Piraattinuorten puheenjohtaja Ahto Apajalahti haukkuu blogissaan tekijänoikeuslain viimeisintä muutosta ja yrittää sälyttää sen Vihreiden syyksi. Kyse on lähinnä mustamaalaamisesta vaalien alla, ns. FUD-taktiikasta (fear, uncertainty and doubts). Mutta juuri siksi kirjoitukseen onkin syytä vastata.
Olen koettanut perehtyä kyseiseen lakimuutokseen ja sen syntyhistoriaan. Tässä on selvinnyt seuraavat asiat
- Lakimuutos on huono
- Se ei ole ollenkaan niin merkittävä kuin Apajalahti antaa ymmärtää
- Se meni kaikilta netin vapaudesta kiinnostuneilta vähän ohi silmien
- Juuri siksi eduskuntaan tarvitaan ihmisiä, joita netin vapaus kiinnostaa
1) lakimuutos on tältä osin huono
Tekijänoikeuslain muutoksessa eduskunnassa eniten huomiota kiinnitettiin alkuperäisten tekijöiden ja teosten välittäjien välisiin kohtuuttomiin sopimusehtoihin. Tältä osin lakimuutos on hyvä, ja myös Vihreät on tukenut tätä muutosta. Effikin lausunnossaan kiitti sitä.
Huonoja sen sijaan ovat estomääräystä koskeva muutos (tekijänoikeslaki 60c-60f) ja nettitallennuspalveluita koskeva muutos (tekijänoikeuslaki 25-26) . Keskityn tässä ensinmainittuun.
Tekijänoikeuslain 60-pykälien muutoksen merkittävin kohta on uusi estomääräys (60e), jolla voidaan kieltää operaattoreita välittämästä liikennettä osoitteeseen, josta levitetään tekijänoikeuksia rikkovaa materiaalia, vaikka osoitteen haltija ja siis vastuullinen taho on tuntematon. Tähän Apajalahtikin osoittaa kritiikkinsä kärjen.
Muutos on ongelmallinen sananvapauden kannalta, koska se mahdollistaa jostain tietystä osoitteesta tulevan liikenteen sulkemisen kategorisesti ja ilman osoitettua rikosta. Hallituksen esityksessä pohditaan sananvapauden ja oikeuksienloukkauksen suhdetta asiassa:
”Perustelujen mukaan pääsyn estoa tai vaikeuttamista koskevat ankarat edellytykset. Kyseessä tulee olla verkkosivu, joka sisältää laajassa mitassa aineistoa, joka ilmiselvästi loukkaa tekijänoikeuksia. Tuomioistuimen on lisäksi tehtävä laaja arviointi eri intressien välillä. Määräys voidaan antaa vain, jos sitä tukevat näkökohdat painavat enemmän kuin sitä vastaan puhuvat näkökohdat. Tuomioistuimen tulee erityisesti kiinnittää huomiota sananvapauteen ja informaation suojaan.”
Itse olisin halunnut perustuslakivaliokunnan käsittelevän lakimuutoksen, joka tällä tavoin lippaa selvästi sananvapauden rajoja. Eduskunta kuitenkin katsoi toisin, ja vain sivistysvaliokunta sekä lakivaliokunta käsittelivät asian. Tästä lisää kohdassa 4.
2) muutos ei ole niin suuri
Käytännössä estomääräys ei ole kovin suuri muutos nykytilaan. Jo 2011 käräjäoikeus määräsi Elisan estämään pääsyn Piratebayn palvelimille nykyään voimassa olevan lain 60c pykälän perusteella. Hovioikeus piti päätöksen voimassa ja korkein oikeus ei antanut valituslupaa Elisalle. Tuomioistuimet ovat siis voineet määrätä sulkemaan liikenteen tuntemattoman tahon hallitsemalle sivulle tähänkin asti. Uudessa laissa esto on vain vuodeksi kerrallaan, kun tähän asti se on määrätty käytännössä ikuiseksi. Samalla blokattavaksi haettavat IP-osoitteet on yksilöitävä jo hakemuksessa, eikä vasta käsittelyssä.
