Suomessa elää uskomus, että 90-luvulla ja 2000-luvulla syntyneet osaavat käyttää tietotekniikkaa ikään kuin luonnostaan: Internetin ja kännyköiden keskellä kasvaneina he ovat ”diginatiiveja”, joille kaikki vanhemmille vaikea tekniikka onkin helppoa.
Uskomus on väärä. Oikeasti nuoret oppivativi sen ja vain sen, minkä kanssa ovat tekemisissä. WhatsAppin käytön älypuhelimessa oppii kun viestejä lähettää, ja Angry Birdsiä oppii pelaamaan pelaamalla. Mutta vaikkapa Excelin käyttö tai tekstin muokkaaminen eivät tulekaan samalla tavalla eteen. Tiedoston käsitekin jää vieraaksi pelkkää tablettia hakkaavalle, ja sellaisen lähettäminen sähköpostin liitteenä kuulostaa aika vaikealta.
Jos tietotekniikka näkyy nuorten elämässä vain viihteen roolissa, he oppivat kyllä viihdetekniikan käytön, mutta eivät niitä taitoja joita töissä ja opiskelussa tarvitaan. Niitä pitää opettaa, ja opettamista varten meillä on koululaitos.
Koululaitos ei vain tähän ole vielä ihan herännyt.
Eurostatin tuoreessa tutkimuksessa suomalaisnuorten tietotekniikkataidot ovat EU:n keskitasoa, vastaavat kuin Kreikassa tai Itävallassa. Muut Pohjoismaat menevät kaukana edellä.
Kouluissamme on kyllä laitteita. Toisessa tutkimuksessa selvisi, että suomalaisilla kasiluokkalaisilla oli käytössään tietotekniikkaa enemmän kuin saman ikäisillä missään muussa Euroopan maassa, mutta he käyttävät sitä vähemmän kuin muut: Euroopassa keskimäärin 53% kasiluokkalaisista käyttää koulun konetta viikottain ja huippumaa Tanskassa 70%. Suomalaisita kasiluokkalaisista 27% käyttää konetta opinnoissa viikottain, ja lähes kolmannes heistä ei ole vuoden aikana käyttänyt tietokonetta koulussa kertaakaan!
Suurin osa koululaisista joutuu elämään maailmassa, jossa tietotekniikka kuuluu vapaa-aikaan. Luokkaan tullessa avataan työkirjat ja suljetaan älypuhelimet. Tietotekniikalla ei ole mitään paikkaa valtakunnallisessa opetusohjelmassa, vaan opetuksen määrä ja jopa saatavuus riippuu kunnasta ja koulusta: toisille opetetaan tekstinkäsittelyä ala-asteella, toisille ensimmäistä kertaa yliopistolla.
Miksi kaunokirjoitusta opetetaan kaikille, mutta konekirjoitusta vain harvoille? Vain toinen niistä on taito, jota tarvitsevat oikeastaan kaikki. Onko ajatuksena, että lapset oppivat sen tärkeämmän kirjoitustaidon ikään kuin luonnostaan? Eivät muuten opi: itsekin olen kirjoittanut työkseni jo 14 vuotta, mutta edelleen kömpelösti ja virheitä tehden, koska en ylä-asteella valinnut vapaaehtoista konekirjoitusta.
Koululaitoksen tehtävä on opettaa lapsille perustaidot, joita nämä tulevat tarvitsemaan, vaikka eivät sitä lapsina vielä itse ymmärrä. Kuten konekirjoitus, tiedonhaku, kuvankäsittely ja taulukkolaskenta.
Virossa opetusohjelmaan kuuluu paitsi konekirjoitus, myös ohjelmointi. Ei siksi että kaikista tulisi koodereita, vaan koska ohjelmoinnin perusteiden ymmärrys on vastaavaa yleissivistystä kuin derivoinnin tai sijamuotojen osaaminen: kaikilla on hyvä olla käsitys niiden olemassaolosta. Ja kun työt automatisoituvat, yhä suurempi osa ikäluokasta tulee ohjelmoinnin ymmärrystä myös työssään tarvitsemaan.
