Jaettavuudesta, todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta noin yleensä

Tänä jouluna sosiaalisessa mediassa on kiertänyt Luke O’Neilin artikkeli ”The Year we Broke Internet – An explantion. An apology. A plea.”

Sitä on levittänyt moni toimittaja tai nettijulkisuuden amatööri vähän eri näkökulmista. Mihin artikkeli antaakin mahdollisuuksia, koska siinä käsitellään kysymystä journalismista sosiaalisessa mediassa laveasti (ja journalismikin pitää nyt ymmärtää laveasti, jotta pyramidikuvameemit lasketaan journalismiksi)

O’Neilin monista jaettavaksi tarkoitetuista soundbiteistä tartun nyt yhteen:

”Among all the things I’ve written this year, the ones that took the least amount of time and effort usually did the most traffic. The more in-depth, reported pieces didn’t stand a chance against riffs on things predestined to go viral.”

Tässä tiivistyy ehkä parhaiten tekstin pääteesi – että on olemassa hyvää journalismia, ja on olemassa netissä hyvin leviävää journalismia, ja että kun lähestyt näistä toista, siirryt samalla kauemmas toisesta.

Kirjoituksen faktat ovat varmasti tosia – siksi paljon tilaa hän käyttää hölynpölyn levittämisen kritiikkiin – mutta en jakaa hänen käsitystään siitä, mitä internetin ja sosiaalisen median journalismi on. En koe hänen dikotomiaansa oikeaksi, enkä osaa jakaa myöskään hänen katkeraa sävyään. Selitän asian omakohtaisella esimerkillä

Lunta pyramideilla, O'Neilin suosikkiesimerkki hölynpöly"journalismista"
Lunta pyramideilla, O’Neilin suosikkiesimerkki hölynpöly”journalismista”. (lkuvan taustat tässä)

Artikkeli innoitti minut selaamaan läpi blogini suosituimmat tekstit. Jako- ja tykkäysmäärät ovat hukkuneet Bloggerin uudistuksissa ja wordpressiin siirtymässä, mutta Google Analyticsista sain lukukertojen määrän, joten se toimikoon nyt heuristiikkana.

  1. Kuvitettu pikaopas risteyspyöräilyyn (2010): 46 300 lukukertaa

    Tekstin taustalla on noin 30 tunnin työ kahlaten läpi lakia, selittäen ja piirtäen laintulkintaa. Saavutti suuren suosion heti, mutta yli 60% hiteistä on tullut ensimmäisen vuoden jälkeen.

  2. Kaikki mielipiteet eivät ole saman arvoisia (2012): 28 300 lukukertaa

    Kevyt irvailupostaus, joka purkaa turhautumista siihen, miten hömppää käsitellään verrattavana faktoihin. Vahvasti viraalipostaus, joka lähtee leviämään sosiaalisessa mediassa aina välillä. Kaksi kolmannesta lukijoista tullut ensimmäisen kuukauden jälkeen.

  3. Epic fail, eli sairaaloiden IT eilen, tänään ja huomenna (2012): 18 300 lukukertaa

    Toinen todella työläs (ja pitkä) postaus. Lukijoista vajaa puolet ensimmäisen kuukauden aikana, nousee esiin aina kun aiheesta puhutaan. Pääsi Hesarin pääuutiseksi kuukauden julkaisun jälkeen. Vaikutuksiltaan ehkä merkittävin tekstini; sysäsi liikkeelle muutoksen, jossa julkishallinnon IT-ostoista tuli poliittinen asia ja niitä ajatellaan eri tavoin.

  4. Käänne Helsingin liikennepolitiikassa (2013): 15 800 lukukertaa

    Tekstinä melko nopeasti kirjoitettu, mutta summaa kuukauden raskaiden neuvottelujen tulokset ja mitä saavutettiin. Poikkea listan muista teksteistä siinä, että merkittävyys on asioissa joita raportoidaan, eikä puhtaasti tekstin itsensä varassa (vaikka toki myös asioiden tulkinnalla on väliä). Eniten yhdessä päivässä lukukertoja kerännyt tekstini (11 000), ensimmäisen viikon jälkeen lukijamäärä muutamia satoja kuussa.

  5. Ihmisvihan iglu (2012): 12 800 lukukertaa

    Toinen viraalipostaus, joka leviää aina välillä. Analysoi julkisen tilan problematiikkaa melko melodramaattisin sanankääntein, sisältäen runsaasti kevyesti verhottuja viittauksia. Puolet lukijoista ensimmäisen kuukauden aikana.

Viiden kärjestä kaksi on vaatinut useiden työpäivien työn kirjoittamiseen, ja kolmaskin, jos lasketaan työni jonka tuloksia raportoin. Kaksi on yhdessä illassa viraaliksi kirjoitettuja tekstejä, mutta niissäkin taustalla tarkistetut faktat ja huolellinen lähteistys. Ja vain yksi teksteistä on saanut enemmistön lukijoistaan ensimmäisen kuukauden aikana, muita jaetaan ja tykätään yhä uudestaan.

Se mikä kaikkia tekstejä yhdistää on, että jokainen niistä kuvaa jonkin rajatun asian maailmasta kattavasti ja hyvin, tavalla jota ei yleensä tarvitse myöhemmin kauheasti täydentää. Lisäksi niistä jokainen myös luo sosiaalista todellisuutta, esittää tulkinnan siitä, mikä maailmassa on olennaista, mikä on ongelma tai mikä hyvä idea. Tekstejä jaetaan, koska ne on tarkoitettu jaettaviksi: jokainen niitä jakava myös käyttää niitä välineenä sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen, itsemäärittelyyn, kavereidensa valistamiseen tai sen sellaiseen. Hyvin leviävä teksti ei niinkään pyri objektiiviseen todellisuuden kuvaamiseen, kuin sen luomiseen.

(onko joku muuten nähnyt oikeaa tutkimusta siitä, miksi ihmiset jakavat niitä linkkejä joita jakavat? pistäkää linkkiä)

Tämä on se miten minä näen sosiaalisen median tulevaisuuden. Jaettavuus ei ole asiasisällön vastakohta, vaan siitä lähes riippumaton ominaisuus. O’Neilin maalaama synkkä kuva ammattijournalismin kiihtyvästä rappiosta sosiaalisessa mediassa on varmasti osa todellisuudesta, mutta vain osa. Siinä osassa sosiaalista mediaa jossa minä elän, huolella tehdyt taustatyöt korreloivat vahvasti lukijamäärän kanssa.

Internet ja erityisesti sosiaalinen media on vienyt journalismin murrokseen. Enkä nyt puhu monikanavajulkaisemisesta tai kiristyneestä työtahdista. Merkittävin muutos on, että perinteinen ajatus ammattijournalisteista portinvartijoina tietoon on katoamassa. Tätähän O’neillin siteeraama hömppäsivun päätoimittajakin sanoo: “We reject the idea that the media elite or people who have been trained in a certain way somehow have the monopoly on editorial judgment.”

Seuraus ei kuitenkaan ole pelkästään hassun hölynpölyn ja juorujen levitystä. Kun ihmiset tottuvat tiedon-, tekstin ja muun ”sisällön” luomisen ja levittämisen työkaluihin jotka miellä kaikilla nykyään on, monenlaisia luomisen, jakamisen ja yhteistyön malleja on syntynyt ja syntyy. Sanottakoon ihan esimerkkinä vaikka Wikipedia. Aika hyvä yhteenveto ja innostunutta visiointia teeman ympärillä löytyy Clay Shirkyn kirjasta ”Cognitive Surplus: Creativity and Generosity in a Connected Age”. Alla Shirkyn TED-puhe samoista teemoista.