Toisin kun Apajalahti väittää, estomääräystä ei voisi antaa vain tekijänoikeusjärjestön näkemyksen perusteella, vaan se vaatii tuomioistuimen perusteellista harkintaa ja painavat syyt. Hallituksen esityksen perusteluissa sanotaan:
”On myös tärkeää huomata, että tuomioistuin antaisi määräyksen muulle kuin vaatimuksen vastapuolelle, eli välittäjälle tilanteessa, jossa ei vielä varmuudella tiedetä, että loukkaus on tapahtunut. Tämän vuoksi näyttökynnys määräyksen saamiseksi olisi tavanomaista korkeammalla. Kun kanne väitettyä loukkaajaa vastaan on nostettu, ratkaistaan asia lopullisesti varsinaisessa oikeudenkäynnissä. Tuntematonta loukkaajaa vastaan annettavan määräyksen osalta kynnys olisi vieläkin korkeammalla.”
Menettely ei myöskään ole olennaisesti kevyempi kuin tähänastinen menettely, vaan aivan vastaava oikeuskäsittely. Ja hallituksen esityksen mukaan siis vaatii vielä painavammat perusteet. Jos väitetty oikeuksien loukkaaja on tunnistettavissa ja haastettavissa oikeuteen, uusi laki myös edellyttää näin toimimaan. Estomääräys voidaan antaa vain, jos loukkaaja ei ole tunnistettavissa.
Toistan vielä, että tämä laki on mielestäni sananvapauden kannalta ongelmallinen. Ongelmallinen se oli kuitenkin jo ennen tätä lakimuutosta, eikä muutos ole kovin suuri. Apajalahden esittämä kuva laista ja sen muutoksesta ei vastaa todellisuutta.
3) Asia meni vähän kaikilta ohi, niin myös minulta
Vihreissä internetin säätelykysymyksiä on tällä kaudella pitänyt esillä erityisesti Oras Tynkkynen. Asian käsittelyn aikana häneen oli asiasta ottanut yhteyttä yhteensä 0 kansalaista.
Minäkin olisin voinut sanoa tästä Orakselle, tai Ville Niinistölle joka istui sivistysvaliokunnassa. Mutta en sanonut, koska en huomannut koko asiaa. Effi toimitti lakivaliokunnalle hyvän lausunnon ja vpj Tapani tarvainen puhui myös sivistysvaliokunnalle. Lausunnon työstön Effin aktivistilistalla osallistui kaksi ihmistä. Asia meni varmaan ohi silmien aika monelta muultakin.
Tähän lienee kaksi syytä: 1) asiaa käsiteltiin juuri Ville Oksasen äkillisen menehtymisen jälkeen, mikä ymmärrettävästi vähensi Effin mahdollisuuksia käsitellä asiaa ja 2) muutos ei ollut tärkeimpiä esillä olevia asioita. Huomattavasti suurempaa huomiota saivat muun muassa esitykset verkkovalvonnasta ja rahankeräyslain uudistus. Ne ovat minustakin selvästi merkittävämpiä periaatteellisia kysymyksiä kuin tämä muutos.
Eduskunnassa muutos hyväksyttiin yksimielisesti. Suurin osa kansanedustajista varmasti kannatti kohtuullisuuspykälien muutosta, ja nämä kaksi lähinnä lakia selkiyttävinä nähtyä muutosta menivät siinä sivussa. Tämä yksimielisyys asettaa myös hieman erikoiseen valoon Apajalahden vihjailut kuinka juuri Vihreät olisivat päätöksestä vastuussa
4) Eduskuntaan tarvitaan ihmisiä, joita netin vapaus kiinnostaa
Kaikki kansanedustajat eivät voi olla kaikkien asioiden asiantuntijoita. Käytännössä puolueiden kannat muotoutuvat sitä kautta, että kussakin puolueessa juuri tietystä asiasta kiinnostuneet ovat sen suhteen aktiivisia. Siksi jokaiseen puolueeseen pitäisi saada ihmisiä, jotka ymmärtävät netin toimintaa ja ovat kiinnostuneita siitä miten nettiä säädellään (esim. net neutrality, estolistat, verkkourkinta jne).
Tällä hetkelle eduskunnassa tämä osaaminen on todella ohutta.
2011 eduskuntavaaleissa ilkeästi sanottiin Piraattien suurimmaksi saavutukseksi tiputtaa Jyrki Kasvi. En aivan jaa tätä käsitystä, mutta Vihreitä mustamaalattiin silloin paljon, ja merkittävältä osin aiheetta. Apajalahden blogikirjoitus näyttäisi olevan samaa jatkumoa, jossa puolitotuuksia ja vihjeitä viljelemällä yritetään saada Vihreät näyttämään internettiä vihaavilta idiooteilta.
