Äänestä avointa

Levittämällä tätä tekstiä sitoudun äänestämään eduskuntavaaleissa 2015 ehdokasta, joka on ilmoittanut vaalirahoituksensa ennen vaaleja. Kehotan kaikkia lukijoita samaan.

Vaalirahoituslain mukaan ehdokkailla on mahdollisuus ilmoittaa vaalibudjettinsa ja merkittävät tukijansa jo ennen vaaleja. Pakollista se ei kuitenkaan ole. Ennakkoäänestyksen alkaessa aamulla 8.4. tähän mahdollisuuteen oli tarttunut 934 ehdokasta, 43% kaikista ehdokkaista.

Aloitin rahoituksen avoimuuden seuraamisen ja vaatimisen eduskuntavaaleissa 2011. Silloin rahoitusilmoituksen teki ennen ennakkoäänestystä 19% ehdokkaista. Kuntavaaleissa 2012  6% (no, ehdokkaitakin oli 37 000) ja eurovaaleissa 2014 jo 40%.

Neljä vuotta sitten rahoituksen ilmoittaminen oli harvinaisuus. Lähinnä Vihreät tekivät sitä, Vasemmistoliitosta ja Piraateista kohtuullinen osa. Muissa puolueissa läpimenijöistä vain harva oli ilmoituksen tehnyt ennakkoon. Tällä kertaa tilanne on eri. Nyt voi oikeasti päättää äänestää vain rahoituksensa ilmoittanutta ilman, että se rajaa valintoja kohtuuttomasti. Suurilla puolueilla on lähes kaikissa vaalipiireissä ainakin joku rahoituksensa ilmoittanut, ja joukossa on paljon istuvia kansanedustajia ja nimipoliitikkoja

Minusta näyttää, että vaalirahoituksen avoimuudesta on tulossa uusi maan tapa. Ei ehkä vielä näissä vaaleissa, mutta pikkuhiljaa. Voit auttaa sen tapahtumista parhaiten näin:

  1. Äänestä ehdokasta, joka on ilmoittanut rahoituksensa. Ennakkoäänestys alkoi tänään.
  2. Ilmoita julkisesti päätöksesi äänestää vain avointa. Esimerkiksi jakamalla tämä teksti.
  3. Jos ehdokas jota haluaisit äänestää ei ole vielä julkaissut vaalirahoitustaan, kehota häntä tekemään se pikimmiten. Ilmoituksen voi tehdä varsinaiseen vaalipäivään asti.
  4. Jos olet itse ehdolla, tee ilmoitus! Se vie pari minuuttia ja tarvitset vain pankkitunnukset, lomake löytyy täältä.

Kun enemmistö alkaa tehdä ilmoituksen, mediallakin riittää aikaa kysellä puuttuvien tietojen perään. Ja rahoituksen salailu alkaa näyttää epäilyttävältä. Ilmoituksen täyttäminen onkin kannanotto vaalirahakähmintää vastaan. Ehdokas joka kertoo rahoituksensa, vaikka sitä olisikin 0 euroa, kertoo samalla uskovansa demokratiaan, jossa äänestäjillä on oikeus tietää, kuka ehdokkaat on parlamenttiin maksanut.

Julkisuuden armoton valokeila paljastaa vaalirahan lähteet
Julkisuuden valokeila paljastaa vaalirahan lähteet

Vaalirahoitusilmoitusten tilanne ennakkoäänestyksen alkaessa 6.4. klo 9:00

08.04.2015 09:00 ilmoituksia yhteensä 923
Piraatit 100% (123/123)
Vihreät 99% (206/208)
Vasemmistoliitto 89% (193/216)
Keskusta 56% (123/216)
Kristillisdemokraatit 30% (58/193)
Sosialidemokraatit 29% (63/216)
Kommunistinen puolue 22% (25/112)
Perussuomalaiset 20% (43/215)
Kokoomus 11% (25/214)
Itsenäisyyspuolue 11% (17/151)
RKP 5% (6/104)

Helsinki:
Vihreät 100% (22/22)
Piraatit 100% (22/22)
Vasemmistoliitto 86% (19/22)
Keskusta 63% (14/22)
Sosialidemokraatit 45% (10/22)
Kommunistinen puolue 22% (5/22)
Kristillisdemokraatit 19% (4/21)
Perussuomalaiset 13% (3/22)
Kokoomus 13% (3/22)
RKP 9% (2/22)
Itsenäisyyspuolue 5% (1/19)

Näistä luvuista näkee, että Piraateilla, Vihreillä ja Vasemmistoliitolla on selvästi linja julkaista ilmoitukset, onnistumisessa vähän vaihtelua. Lisäksi Keskusta on julkaissut jo yli puolet ilmoituksista, KD, SDP ja SKP ja Perussuomalaisetkin jonkin verran. Listassa on mukana kaikki yli 100 ehdokkaan vaalilistat.

