toivoivat nostavansa taantumassa olevan keskustan nurkan arvoa. Varsinainen Kaisaniemihän on pohjoisempana, Kaisaniemen puistossa.

Yrittäjät ovat tainneet kaikki sittemmin vaihtua, mutta hankkeen voi sanoa onnistuneen. Nykyään Yliopiston asema on yksi kaupungin elävimpiä ja sopii hyvin kaupunkitilaan. Kun suoraan en päälle avattiin Yliopiston uusi kirjasto, ajatus nimetä yliopistolle oma metroasema on hyvä.

Seuraavaksi voitaisiinkin puhua siitä, saataisiinko Yliopiston metroasemalta toinen sisäänkäynti pohjoisemmaksi, Metsätalon, Valtiotieteellisen ja Siltavuorenpenkereen suuntaan. Koska niin suuri osa yliopistolaisista kulkee sinne, ja suunnalla on myös puoli Kruunuhakaa, jolla ei vielä ole omaa metroasemaa. Sisäänkäynti voisi olla Liisankadun nurkalla.

Kansallinen palveluväylä tienhaarassa

Tietoviikko-lehti pyysi minua tekemään heille tiivistetyn version kansallista palveluväylää koskevasta blogauksestani, jotta voisivat painaa sen paperille.

Se ilmestyi tämän päivän lehdessä, ja löytyy alta nyt myös sähköisessä muodossa.

Kansallinen palveluväylä on ehkä merkittävin IT-projekti tällä hetkellä Suomessa. Se on luonteeltaan ristiriitainen: toisaalta siinä pyritään uudistamaan koko se tapa, jolla julkisia tietojärjestelmiä Suomessa tehdään. Toisaalta siinä saatetaan vain kaataa 120 miljoonaa sille jolla on syvimmät taskut. Ratkaisut hankkeen ja ehkä koko IT-palvelualan suunnasta tehdään tämän kevään aikana.

Teknisesti palveluväylä on vain alusta, jolla kutsutaan palveluita. Suurin osa siihen kohdistetuista odotuksista onkin ylimitoitettuja, jos ajatellaan pelkkää väylää. Mutta kyse on enemmästä kuin vain tietojärjestelmästä. Palveluväylähankkeen tavoitteena on mullistaa tapa, jolla suomalaisia tietojärjestelmiä tehdään.

Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa marraskuussa kirjattiin: “Toteutetaan viipymättä kansallinen sähköinen palveluväylä ja sähköinen tunnistautuminen kustannustehokkaasti sekä Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen.” Kremlologian parhaiden perinteiden mukaisesti “viipymättä” ja “kustannustehokkaasti” tarkoittavat, että hanke tehdään ketterästi eikä perinteisenä julkishallinnon mammuttiprojektina. “Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen” taas tarkoittaa avointa lähdekoodia. Voisihan sen sanoa selvemminkin, mutta ei ole ollut tapana. Perustelumuistiossa puhutaan lisää avoimista rajapinnoista, avoimesta koodista ja paremmin toimivista julkisista hankinnoista, joihin PK-yrityksetkin pääsevät mukaan.

Tarkoitus on siis toteuttaa suuri julkinen softahanke kevyesti ja nopeasti ja siirtyä integraatioissa käytäntöön, jossa ne tehdään helposti ja toimivat avoimesti. Samalla avataan kaikki mahdollinen data ja rajapinnat ja siirrytään malliin, jossa julkiset tietojärjestelmät ovat avointa koodia, jotta niitä voidaan hyödyntää tehokkaammin. Rakennepaketissa ennakoidaan tästä saatavan kansantalouden tasolla puolen miljardin vuotuiset hyödyt.

Toisaalta tämä ei ole ainoa totuus hankkeesta, sillä on myös synkempi puoli.

Taloussanomat kertoi tammikuussa, kuinka palveluarkkitehtuurihanke on “120 miljoonan euron ontto kuori” ja rahojen käytölle ei ole olemassa suunnitelmaa. Professori Tomi Voutilainen taas epäilee, että siitä on tulossa teknologiavetoinen uudistus, jossa unohdetaan loppukäyttäjien tarpeet. Luvattujen hyötyjen toteutumisestakaan ei ole mitään näyttöä. Vastaavia tietojärjestelmien yhteentoimivuushankkeitahan on tehty Suomessa ennenkin, mm. VIA ja PERA, mutta integraatio on edelleen ihan yhtä jähmeää.

Epäilyksille on siis perusteita. Isoissa julkisissa IT-hankkeissa yleensä päädytään tekemään raskas mammutti, myöhässä ja yli budjetin, tuottaen samalla toimittajaloukku, joka hidastaa kehitystä ja maksaa jatkossakin. Miksi tällä kertaa kävisi eri tavalla?

Koodin avoimuus hankkeessa on myös hiukan epäselvää. Sitran Mirjami Laitisen mukaan palveluväylä ei ole avointa koodia, eikä jaettavissa muille. Internet-huhun mukaan taas koodi olisi avointa vain osittain, eikä kaikkea lähdekoodia saataisi. Huhujen uskottavuutta lisää se, että Suomen ja Viron välisessä sopimuksessa ei mainita avoimuudesta tai ylipäänsä lähdekoodista mitään.