Opetetaan toki Suomessakin ohjelmointia koululaisille, se vain tapahtuu koulujen ulkopuolella. Helsingin yliopisto pitää suosittuja ohjelmointikerhoja, ja useammassakin IT-yrityksessä työntekijät pitävät lapsille koodikerhoa. Linda Liukkaan lasten koodauskirja keräsi hetkessä 300 000 euroa rahoitusta, mikä vastaa 20% Suomen tämän vuoden kirjaviennistä.
Emme me kuitenkaan keskiaikaa elä. Suomen koulut ovat edelleen maailman parhaita, vaikka PISAssa tiputtiinkin 7. sijalle. Ja Suomi on edelleen yksi maailman johtavista tietotekniikan kehittäjistä, vaikka Nokia onkin myyty. Palataksemme kärkeen meidän pitää yhdistää maailman paras koululaitos ja maailman paras tietotekniikkaosaaminen. Nyt on siihen oikea aika, kun uutta opetussuunnitelmaa laaditaan vuodelle 2016.
Opetusministeri Kiurun sanoin, ”suomalainen opettaja pystyy kyllä mihin vain, jos vaan annamme välineet ja haasteen. Myös siirtymään digiaikaan.”
Olisiko aika antaa se haaste?
Julkaistu myös Tietoviikossa 12/2014
Teksti tullaan julkaisemaan myös kirjassani ”Kuinka tietoyhteiskunta korjataan”, jota voi ennakkorahoittaa tämän viikon loppuun saakka.
Tietojärjestelmähankinnat menevät Suomessa yleensä pieleen. Etenkin julkisella sektorilla. Koska olen vuosien varrella useaankertaankertonut miten tietojärjestelmiä ei pidä ostaa ja millaisia virheitä hankinnassa on tehty, koen velvollisuudekseni myös kertoa, miten niitä sitten pitää hankkia.
Tietojärjestelmiä voi julkisella sektorilla ostaa onnistuneesti kolmella tavalla:
Ostamalla palveluna (pilvestä)
Ostamalla valmiin standardituotteen
Teettämällä järjestelmän avoimena
Jos julkiset järjestelmät hankittaisiin näillä tavoin, ongelmia olisi paljon vähemmän.
Perinteisesti tietojärjestelmiä on ostettu niin, että tilaava organisaatio määrittelee (konsultin avulla) mitä tarvitsee, lähettää tästä tarjouspyynnön tarjoajille ja valitsee parhaalta kuulostavan järjestelmän halvimmalla hinnalla. Sen jälkeen seuraa pitkä ja hyvin kallis projekti, jonka myöhästyneen toimituksen jälkeen asiakkaalla on huono järjestelmä, jonka korjailusta ja jatkokehittelystä maksetaan seuraavat kymmenen vuotta, kunnes se päätetään heittää romukoppaan ja palataan toistamaan sama virhe. Useimmat julkiset tietojärjestelmähankinnat on tehty näin.
Se ei ole toimiva tapa. Mutta sen mukaisesti toimitaan, ellei nimenomaisesti pidetä huolta että toimitaan toisin.
Se siitä, takaisin niihin toimiviin tapoihin.
1. Osta palveluna
Ensinnäkin, et oikeasti halua ohjelmistoa. Haluat palvelun, jonka ohjelmisto sinulle tuottaa. Se ohjelmisto on vain tapa tehdä se.
Haluatko extranetin? Ota vaikka Basecamp. Tarvitsetko CRM:ää? Miten olisi SugarCRM? Dokumentinhallintaa? Riittäisikö Google Drive?