Päivitän tämän blogin kommentteihin tilanentta parin päivän välien vaaleihin asti. Laskemiseen käyttämäni scripti löytyy tästä ja aina tuorein data täältä.
ps. Tällä kertaa olen myös itse ehdolla, oma ilmoitukseni tässä. Päivitän sitä vielä ennen vaaleja vastaamaan viimeisimpiä muutoksia. Ennakkotiedot kun ovat parhaimmilaankin arvioita.

Mitä tapahtui estolain kanssa

Piraattinuorten puheenjohtaja Ahto Apajalahti haukkuu blogissaan tekijänoikeuslain viimeisintä muutosta ja yrittää sälyttää sen Vihreiden syyksi. Kyse on lähinnä mustamaalaamisesta vaalien alla, ns. FUD-taktiikasta (fear, uncertainty and doubts). Mutta juuri siksi kirjoitukseen onkin syytä vastata.

Olen koettanut perehtyä kyseiseen lakimuutokseen ja sen syntyhistoriaan. Tässä on selvinnyt seuraavat asiat

  1. Lakimuutos on huono
  2. Se ei ole ollenkaan niin merkittävä kuin Apajalahti antaa ymmärtää
  3. Se meni kaikilta netin vapaudesta kiinnostuneilta vähän ohi silmien
  4. Juuri siksi eduskuntaan tarvitaan ihmisiä, joita netin vapaus kiinnostaa

1) lakimuutos on tältä osin huono

Tekijänoikeuslain muutoksessa eduskunnassa eniten huomiota kiinnitettiin alkuperäisten tekijöiden ja teosten välittäjien välisiin kohtuuttomiin sopimusehtoihin. Tältä osin lakimuutos on hyvä, ja myös Vihreät on tukenut tätä muutosta. Effikin lausunnossaan kiitti sitä.

Huonoja sen sijaan ovat estomääräystä koskeva muutos (tekijänoikeslaki 60c-60f) ja nettitallennuspalveluita koskeva muutos (tekijänoikeuslaki 25-26) . Keskityn tässä ensinmainittuun.

Tekijänoikeuslain 60-pykälien muutoksen merkittävin kohta on uusi estomääräys (60e), jolla voidaan kieltää operaattoreita välittämästä liikennettä osoitteeseen, josta levitetään tekijänoikeuksia rikkovaa materiaalia, vaikka osoitteen haltija ja siis vastuullinen taho on tuntematon. Tähän Apajalahtikin osoittaa kritiikkinsä kärjen.

Muutos on ongelmallinen sananvapauden kannalta, koska se mahdollistaa jostain tietystä osoitteesta tulevan liikenteen sulkemisen kategorisesti ja ilman osoitettua rikosta. Hallituksen esityksessä pohditaan sananvapauden ja oikeuksienloukkauksen suhdetta asiassa:

”Perustelujen mukaan pääsyn estoa tai vaikeuttamista koskevat ankarat edellytykset. Kyseessä tulee olla verkkosivu, joka sisältää laajassa mitassa aineistoa, joka ilmiselvästi loukkaa tekijänoikeuksia. Tuomioistuimen on lisäksi tehtävä laaja arviointi eri intressien välillä. Määräys voidaan antaa vain, jos sitä tukevat näkökohdat painavat enemmän kuin sitä vastaan puhuvat näkökohdat. Tuomioistuimen tulee erityisesti kiinnittää huomiota sananvapauteen ja informaation suojaan.”

Itse olisin halunnut perustuslakivaliokunnan käsittelevän lakimuutoksen, joka tällä tavoin lippaa selvästi sananvapauden rajoja. Eduskunta kuitenkin katsoi toisin, ja vain sivistysvaliokunta sekä lakivaliokunta käsittelivät asian. Tästä lisää kohdassa 4.