O’Neilin näymä maailmaan on pessimistisempi ehkä siksi, että nämä uudet mahdollisuudet eivät näy oikeastaan lainkaan, jos sosiaalista mediaa katsoo ahtaan journalistisesti. Mutta jos meemitehtailu on journalismia, niin kai sitten poliittinen blogaaminenkin?

Minä en ole journalisti, enkä yritä hankkia elantoani suoraan tekstillä. Näkökulma on eri. Tavoitteeni ei ole vain selittää maailmaa, vaan muuttaa sitä teksteillä. Ja siitä näkökulmasta sosiaalisen median aikakausi tarjoaa täysin ylivertaiset mahdollisuudet mihinkään aiempaan verrattuna.

Neljäs tie

Pistä kansallisteatteri ylioppilasteatterin asialle, ja kyllähän se hyvin sujuu. Tekniikka pelaa komeasti ja näyttelijät osaavat asiansa. Puhun siis Kansallisteatterin Neljännestä tiestä. Erityisesti laulunumerot nivottiin puhejuoneen välillä jopa nerokkaasti.

Mutta kun Kansallisen pistää asialle, tuloskin on kansallinen. Siinä missä Ylioppilasteatteri voi käsitellä yhtä kaupunginvaltuuston kokousta, täytyy arvovaltaisen teatterin päänäyttämöllä käsitellä koko itsenäisyyden ajan historia sekä EU:n talouspolitiikka ja tulevaisuus. Vähän pienempikin kertomus olisi riittänyt.

Poliittisesti ensimmäinen puoliaika on klassinen sosialidemokraattinen kritiikki 90-luvun talouspolitiikasta ja oikeastaan koko Suomen itsenäisyyden ajasta. Tylyintä kyytiä saavat tietenkin demarit – sillä heihinhän sosialidemokraattinen kritiikki parhaiten osuu. Suuri hyvinvointivaltion projekti palautuu aina kansalaissotaan, mutta sitä alettiin syödä sisältä jo 70-luvulla, kun ruvettiin elvyttämään myös yrityksiä. Siitä se sitten lähti alamäkeä päätyen Lipposeen, joka piittaa vain yritysten toimintaedellytyksistä ja syö köyhiä aamiaiseksi. Ymmärtänette, että tämä on kuvaus esityksen viestistä, eikä todellisuudesta?

Toisella puoliajalla linja muuttuu yllättäen, ja siirrytään perussuomalaiseen eurokritiikkiin. Hassun näköisen eteläeurooppalaiset levittelevät käsiään teatraalisesti ja polttavat rahaa kun EU-johtajat suhmuroivat ja Las Ketchup soi. Salainen taustasuunnitelma on varastaa Suomalaisten rahat. Jotenkin edellisessä näytöksessä vaadittu elvyttävä talouspolitiikka onkin nyt kirosana, kun elvytystä kaivataan etelämpänä.

Lopuksi esitys ihan vaan lässähtää. Tulevaisuus on ilmeisesti musta ja edessä leivän loppuminen sekä uusi kansalaissota. Tai ainakaan käsikirjoitustiimi ei muuta jatkoa ilmeisesti osannut nykyisyydelle nähdä. Yhdistettäessä sosialidemokraattinen ja perussuomalainen analyysi jäljelle jää niiden yhteinen nimittäjä: Esko Seppänen joka kertoo miten kaikki on tehty väärin.

Eikä Esko yleensä väärässä ole: 90-laman hoidossa tehtiin monia isoja virheitä ja varmasti myös vedettiin paljon välistä, ja niin tehdään nytkin eurokriisissä. Mutta missä ovat ratkaisut, mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Siihen ei neljäs tie anna vastauksia – näytelmässä on vain vääriä teitä.

kolmas_tieMutta kun nyt eurokriisiin jo eksyttiin, niin pari sanaa vastausten suunnasta. Oikeastaan tässä on kaksi aivan eri kysymystä ristissä keskenään: missä talouspolitiikkaa pitäisi tehdä ja millaista talouspolitiikkaa pitäisi tehdä.

Kysymykseen politiikan paikasta tuntuu näytelmässä ymmärtävän vain komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso, jota pilkataan pitkällä sitaatilla komission viimevuotisesta keskustelupaperista:

”Arriving at a full fiscal and economic union would be the final stage in EMU. As a final destination, it would involve a political union with adequate pooling of sovereignty with a central budget as its own fiscal capacity and a means of imposing budgetary and economic decisions on its members, under specific and well-defined circumstances.

[…]

As long as the EU level is not granted very far-reaching powers to determine economic policy in the euro area and the European Parliament is not responsible for deciding on the resources of a substantial central budget either, this
fundamental accountability problem cannot be overcome simply by entrusting the management of mutualised sovereign debt to an EU executive even if it is accountable to the European Parliament.

In contrast, that problem would no longer arise in a full fiscal and economic union which would itself dispose of a substantial central budget, the resources for which would be derived, in due part, from a targeted, autonomous power of taxation and from the possibility to issue the EU’s own sovereign debt, concomitant with a large-scale pooling of sovereignty over the conduct of economic policy at EU level. The European Parliament would then have reinforced powers to co-legislate on such autonomous taxation and provide the necessary democratic scrutiny for all decisions taken by the EU’s executive. Member States would not be jointly and severally liable for each other’s sovereign debt but at most for that of the EU.”

Siis jotta euro voisi selvitä velkakriisistä, pitäisi EMUn johdonmukaisena lopputuloksena kansalliset velat ottaa kokonaan EU:n vastuulle ja vastaavasti siirtää suurin osa talouspoliittisista vallasta myös unionille. Siis unionin verotusoikeus ja valta päättää jäsenmaiden talousraamista noin alkuun. (tulkitsen vapaasti, eikä sitaattikaan ole täsmälleen ääneen luettu kohta, jossa oli paloja sieltä ja täältä. Ydinkohdat kuitenkin tuossa). Lopputulos vastaisi suunnilleen USA:n liittovaltion ja osavaltioiden suhdetta.

Barroson tärkeä havainto, jonka näytelmä sivuuttaa on, että tämä on luultavasti /ainoa/ tapa saada yhteisvaluutta toimimaan. Taloustieteen teoriat varoittivat jo kauan ennen euron syntyä, että yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa on äärimmäisen altis epäsymmetrisille shokeille ja tuskin toimii hyvin. Varoitukset osoittautuivat perustelluiksi.

Näytelmässäkin esiintyvä tähtiekonomisti Paul Krugman kuvaa ilmiön vielä pitkästi blogissaan. Periaatteessa euron pelastamiseen tarvitsisi EU:n hallitseman talouspolitiikan, työvoiman liikkuvuuden, EU:n pankkitakauksen ja keskuspankin suoran lainauksen hallituksille (mahdollisesti komission kautta). Vähintäänkin tarvittaisiin keskusvallan pankkitukijärjestelmä, EKP:n suora lainaus hallituksille ja korkeampi inflaatio (korjaamaan epätasapainot nopeammin).

Toinen vaihtoehto on purkaa euro ja palata kansallisiin valuuttoihin. Sillä on merkittäviä polittisia riskejä, mutta niin on nykytilan jatkamisellakin. Talouspoliittiset ratkaisut ja taistelut täytyy käydä sillä tasolla, joka hallitsee myös rahapolitiikkaa.