Vaalien alla toki poliittinen viestintä kiihtyy, mutta on silti valitettavaa, jos Piraatit keskittyvät estämään teknisesti sivistyneempien ehdokkaiden läpimenoa muissa puolueissa. Toivottavasti näin ei ole yleisemmin käymässä.
Jyrki Kasvi on jälleen ehdolla Uudellamaalla. Minä olen ehdolla Helsingissä. Muita hyviä ehdokkaita löytyy muun muassa Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehdestä.
Tietoon perustuvaa politiikkaa
Tieteen ja teknologian vihreät julkaisi vaalilehden – viitenumeron. Suosittelen tutustumaan. Tässä maistiaisiksi pääkirjoitus jonka lehteen kirjoitin, koko lehti löytyy Issuusta.
Politiikan pitäisi perustua tutkittuun tietoon. Tutkimus ei sanele poliittisia päätöksiä, mutta se kertoo, millaisia vaikutuksia erilaisilla ratkaisuilla luultavasti on. Tämä tieto pitää huomioida päätöksenteossa.
Käsissäsi on Viitenumero, Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti. Esittelemme 33 ehdokasta, joilla on kykyä ja halua muuttaa Suomea paremmaksi. Kirjoittajina on ehdokkaiden lisäksi eri alojen asiantuntijoita, jotka haluavat antaa panoksensa parempien argumenttien tuomiseksi poliittiseen keskusteluun.
Poliittinen päätöksenteko koskee aina tulevaisuutta. Sitä, miten maailman halutaan jatkossa toimivan. Politiikassa tarvitaan laajaa ymmärrystä nykyisyydestä ja historiasta, mutta myös kykyä kuvitella, mitä on edessäpäin. Siksi Viitenumerossa kirjoitetaan älykkäästä sähköverkosta, robottiautoista, energiantuotannosta ja tietoyhteiskunnasta – unohtamatta myöskään ydinvoimateknologian uusimpia näkymiä ja geenimuuntelun turvallisuuskysymyksiä.
Tiede ei ole vain laboratorioita ja isoja koneita. Erityisesti sosiaalipolitiikka tarvitsee tuekseen tutkimusta yhteiskunnasta ja sen toimintamekanismeista. Siksi Viitenumerossa käsitellään myös köyhyyden vaikutuksia, työttömyyttä ja ihmisen ikääntymistä.
Jotta politiikkaa voidaan tehdä tutkittuun tietoon perustuen, tieteeltä tarvitaan avoimuutta. Datat ja analyysit pitää julkaista. Politiikassa tulkitaan todellisuutta aina eri tavoin, ja tulkintojen erot ovat politiikan ydintä. Siksi tieteellisen tiedon pitää olla avointa tulkittavaksi jokaisen puolueen näkökulmasta.
Emme tarvitse yhtäkään kansanedustajaa, jolla on varmaa tietoa siitä, miten asiat pitää hoitaa, ja joka pitää loppuun saakka kiinni jokaisesta mielipiteestään. Tarvitsemme poliitikkoja, jotka osaavat ottaa uuden tiedon huomioon maailman muuttuessa. Ihmisiä, jotka osaavat toimia samojen perusarvojen pohjalta myös tilanteissa, joita emme vielä osaa kuvitellakaan.
Helpottaaksemme valintaa tarjoamme teille 33 sellaista ehdokasta. Suosittelen tutustumaan.
Otso Kivekäs
Tieteen ja teknologian vihreiden puheenjohtaja
Kansanedustajaehdokas, Helsinki
Digiradio 3: Ohjelmistojen hankinta, kuka omistaa julkiset järjestelmät
Julkinen sektori ostaa suomessa ohjelmistoja ja niiden kehitystä vajaalla miljardilla. Kysymys siitä, kuka koodin omistaa on viime viikkoina ollut pinnalla.
Teknologiateollisuuden Jukka Viitasaari ja Ohjelmistoyrittäjien Rasmus Roiha kirjoittivat kuinka valtio haluaakin lähtökohtaisesti itselleen omistusoikeuden koodiin jonka maksaa. Otso Kivekäs (se olen minä) vastasi heille, kuinka toimittajaloukkuja pitää välttää, ja parasta olisi julkaista julkisen sektorin tilaama koodi aina avoimena.
