1.8. Hanko – Byxholmen 10 mpk, josta 10 koneella
Tuuli: 0 m/s
Keskustelussa: syksyn politiikan näkymät, moottorien sähkösyötön kehitys, venesatamat
Hangon lähtö venyi taas. Ensinnäkin nukuin ensimmäistä kertaa pitkään. Yhdeksään. Sitten piti heräillä rauhassa ja syödä aamiaista tsekkien kanssa, laitella sitä sun tätä, saunoa, mennä Antonia vastaan junalle. Sitten törmäsin Maariaan ja Mattiin joiden venettä piti mennä katsomaan. Ja sitten korjata purje. Ja taas korjausta kuvattiin, kun tein sitä laiturilla suoraan terassin edessä.
Lopulta olimme irti laiturista 18:30. Siis kuitenkin aiemmin kuin viime kerralla! Ja siinä vaiheessa tuuli loppui kokonaan. Ja kun Laivaväylän kupeessa totesimme purjeiden ylhäälläpidon hyödyttömäksi, kone taas ei startannutkaan. Ei värähdystäkään, valo ei syttynyt, ei mitään.
Onneksi sattui mukaan moottoreista jotain tajuava gasti. Tutkimme ensin virtalukon, mutta sen ohittaminen ei auttanut asiaa; siinä oli kyllä jännite. Lopulta syypääksi paljastui koneen kylteen pultattu sulake. Se ei ollut palanut, mutta siihen kytketty kiinnike oli vähitellen tärissyt irti. Kuulema autoissa ei koskaan laitettaisi sulakkeita tuolla tavoin kiinni koneeseen.
Alkumatkasta oli ongelmia koneen ja sähköjen kanssa, sitten Hangosta länteen purjeiden kanssa, ja nyt palattiin taas moottoriongelmiin heti Hangosta itään. No, jos loppumatkan purjeet kestävät, en valita vaikka sähköjä saisi räplätä taas.
Tuuli ei ollut ihan täysin nolla, koska koneen kanssa säätöön menneen tunnin aikana ohjaus pysyi, ja olimme liikkuneet noin 30 metriä. Sen jälkeen sitten koneella Byxholmeniin, joka oli lähin satama ja jota Maaria suositteli.
Hyvä saari, sauna ja kaikkea. Ja suosittu. Saunan viereisissä poijupaikoissa on neljä venettä per poiju, me kiinnityimme ankkurilla vähän sivummalle.
Pari viimeisintä päivää olen ollut aika usein kylmissäni ja ehkä vähän väsähtänyt. Saatan olla hiukan kipeä. Tai sitten se johtuu siitä etten ole syönyt tarpeeksi. Ajattelin selvittää asiaa Houselaisen diagnostiikan keinoin, eli syödä paljon ja katsoa auttaako.
Mutta sen verran väsynyt päivä, ettei filosofiaa tänään. Enkä ehtinyt juuri lukemaankaan.
1.8. Dalskär – Hanko 36 mpk, josta 0 koneella
Tuuli: 10 m/s etelälounas
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Tunnetila: hyväksyntä, fyysinen väsymys
Hangossa taas. Ja tällä kertaa satama lunastaa maineensa kesäkauden hiihtokeskuksena. Täällä on jotkut muskelivenekisat, isoin laituri varattu vain niille ja poppi soi terasseilta sekä veneistä. Ja koska tulimme vasta kymmeneltä satamaan, vapaa paikka löytyi suoraan terassin edestä. Onneksi on korvatulpat mukana.
David, allekirjoittanut ja Jaroslav Hangossa, kuva lähtiäisiksi. Kiitos seurasta ja oli oikein hauskaa.