2) muutos ei ole niin suuri

Käytännössä estomääräys ei ole kovin suuri muutos nykytilaan. Jo 2011 käräjäoikeus määräsi Elisan estämään pääsyn Piratebayn palvelimille nykyään voimassa olevan lain 60c pykälän perusteella. Hovioikeus piti päätöksen voimassa ja korkein oikeus ei antanut valituslupaa Elisalle. Tuomioistuimet ovat siis voineet määrätä sulkemaan liikenteen tuntemattoman tahon hallitsemalle sivulle tähänkin asti. Uudessa laissa esto on vain vuodeksi kerrallaan, kun tähän asti se on määrätty käytännössä ikuiseksi. Samalla blokattavaksi haettavat IP-osoitteet on yksilöitävä jo hakemuksessa, eikä vasta käsittelyssä.

Toisin kun Apajalahti väittää, estomääräystä ei voisi antaa vain tekijänoikeusjärjestön näkemyksen perusteella, vaan se vaatii tuomioistuimen perusteellista harkintaa ja painavat syyt. Hallituksen esityksen perusteluissa sanotaan:

”On myös tärkeää huomata, että tuomioistuin antaisi määräyksen muulle kuin vaatimuksen vastapuolelle, eli välittäjälle tilanteessa, jossa ei vielä varmuudella tiedetä, että loukkaus on tapahtunut. Tämän vuoksi näyttökynnys määräyksen saamiseksi olisi tavanomaista korkeammalla. Kun kanne väitettyä loukkaajaa vastaan on nostettu, ratkaistaan asia lopullisesti varsinaisessa oikeudenkäynnissä. Tuntematonta loukkaajaa vastaan annettavan määräyksen osalta kynnys olisi vieläkin korkeammalla.”

Menettely ei myöskään ole olennaisesti kevyempi kuin tähänastinen menettely, vaan aivan vastaava oikeuskäsittely. Ja hallituksen esityksen mukaan siis vaatii vielä painavammat perusteet. Jos väitetty oikeuksien loukkaaja on tunnistettavissa ja haastettavissa oikeuteen, uusi laki myös edellyttää näin toimimaan. Estomääräys voidaan antaa vain, jos loukkaaja ei ole tunnistettavissa.

Toistan vielä, että tämä laki on mielestäni sananvapauden kannalta ongelmallinen. Ongelmallinen se oli kuitenkin jo ennen tätä lakimuutosta, eikä muutos ole kovin suuri. Apajalahden esittämä kuva laista ja sen muutoksesta ei vastaa todellisuutta.

3) Asia meni vähän kaikilta ohi, niin myös minulta

Tekijänoikeuslakia käsiteltiin eduskunnassa samassa hässäkässä kymmenien muiden viime hetken lakiesitysten kanssa, joista osa oli erittäin merkittäviä ja sai paljon huomiota, mm. Sote-uudistus, metropolilaki, opintoaikojen rajaus… Ei ole hyvää lainsäädäntötyötä käsitellä lakiesityksiä kiireessä, mutta niin luopuva eduskunta nyt joka tapauksessa teki. Kansanedustajien oli käytännössä pakko keskittyä asioihin, joiden kanssa erityisesti tekevät työtä tai joista heihin otetaan yhteyttä.

Vihreissä internetin säätelykysymyksiä on tällä kaudella pitänyt esillä erityisesti Oras Tynkkynen. Asian käsittelyn aikana häneen oli asiasta ottanut yhteyttä yhteensä 0 kansalaista.
Minäkin olisin voinut sanoa tästä Orakselle, tai Ville Niinistölle joka istui sivistysvaliokunnassa. Mutta en sanonut, koska en huomannut koko asiaa. Effi toimitti lakivaliokunnalle hyvän lausunnon ja vpj Tapani tarvainen puhui myös sivistysvaliokunnalle. Lausunnon työstön Effin aktivistilistalla osallistui kaksi ihmistä. Asia meni varmaan ohi silmien aika monelta muultakin.

Tähän lienee kaksi syytä: 1) asiaa käsiteltiin juuri Ville Oksasen äkillisen menehtymisen jälkeen, mikä ymmärrettävästi vähensi Effin mahdollisuuksia käsitellä asiaa ja 2) muutos ei ollut tärkeimpiä esillä olevia asioita. Huomattavasti suurempaa huomiota saivat muun muassa esitykset verkkovalvonnasta ja rahankeräyslain uudistus. Ne ovat minustakin selvästi merkittävämpiä periaatteellisia kysymyksiä kuin tämä muutos.