Politiikan sisältöä taas kommentoi näytelmässä mikkihiiren hahmossa esiintyvä IMF. Tiivistäen se sanoo, että vyönkiristyspolitiikka (austerity), jota IMF aiemmin ajoi, ei itse asiassa toimi. Sen sijaan että leikkaukset palauttaisivat kansantalouden kasvuun tai edes vähentäisivät velkaa, ne heikentävät kasvua ja lisäävät julkisen velaan osuutta. Myös Krugman tiivistää tämän kivaan graafiin.

Sama politiikka, jonka tekemisestä 90-luvun hallituksia ansiokkaasti pilkattiin, 2010-luvulla vain todetaan. Tämän päivän talouspolitiikka karkaa käsikirjoittajan ulottuvilta. Kun politiikan paikkaa ei osata määritellä, ei poliittisiin valintoihinkaan päästä kiinni.

031013krugman2-blog480
Säästöpolitiikan vaikutus valtionvelkaan Krugmanin simulaatiossa

Tämä kahden kysymyksen ristiriita selittää samalla Neljännen tien puoliaikojen epätasapainon: ensimmäinen puoliaika operoi selkeässä ja ymmäretyssä talouspolitiikan tilassa: kansallisvaltiossa, jonka sisällä se puolusti vahvaa sosialidemokratiaa. Jälkimmäinen taas sotkeentui kysymykseen politiikan paikasta eikä lopulta kyennyt käsittelemään sen paremmin paikkaa kuin tapaakaan kunnolla.

Tositeatterillakin tulee lopulta rajansa vastaan yhteiskunnan selittäjänä. Vanhojen virheiden avaaminen onnistuu hyvin, mutta nykypäivän ratkaisujen tekemiseen ei aineistosidonnainen metodi enää taivu.

Muutama huomio Guggenheimista

Tänään julkaistiin Solomon R. Guggenheim -säätiön uusi ehdotus museoksi Helsinkiin. Tässä muutama huomio museohankkeesta.

Ensinnäkin, Eteläranta on museolle hyvä paikka. Siinä on nykyään pitkäaikaisparkkipaikkoja, mikä ei ole Helsingin merellisellä etuovella aivan parasta mahdollista käyttöä.

Suunniteltu museon paikka, nykyinen parkkipaikka
Suunniteltu museon paikka, nykyinen parkkipaikka

Parhaassa tapauksessa ajatus museosta Etelärantaan nykäisee Eteläsataman kehittämisen vihdoin liikkeelle. Pari vuotta sitten alueen tulevaisuutta ideoitiin Kirjava satama-kilpailussa. Siinä ei lopulta jaettu pääpalkintoa, eikä hankkeen tuloksista muutenkaan ole sen jälkeen kuulunut (nomen est, eh?). Vaikka Gugenheim-hanke jäisi nyt pannukakuksi, niin ainakin se on nostanut uudella tavalla esiin kysymyksen Etelärannan paremmasta käytöstä.

Museoa on ehdotettu myös esimerkiksi Lapinlahteen tai Itä-Helsinkiin. Turisteille suunnatun museon tapauksessa en näe näitä realistisina vaihtoehtoina: museon on pakko olla paikassa jonne turistit tulevat. Ja turisti-Helsinki koostuu lähinnä kauppatorin ympäristöstä. Sen ulkopuolella turistit liikkuvat lähinnä busseilla yksittäisille monumenteille. Muukin sijainti olisi siis mahdollinen, mutta kävijämäärä jäisi varmasti pienemmäksi, ja hankkeen rahoitusmalli kaatuisi siihen. Käytännössä turistimuseo täytyy rakentaa turistikaupunkiin.

Se paikasta, itse museohankeeseen en suhtaudu aivan yhtä positiivisesti. Viime kierrokseen verrattuna hanke on toki parantunut, mutta kyllä tässä edelleen on muutama avoin kysymys

Museon talous perustuu oletukseen 550 000 vuotuisesta kävijämäärästä. Se on enemmän kuin missään Suomen museossa ja tekisi Guggenheimista pohjoismaiden toiseksisuosituimman museon Tukholman Moderna Museetin jälkeen. Tällöin museon tulot olisivat 8,1 miljoonaa vuodessa ja kulut 13,1 miljoonaa. Viiden miljoonan erotuksen maksaisivat Helsinki, mahdollisesti valtio ja jossain kuvitelmissa myös muut Helsingin seudun kunnat. Toisaalta ennakoitujen turistien tuomat rahat riittävät kattamaan tuon jo verotulojen nousunakin.

Jos kävijämääräennuste ei toteudu, Guggenheim-säätiölle maksettava miljoonan hallintopalkkio laskee. Myös säätiö siis ottaa riskiä tavoitteen suhteen, tosin vähemmän kuin kaupunki.

Rakentamiskustannukset ovat kokonaisuudessaan 130 miljoonaa, eli suunnilleen Veturitien verran. Sen päälle tulee 23 miljoonaa euroa on lisenssiä Guggenheimin säätiölle, mutta muutoksena viimevuotiseen sen maksajaksi haetaan yksityisiä investoijia. Varsinaiset rakentamiskustannukset jäävät kaupungin ja mahdollisesti valtion vastuulle. Tosin 130 miljoonaakaan ei ole pieni raha nykyisessä taloustilanteessa.

Sekä rakentamiskustannuksista että käyttökuluista Guggenheim-säätiö esittää useita erilaisia malleja. Valtio saattaisi osallistua tai olla osallistumatta; Helsinki saattaisi maksaa kaiken tai vajaat puolet. Villeimmissä malleissa seudun kunnat Lahtea myöden osallistuisivat pikkurahoilla. Käytännössä rahoitus on siis auki.

Kolmas kysymys on kontrolli. Kuka päättää näyttelyistä? Kuka valitsee museonjohtajan? Viime kierroksella vastaus oli Guggenheim; tällä kierroksella kysymys on vielä auki.

Ennustettu kävijämäärä Itämeren alueen vertailussa.
Ennustettu kävijämäärä Itämeren alueen vertailussa.

Tässä vaiheessa ei kuitenkaan vielä olla päättämässä museohankkeesta. Nyt päätetään vain varata tontti muutamaksi vuodeksi säätiölle, että he voivat toteuttaa kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun omalla rahallaan. Vaikken hanketta varauksetta kannatakaan, niin tontin varaaminen sopii minulle mainiosti. Ei siihen kukaan muukaan ole nyt tunkemassa, ja arkkitehtuurikilpailu varmasti herättää kaupungin ryhtymään tosissaan Kauppatorin seudun kehittämiseen.

Päätös museon rakentamisesta tai rakentamatta jättämisestä tehdään vasta kilpailun jälkeen. Ja jos säätiö saa kilpailukulujen lisäksi kerättyä 23 miljoonan yksityiset rahat parissa vuodessa, se lisää kyllä hankkeen uskottavuutta merkittävästi.

Että tervetuloa vaan, saa tänne museoa suunnitella. Puhutaan sitten rahoista kun on suunnitelmat valmiina.

Radio helsinki, olet ystävien seurassa

Radio Helsinkiä uhkaa sulkeminen. Näillä näkymin viimeinen lähetys on on 31.10. ”Valitettavasti toiminnan saaminen kannattavaksi nykyisellä konseptilla on osoittautunut mahdottomaksi”, kertoo Hesarin liiketoimintajohtaja. Paino sanoilla nykyisellä konseptilla.

Mutta entä muunlaisella konseptilla?

Pitää muistaa, että Radio Helsinki ei suinkaan ole aina ollut Hesarin projekti, eikä sitä alkujaan perustettu tavoitteena rahanteko, vaan halusta tehdä hyvä radiokanava.