Siispä kutsuin Jukan ja Rasmuksen Digiradioon keskustelemaan aiheesta. Miksi koodin tekijällä pitäisi olla siihen omistusoikeus, ja toisaalta minkä takia julkinen sektori haluaa oikeutta itselleen. Mukaan pyysimme vielä Petri Aukian Codentosta, joka myös kirjoitti aiheesta sekä Janne Järvenojan Avanadelta.
Keskustelussa korostuu nyt ehkä toimittajayritysten näkökulma, julkista sektoria edusti tällä kertaa lähinnä studioisäntä, joka sattuu toimimaan myös Helsingin kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtajana.
Yhdessä tunnissa ei kaikkia maailman ongelmia ratkota, mutta kahdesta asiasta saavutettiin melko vahva yksimielisyys
1) Toimittajaloukuista pitää päästä eroon. Vanha malli, jossa julkisella ostajalla on vain yksi tarjoaja ja tällä taas tuotteelleen usein vain yksi asiakas on kestämätön, eikä sen jatkaminen ole kenenkään tavoitteena.
2) Jos julkinen sektori hankkii koodia omistukseensa, se pitäisi julkaista avoimella lisenssillä. Ja nimenomaan julkaista heti kun sitä kehitetään (esim. Githubiin), ei vasta joskus tulevaisuudessa.
Käytännön ehdotuksia ohjelmistojen hankintaan lisää kirjoituksessani Kuinka ohjelmistoja tulee ostaa.
Digiradio 2: Oma data, eli kuka hallitsee tietojani
Meistä jokaisesta kertyy tietoja pitkin internettiä. Bonuskorttiostokset, luottokorttimaksut, pankkitapahtumat, terveystiedot, Facebook-kommentit, puhelimen sijaintitiedot… Niiden avulla selvittää missä olemme, kenen kanssa ja mitä teemme. Tulevaisuudessa luultavasti pulssin ja hormonitasot ihonalaisista mittareista, hyvä jos ei ajatuksiakin.
Mutta kuka nämä tiedot omistaa? Kenen ne ovat? Nykylainsäädännössä ne ovat kerääjänsä omaisuutta. Siis yrityksen tai viraston. Tietojen kohteella on niihin jotain oikeuksia: oikeus pyytä tiedot nähtävilleen ja joissain tapauksissa kerääjällä on velvollisuus poistaa tiedot. Ja niiden käytölle on erilaisia monimutkaisia rajauksia.
My data, oma data on poliittis-tekninen liike, joka vaatii että minua koskevat tiedot kuuluvat minulle. Tai no, omistamisen käsite on tiedon suhteen vähän vaikea. Vaatimus on, että tietojen hallintaa tarkastellaan sen kohteiden näkökulmasta, ja että kullakin ihmisellä on nykyistä laajemmat ja selkeämmät oikeudet itseään koskeviin tietoihin.
Nämä oikeudet voidaan jakaa suunnilleen kuuteen portaaseen
- Oikeus tietää, että minua koskevaa tietoa on olemassa
- Oikeus nähdä itseäni koskevat tiedot
- Oikeus korjata itseäni koskevissa tiedoissa olevia virheitä
- Oikeus jakaa itseäni koskevia tietoja eteenpäin
- Oikeus nähdä, kuka katselee minua koskevia tietoja
- Oikeus poistaa itseäni koskevat tiedot.
kaikkeen tietoon ei voida antaa kaikkia oikeuksia, mutta lähes kaikkeen tietoon pitäisi voida antaa oikeudet 1-3, valtaosaan myös 4 ja 5, ja johonkin osaan myös 6.
Itseäni viehättää My Data -ajattelussa se, kuinka sama yksinkertainen perusajatus on samaan aikaan uuden bisneksen avaus, tekninen ohje tietomallinnukseen ja poliittinen kansalaisoikeusliike. Tämä moniulotteisuus tuntuu vahvasti siltä, että tässä on tulevan tietoyhteiskuntapolitiikan yksi avainkysymys. Parhaassa tapauksessa ratkaisu, jossa laajennetaan sähköisiä kansalaisoikeuksia, luodaan uutta bisnestä ja selkiytetään tietojen hallintaa.
Tässä teaseri, lisää kuulet digiradiosta.
Vieraana Antti Poikola, HIITin tutkija Digital Health Revolution hankkeessa ja Open Knowledge Finlandin puheenjohtaja.