Pilvipalvelut eli valmiit online-ratkaisut eivät yleensä ole täsmälleen sitä, mitä sinulla oli mielessä. Mutta vaiva ja kustannus on ehkä tuhannesosa täsmälleen oikeanlaisen järjestelmän hankkimisesta. Kannattaa selvittää, onko sopivia online-tuotteita tarjolla, ja vakavasti miettiä, voitaisiinko toiminta sovittaa toimimaan niillä. Digitalisaation [6] suuret hyödyt tulevat töissä, joissa se yli satakertaistaa tehokkuuden, ja niitä kannattaa hiukan etsiäkin.
Pilvipalvelut sopivat käytettäviksi etenkin tukitoimissa, joissa 1) muillakin lienee suunnilleen samanlaisia tarpeita, ja 2) täsmälleen oikeanlainen toimintatapa ei ole keskeiwtä, vaan voidaan sopeutua siihen mitä palvelu tarjoaa. Koska muuttaahan palvelua ei voi.
Siis esimerkiksi tavanomaisen taloushallinnan tai varastoseurannan ohjelman voi yleensä hankkia palveluna, koska aika lailla samanlaisia tarpeita on muillakin. Laissa tarkkaan määrätyn palvelun toteutusta sen sijaan yleensä ei voi.
Pilvipalveluunkin voi jäädä jonkinlaiseen toimittajaloukkuun. Jos rakennat prosessisi toimimaan nimenomaan vaikkapa Google Driven kanssa, siirtymä siitä toiseen tarjoajaan on ylimääräinen vaiva. Tai palvelu saatetaan lopettaa lyhyelläkin varoitusajalla. Mutta koska kyse oli toiminnoista, joissa asiakkaalla on joustovaraa prosesseissa, tämä ei ole yleensä kovin suuri ongelma.
2. Osta standardituote
Jos jotain ratkaisua ei saa palveluna netistä, sen saattaa silti saada valmiina tuotteena. Tai jos lainsäädäntö ei mahdollista nettipalvelun käyttöä, niin tietojärjestelmän voisi ehkä kuitenkin hankkia valmiina omiin tiloihin.
Tämä on noin kymmenen kertaa työläämpää kuin nettipalvelu, ja ehkä kymmenen tai sata kertaa kalliimpaa. Mutta muutoin kyse on samasta asiasta, ja se siis joskus kannattaa.
Valmis tuote on sellainen, joka on olemassa ja käyttöön otettavissa sinä päivänä kun ostat sen. ”Tuote”, josta näet powerpointin ja toimitus luvataan ensi vuonna, ei ole valmis tuote, vaan myyntipuhe, jonka jäljiltä olet toimittajaloukussa. Se on se perinteinen tapa, jota piti välttää. Jos tuote ei sovi sellaisenaan käyttöön, et ole ostamassa tuotetta. Tai ainakaan pelkästään tuotetta, katso seuraava kohta.
MS Sharepoint on valmis tuote ja Photoshop on valmis tuote. Yksikään Suomessa myyty potilastietojärjestelmä ei ole valmis tuote.
3. Teetä avointa
Jos markkinoilta ei kerta kaikkiaan löydy sellaista järjestelmää jota tarvitset, on se sitten jonkun pakko koodata. Tähän liittyy aina suurin toimittajaloukun riski.
Kun järjestelmä kehitetään yhtä asiakasta varten, asiakkaan siis täytyy maksaa sen kehityskulut. Ja kaikkea koodia täytyy jatkokehittää, mikään järjestelmä ei koskaan ole lopullisesti valmis. Sen jatkokehityksenkin maksaa sama asiakas (sinä), ja siinä vaiheessa jos olet loukussa, sinulla on vain yksi tarjoaja, ja maksat mitä pyydetään.
Toimittajaloukku vältetään sillä, että kaikki koodi on avointa. Tämä on perusperiaate, josta on hyvin harvoin syytä poiketa. Ja yleensä poikettaessa tehdään virhe. Kun koodi on avointa, toimittajaa voidaan vaihtaa tarvittaessa, eikä toimittajaloukkua synny, tai ainakin siitä pääsee pois helpommin.