Taustalla on Lepakkoluolan viimeisinä päivinä pyörinyt Lepakkoradio, joka pyöri kymmenen päivää. Sen innoittamana Paula Salovaara ja Axa Sorjanen seuraavana vuonna perustivat Radio Helsingin. Senkin piti toimia vain 17 päivää, mutta siten tekijät päättivätkin jatkaa sitä nettiradiona ja hakea myös radiolupaa.

Taloudellisesti toiminta ei ollut kannattavaa missään vaiheessa, vaan kanava tahkosi tappiota parhaimmillaan 200 000€ vuodessa. Lopulta omistajien taskuista ei löytynyt yhä lisää rahaa, joten kanava myytiin Hesarille, joka otti sen siipiensä suojiin 2005. Vastoin joidenkin pelkoja Hesari säilytti toimintatavan ja ohjelmat aika lailla ennallaan.

Voi olla, ettei hyvää radiokanavaa ole Suomessa mahdollista pyörittää. Ehkä yleisö on liian pieni, tai ehkä YLE syö markkinat juuri puheradioilta.  Tai ehkä se sittenkin olisi jotenkin mahdollista. Eihän sen pitänyt olla mahdollista vuonna kaksituhattakaan.

Radio Helsingillä on yksi suuri vahvuus: yhteisö. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat nyt kauhuissaan kanavan lopettamisesta. Kaikki ne, jotka haluavat sitä kuunnella. Kaikki ne joille se on merkittävä osa helsinkiläisyyttä. Radion mahdollisuus olla olemassa perustuu heidän haluunsa auttaa. Raadollisesti ottaen: heidän haluunsa maksaa. Tämä ei onnistu nykyisellä konseptilla, jossa myydään mainoksia ja kuulijat sitten ostavat mainostettuja tuotteita. Mutta voisiko se onnistua jotenkin toisin?

Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti
Radio Helsingillä on ystäviä Itävallassa asti

Viime vuosien hitiksi noussut yhteisörahoitus perustuu ajatukseen, että yksittäinen investointi rahoitetaan pienillä lahjoituksilla. Sitten rahoittajat saavat palkintonsa – musiikkia, elokuvan, roolipelin tai vaikka elokuvateatterin.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse ensisijaisesti investoinnista, vaan ongelma on, että radio tuottaa jatkuvaa tappiota. Kun Hesari osti Radio Helsingin, tappio oli 100 000 – 200 000 euroa vuodessa. Nyt se voi olla enemmänkin, mutta oletetaan että tarvitaan noin 200 000 euron vuotuiset lisätulot, jotta Radio Helsinkiä on mahdollista pyörittää suunnilleen nykyisen kaltaisena.

Muutama tänään kertynyt idea, miten tämä voitaisiin tehdä:

  • Ainakin Bassoradio on kerännyt rahaa maksullisilla tekstareilla studioon
  • Dan Savage myy podcasteistaan pidempiä versioita rahaa vastaan, lyhyemmät versiot ovat ilmaisia
  • Premium-jäsenyys 2€/kk tai 5€/kk, jolla saa lähetyksen netissä ilman mainoksia, ja ehkä jotain bonusta
  • Kuulijat voisivat päästä jotenkin esiin sponsoroinnillaan. Esim mahdollisuus toivoa ohjelmaa tai vaikka yöaikaan jukeboksi-radio joka toimii virtuaalikolikoilla. Tai Paskalista-sponsorius: maksa 20€ niin sinut haukutaan henkilökohtaisesti Paskalistalla.
  • Ehkä jopa omaa ohjelma-aikaa tai haastatteluja sponsoreille
  • Studiotutustutustumisretkiä, Radio-Helsinki krääsää ym oheistuotteita
  • Tukiklubeja, joissa siis klubipaikka ja/tai bänditkin antavat hiukan sponssia ja vastineeksi saavat julkisuutta Radio Helsingin tukijoina.

Potentiaalisin lienee malli, jossa kuulijat maksavat sisällöstä. Säännöllinen kuukausittainen maksu on ennakoitavaa tuloa, ja siinä myös maksetaan juuri siitä työstä, joka on radiokanavan ydin – laadukkaista ohjelmista. Lainkaan väheksymättä kaikenlaisia muita lisärahoitusmalleja, ne ovat ehkä kuitenkin parhaimmillaankin lisä, eivät toimintamallin ydin.

Radio Helsingillä on mediakortin mukaan 102 000 kuulijaa. Jos joka kymmenes heistä olisi valmis maksamaan 2€ kuussa premium-jäsenyydestä, sillä saisi 200 000€ vuodessa, mikä voisi kattaa tappiot. Spotifyn käyttäjistäkin noin joka kymmenes maksoi jo ennen viime uudistusta – ja enemmän kuin 2€/kk.

Ei tämä ihan mahdottomalta kuulosta, joskin 10 000 ihmistä on aika monta ihmistä. Vähemmän silti kuin Radio Helsingillä on FB-tykkääjiä. Ja jos muilla tavoinkin saisi jonkinverran niin vähän vähempikin riittäisi.

Asian ydin on, että me kuulijat haluamme auttaa radioamme. Emme vain valittaa sen lopettamisesta, vaan auttaa sitä jatkumaan. Olemme monet valmiita maksamaan jotain, mutta myös valmiita ideoimaan, miten tästä voisi jatkaa. Kaikkein helpointa on crowd-sourcata ideoiden keksimistä ja jalostamista, ja se on myös kaikkein hyödyllisintä.

Kuulijoiden päästäminen mukaan suunnittelemaan radioa vaatii Hesarilta valmiutta muuttaa toimintatapoja.

  • Se vaatii talouden avaamista, että internet-diletantit voivat ihan itse laskea, mikä tuntuisi realistiselta. Esimerkiksi tämä laskelmahan perustui nyt ihan arvauskiin.
  • Se vaatii valmiutta luopua perinteisistä radion toimintatavoista ja ajatuksesta yksisuuntaisesta tiedotusvälineestä. Tulevaisuuden radiokanava ei ole megafoni, vaan yhteisö.
  • Se saattaa vaatia omistuksesta luopumista osittain tai kokonaan, jos Hesari ei olekaan oieka taho tätä pyörittämään. Rahaahan tämä ei tuota ikinä, joten pörssiyhtiölle tämä ei ehkä olisi ongelma
  • Ja ennen kaikkea se vaatii yleisön ottamista mukaan ja kuuntelemista. Jos ideat torpataan heti kättelyssä mahdottomiksi, koska ammattilaiset ovat jo miettineet kaiken, niin sitten mitään ei tapahdu. Suurin osa ideoista ei varmaan toimi, mutta muutama kultajyvä voi riittää

Radio Helsinki, me haluamme auttaa, päästä meidät mukaan.

Radio Helsinki, olet ystävien seurassa!

Lupa saunoa

Kiinteistöviraston tontti-osasto purki maanantaina pois Sompasaaren päätyyn rakennetun saunan, Sompasaunan.

Sompasaaren kärkeen on siis kolmena viime vuonna rakennettu sauna. Ja joka syksy kaupunki on sen purkanut. Tänä vuonna purkupäätös vaan tulikin jo keskellä kesää.

Sompasauna vuosimallia 2011
Sompasauna vuosimallia 2011

Entisessä satamassa, lähes kilometrin päässä lähimmästä asutuksesta oleva sauna ei ole ektään haitannut. Ainoat naapurit ovat Ihana-kahvila, graffitiaita ja turvemammutti, joista tiettävästi kukaan ei ole saunasta valittanut.