Aamulla ehdin joogaamaan, lukemaan Keltinkankaan loppuun, pyydystämään mereen tippuneen pyyhkeen pohjasta ja kirjoittamaan kunnes akku loppui. Sitten alkoi olla jo liian nälkä, ja herätin tsekit. Aamiaisen jälkeen ohjelmassa oli kiipeäminen mastoon katsomaan, mikä huipussa oli vikana. Puosuntuolia ei ollut, joten kiipesin valjaiden kanssa. Ja en ilennyt nojata niihin noustessa, kun näytti että paino nostimen pylpyrässäkin saattaa rikkoa jotain. Eli kiipeämällä; paljaat jalat pitävät alumiinissa jonkin verran. Mutta huipulla pysyttely kävi raskaaksi, kun jaloilla pystyi seisomaan vain etustaagin päällä, joka painoi jalkapohjaa, käsillä ei jaksa kauaa roikkua, ja valjaassa roikkuessa hengittäminen oli vaikeaa. Ensi kerralla rakennan lantiovaljaat köydestä.
Maston huippupala oli irronnut etureunastaan ja taittunut 90 astetta taaksepäin. En ihan ymmärrä miten. Etureunassa oli loksahtava kiinnitys, takareunassa kiinteä pulttaus, joka oli vähän kärsinyt. Väänsin sen puukon kanssa takaisin kohdalleen ja teippasin jeesusteipillä kiinni. Ainakin tämän päivän se on kestänyt, mutta en uskalla kauheasti kiristää takastaagia, joka vääntää sitä pahiten. Pitää katsoa mastoa laskiessa josko tuohon voisi tehdä jonkin tukevamman virityksen. Ja vindeksi oli hukannut pyrstönsä, eli on nyt melko hyödytön. Tuleepahan opeteltua purjeiden lukemista paremmin.
Fokan snörpin kiristimen taas viritin tekemällä reiän, rautalangalla ja isolla solmulla. Nyt se pysyy, mutta säätömahdollisuutta ei ole. Myöhemmin ehkä korvaan rautalangan pultilla, niin säätökin onnistunee taas.
Rautalankaeleganssia (kuva ennen sen peittämistä teipillä)
Ja sitten sukeltamaan vedenalaiseen veistospuistoon. Turun suomalaisen yhtenäiskoulun lukion merilinjan oppilaat olivat sen rakentaneet, ja täytyy sanoa että hieno oli. Vedenalaisia kuvia ei nyt ole tarjolla (Davidilla oli kyllä kamera siihen, mutta kuulema näkyvyys ei oikein riittänyt kuvaamiseen), eli menkää itse katsomaan. Snorkkeleita ja laseja on lainaksi Dalskärillä postilaatikossa. Heti masto-apinoinnin jälkeen kovassa aallokossa sukeltelu oli aika raskasta. Ja putken kautta hengittäminen hankalaa. Tuli mieleen se kerta kun uin aallokossa Kytössä vähemmän vapaaehtoisesti, ja kierroksen viimeisenä oleva Boltonin Flayed man (sillä oli joku muu nimi, mutta inspiraation lähde selvä) jäi näkemättä. Jos treenaan ensi vuodeksi sukeltamista, saatan mennä uudestaan.
Suossa nukkuvat muinaiset haltiasoturit näkyvät Dalskärillä pinnalla
Tuuli oli aika reipas, joten otimme saaristomeren avomeriosuuden pelkällä fokalla. Mikä riitti sivutuuleen hyvin; lyhyt luovijakso oli vähän hankalampi. Kemiön sisäväylällä sitten nostimme ison yhdellä reivillä. Ja ekassa luovissa seuraava sauma petti. Tällä kertaa ei mihinkään liikaan kiristämiseen vaan ihan vaan tuuleen. Purje taitaa todellakin olla nyt elämänsä ehtoossa. Jotta siitä tulisi kalua, pitäisi kaikki saumat tehdä uudestaan, enkä ole varma onko se sen arvoista.