Koodin avoimuus on lähes välttämätön, mutta ei riittävä ehto kehityshankkeen onnistumiselle. Tässä muutama muu periaate, joita yleensä on syytä noudattaa
Ketterä kehitys, esim Scrum-mallilla.
Kaikki koodi heti avoimena julkiseen repositoryyn (esim: Github, Bitbucket). Siis joka päivä sitä tahtia kun se syntyy
Hyvin dokumentoidut julkiset rajapinnat (usein REST)
Standardien käyttö
Modernit kehitystyökalut
Valmiiden komponenttien käyttö
Prototyypit ja käyttöliittymä edellä työskentely
Vaiheittainen julkaisu ja pilotointi koko ajan käyttäjien kanssa
Modulaarinen arkkitehtuuri ja hankinta osakokonaisuuksina
Kilpailutuksessa arvioidaan osaamista ja toteutustapaa, ei tuotetta
Nämä eri käytännöt tukevat toisiaan, ja ovat tavallaan yhtenäinen paketti modernin ohjelmistokehityksen menetelmiä. Lisää ohjeita käytännön hankintaan muun muassa tässä ja tässä.
Jos järjestelmää pitääkin koodata, se ei missään tapauksessa tarkoita, että kaikkea pitäisi koodata tyhjästä. Päin vastoin, suurin osa siitä mitä tarvitaan, voi löytyä valmiina, ja koodataan vain se mitä ei löydy.
Projektin pohjana toimiva alusta voi olla avointa koodia tai suljettu tuote. Yleensä sen kannattaa olla avointa koodia, koska suljetun tuotteen kanssa on helpompi mokata ja päätyä taas toimittajaloukkuun.
Jos halutaan ostaa valmis järjestelmä ja kehittää sen päälle, siihen on syytä suhtautua kahtena eri hankintana: 1) hankitaan perusjärjestelmä, 2) kilpailutetaan erikseen sen päälle uuden laajennoksen kehitys. Perusjärjestelmän pitää siis tarjota riittävät avoimet rajapinnat, että muutkin kuin sen perusjärjestelmän tekijä tai kumppanit voivat aidosti kilpailla kehitysprojektista. Itse asiassa perusjärjestelmän tekijätaho olisi syytä sulkea ulos toisen projektin tarjoajien joukosta. Samaan tapaan ylläpito ja käyttötuki pitää pystyä kilpailuttamaan erikseen.
Jos järjestelmä ei tähän taivu, sen varaan ei voi jatkokehittää mitään jäämättä toimittajaloukkuun. Täytyy valita jokin muu perusjärjestelmä. Avoimen perusjärjestelmän kanssa tällaisia riskejä ei ole, siksi niitä yleensä kannattaa suosia.
Näillä samoilla periaatteilla järjestelmän voi kasata myös omana työnä, jos palkkalistoilla on siihen pystyviä ihmisiä. Työn määrä ei välttämättä ole kovinkaan suuri, mikäli lähes kaikki tarvittava löytyy valmiina avoimen lähdekoodin ratkaisuina. Jos tarve kehittää tietojärjestelmiä omaan käyttöön on jatkuva, ei välttämättä ole huono idea rakentaa jonkinlainen kyvykkyys siihen omaan organisaatioon.