Purkuajan muutos heinäkuulle oli tiettävästi sattumaa ja johtui siitä, että sauna satuttiin havaitsemaan juuri nyt. Epäselväksi jää, miten joka vuosi uudestaan rakennettu, uutisissa näkynyt ja kaupungin jakamia palkintojakin (lähes) voittanut sauna tulee yhä uudestaan yllätyksenä virastolle.
Päätöstä perusteltiin tasapuolisuudella:

”Jos me puramme erilaisten kiertolaisten luvattomia leirejä, mutta jätämme tällaisen saunan, meitä voidaan syyttää suoranaisesta rasismista. Silloin me ryhtyisimme päättämään, kenen luvattomat rakennelmat annetaan olla. Periaatteena on yhtäläinen kohtelu”

Kerrottakoon kiinteistövirastolle, että tasapuolista kohtelua on muunlaistakin kuin maksimaalinen ankeuttaminen. Ja sitä varten virkamiehiä palkataan, että jonkun on tehtävä tulkintapäätöksiä.

Tällä kertaa purkupäätös oli sentään asianmukaisella prosessilla tehty, ettei käynyt niin  kuin Ruttopuiston neuleille, jotka Stara purki pois vaikka niille olikin luvat. Ikävästi kaupungin politiikka tuntuu käytännössä olevan purkaa kaupunkilaisten kulttuuri varmuuden vuoksi pois, eikä etsiä mahdollisuuksia tukea sitä.

Toisaalta Helsingin strategiassa on kirjattu tavoitteeksi että ”Helsingin omaleimainen kaupunkikulttuuri kehittyy” (s16) ja toimenpiteeksi ”vahvistetaan yhteisöllisyyttä lisäävän kaupunkikulttuurin mahdollisuuksia eri alueilla.” (s18) Saunan rakentaminen joutomaalle jos mikä on omaleimaista kulttuuria ja lisää yhteisöllisyyttä. Strategia ei vaan näy nyt kiinteistöviraston toiminnassa.

Ehdotan sellaista yksinkertaista muutosta toimintakäytäntöön, että

  1. kaupungin maille tehdyt luvattomat rakennelmat puretaan *jos niistä on jotain haittaa* ja annetaan muutoin olla.
  2. luvattomien rakennelmien tekijöille tarjotaan mahdollisuus hankkia luvat tai viedä rakennelmansa pois ennen purkua. Käytännössä siis jätetään ensin paikan päälle lappu, että rakennelma on luvaton, sekä yhteystiedot virastoon.
  3. kaikki kaupungin virastot, eikä vain kulttuuriasiankeskus, pyrkivät noudattamaan strategian kirjausta omaleimaisen kaupunkikulttuurin edistämisestä. Se on koko kaupungin strategia josta nyt on puhe.

Jotta nämä muutokset saataisiin – ja jotta Sompasauna saa jatkaa, kehotan saunan ystäviä taistelemaan sen puolesta. Ankeutus ei ole ainoaa mahdollista tasapuolisuutta, ja virkamiehiltä voi edellyttää myös hyvää tahtoa.

Tiedän Helsingin mailta toisenkin luvattoman saunan. Tilanteen ollessa tämä en taida kuitenkaan kertoa julkisesti, missä se on. On sääli, että saunakulttuuri ajetaan maan alle.

Suuri adressi

114 vuotta sitten, helmikuussa 1899, arkkitehti Harald Neovius sai idean: hän halusi kerätä Keisarille suuren kirjelmän, jonka mahdollisimman moni allekirjoittaisi. Ajatus oli osoittaa keisarille, että perustuslakien loukkaamista Helmikuun manifestilla vastusti koko kansa, ja pyytää alamaisimmin Keisaria harkitsemaan vielä asiaa.

Adressin laati senaattori Leo Mechelin (sama Mechelin, jonka kadun asukkailta nyt kysytään kantaa parkkipaikkoihin ja puihin). Yhdessätoista päivässä adressiin kerättiin 522 931 nimeä. Ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten nimiä. Esimerkkiksi Rovaniemeltä hiihdettiin 150 kilometriä Kittilään ja sama takaisin, sen jälkeen vielä hiihtäen kohti rautatietä Kemissä.

Säätyjen jäsenistä koottiin viisisataapäinen karvalakkilähetystö, joka vei adressin Bobrikovilta salaa Pietariin. Keisari ei ottanut heitä vastaan. Helmikuun manifesti jäi voimaan.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, suurlakon ja passiivisen vastarinnan jälkeen, keisari lopulta taipui. Manifesti kumottiin ja Suomelle kirjoitettiin uusi perustuslaki. Siinä määriteltiin ensimmäisenä Euroopassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sekä vapailla vaaleilla valittava eduskunta.

Nuo 522 931 allekirjoittajaa ja tuhannet nimien kerääjät eivät saaneet manifestillaan sitä mitä halusivat. He kuitenkin veivät eteenpäin sitä ajatusta, että kansa voi ja sillä on oikeus hallita itseään. Ilman heidän tekojaan, historia olisi voinut kulkea toisinkin.

Nämäkin miehet halusivat naimisiin.
Nämäkin 500 miestä halusivat naimisiin.

Tänään, tasa-arvon päivänä 19.3.2013, 114 vuotta myöhemmin aloitettiin nimien keräys tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Kyse ei toki ole ihan yhtä suuresta asiasta, mutta ollaan silti yhteiskunnan perusinstituutioiden äärellä. 107 vuotta sitten naiset saivat oikeuden äänestää, nyt puhutaan heidän oikeudestaan mennä keskenään naimisiin. Viimeisenä pohjoismaana.

Kansalaisaloitteen perusti Suomen eduskunta suuressa viisaudessaan 13.1.2012.  Sen tavoitteena oli ”edistää ja tukea vapaata kansalaistoimintaa sekä siten vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri väestöryhmät osallistuvat ja vaikuttavat aktiivisesti yhteiskunnan kehittämiseen”.

Ensimmäinen eduskunnalle jätetty kansalaisaloite käsitteli turkistarhauksen lopettamista ja sen allekirjoitti 69 381 ihmistä, kaikki omin käsin paperilapuille. Aloite ei toistaiseksi etene, koska eduskunta ihmettelee, miten se pitäisi ottaa vastaan. Eduskunnan pääsihteerin mielestä on ”varomatonta” ottaa kansalaisalotteita käsittelyyn.

Avioliittoaloitteen allekirjoitti tänään, ensimmäisen vuorokauden aikana yli 100 000 suomalaista. Se on kaksi ja puoli prosenttia äänioikeutetuista. Se on paljon.

Edellinen vastaava kansan tahdon ilmaus oli Suuri adressi, siinä pyydettiin perustuslain kunnioitusta. Sitä ei otettu vastaan, mutta lopulta se johti enempään kuin mitä pyydettiin: kansanvaltaan. Tärkeintä ei lopulta ollut se, mitä pyydettiin, vaan että herättiin pyytämään, sitten vaatimaan. Oli ehkä ”varomatonta” olla kuuntelematta kansaa.

Nyt pyydetään oikeutta avioliittoon. Ja perustuslain kunnioitusta. Tällä kertaa elämme demokratiassa, ja ehkä hallitsijoilla on nyt herkemmät korvat. Tärkeintä on edelleen kuitenkin vaatiminen. Se, että satatuhatta ihmistä antaa nimensä asialle yhdessä päivässä, on merkittävämpää kuin mikään laki. Se kertoo tahdosta muuttaa maailma paremmaksi.

satatuhattaEn ole itse menossa lähiaikoina naimisiin yhtään kenenkään kanssa. En ole oikein naimisiin menevää tyyppiä. Jos kuitenkin päätän naimisiin mennä, pidän erittäin tärkeänä että saan itse valita puolisoni. Kuten sitäkin, että ystävänikin saavat valita puolisonsa.