Olin ajatellut (pieneen vittuiluun vastatakseni), että jos tänään olisi päivä jona en riko mitään. Mutta ei sellaista elämänhallintaa olekaan, jolla pikkuvauvaa vanhempi ihminen voisi kaiken ympäristönsä määrätä. Tämän reissun luonne nyt vaan kerta kaikkiaan on, että asioita hajoilee ja sitten korjaan ja viritän niitä. Kunderaa mukaillen se ei ole kohtalo, vaan ikuinen paluu ja oikeastaan oma valinta. Se on parempi hyväksyä, ja kokea ylpeyttä siitä miten hyvin tästä selviän.
No, kahdella reivillä sitten loppumatka ensin sivuvastaiseen, sitten sivumyötäiseen. Liftareiden ottamisesta seurasi pitkät päivät, koska muakuduin heti heidän toiveeseensa ehtiä launatai-aamuksi Hankoon. Mutta toisaalta saatoin mennä välillä kajuuttaan nukkuman päiväunia, koska kaverit oppivat ihan tarpeeksi laitamyötäisessä purjehtijoiksi. Luoviminen ilman vindeksiä ei sen sijaan oikein sujunut.
Tuulta riitti, joten hyvin eteni niinkin. Välillä rullattiin fokkaakin pari kierrosta sisään. Hankoon saavuttiin iltakymeneltä komeasti virsikirjalla, tosin siis pikkufokalla ja kahdella reivillä.
Nyt on aika myöntää, että reissu on kääntynyt kotimatkan suuntaan. Ja että oikeastaan se tuntuu hyvältä. Nämä viimeiset kaksi päivää ovat olleet aika raskaita jo, kun tuulta on paljon, matkat olleet pitkiä ja veneestä hajoillut vähän liikaa asioita.
Myös ajattelun kannalta tuntuu, että nyt on saavutettu eräänlainen lakipiste. Siksi avasin aamulla Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden, josta on tullut tälle itsetutkiskelulle symboli. Ansaitsematta ja osin sattumalta ehkä, mutta muistan juhannuksen keskusteluja, jolloin Kunderan painon ja keveyden sekava myytti ei millään tahtonut aueta minulle. Nyt ajattelin, josko sen voisin ymmärtää. Ja sy,boliksi muotoutuneena kirja nostaa väistämättä mieleen paljon kaikkea hyvää ja pahaa, mutta alan olla siihen valmis.
Aamulla joogatessa mietin, kuinka meitä ei ihmisenä määritä se, missä jalkamme ovat. Ne ovat vain raajoja, eivät olemisen perusta. Tämän saa lukea haluamanaan metaforana, mutta ajattelin sen ihan konkreettisesti: tanssia ja usein kamppalulajejakin ajatellaan paljon sen kautta, miten jalat asettuvat. On askelkuvioita ja kenkäparipiirroksia ja sitten kaikki muu ikäänkuin kulkee jalkojen päällä. Olen aina vähän vierastanut ajatusta, mutta nyt se kirkastui, kun joogatessa siirsin vaan alla olevan jalan pois tieltä päästäkseni punnerrusasentoon. Asento ei muuttunut juurikaan, jalka vaan siirtyi pois alta. Sama oivallus syntyi pari viikkoa sitten, kun keksin miten käsilläseisontaan voi siirtyä ihan vaan pyörähtämällä ympäri paikallaan. Ei mitään kuvioita raajojen asennoista, vaan kroppa kääntyy paikallaan ja tukiraajat vaihtuvat.
Vaikka joogaankin kai kuuluu jotain ajatuksia juurtumisesta ja juurten kasvattamisesta alleen – minähän en tästä mitään tiedä, tarvitsen vaan aamujumpan pysyäkseni liikkumiskykyisenä täällä – niin minua sen liikekieli puhuttelee niin, että tärkeintä on vartalon liike, ja raajat ovat vain raajoja. Niille on aina paikkansa, ja niistä jonkun on aina välillä kosketettava maata ettei putoa. Mutta jalat ovat silti vain raajoja.