Suuri osa avoimen koodin kehityksen hyödyistä saavutetaan periaatteessa silläkin, että asiakkaalla on omistusoikeus koodiin. Käytännössä se ei kuitenkaan riitä. Avoimeen koodiin kilpailevat yritykset voivat aidosti tehdä tarjouksia jatkokehityksestä, kun taas koodiin, jonka ne periaatteessa saavat, mutta jota ne eivät näe, on vaikea tarjota. Lisäksi toteuttajayritys pystyy sumuttamaan piilossa olevan koodin kanssa paljon paremmin, miten asiat tehdään. Ja olen nähnyt enemmän kuin yhden hankkeen, jossa asiakas ei lopulta ole ihan varma, mitä oikeuksia koodiin itse asiassa onkaan. Selkeän avoimuuden kanssa näitä ongelmia ei tule
Pakko valita
Hankintatapa on strateginen valinta, joka on pakko tehdä heti hankinnan alussa, ennen kun tarjouspyyntöjä lähdetään edes luonnostelemaan. Epävarmempi ostaja saattaa ajatella, että eikö kannattaisi antaa tarjoajien ratkaista? Että tehdään väljä tarjouspyyntö ja katsotaan millainen ratkaisu voittaa. Valitettavasti se on kuitenkin mahdotonta.
Tämä liittyy ennen kaikkea hankintalakiin, joka vaatii määrittelemään tarkasti hankinnan kohteen ja valintakriteerit. Jokainen hankintatapa vaatii oman, erilaisen tarjouspyyntönsä. Kilpailuun, jonka voi voittaa pilvipalvelulla, ei ole järkeä tarjota koodausprojektia, ja koodausprojektia pyydettäessä pilvipalvelu ei täytä ehtoja.
Jos tarjouksen kriteerit määritellään niin väljiksi, että mikä vaan tapa käy, silloin käy myös tapa, jossa ostaja sidotaan toimittajaloukkuun ja se jää tarjoajan vangiksi. Ja silloin tämä tapa tulee myös valituksi. Toimittaja hyötyy aina asiakkaan sitomisesta toimittajaloukkuun, siitä kannattaa jopa maksaa alihintaisen tarjouksen muodossa. Siksi toimittaja, jonka aie on lypsää asiakasta myöhemmin, voi aina tehdä halvimman tarjouksen. Tarjouspyynnön täytyy nimenomaisesti estää toimittajaloukku.
Julkisessa tietojärjestelmähankinnassa yksi tärkeimpiä tehtäviä on välttää joutuminen toimittajaloukkuun, ainakaan yhtään pahemmin kuin on pakko. Nämä kolme strategiaa ovat suhteellisen tunnettuja keinoja minimoida toimittajaloukku. Ne eivät ole omaa keksintöäni, vaan valtaamassa alaa Suomenkin julkisella sektorilla.
Avoimen ja suljetun lähdekoodin eroja IT-projektissa
Jälkikirjoitus luotetuista kumppaneista
Yksityisillä yrityksillä on käytössään vielä neljäskin hyvä vaihtoehto: kumppanuus luotetun toimittajan kanssa, jonka tuotetta käytetään.
Jos yrityksen oma toimiala ei ole koodaaminen, sen ei yleensä kannata lähteä teettämään koodia itselleen, vaan antaa pätevämpien hoitaa kehitys. Ja vaikka itsekin koodattaisiiin, erikoispalikat tekee tehokkaammin joku joka on niihin erikoistunut.
Kumppanuus toimii niin, että etsitään johonkin tiettyyn asiaan keskittyneistä firmoista se, jonka tyypit tuntuvat luotettavimmilta ja joiden kanssa tulee hyvin juttuun (ja joilla on näyttöä että osaavat työnsä). Jatkossa sitten ostetaan heidän tuotteensa ja pysytään siinä. Ja usein annetaan myyjän kertoa, että mitä oikeastaan kannattaisi ostaa, koska hehän alan parhaiten tuntevat. Ja jos ei yhteistyö suju tai jos alkaa tuntua että myyjä vedättää, lempataan myyjä niskaperseotteella pihalle ja haetaan seuraavaksi paras kilpailija tilalle. Luottamusta joko on tai ei ole.
Julkisella sektorilla tätä ei pidä tehdä. Se menee yleensä pieleen. Jos sidot itsesi yhteen tuotteeseen, sidot itsesi loukkuun.