Itseni, ystävieni ja kaikkien muidenkin puolesta: kiitän teitä kaikkia. Kiitos avarakatseisuudestanne. Kiitos tahdostanne toimia paremman maailman ja Suomen puolesta. Kiitos siitä, että saan elää maassa, joka kuitenkin pyrkii parempaan. Kiitos siitä, että meillä on toivoa.

Ei anneta tämän adressin mennä ohi eduskunnan korvien. Se on meistä kiinni.

 

 

ps. Jos et vielä allekirjoittanut, tee se tästä, ja kiitän sinuakin.

Juutit juhlivat öisin

Kaupunginteatterin Hamlet elää puoliksi keskiaikaa ja puoliksi nykyajassa. Dialogi vaihtuu lennossa Shakerspearen säkeistä puhekieleksi ja takaisin. Ja kunhan siihen tottuu, ratkaisu jopa toimii.

Nykyaika tosin on kaupunginteatterille sitä, että kaikilla on pikkutakit päällä ja istutaan seurakuntasalituoleilla. Konservatiivista on istua riveissä, radikaalia on potkia tuoleja.

Ja kun aatelisto juhlii, juonittelee, tappelee ja polttaa pilveä, työväenluokka puurtaa ruumishuoneen ja WC-koppien välissä ja vitsailee Leninistä. Kohtaus tuntui melkolailla päälleliimatulta. Tai marxilaisittain alleliimatulta. Ja lopussa kaikki ammutaan.

Keskellä tätä sijoiltaan mennyttä aikaa Eero Ahon Hamlet toimii. Tai siis ei toimi, vaan jahkaa päättämättömänä eikä saa oikein mitään tehtyä, vankina Tanskan maalla omassa kokemuksessaan.

Jos Kaupunginteatterin ristiajoitettu Hamlet jotain paljastaa, niin sen miten moderni hahmo Hamlet itse asiassa onkaan. Kun muut elävät välillä keskiaikaa ja välillä jonkinlaista 1900-lukua, Hamlet katsoo koko touhua etäisesti, ajan ja olemisen ulkopuolelta.

Harkittu keskeneräisyys ja rosoisuus olisi ehkä toiminut paremmin, jos lava olisi ollut puolta pienempi ja budjettia kymmenesosa. Laitosteatterin leveiden seinien sisällä kapina aikaa ja traditiota vastaan laitostuu tuolinpotkimiseksi. Tarinan vahvuus hukkuu jonnekin, ja katsoja keskittyy näyttelijäntyöhön. Erityisesti Polonius osasi näytellä, mutta hän olikin ylioppilasteatterin kasvatti.

Ylioppilasteatterin Hamletissa pari vuotta sitten lavastuksen ja puvustuksen virkaa toimitti korsetti.

Kaupunginteatterissa vaatesäilytysmaksua ei peritä
Kaupunginteatterissa vaatesäilytysmaksua ei peritä

Olen kuullut on kaupunki tuolla

Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä Fernando Pessoa kirjoittaa portugalilaisen mielenmaisemasta, kuinka se on taajamalainen. Maalaisen ja kaupunkilaisen väliin kuuluvaa kolmatta ihmistyyppiä. Siinä missä maalainen suhtautuu nyrpeästi kaikkeen uuteen ja keinotekoiseen, ”epäaitoon”, ja haikailee jotain fiktiivistä menneisyyttä,  kaupunkilainen taas…

 ”[…] ei koe edistystä keinotekoiseksi. Hänelle se on kuin onkin luonnollista. […] Tämän vuoksi kaupunkilainen ei rakasta eikä ole rakastamatta edistystä: hänelle se on yhdentekevää. Hän on aina elänyt (fyysisesti tai mentaalisesti) suurissa kaupungeissa; hän on nähnyt muotien ja uusien keksintöjen syntyvän, muuttuvan ja häviävän (reaalisesti tai ideaalisesti); niinpä ne ovat hänelle ohimeneviä […]

Kahden muun väliin henkisesti sijoittuva taajamalainen tuntee kyllä edistyksen keinotekoisuuden, mutta hän rakastaa sitä tästä huolimatta. Hänen valppaassa mutta epätäydellisesti valppaassa mielessään edistys keinotekoisena uutuutena on vetovoimaista. Mutta se tuntuu kuitenkin keinotekoiselta. Ja koska se tunnetaan yhtaikaa viehättävänä ja keinotekoisena, sitä rakastetaan keinotekoisena. Suurkaupunkien, uusien muotien ja ”viimeisimpien uutuuksien” rakastaminen on taajamalaisen muista erottava ominaisuus.

Ja tästä pääsemmekin seuraavalle askelmalle. Portugalilaisista en sano mitään, mutta edesmennyt ja huhuttua ylösnousemusta odottava City-lehti jos mikä edustaa taajamalaisuutta: halua oppia tämä uusi ja jännittävä asia eli kaupunkilaisuus.

Kaupunkikulttuurissa kaupunkilaisuus on lähtökohta ja itsestäänselvyys, siitä ei tehdä erillistä lehteä, jossa sitä koitetaan opettaa asiaa vielä tuntemattomille. Siinä suomessa, johon City-lehti -85 syntyi, ei mitään nykyisen kaupunkikulttuurin kaltaistakaan ollut kuitenkaan olemassa. Eikä juuri vielä nuoruuteni 90-luvullakaan. Se oli maailma, jossa istuminen terassilla juomassa siideriä aurinkolasit päässä oli jotain uutta ja radikaalia, jossa Walter de Campin seksihorinat olivat rohkeita, eivätkä vain huvittavia. Puhumattakaan deittipalstasta, jossa protohipsterit esittivät ironisia soidinkutsujaan.

Ja tässä nuorisolle news-flash: ei se lehti ole mennyt mitenkään piloille: se oli täsmälleen samanlainen silloinkin. Ne aivan tasan samat asiat olivat vaan uusia ja radikaaleja ja juuri alakulttuurista esiin murtautuneita, mitkä nyt ovat itsestäänselviä ja vähän sedumaisia.

Lehden lopettaminen liittyneekin oleellisesti siihen, että nuoruuttaan 2000-luvulla kaupungeissa eläneet eivät saa siitä juuri mitään. Ja vanhoille lukijoillekin se on jotain vanhaa. 

City-lehden tarinan voi monessa mielessä tiivistää oheiseen Lapinlahden lintujen biisiin. Siinä on kuultavissa paljonkin kaipuuta laulukulttuuriin, jota edustavat vaikka Aino Venna tai Heli Kajo. Kuitenkin sen esittää huumorilauluyhtye. QED.


80-luvulla vaadittiin myös olutta R-kioskeihin, oikein marssin ja addressin voimin. Vaatimus oli tietenkin vitsi ja sen oli tarkoitus toimia provokaationa, ettei keskioluen kauppamyynnistä luovuttaisi. Vuonna 1994 keskiolut tuli kuitenkin kioskeihin.

Keskiolutta myydään R-kioskeissa kautta maan, tässä Vaasankadulla.

Tämä tuli mieleeni Kallio Block Partyssä, kun kävin ostamassa itselleni tölkin kylmää keskiolutta kätevästi festarialueella sijaitsevalta kiskalta. Ei 90-luvun festareilla vaan saanut alle kahdella eurolla kaljaa, jota voi kuljettaa pitkin festarialuetta.