Pohdin pitkin matkaa juurtumisen ajatusta muutenkin. Sitä kuinka en usien ole oikein kotiutunut mihinkään tilanteeseen. Ainakaan kunnolla. Ja nyt kun olen koittanut joihinkin asioihin juurtua, sanotaan nyt vaikka vakaaseen parisuhteeseen, homma menee aivan päin seiniä. Mutta ehkä koko juurtumisen metafora on vaan typerä. Voi olla että elän paremmin muistaen, että en ole puu joka kasvaa siitä missä maata kosketan, vaan eläin joka asettaa jalkansa minne haluaa. Ne ovat vain raajoja, ne eivät määritä minua.
31.7. Turku – Dalskär 27 mpk, josta 8 moottorilla.
Tuuli: Lounas 6-11 m/s
Kirja: Liisa Keltinkangas-Järvinen: Tempperamentti, stressi ja elämänhallinta.
Turussa tapasin Turun polkupyöräilijöitä (jo eilen, mutta en tullut siitä kirjoittaneeksi). Ja tutustuin heidän aikaansannoksiinsa, eli ennen kaikkea tekeillä olevaan pyöräkaistaan Kirjastosillalta torille. Turkuunhan avattiin joen yli uusi pyöräsilta, joka saavuttikin suuren suosion. Reitti siitä eteenpäin vaan puuttui, koska katu oli yksisuuntainen. Viime joulukuussa Turpolaiset organisoivat 200 pyöräilijän mielenosoituksen aiheesta, ja nyt pyöräkaista on rakenteilla. Onnea vaan Turkuun, edistys edistyy.
Tosin Turku ei ehkä olekaan mikään muodin edelläkävijä, kuten olin jotenkin luullut. Kaikilla oli samanlaiset lasit kuin minulla vielä talvella…
Muuan tietohallintojohtaja sattui myös laiturille pyörällään kun hengailin siinä veneellä, ja kutsui mökilleen ensi kerran kun olen maisemissa. Että aika kiva kaupunki tuo Turku.
Liftarini saapuivat kymmeneltä. Kaupassa käynnin jälkeen kun aloimme olla valmiita, iski päälle ukkosmyrsky. Vene piti sateen ulkona aika hyvin. Ja pahimman ukkosen jälkeen lähdimme merelle, vaikka sadekuuroja vielä olikin. Saivatpahan kokemusta oikeasta purjehduksesta.
Tuuli oli aika reipas. Varoitus sanoi 11m/s maksimi, ja sitä se kovimmillaan taisi ollakin. Nostin purjeet isopurje reivattuna ja fokalla. Välillä purin jo reivin, mutta sitten vene kallisti 25 astetta ja se piti palauluttaa. Ja loppuvaiheessa rullata fokkaakin sisään kaksi kierrosta.
Fokan snörppinarun kiinnike muovi on haljennut, ja seurauksena snörppiä ei saa kiinni ja purjeen takaliesma lepattaa luoviessa todella pahasti. Ei lupaa purjeelle pitkää ikää. Pitää siis korjata jollain. Ehkä pultti ja mutteri toimisi? Teippi ei ainakaan riitä.
Jossain vaiheessa Airistoa maston huipussa taittui jotain ja vindeksi on nyt 90 kääntyneenä ja dirkki jumittaa. Pitää kiivetä aamulla katsomaan mikä vikana ja mitä sille voi tehdä.
Ja kikkataljan kiinnitys alapäästä petti. Ei tainnut olla edes juur vedossa, mutta ilmeisesti U-mallisen lukkopalan tappi oli irrallaan ja se oli pikkuhiljaa vääntynyt muodottomaksi (tiedän, koska löysin sen partaasta roikkumasta).
Lopulta tulimme Nauvon eteläpuolisen (lyhyen) matkan moottorilla. Päätin, että kun vähän kaikki hajoaa käsiin, ei ole syytä kerjätä verta nenästään ja lähteä taas kovaan tuuleen ja aallokkoon jatkamaan väsyneenä (8h purjehdusta takana kryssien melko kovassa säässä). Matkustajiakin vielä kyydissä. Aistin jonkinlaista orastavaa vastuuntuntoa. Liekö tällainen omistavaan luokkaan siirtyminen sen tuonut pintaan…
Mistä jatkaen, huomasin taas kuinka luontevasti otan yksin vastuulleni kaiken hoitumisen. Muut saavat osallistua tai olla osallistumatta, mutta minä katson että kaikki onnistuu ja toimii. Se käy lähes automaattisesti ja melkein kaikissa asioissa. Mutta se ei tarkoita, että pitäisin siitä.