Hankintalaki kieltää suosimasta yhtä toimittajaa. Julkinen toimija ei siis voi laillisesti luvata luottotoimittajalle, että he saavat jatkossakin projektit. Eikä valita luottotoimittajaansa, jos joku muu onkin tarjouskilpailun kriteereillä parempi.
Tätä voi tietenkin kiertää, ja hyvin yleisesti kierretäänkin. Ehkä kolmannes julkisista softahankinnoista on viritetty tietyn toimittajan voitettaviksi rakentamalla ehtoja, jotka ovat yhdelle toimittajalle mahdollisia ja muille vaikeita tai jopa mahdottomia. Se on tietenkin laitonta, mutta yleistä.
Jos kumppania onnistuukin suosimaan, se ei kuitenkaan riitä. Kun kumppani muuttuu hyvästä rengistä huonoksi vedättäjäksi, siitä pitäisi vielä päästä eroon. Luotettavan kumppanin pitää luotettavana se, että kumppani tietää tulevan bisneksen olevan kiinni luottamuksesta. Jos luottokumppani alkaa vedättää, se on entinen luottokumppani, ja menettää tämän asiakkaan lisäksi muitakin, joille sana leviää.
Hankintalaki kieltää tämänkin. Tarjoajia pitää kohdella tasapuolisesti, eikä huono maine tai yleinen epäluotettavuus ole pätevä peruste syrjinnälle (ja aiemman kokemuksenkin pohjalta se on vaikeaa). Tässä kohti lain kiertäminen on vaikeampaa. Talossa pitkään toiminut ja asiat tunteva kumppani, jonka tuote on tähän asti ollut paras, osaa kyllä tarvittavat asiat, ja tuntee tarpeeksi sisältöä viedäkseen markkinaoikeuteen selvästi itseään syrjivät tarjouskilpailut.
Julkisessa hankinnassa voi siis vähän laittomasti valita itselleen hovitoimittajan, jolta ostaa jatkossakin. Mutta mitään tapaa saada hovitoimittaja toimittamaan laatua jatkossakin ei ole. Tarjoavat yritykset tietenkin yrittävät rakentaa tällaisen ”luottamussuhteen”, mutta siihen suhteeseen ei valitettavasti voi luottaa.
Se, ettei tätä sääntöä ymmärretä, on suurimpia syitä siihen miksi julkiset tietojärjestelmät ovat niin huonoja.
Helsingin kaupungin tietotekniikkaohjelman luonnos on kommentoitavana Otakantaa.fi:ssä tänään viimeistä päivää. Tämä näkökulma ei näy siinä vielä riittävästi.
27.1.2015 klo 11.00-16.00, Tekniskan salit, Eerikinkatu 2, Helsinki
Helsingin seudulla asuu 1,4 miljoonaa ihmistä. Kerrostalossa, omakotitalossa, rivitalossa, paritalossa, asuntolassa, sillan alla… Meistä jokainen asuu jossain, ja asumisen tavat sekä asuntojen hallinnan muodot ovat yhä moninaisempia. Seudulla valmistuu 10 000 asuntoa vuosittain, mutta minne ja millaisia?
Helsingin Vihreiden eduskuntavaaliehdokas Otso Kivekäs ja Uudenmaan Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Laura Kiijärvi järjestävät Asuminen 2015 – seminaarin, jonka aiheena on asumisen tulevaisuus ja nykyhaasteet. Osta lippusi nyt.
Ohjelma:
11.00 Ilmoittautuminen ja lounas
12.15 Seminaarin avaus. Laura Kiijärvi ja Otso Kivekäs
13.15 Miten laatutaso- ja palveluodotukset ovat muuttuneet asumisessa? Matti Tarhio, HOAS:n toimitusjohtaja
13.45 Parempaa rakentamista – rakennusmääräykset ja asumisen hinta. Jouni J. Särkijärvi, arkkitehti, entinen kansanedustaja ja ympäristöministeriön ylijohtaja
14.15 Kahvitauko
14.45 Metropolialueen kaupunkisuunnittelun haasteita. Osmo Soininvaara, kansanedustaja, Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja.
