Peruskoulussa kuulin olevani nörtti. En kerran, enkä kaksi, vaan aika monta kertaa. Ja sitähän minä olin. Koodasin Commondore 64:llä, hahmottelin 3d-mallinnuksen algoritmeja, suunnittelin parin kaverin kanssa omia roolipelejä ja yhteiskuntajärjestelmiä.
Vaikka koulu oli ehkä suvaitsevammasta päästä mitä löytyy, niin eihän sitä ihan normaalina pidetty. En ollut mitenkään kovin suosittu ja minulla oli vain pari varsinaista kaveria – toisia samankaltaisia.
Lukion kävin koulussa, jossa melkein kaikki olivat tavalla tai toisella nörttejä. Pääsin tottumaan siihen, että se on ihan normaalia. Ja yliopistolla sama jatkui tietojenkäsittelytieteessä. Töihin menin nörttifirmaan, joissa kaikilla oli aina läppärit mukana ja niissä Linux. Ja juodaan kolaa; kyllähän te nyt tiedätte, sellaista mitä nörtit tekevät.
Teinhän minä muutakin kuin nörttäilin. Muun muassa organisoin kansainvälisiä mielenosoituksia Prahassa 2000. Mutta sielläkin olin se, joka hommaa paikallisen nettiliittymän ja istuu puun alla lähettämässä kuvia ja raportteja mielenosoituksista ja mellakoista Suomeen nopeammin kuin STT. Siis porukan nörtti.
Kaiken aikaa vietin aikani seurassa, jossa yllättävät kiinnostuksenkohteet, sosiaaliset omituisuudet ja sekava pukeutuminen olivat ihan ok ja kaikkien hyväksymää. Kaikki olivat nörttejä, tai vähintäänkin tottuneet nörttien seuraan.
Ja sillä aikaa maailma muuttui. Asiat joita olin aina tehnyt, muuttuivatkin normaaliksi. Siitä, mikä kävi joskus haukkumasanasta, tuli lähes kehu.
Joskus oli harvinaista viettää päivänsä tietokoneella. Nykyään ammatit, jotka eivät koostu tietokoneella istumisesta alkavat olla poikkeus. Virkamies istuu koneella, lääkäri naputtaa näppäimistöä ja maanviljelijä naksuttaa padiaan. Ja töiden jälkeen jokainen heistä jatkaa samaa kotonaan.
Telkkarissa nörtit olivat aikoinaan koomisia sivuosahahmoja, mutta nykyään jo pääosassa. [a2] Ja parhaassa tapauksessa jopa realistisesti kuvattuja.
Maaseudulla ei vielä ole koodikerhoja lapsille, mutta Helsingissä niitä on jo useita. Ja kohta lapsille opetettaneen koodausta koulussa (juu niin minun aikanakin – nörteille, jotka osasivat sitä paremmin kuin matikanopettaja).
Viimeksi minua kutsuttiin päin naamaa nörtiksi keskiviikkona. Eikä se todellakaan ollut haukkumasana.
Mitä tästä tarinastani voidaan oppia? Auttavatko tällaiset kuvat ja tarinat jotenkin kiusattuja, vähentävätkö ne kiusaamista? No tuskin. Mutta on niillä myös yksi tärkeä viesti: asiat muuttuvat paremmiksi.
Minä olen pysynyt nörttinä kaikki nämä vuodet, ja minua saa sellaiseksi kutsua. Mutta maailma on muuttunut paremmaksi. Ja muuttuu yhä vielä vaan, kun sen eteen teemme töitä.