Eduskunnassa muutos hyväksyttiin yksimielisesti. Suurin osa kansanedustajista varmasti kannatti kohtuullisuuspykälien muutosta, ja nämä kaksi lähinnä lakia selkiyttävinä nähtyä muutosta menivät siinä sivussa. Tämä yksimielisyys asettaa myös hieman erikoiseen valoon Apajalahden vihjailut kuinka juuri Vihreät olisivat päätöksestä vastuussa

4) Eduskuntaan tarvitaan ihmisiä, joita netin vapaus kiinnostaa

Kaikki kansanedustajat eivät voi olla kaikkien asioiden asiantuntijoita. Käytännössä puolueiden kannat muotoutuvat sitä kautta, että kussakin puolueessa juuri tietystä asiasta kiinnostuneet ovat sen suhteen aktiivisia. Siksi jokaiseen puolueeseen pitäisi saada ihmisiä, jotka ymmärtävät netin toimintaa ja ovat kiinnostuneita siitä miten nettiä säädellään (esim. net neutrality, estolistat, verkkourkinta jne).

Tällä hetkelle eduskunnassa tämä osaaminen on todella ohutta.

2011 eduskuntavaaleissa ilkeästi sanottiin Piraattien suurimmaksi saavutukseksi tiputtaa Jyrki Kasvi. En aivan jaa tätä käsitystä, mutta Vihreitä mustamaalattiin silloin paljon, ja merkittävältä osin aiheetta. Apajalahden blogikirjoitus näyttäisi olevan samaa jatkumoa, jossa puolitotuuksia ja vihjeitä viljelemällä yritetään saada Vihreät näyttämään internettiä vihaavilta idiooteilta.

Vaalien alla toki poliittinen viestintä kiihtyy, mutta on silti valitettavaa, jos Piraatit keskittyvät estämään teknisesti sivistyneempien ehdokkaiden läpimenoa muissa puolueissa. Toivottavasti näin ei ole yleisemmin käymässä.

Jyrki Kasvi on jälleen ehdolla Uudellamaalla. Minä olen ehdolla Helsingissä. Muita hyviä ehdokkaita löytyy muun muassa Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehdestä.

Tietoon perustuvaa politiikkaa

Tieteen ja teknologian vihreät julkaisi vaalilehden – viitenumeron. Suosittelen tutustumaan. Tässä maistiaisiksi pääkirjoitus jonka lehteen kirjoitin, koko lehti löytyy Issuusta.

Viitenumero 2015
Viitenumero 2015

Politiikan pitäisi perustua tutkittuun tietoon. Tutkimus ei sanele poliittisia päätöksiä, mutta se kertoo, millaisia vaikutuksia erilaisilla ratkaisuilla luultavasti on. Tämä tieto pitää huomioida päätöksenteossa.

Käsissäsi on Viitenumero, Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti. Esittelemme 33 ehdokasta, joilla on kykyä ja halua muuttaa Suomea paremmaksi. Kirjoittajina on ehdokkaiden lisäksi eri alojen asiantuntijoita, jotka haluavat antaa panoksensa parempien argumenttien tuomiseksi poliittiseen keskusteluun.

Poliittinen päätöksenteko koskee aina tulevaisuutta. Sitä, miten maailman halutaan jatkossa toimivan. Politiikassa tarvitaan laajaa ymmärrystä nykyisyydestä ja historiasta, mutta myös kykyä kuvitella, mitä on edessäpäin. Siksi Viitenumerossa kirjoitetaan älykkäästä sähköverkosta, robottiautoista, energiantuotannosta ja tietoyhteiskunnasta – unohtamatta myöskään ydinvoimateknologian uusimpia näkymiä ja geenimuuntelun turvallisuuskysymyksiä.

Tiede ei ole vain laboratorioita ja isoja koneita. Erityisesti sosiaalipolitiikka tarvitsee tuekseen tutkimusta yhteiskunnasta ja sen toimintamekanismeista. Siksi Viitenumerossa käsitellään myös köyhyyden vaikutuksia, työttömyyttä ja ihmisen ikääntymistä.

Jotta politiikkaa voidaan tehdä tutkittuun tietoon perustuen, tieteeltä tarvitaan avoimuutta. Datat ja analyysit pitää julkaista. Politiikassa tulkitaan todellisuutta aina eri tavoin, ja tulkintojen erot ovat politiikan ydintä. Siksi tieteellisen tiedon pitää olla avointa tulkittavaksi jokaisen puolueen näkökulmasta.