Julkiset tietojärjestelmät pitää ostaa avoimesti
Helsingin sanomat julkaisi tänään vastineeni siitä, miten tietojärjestelmiä pitää ostaa: siten, että vältetään toimittajaloukku, siis avoimen koodin lisenssillä. Alla kirjoitus pidempänä versiona.
Teknologiateollisuuden Jukka Viitasaari ja Ohjelmistoyrittäjien Rasmus Roiha kirjoittivat (HS 9.3.) kuinka julkishallinto uhkaa IT-yhtiöiden kykyä kaupallistaa osaamistaan. Kirjoituksesta saa melko yksipuolisen kuvan julkisesta IT-hankinnasta ja sen ongelmista. Aihe kaipaakin laajempaakin näkökulmaa.
Julkishallinto käyttää Suomessa IT:hen noin kaksi miljardia euroa vuodessa, siitä ehkä vajaan miljardin tietojärjestelmiin, ohjelmistoihin ja niiden kehitykseen. Suurin kustannus ja ongelma ovat tilanteet, joissa julkinen ostaja on loukussa yhden tietyn IT-toimittajan kanssa eikä kykene vaihtamaan toimittajaansa ilman kohtuuttomia kustannuksia. Seurauksena kustannukset nousevat ja tietojärjestelmän kehitys laahaa jäljessä ja se on vuosi vuodelta huonommin käyttöönsä sopiva. Näitä tarinoita on koko julkishallinto täynnä: pahimmillaan yksi nettilomake maksaa kaksi miljoonaa.
Tällainen toimittajaloukku syntyy, kun julkishallinto tilaa räätälöidyn tietojärjestelmän, ja immateriaalioikeudet jäävät sen toimittaneelle yritykselle. Siis täsmälleen niin kuin Viitasaari ja Roiha esittävät. Tilanteen hyötyjiä ovat muutamat suuret yritykset, kärsijöitä veronmaksajat – ja myös suomalainen ohjelmistoteollisuus.
Toimittajaloukku on vältettävissä. Kun julkishallinto tilaa räätälöityjä järjestelmiä, sopimuksilla tulee varmistaa, että tilaajalla on mahdollisuus kilpailuttaa järjestelmän jatkokehitys uudelleen. Loukkua ei synny, kustannukset pysyvät kurissa ja järjestelmät voidaan pitää paremmin ajan tasalla.
Parhaiten tämä onnistuu tekemällä ohjelmistokehitys avoimena lähdekoodina. Avoin lisenssi sallii kaikkien käyttää ohjelmaa. Tällöin myös toimittajayritys voi vapaasti tuotteistaa työnsä tuloksia ja myydä niitä muualle. Ja niin voivat muutkin ohjelmistoyritykset. Vapaampi kilpailu parantaa laatua ja laskee kustannuksia. Siksi Helsingin kaupunki onkin tekemässä päätöstä ostaa uusi ohjelmistokehitys ensi sijassa avoimella lisenssillä.
Avoimella koodilla ostaminen koskee tulevaisuudessakin vain uutta kehitystyötä. Jos esimerkiksi johonkin tukipalveluun on olemassa valmiita ohjelmia, julkishallinnon kannattaa yleensä käyttää niitä. Valmiiden tuotteiden käyttö on lähes aina tehokkaampaa kuin uusien kehittäminen tyhjästä. Mutta tämä on täysin eri asia kuin ohjelmiston räätälöinti yhdelle asiakkaalle, ja nämä on syytä pitää selvästi erillään hankinnoista puhuttaessa.
Toimin itse julkishallinnolle runsaasti työtä myyvän IT-yrityksen hallituksessa ja myös Helsingin kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtajana. Alan toimintalogiikka ja sen ongelmakohdat ovat minulle hyvin tuttuja sekä myyjän että ostajan näkökulmasta.
Vanha toimintatapa ei ole myöskään useimpien ohjelmistoyritysten etu. Hankintakulttuuri jossa keskeiset hankinnat rajataan muutamille – yleensä yhdelle – toimijalle ja todellista kilpailua ei juuri synny, ei anna uusille yrityksille mahdollisuuksia kehittyä suurten järjestelmien tarjoajiksi. Onneksi uudenlaiset hankinnat, joissa toimittajaloukkua ei synny, ovat yleistyneet viime vuosina.