Kaiken lisäksi hankkeessa on käytetty ensimmäinen vuosi saamatta aikaan paljoakaan. On toki kirjoitettu kokonaisarkkitehtuuri ja pidetty seminaareja. Kumpikaan ei varsinainen ketterän hankkeen avauspaukku. Kehitysympäristökin on pystytetty, mutta kenellekään ei anneta pääsyä siihen.

Palveluväylä näyttääkin tällä hetkellä avoimen koodin hankkeelta, jonka koodiin ei pääse käsiksi ja ketterältä hankkeelta, jossa kehitysympäristöihin ei pääse kukaan käsiksi. Ja 120 miljoonaa olisi tarkoitus käyttää toistaiseksi tuntemattomaan kohteeseen.

Kumpi kuvaus tilanteesta sitten on oikea? Molemmat, ja vain aika näyttää, kumpi perii voiton. Palveluväylästä voi tulla käännekohta, jossa julkisten IT-hankkeiden kurssi kääntyy parempaan. Tai siitä voi tulla karmea esimerkki miten IT:n varjolla kerätään rahat yksityiseen taskuun saamatta mitään toimivaa aikaiseksi.

Otso Kivekäs
Ohjelmistokonsultti ja Helsingin kaupungin tietotekniikkajaoston puheenjohtaja

Oma data

Olin tänään My Data -seminaarissa. Tai no, ’olla’ on vähän vahva verbi. Kuuntelin seminaarin alkupään nettistriimistä, sitten juoksin kaupunginhallitukseen ja lopulta järkkääjien kanssa oluelle seminaarin jo jälkeen. Mutta osallistuin kumminkin, tälläistä tämä ADHD-internet-ajan osallistuminen on.

My Data, oma tieto, on avoimen datan seuraava askel. Ajatus siitä, että meistä kukin pääsee käsiksi itseään koskeviin tietoihin, että ne tavallaan ”omistaa”. Perusideana aika selkeä ja helppo hahmottaa. Oma datasi on sekä tietoa sinusta, että samalla sinun tietoasi.

Sen sijaan, että sairaalalla on tietoa sinusta potilastietojärjetslemässä, sinulla on tietoja, joita sairaala saa käyttää hoitosi suunnitteluun. Mutta niin saa toinenkin sairaala, jolle ne annat. Ja sama koskien kouluja, pankkeja, ja lopulta ketä vain, joka tietojamme käsittelee.

Ja aivan kuten avoimen datan kanssa, myös oman datan päälle voidaan rakentaa paljon erilaisia palveluita, jotka auttavat sekä kansalaisia, että instituutioita, jotka dataa perinteisesti käyttävät. Esimerkiksi brittiläinen Patiens Know Best rakentaa järjestelmää, jossa potilastiedot jaetaan potilaskeskeisesti niitä tarvitseville instituutioille. Järjestelmää käyttää jo yli 100 eri appia.

Mutta oma data on muutakin. Se on vahva vaatimus siitä, että tietoyhteiskunnan perustana pitää olla yksilöt, joilla on oikeuksia. Että minä omistan itseäni koskevan tiedon vähintään yhtä paljon kuin sen minusta kerännyt instituutio. Että en ole vain tiedon kohde, vaan sen aktiivinen haltija. En vain objekti, vaan subjekti. Että minullakin on oikeuksia.

Omistuksen käsite ei tietenkään oikein toimi muun kuin tavaroiden suhteen. Edes maan omistaminen ei ole niin selkeää, saatikka aasin, huoneen, palvelijan tai vaimon. Ja informaation omistaminen on oikeastaan ideanakin lähes mahdoton. Metafora hajoaa käsiin. Siksi tarvitaan tarkempaa analyysiä Kun en ole kunnon esitykseen vielä missään törmännyt, luonnostelen tähän tänään baarikeksustelun pohjalta.

Oma data voidaan jakaa avoimen datan tavoin eri tasoille. Korkeampi taso on aina ”enemmän oma”. Erotuksena avoimeen dataan, korkein taso ei ole aina mahdollinen tai välttämättä edes tavoiteltava.

Oikeus tietää: tiedät, että sinua koskien on dataa. Suomessa ja EU:ssa lainsäädäntö periaatteessa edellyttää tätä.
Oikeus nähdä: pääset näkemään itseäsi koskevan datan
Oikeus jakaa: sinulla on oikeus jakaa itseäsi koskeva data toiseen palveluun, ja tähän on tekniset edellytykset.
Oikeus valvoa: näet kuka ja miksi dataasi käsittelee. Tätä ei Suomessa juuri tunneta, mutta Virossa vaatimus on kai laissa asti.
Oikeus poistaa: oikeus poistaa datasi sieltä missä ne ovat. Sillä se joka voi jotain tuhota, vasta todella hallitsee sitä. Tiettävästi henkilötietodirektiivin tulkinta tekee tämän lähes mahdottomaksi: tietoa ei saa täysin poistaa, jotta mahdolliset väärinkäytökset voidaan saada kiinni.

Kolme ensimmäistä tasoa luovat perustan, jonka päälle on mahdollista rakentaa liiketoimintaa. Neljäs ja osin viides taso tekevät omasta datasta vaatimuksen, joka jäsentää koko tietoyhteiskunnan teknisen perustan: onko se vapaiden ihmisten yhteisö, vai instituutioita ja niiden alamaisia.

Tämä perusta koodataan tietomalleihin ja tulevien insinööripolvien ajattelun ytimeen. Tästä omassa datassa on kyse.