Huomaan kaipaavani ikäänkuin vertaista seuraa, jotakuta jonka kanssa pohtia mikä tuolla mastonhuipussa nyt on vikana. Tai miksi elämä nyt on niin vaikeaa. Ihmisten seura yleisesti ei tätä tarvetta mitenkään tyydytä, vaan pitää olla juuri oikeanlaista seuraa. Tsekkien seura ehkä nyt korostaa tätä kokemusta, kun he puhuvat keskenään tsekkiä ja on muutenkin slevä etä heillä on omat juttunsa.
Tunnen toki paljon ihmisiä, joiden kanssa tällainen yhteyden kokemus syntyy joidenkin asioiden äärellä. Ja sitten on hyvä keskittyä niihin asioihin. Ihmiset, joiden kanssa yhteyden tunne kestäisi erilaisiakin tilanteita ovat sen sijaan harvassa. Tai ehkä en vaan anna itseni kokea niin. Yleensä olen seurassakin yksin, ja yleensä olen siihen ihan tyytyväinen.
Tai en tiedä olenko. Tällä reissulla on olut todella upeaa, ja paljon mahtavia kokemuksia. Purjehdusta lilluen kevyessä myötäisessä tai luovien kovassa vastatuulessa ja aallokossa. Tyynet merenselät ja kalliorannoissa räjähtävät aallot. Joogaa aamukuudelta matalalla luodolla keskellä merta, purjehdus pimenevässä illassa. Kavereiden ja tuttujen tapaamista erilaisissa yllättävissäkin paikoissa, varta vasten ja sattumalta. Uusia tuttavuuksia ja aikaa miettiä itseäänkin.
Mutta tekisin tämän kaiken mieluummin yhdessä jonkun kanssa. Tai vaikka perhepurjehtisin. Pitää ehkä seuraavaksi miettiä, miksi en sitten ole siihen koskaan päätynyt. Ja tämähän ei ole piirre, joka tekisi minusta erikoisen. Keltinkangas-Järvisen ajattelua mukaillen, lähes jokainen ihminen purjehtisi mieluummin rakkaiden kanssa kuin yksin. Suurin osa vaan ei purjehtisi yksin lainkaan.
Dalskär on upea paikka. Komeiden rantakallioiden yläpuolella metsä on viety jostain satukirjasta. Sammal peittää mättäitä ja laskevan auringon valo siivilöityy mäntyjen välistä. Maisemat erityisesti etelään ovat ulkosaaristoa upeimmillaan.
Saaren eteläreunalla on vedenalainen patsaspuisto, ja snorkkeleita lainattavissa siihen tutustumista varten. Toinen tsekeistä harrastaa sukellusta, joten aamun ohjelma on nyt selvillä.
Seilissä yksi kaveri kertoi sukeltaneensa ankkureita sataman pohjasta punaviinipalkalla jopa 20 metrin syvyydestä. Ilman kummempia laitteita, ihan vaan lasit, snorkkeli ja räpylät (ja vissiin märkäpuku?). Luulen, että ensi kesään mennessä opettelen vapaasukeltamaan, jotta saan seuraavan juuttuneen ankkurin talteen. Ja huomenna on hyvä päivä aloittaa.
Ja vielä päivitys levätilanteeseen viime päiviltä. Levä tuntuisi vähenevän kaikkialla. Missään Nauvosta pohjoiseen ei ole näkynyt levää, eikä täällä Dalskärilläkään ole sitä lainkaan. Kuulema Jurmossa vielä oli levää, mutta Kökarilla ei.
