Suomen julkinen sektori oli tietotekniikan hyödyntämisessä maailman kärkeä joskus 80- ja 90-luvulla. Sitten se jämähti.
Olen puhunut kohta kaksi vuoskymmentä siitä, miten valtion ja kuntien softia ja softahankkeita pitäisi kehittää. Ja ovathan monet asiat menneet eteenpäin ja melkein kaikki 80-luvun softat korvattu jollain vähän modernimmalla ainakin asiakasrajapinnassa.
Mutta rehellisesti on pakko myöntää, että aika monet asiat eivät ole edistyneet, ainakaan kovin paljoa. Karu tosiasia on, että IT-hankkeet eivät pelasta julkista sektoria. Hyvä IT-hanke voi saada yhden palvelun toimimaan paremmin, mutta yhtä usein se voi siinä epäonnistua. Ja yksikään softaprojekti ei ratkaise edes kaupungin kokoisia ongelmia.
Siksi julkinen sektori tarvitsee digitaalista murrosta.
Ehkä kysytte, mitä se sitten on? No minä mielelläni kerron. Lattiatasolta katsottuna se on ihan samoja IT-hankkeita kuin ennenkin, kuorrutettuna uudella buzzwordillä. Mutta ulkoa päin katsottaessa on hypätty yksi askel ylöspäin käsitteellisessä arvoketjussa.
Jokainen onnistunut tietojärjestelmähanke on toimintatapojen kehityshanke, olen tavannut hokea. Vanhan toimintatavan betonoiminen uuteen tietojärjestelmään yleensä vain hankaloittaa toimintaa, hyöty syntyy toimintatapojen kehittämisestä. Tämä on pitkään tunnettu ja tutkittu totuus.
Siksi katse kannattaa suunnata niihin toimintatapoihin. Ei puhuta siitä tietojärjestelmästä, puhutaan toimintatavoista. Siksi digitaalinen murros, digitaalinen transformaatio, eli digitaalisten välineiden avulla tuotettu (merkittävä) muutos.
Miksi Helsinki tarvitsee murrosta? Valotan parilla esimerkillä.
Ajatellaanpa lääkäriajan varaamista ja monenko päivän päähän ajan saa. Se on keskeinen ja politiikassakin seurattu mittari sille kuinka hyvin terveydenhoito toimii. Mutta oikeastihan kaupunkilaiset eivät tarvitse lääkäriaikoja, vaan hoitoa vaivoihinsa, neuvoja miten toimia, jos varsinaista hoitoa ei tarvita (tai ole olemassa), lääkärintodistuksia, tietoa labratuloksistaan, reseptin uusimista ja niin edelleen. Lääkäriaika on vain väline näihin päämääriin, eikä kaikissa tapauksissa paras väline.
Keski-uudenmaan Keusote-kuntayhtymä tarjoaa nettivarauksen, joka kysyy ensimmäisenä mitä oikeastaan haet, sitten lisäkysymyksiä ja lopuksi ohjaa lääkärille tai sairaanhoitajalle tai etävastaanotolle tai vaan tarvitsemasi tiedon äärelle.
Helsingissä keväällä käyttöönotetussa Maisassa pitää
- kirjautua sisään
- tarkistaa omat tietonsa
- etsiä valikosta ajanvarauskeskus
- ja sitten saa valita mistä yksiköstä haluaa ajan varata
Toinen prosessi on mietitty asiakkaan näkökulmasta, toinen organisaation. Toinen säästää asiakkaan ja myös lääkäreiden ja hoitajien aikaa, toinen ei niinkään.
Toisena esimerkkinä Helsingin rakentaminen. Asemakaavan aloittamisesta menee 5-15 vuotta siihen että uudet talot ovat muuttovalmiita. Se on aika hidasta.
Ensin tehdään asemakaavaluonnosta kuukausia tai vuosia, sitten se viedään nähtäville kommentoitavaksi, muokataan ja poliittiseen päätöksentekoprosessiin 2xlautakunta, kaupunginhallitus, kaupunginvaltuusto (kuukausista pariin vuoteen). Sen jälkeen mahdollinen valitus hallinto-oikeuteen ja mahdollinen valitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen (0-2 vuotta).
Sitten meillä on lainvoimainen kaava, mutta nyt viive vasta alkaa. Jotta tontin voisi rakentaa, täytyy ensin tehdä tarvittavat esirakennustyöt (”rakennuskelpoiseksi saattaminen”), mikä voi tontista riippuen olla iso tai pieni homma. Yleensä iso. Siihen tarvitaan rahaa, joka pitää varata budjettiin. Ja jotta tontille pääsisi, viereiset kadut pitää rakentaa; jotta ne voisi rakentaa, ne pitää suunnitella; jotta ne suunniteltaisiin, siihenkin pitää budjetissa varata rahaa, joka yleensä varataan vasta kun kaava on lainvoimainen. Ja sitten tontit pitää vuokrata tai myydä (yleensä vuokrata) rakennuttajille, mikä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole.