Block partyillä on tietenkin historiansa keskiolutliikkeen lisäksi 90-luvun Street partyissä. Otetaan katu liikenteeltä ja tehdään siitä kaupunkilaisten juhlat. Silloin unelmoitiin siitä, kuinka bileet laajenisivat ”aktivistigheton ulkopuolelle” ja kadun varren liikkeetkin lähtisivät mukaan. Monella lavalla elävää musiikkia, eri tyylejä, ja mitä ikinä ihmiset haluavatkaan. Vaadittiin toisaalla myös autonomista Kalliota, jossa syntyy uutta kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Unelmoitiin siis Kallio Block Partystä.

Vaasankatu elää

Olisiko tuo kaikki toteutunut tänään, jos sitä ei olisi eilen vaadittu? Vaadittiin toki paljon enemmänkin, mutta tämä saatiin. Block partyjen järjestäjistä useimmat osasivat jo lukea Street partyjen kultakaudella ja ehkä niihin törmäsivät lehdissä tai miksei kadullakin. Ja vaikkeivät olisikaan törmänneet, tällaiset asiat jäävät kaupungin perimään, kulkevat mukana sen suonissa. Mitä on kerran tehty, ei unohdu, vaan on aina lähtökohta tulevalle.

Pessoan jaottelussa tämä on jo oikeaa kaupunkikulttuuria. Kadulla kaljan juomisen tavoite ei ole että kadulla voi juoda kaljaa, se nyt vaan on kivaa bileissä. Festarilava Piritorilla ei ole siinä siksi, että ”katsokaa, tässä voi pitää Festarit!”, vaan koska se on siihen melko hyvä paikka (isompi PA enskerralla, jooko?). On itsestäänselvä lähtökohta eikä provokaatio, että näin voi ja saa tehdä. Tervetuloa Helsinkiin, meillä on kaupunki täällä.

Entä mihin tästä? Piritorille on nyt saatu bileet, mutta mitä ne vaativat; mikä on se uusi kaupunkikulttuuri, josta tänään unelmoidaan? Aivan kuin tämän päivän juhlat ovat selkeä jatkumo 90- ja jopa 80-luvulta, on tulevaisuuskin lopulta seurausta vihjeistä, jotka voi kuulla baarien takahuoneissa jo tänään.

Mikä on se ilmiö, joka alkoi eräänä elokuun viikonloppuna 2012? Mitä vaaditaan kaikissa huomisen juhlissa? Tokkopa me historian loppua elämme…

Ihmisvihan iglu

Olen jo pitkään epäillyt, että joidenkin selittämätön viha teinejä kohtaan on itse asiassa ihan vaan ihmisvihaa. Että teinit vaan sattuvat olemaan puolustuskyvyttöminä helppo kohde joiden elämää voi koittaa ankeuttaa.

Nyt sain epäilylleni vahvistuksen.

28.3. Kaupunginvaltuusto päätti Foorumin kaavasta. Keskustelu eksyi heti kättelyssä Kampin keskukseen ja nuorten oleskeluun. Aivan erityisesti nousi esiin Kusari, eli Kusi-iglu: se keltainen pömpeli, joka suojaa metron liukuportaita. Viralliselta nimeltään Gekko.

Kusari asussa, jossa se vietti vuodet 2005-2012.  Kuva: wikipedia

Kusari luotiin alkujaan kaupunkilaisten kohtauspaikaksi. ”[…] keskeisenä kohtauspaikkana sekä julkinen taideteos muodostavat kokonaisuuden, johon Gekon ajatus pohjautuu: haluttiin luoda hieman inhimillisyyttä ja rauhallisuutta hektiseen tilaan.

Pian Kusarin valmistumisen jälkeen, sen reunoille lisättiin kaiteet, jotta siinä ei laskettaisi mäkeä. Mäenlasku loppui, ja kaupunkilaiset siirtyivät kohtamaan toisensa kaiteiden päällä istuen. Teinit siis, noin käytännössä. Kyllähän kaikki Kampin läpi kulkeneet ovat ne laumat nähneet.

No, seitsemän vuoden jälkeen Kusi-iglun kaiteet on nyt poistettu. Jottei niillä istuttaisi. Teet niin tai näin, aina väärin päin. Sellaista on olla teini 2000-luvun Helsingissä.

Kusari tänään. Kaide on lähtenyt ja niin ovat penkitkin. Viimeinen istuin tässä
entisessä kohtauspaikassa on ”virkistävä vesilähde”, joka kuitenkin on niin saastainen, ettei siihen ilkeä koskea.

Tätä on syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Suomi-filmien myyttisessä maalaisidyllissä juuri linkkuasema on se paikka, jonne mennään ihmisiä näkemään, kylille. Siellä kohdattiin tulevat morsiot ja sulhaset. Siellä tavattiin naapurikylän nuoria ja vaihdettiin juorut. Siis hengattiin.

Ja nyt linja-autoasemalla ei saa nuoriso viettää aikaa, vaan kauppakeskus taistelee tätä pahetta vastaan mitä moninaisimmin tavoin. Missä sitä sitten pitäisi odottaa bussia, tai tavata kavereita, jotka tulivat toiselta puolen kaupunkia? Missä pitäisi tutustua tuleviin ihastuksiin? Kun avoimet aukiot muutetaan katetuiksi ostoskeskuksiksi, siirtyy katutilan normaali toiminta samalla mukana. Eläkää sen kanssa.

Nostalginen menneisyys on toki pelkkää fiktiota, eikä siihen ole mitään paluuta, jos ei haluakaan. Mutta samat perustarpeet ovat silti olemassa, ja ajatus yhteiskunnasta jossa nuoriso ei saa kokoontua kuulostaa sekä mahdottomalta että pelottavalta.

Jo mainitsemassani kaupunginvaltuuston kokouksessa käytettiin seuraava puheenvuoro:

Keskimääräinen ihminen menee aamulla töihin, tulee iltapäivällä tai alkuillasta kotiin, menee kotiin, harrastusten pariin, viettää aikaa perheensä kanssa. Tavallisella ihmisellä ei yleensä ole aikaa, tai edes mielenkiintoa istuskella ja notkua avoimissa tai puoliavoimissa tiloissa kohtaamassa ventovieraita ihmisiä tai luomassa kaupunkitilaa.


Ja ne joilla on aikaa siellä hengailla, ne ehkä ovat juuri sitä väkeä jonka ei tarvitsisi sitä tehdä.

Puheenvuoron pitäjä on toki ammattitrolli, ja ilmaisu oli tarkoitettukin provosoimaan. Se kuitenkin tiivistää tämän teinivihan taustalla olevan ajattelun niin hyvin, että tartun siihen silti.

Puhe keskimääräisestä ihmisestä ei ole todellisuuden kuvausta. Faktisesti se on virheellistä, koska keskimääräinen helsinkiläinen ei käy töissä. Kaupunkilaisista on tilastokeskuksen mukaan työllisiä 49,4%, eli vähemmistö. Ja tuossakin on kaiken sortin työajattomat yrittäjät, keikkaduunarit ja Rytmissä notkuvat kolumnistit mukana.

Lainaus onkin arvopuhetta: tarkoitus on kertoa, miten keskimääräisen ihmisen kuuluu elää; mikä on normaalia ja oikein. Oikein on tehdä töitä, viettää aikaa suljetussa ydinperheessä ja osallistua ohjattuun harrastustoimintaan. Oikein ei ole tutustua uusiin ihmisiin, viettää aikaa julkisella paikalla tai osallistua kaupungin julkiseen elämään. Ne eivät tähän kylmään igluun mahdu.

Minun on vaikea nähdä ajatusta muuna kuin ihmisvihana. Haluna asettaa ihmiset jonkinlaisen tuotantorobotin asemaan, jossa toimitaan vain tehokkaana osana yhteiskuntakonetta. Jokaisella on paikkansa, eikä siltä sovi poistua. Ja Kusari ei ole kenenkään paikka.