Nähdäkseni parasta mitä julkishallinto voi suomalaisen ohjelmistoteollisuuden kilpailukyvylle tehdä, on modernisoida hankintakäytäntönsä ja vaatia riittävää laatua. Jos julkishallinto vaatii vastaavaa laatua kuin kansainvälisesti, sille töitä tekevillä yrityksillä on mahdollisuus myös kansainväliseen menestykseen.
Otso Kivekäs
Helsingin kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtaja
Ohjelmistoyrityksen hallituksen jäsen
Aiempi keskustelu aiheesta:
- Jukka Viitasaari ja Rasmus Roiha (HS 9.3.): IT-alan kilpailukyky pitää varmistaa vastedeskin
- Petri Aukia (Codento) ja Mikko Kuitunen (Vincit): Ohjelmistojen immateriaalioikeuksien luovuttaminen ei estä kannattavaa liiketoimintaa
- Timur Kärki (Gofore): Vastine Ohjelmistoyrittäjille ja Teknologiateollisuudelle
- Johannes Puro: Immateriaalioikeudet aiheuttavat päänvaivaa julkisissa it-hankinnoissa
- Petri Aukia: Pitääkö julkishallinnon omistaa ohjelmansa
- Jaakko Stennhäll: Toimittajaloukun purkamisella paremmat markkinat tietoyhteiskuntaan
Jotta keskustelussa päästään eteenpäin, kutsuin Ohjelmistoyrittäjien Rasmus Roihan ja Codenton Petri Aukian Digiradioon keskustelemaan aiheesta maanantaina 23.3. klo 15. Stay tuned.
Käsittelen aihetta myös laajasti kirjassani Kuinka tietoyhteiskunta korjataan, jonka saa pdf:nä ladata ilmaiseksi.
Digiradio 9.3: mitä se digitalisaatio on ja ymmärtääkö sitä kukaan?
Tästä viikosta alkaen minulla on oma radio-ohjelma, Digiradio. Sen voi kuulla joka maanantai klo 15 Radio Ravulta tai internetistä ikuisesti. Kätevimmin onnistuu nettiradiosta tai podcastina. Soitin myös alla tässä blogauksessa.
Digiradio on tulevaisuus. Se ei ole DIgiTV:n serkku, vaan ohjelma tietoyhteiskunnasta. Siitä, miten yhteiskuntamme oikeastaan toimii, ja miten se ehkä tulee toimimaan. Internet, avoin data, lähdekoodi, koulut, työn murros. Tekniikkaa, taloutta ja politiikkaa.
Aina välillä aiheet saattavat eksyä kaupunkisuunnitteluun, politiikkaan ja elämään ylipäänsä. Mutta tulevaisuuden yhteiskunnasta aina lopulta on kyse kuitenkin.
Tällä kertaa aiheena siis digitalisaatio, tuo yhteiskunnan uusi D-vitamiini.
Poliitikkojen ja yritysjohtajien puheissa on alkanut vilahdella digitalisaatio yhä useammin. Välillä se pelastaa Suomen talouden, välillä taas vie työpaikat, tai muuttaa ”kaiken”. Epäselväksi jää, puhuvatko nämä ihmiset samasta asiasta, tai tietävätkö he edes mistä puhuvat.
Digitalisaatio on suurin piirtein sitä, että kaikki mitä voidaan muuttaa biteiksi, muutetaan. Se ei ole vain sama vanha toiminta, mutta tietokoneella, vähän kuin autokaan ei ollut koneella käyvä hevonen. Bitit ovat nimittäin hevosta nopeampia: Airbnb on se mitä digitalisaatio teki matkatoimistoille ja Uber on taksipalvelujen tulevaisuus. Digitalisaatio saattaa muuttaa maailmaamme, eikä se tule olemaan aina helppoa.
Studiossa asiaa selvittää Otson kanssa Matti Franck, Espoon kaupungin ICT-johtaja ja Jarmo ”Elukka” Eskelinen, joka johtaa Forum Viriumia, Helsingin kaupungin digitaalisen puuhastelun yhtiötä. Ja joka ainoana porukasta tietää jotain radiotoiminnasta…
Ja digiradion isäntänä Otso Kivekäs, ohjelmistoarkkitehti, kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtaja ja yleinen tietoyhteiskuntapuuhastelija, jonka missiona on korjata tietoyhteiskunta.
Ensi viikolla luvassa omaa dataa, stay tuned.