Lainvoimaisesta kaavasta siihen että rakennustyöt voivat alkaa menee mitä tahansa vuodesta kymmeneen. Esimerkiksi Pohjoisen Verkkosaaren (Kalasatamassa) asemakaavat ovat vuosilta 2012 ja 2016, taloja päästään rakentamaan ensi keväänä, 6-10 vuotta myöhemmin. Sitten vielä rakentamisen ajankäyttö, mutta se on raksafirmojen vastuulla, niin ohitan sen tässä.
Tässä kokonaisuudessa monille vaiheille on määrällisiä tavoitteita, joilla kaupunki pyrkii toimintaansa ohjaamaan. Esimerkiksi valmistuvien asuntojen määrä, lainvoimaistuvien asemakaavojen määrä ja lautakunnan hyväksymien asemakaavojen määrä. Ja tietenkin euromäärät eri budjettiriveillä.
Mikä puuttuu on läpimenoaikojen seuranta millekään prosessin vaiheelle. Sen seurauksena läpimeno on kuvaamallani tavalla hidasta. Mutta mikä pahempaa, myös prosessin johtaminen ja kehittäminen on siksi hidasta.
Olen pyrkinyt lisäämään asuntorakentamisen määrää koko valtuustourani vuodesta 2013 alkaen. Heti ensimmäisissä strategianeuvotteluissa tavoite nostettiin 5000 asunnosta 5500 asuntoon (nyt se on 7000 ja nousee kahden vuoden päästä 8000 asuntoon). Useimpina vuosina tavoitteesta on jääty, joskin asuntomäärä on kyllä koko ajan noussut. Joka kerta kun kaavoitusmäärää prosessin alkupäässä kasvatetaan, paljastuu uusi pullonkaula. Että tonttien luovutustapa on liian hankala ja osaavaa henkilöstöä ei riitä. Että esirakentamiseen budjetoidaan vähemmän kuin mitä kaavoja valmistuu. Ja tuoreimpana vanha klassikko on tehnyt paluun: kouluja ja päiväkoteja varaudutaan rakentamaan vuosia liian myöhään. Siksi on kestänyt kymmenen vuotta nostaa asuntotuotantotavoitetta 60%. Se on liian hidasta reagointia.
Ratkaisu ongelmaan on, että asetetaan yksi määrätavoite: valmistuvien asuntojen määrä (niin, että myös asukkaiden palvelut ovat tarjolla oikea-aikaisesti). Muita osia asuntojen rakentamiseen johtavasta prosessista johdetaan seuraamalla läpimenoaikoja, ja että seuraavalle vaiheelle on syöte saatavilla. Siis esimerkiksi että kauanko keskimäärin kestää, että lainvoimaisen kaavan tontit ovat rakennettavissa ja että rakennusliikkeille on aina tontteja kaupan vähintään rakentamistavoitteen edellyttämä määrä. LEAN-kielellä noudatetaan imuohjausta ja parannataan läpimenoaikoja poistamalla pullonkauloja.
Nämä ovat esimerkkejä digitaalisesta murroksesta, jossa toimintatapaa lähdetään muuttamaan. Kummankin toteuttaminen vaatii useita softaprojekteja, joissa muokataan ja rakennetaan tietojärjestelmiä uuden toimintatavan tueksi. Mutta jos lähdettäisiin tekemään tietojärjestelmäprojektia, digitaalisen murroksen tuloksia ei koskaan saavutettaisi.
Olen työstänyt tätä murrosta kaupungilla nyt kahdeksan vuotta. Kaupunki on tässä matkan varrella kehittynyt. Teimme suuren organisaatiouudistuksen 2016, kaupunkiin palkattiin digitalisaatiojohtaja 2018. Hänen aikansa vaan menee – niin, aivan – suurten IT-projektien valmisteluun ja johtamiseen, koska jonkunhan sekin on tehtävä. Mutta askel askeleelta kaupunki on ketterämpi reagoimaan ja parempi ymmärtämään muutoksen suunnan. Itsekin olen matkan varrella oppinut paljon, enkä olisi 8 vuotta sitten osannut kirjoittaa tätä tekstiä
Siksi olen ehdolla jatkamaan Helsingin valtuustossa
Otso Kivekäs
806, Vihreät, Helsinki
Äänestä ensi sunnuntaina!