Tässä ei ole kyse vain meluavista teineistä. Tässä on kyse ihmisten oikeudesta elää elämää eikä toimia tuotantokoneina. Teinit ovat vain se helppo kohde, jota tehokkaan ihmisvihan apostolit tulevat ensimmäisenä hakemaan. Totisesti minä sanon teille: sen minkä teette näille pienimmille, sen teette meille kaikille.

Mutta se aita on nyt kaadettu, ja minä ajattelin mennä Kusarille laskemaan mäkeä. Tuleeko joku mukaan?

”^Tähän perustakaamme jokapäiväinen elämämme. ”Kaikki veljet Kampissa” Ja tavataan sen mystisen keltasen mosaiikkietanan luona = KUSARI, piste, oppikaa se sillä noi korreloi aiiika selvästi”, lausui Ööpeli IRC-galleriassa vuonna 2010

Flyygelihuone

Kerrotaan tarinaa, että kun kuuluisa arkkitehti Antoni Gaudí oli piirtänyt Casa Milán, joutui hän taas yhteen riitaan asiakkaansa kanssa. Hra Milán valitti, ettei talossa ollut sopivaa paikkaa rouvan flyygelille. Gaudi, joka ei ollut helppo ihminen, vastasi:

ehdotan, että rouva siirtyy viuluun.”

Barcelonan ruutukaavakaupunki on rakennettu 1900-luvun vaihteessa, ja on monessa mielessä aikakautensa edustaja, niiden parhaimmistoa. Ongelma on kuitenkin toistunut myöhemmissäkin kerrostaloissa. Flyygeleille ei ole tilaa.

Modernit kerrostaloasunnot ovat ahtaita, eikä perheillä ole varaa kovin suuriin asuntoihin varsinkaan Helsingin kantakaupungissa. Useimmat eivät voi varata yhtä huonetta asunnosta flyygelille. Kelvollisen flyygelin saa 10 000 eurolla, mutta sen tarvitsema ylimäääräinen huone maksaa kantakaupungissa jopa 70 000 euroa.

Tilanteen korjaamiseksi ehdotan, että kaupunki vaatii kaikkiin uusiin kerrostaloihin flyygelihuoneet. Taloyhtiön flyygelihuoneet ratkaisisivat pienten asuntojen ongelman, ja keskittämällä huoneet on äänieristyskin helpompi ratkaista. Lasten musiikkikasvatus ei vaarantuisi kun myös köyhemmillä perheillä olisi mahdollisuus pitää flyygeliä.

Sopiva määrä huoneita olisi yksi jokaista kahta asuntoa kohden. Kaikki eivät flyygeliä halua, ja jotkut saattavat sopia myös yhteisestä flyygelistä. Siksi flyygelihuoneita riittää olla puolet asuntojen määrästä. Opiskelija-asunnoissa ja vanhusten palvelutaloissa hiukan pienempikin määrä voisi riittää.

Konserttiflyygeli vaatii 10-15 neliöä tilaa, jotta sitä voisi soittaa. Lisäksi huoneen akustiikka ja äänieristys täytyy suunnitella soitto huomioiden. Toisaalta ikkunat eivät ole tarpeen, ja flyygelihuoneet voi sijoittaa ykköskerrokseen tai maan alle. Kustannuksiksi muodostuu ehkä 30 000 euroa asuntoa kohden.

On kohtuullista, että taloyhtiöt, ja siis kaikki asukkaat, maksavat tämän kustannuksen, koska se on liian suuri sälytettäväksi yksittäisten asukkaiden kontolle. Monet varmasti käyttäisivät rahansa johonkin muuhun, jos saisivat valita.

Moni voi kantakaupungissa vain haaveilla flyygelistä

Jo mainitussa talossa, Casa Milássa, oli myös Barcelonan ensimmäinen autotalli. Ongelma on toistunut myöhemmissä kerrostaloissa.

Helsingissä kaupunki on vaatinut kaikkiin uusiin taloihin autopaikkoja vuodesta 1973 alkaen. Tiistaina kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa on käsittelyssä ehdotus uudeksi parkkipaikkanormiksi. Siinä vaaditaan kaikkiin uusiin taloihin yksi paikka jokaista kahta asuntoa kohden, pienin alueellisin eroin.

Yksi autopaikka parkkihallissa vaatii noin 35 kerrosneliöä tilaa. Toisaalta se voidaan sijoittaa maan alle, eikä tilan tarvitse olla kuin puolilämmin. Kustannukset ovat esimerkiksi Jätkäsaaressa 50 000 – 70 000 euroa autopaikkaa kohden, eli nykynormilla 25 000 – 35 000 euroa asuntoa kohden.

Tuo 30 000 euroa siis maksetaan jokaisen asunnon hinnassa. Autopaikan käyttäjältä peritaan paljon pienempi hinta. Jos käyttäjät maksaisivat autopaikat, olisi kuukausikustannus 300 euroa. Tällä hinnalla suurin osa paikoista jäisi tyhjiksi, koska ihmiset käyttäisivät rahansa johonkin muuhun, jos saisivat valita. Paikat on kuitenkin pakko rakentaa, joten ne vuokrataan tai myydään alle rakennuskustannusten, jotta niistä saisi edes jotain.

Flyygelihuoneen kustannukset siis vastaisivat autopaikkaa. Flyygeli ja auto myös maksavat suunnilleen saman verran (joskaan romuflyygeleitä ei juuri saa). Niistä on myös keskimääräiselle kantakaupungin asukkaalle suunnilleen yhtä paljon iloa.

Miksi vaatimus pianohuoneesta tuntuu täysin absurdilta, mutta autopaikkanormi järkevältä? Kyse lienee tottumuksesta: kun autopaikat on rakennettu kaikkialle, ne tuntuvat normaaleilta. 1800-luvulla herrasväellä tietenkin oli flyygeli, 1900 luvun alussa enää ei, vaan pystypiano sai riittää kaupunkilaisille. 1970-luvun maailmassa kunnon ihmiset tietenkin tarvitsivat auton, 2010-luvulla he eivät sitä halua.

Jokainen kantakaupungin uusiin taloihin muuttava perhe siis maksaa 300 euroa joka kuussa siitä, että autopaikan mahdollisesti haluavat sellaisen myös halvalla saavat. (talousteorialla spekuloimalla voimme myös väittää, että kaupunki, eli veronmaksajat kantavat kustannuksen. Tulos on sama: kaikki asukkaat maksavat). Autopaikat ovat kaavoittajalle hankalia. Tiettävästi kolmannes asemakaavaosaston työajasta kuluu yrityksiin sijoitella niitä jotenkin uusille tonteille. Autopaikkanormi myös hankaloittaa järkevän kaupungin rakentamista.

Absurdina pahvikruununa koko komeudelle ehdotettu ohje myös toteaa:

Asukkaiden kuorma-autoille tarvittavaa paikkamäärää on lievennetty nykyiseen ohjeeseen verrattuna arvoon vähintään 1 ap / 15 000 k-m2. […] Suurista haasteista huolimatta asuntoalueiden kaavoituksessa tulee varmistaa riittävä määrä pysäköintipaikkoja asukkaiden kuorma-autoille ja osoittaa niiden sijoittuminen.

Tähän on vaikea lisätä mitään. Mutta maailma muuttuu, ja järki pikkuhiljaa valtaa alaa. Tänä päivänä Gaudi sanoisikin:

Ehdotan, että rouva siirtyy polkupyörään

Kirjoittaja ei osaa soittaa pianoa, koska hänen lapsuudenkodissaan ei ollut tilaa flyygelille.