90-luvulla Suomi oli tietotekniikan edelläkävijä, jossa oli eniten kännyköitä ja nettiliittymiä ja palveluita digitalisoitiin ensimmäisenä maailmassa. Tätä ihmettä tultiin ihastelemaan eri puolilta maailmaa.
Tänään tilanne on toinen. Tuomioistuinten tietojärjestelmä junnaa ja vaarantaa oikeusturvan. Sähköinen pysäköinninvalvonta hidasti työtä 30%. Toimeentulotuen nettilomake maksaa kaksi miljoonaa. Lääkärien aika hukkuu tiimalasin katseluun.
2010-luvun Suomi on tietoyhteiskuntana parhaimmillaankin keskisarjaa. Tahtoa vielä on, mutta infrastruktuuri on rikki, ja hajoaa yhä lisää. Julkisten tietojärjestelmien kriisiin etsitään ratkaisuja Virosta, jossa ei 90-luvulla juuri edes ollut tietojärjestelmiä.
Miksi näin kävi? Mikä meni vikaan?
Yksi kuulemani selitys on, että vanhenimme. Suomen 90-luvun IT-päättäjät olivat kolmi-nelikymppisiä ja innokkaita viemään maan tulevaisuuteen sekä luomaan itselleen uraa uusilla alueilla. Tänään nuo samat miehet (lähinnä miehet) ovat eläkeiän kynnyksellä ja keskittyvät siihen, ettei loppu-uran aikana tule yllätyksiä.
Jos näin olisi, sehän olisi hyvä uutinen. Päättäjäpolvi vaihtuu aikanaan, ja edistys siis jatkuu. Mutta pahoin pelkään, ettei se ole ainakaan koko totuus.
Vanhenemisen kanssa rinnan meillä on nimittäin syntynyt erityisesti julkiseen hallintoon kulttuuri, jossa IT:tä hankitaan ilman että tarvitsee ymmärtää mitä ollaan tekemässä.
90-luvun alussa valtiolla ja kunnilla oli omat IT-yhtiönsä, jotka vastasivat niiden järjestelmien kehittämisestä. Valtion tietokonekeskus, Kunnallistieto, PTK-tietokeskus ja Medici Data. Toimintatavassa oli ongelmansa, ja kaikki yhtiöt myytiinkin pois. Samalla yksityistettiin julkisten tietojärjestelmien omistajuus sekä lähes kaikki osaaminen niitä koskien.
Ensivuodet uusi tapa toimi. Virastoissa kerrottiin, mikä on ongelmana ja IT-yhtiön miehet kertoivat mitä pitää tehdä ja mitä se maksaa. Hankinnat hoidettiin aina omalle firmalle, koska nehän tämän järjestelmän osaavat. Kustannukset vähän nousivat, mutta siihen oli Nokia-Suomessa varaa.
Mikään ei kuitenkaan toimi ikuisesti. Viimeisen 20 vuoden aikana ohjelmistokehitys on muuttunut. On tullut ketterää kehitystä, pilvipalveluita, avoimen koodin yhteisöjä ja avoimia rajapintoja. Virastoissa ei ole ollut ketään, jonka työ olisi ollut pysyä muutoksesta perillä. Eikä yritysten puolellakaan ollut mitään tarvetta kehittää toimintaa, koska bisneshän luisti hyvin näinkin.
Pikkuhiljaa julkinen järjestelmähankinta on ajautunut yhä kauemmas omaan maailmaansa. Prosessit ja kieli jota käytetään ovat muotoutuneet peittämään sen, tietääkö kukaan osallinen mitä oikeastaan ollaan tekemässä. Ei keskustella mitä järjestelmän pitäisi tehdä, vaan sen hallinnan mallista.
Esimerkiksi yritysarkkitehtuuri syntyi strategisen johtamisen välineeksi, tavaksi ymmärtää yrityksen liiketoiminnan ja tietojärjestelmien suhdetta ja kehittää niitä yhdessä. Väline on parhaimmillaan, kun sitä kehitetään systemaattisesti ja liiketoimintajohto ohjaa toimintaa aktiivisesti.
Nykysuomessa yritysarkkitehtuurista on tullut kokonaisarkkitehtuuria. Käytännössä jokainen virasto tilaa konsultin tekemään pinon kaavioita, koska laissa lukee että sellainen pitää olla. Tuloksena on yleensä joukko itsestäänselvyyksiä ja toiveita, jotka jäävät levyn nurkalle pölyttymään. Toiminnan kehittämiseen dokumenttia harvoin käytetään, jos se siihen edes sopisi.
Vastaavia kyynisiä kuvauksia voisi kirjoittaa myös vaatimusmäärittelyjen, rajapinta-arkkitehtuurien ja käytettävyyssuunnitelmien käytöstä. Kaikkien niiden pitäisi olla tapoja suunnitella ja selvittää organisaatiolle, mitä tässä oikein halutaan tehdä. Siis luoda ymmärrystä. Ja kaikista niistä on tullut dokumentteja jotka tilataan yhdeltä konsultilta ja toimitetaan toiselle. Ymmärrys jää syntymättä.
Se mitä Suomi kaipaa, on ymmärrystä mitä ollaan tekemässä. Että puhutaan konkreettisesti niistä asioista mitä tarvitaan ja miten ne voitaisiin saada toimimaan. Ja kun sanon asiat, tarkoitan myös tietojärjestelmiä. Koska aivan kaikki asiat ovat nykyään numeroita jossain tietojärjestelmässä.