15.30 Yksiö puutarhassa – täydennysrakentamista omakotialueille. Olli Enne, arkkitehti
16.00 Seminaari päättyy
Liput:
Yritykset 250e, sisältäen lounaan, kahvin ja ohjelman Yksityishenkilöt 85e, sisältäen lounaan, kahvin ja ohjelman Opiskelijat 55e, sisältäen lounaan, kahvin ja ohjelman
Lippuja voi ostaa täältä tai tilaamalla liput osoitteesta otso.kivekas (at)iki.fi tai laura (at) kiijarvi.fi
”Kuinka tietoyhteiskunta korjataan” on kirja siitä, mikä on tietoyhteiskunnassamme vialla, ja mitä sille pitäisi tehdä.
Kirjaprojektini on nyt rahoitettavissa Mesenaatti.me:ssä.Palvelusta voi ostaa etukäteen kirjan ja paljon muutakin. Rahat käytetään kirjan painamiseen, tai jos jää yli, vaalikampanjointiin.
Ensimmäisen 2 vuorokauden aikana se on kerännyt jo 1500 euroa, mikä tekee siitä menestyneimmän vaaliprojektin palvelun historiassa.Kiitos kaikille tähän mennessä osallistuneille 46 ihmiselle! Mukaan kuitenkin mahtuu vielä hyvin. Painokulut maksavat selvästi enemmän, vaalikampanjasta puhumattakaan.
90-luvulla Suomi oli tietotekniikan edelläkävijä, jossa oli eniten kännyköitä ja nettiliittymiä ja palveluita digitalisoitiin ensimmäisenä maailmassa. Tätä ihmettä tultiin ihastelemaan eri puolilta maailmaa.
2010-luvun Suomi on tietoyhteiskuntana parhaimmillaankin keskisarjaa. Tahtoa vielä on, mutta infrastruktuuri on rikki, ja hajoaa yhä lisää.
Blogissani olen etsinyt syitä taantumaan ja korjausratkaisuja jo vuosien ajan. Mutta koska maailmaa ei muuteta vain Internettiin kirjoittamalla, olen asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa, ja julkaisen blogini pohjalta pamfletin “Kuinka tietoyhteiskunta korjataan”.
150 sivuun aion mahduttaa tietojärjestelmähankkeet, niiden ongelmat ja ratkaisut, tietotekniikan opetuksen, tekijänoikeuden tulevaisuus ja nettiajan maailmanpolitiikan muutokset.
Nämä ovat teemoja, joilla on yhä suurempi vaikutus Suomen politiikkaan, mutta joita ymmärretään eduskunnassa vielä valitettavan vähän. Haluan parantaa tilannetta paitsi pyrkimällä itse eduskuntaan, myös lisäämällä tietoisuutta tietoyhteiskunnan kysymyksistä poliitikkojen ja äänestäjien parissa. Loppujen lopuksi saamme sellaisen eduskunnan kuin ansaitsemme.
Tähän projektiin toivon tukeasi. Tilaa Mesenaatin kautta kirja ennakkoon paperilla tai sähköisenä, ja tilaa samalla lippu julkaisubileisiin, kirjan esittely tai vaikka luento sen aihepiiristä. Tarjolla on myös Jyrki Kasvin tulossa oleva kirja “Sensuurin vieno viettelys” samaan pakettiin. Kirja ilmestyy osana vaalikampanjaani ja kaikki kirjan rahoitus on samalla siis myös vaalikampanjani rahoitusta.
Helsingissä 4.1.2014
Otso Kivekäs
Kirja sisältää osiot:
– Tietojärjestelmät ja niiden hankinta
– Avoin data, avoin koodi ja avoin hallinto
– Koulut ja tietotekniikka
– Internetin maailmanpolitikka
– Immateriaaliset omistusoikeudet