Emme tarvitse yhtäkään kansanedustajaa, jolla on varmaa tietoa siitä, miten asiat pitää hoitaa, ja joka pitää loppuun saakka kiinni jokaisesta mielipiteestään. Tarvitsemme poliitikkoja, jotka osaavat ottaa uuden tiedon huomioon maailman muuttuessa. Ihmisiä, jotka osaavat toimia samojen perusarvojen pohjalta myös tilanteissa, joita emme vielä osaa kuvitellakaan.

Helpottaaksemme valintaa tarjoamme teille 33 sellaista ehdokasta. Suosittelen tutustumaan.

Otso Kivekäs
Tieteen ja teknologian vihreiden puheenjohtaja
Kansanedustajaehdokas, Helsinki

Julkiset tietojärjestelmät pitää ostaa avoimesti

Helsingin sanomat julkaisi tänään vastineeni siitä, miten tietojärjestelmiä pitää ostaa: siten, että vältetään toimittajaloukku, siis avoimen koodin lisenssillä. Alla kirjoitus pidempänä versiona.

Mielipide hs 15.3.2015: Julkiset tietojärjestelmät pitää ostaa avoimesti - Otso Kivekäs
Mielipide hs 15.3.2015: Julkiset tietojärjestelmät pitää ostaa avoimesti – Otso Kivekäs

Teknologiateollisuuden Jukka Viitasaari ja Ohjelmistoyrittäjien Rasmus Roiha kirjoittivat (HS 9.3.) kuinka julkishallinto uhkaa IT-yhtiöiden kykyä kaupallistaa osaamistaan. Kirjoituksesta saa melko yksipuolisen kuvan julkisesta IT-hankinnasta ja sen ongelmista. Aihe kaipaakin laajempaakin näkökulmaa.

Julkishallinto käyttää Suomessa IT:hen noin kaksi miljardia euroa vuodessa, siitä ehkä vajaan miljardin tietojärjestelmiin, ohjelmistoihin ja niiden kehitykseen. Suurin kustannus ja ongelma ovat tilanteet, joissa julkinen ostaja on loukussa yhden tietyn IT-toimittajan kanssa eikä kykene vaihtamaan toimittajaansa ilman kohtuuttomia kustannuksia. Seurauksena kustannukset nousevat ja tietojärjestelmän kehitys laahaa jäljessä ja se on vuosi vuodelta huonommin käyttöönsä sopiva. Näitä tarinoita on koko julkishallinto täynnä: pahimmillaan yksi nettilomake maksaa kaksi miljoonaa.

Tällainen toimittajaloukku syntyy, kun julkishallinto tilaa räätälöidyn tietojärjestelmän, ja immateriaalioikeudet jäävät sen toimittaneelle yritykselle. Siis täsmälleen niin kuin Viitasaari ja Roiha esittävät. Tilanteen hyötyjiä ovat muutamat suuret yritykset, kärsijöitä veronmaksajat – ja myös suomalainen ohjelmistoteollisuus.

Toimittajaloukku on vältettävissä. Kun julkishallinto tilaa räätälöityjä järjestelmiä, sopimuksilla tulee varmistaa, että tilaajalla on mahdollisuus kilpailuttaa järjestelmän jatkokehitys uudelleen. Loukkua ei synny, kustannukset pysyvät kurissa ja järjestelmät voidaan pitää paremmin ajan tasalla.

Parhaiten tämä onnistuu tekemällä ohjelmistokehitys avoimena lähdekoodina. Avoin lisenssi sallii kaikkien käyttää ohjelmaa. Tällöin myös toimittajayritys voi vapaasti tuotteistaa työnsä tuloksia ja myydä niitä muualle. Ja niin voivat muutkin ohjelmistoyritykset. Vapaampi kilpailu parantaa laatua ja laskee kustannuksia. Siksi Helsingin kaupunki onkin tekemässä päätöstä ostaa uusi ohjelmistokehitys ensi sijassa avoimella lisenssillä.

Avoimella koodilla ostaminen koskee tulevaisuudessakin vain uutta kehitystyötä. Jos esimerkiksi johonkin tukipalveluun on olemassa valmiita ohjelmia, julkishallinnon kannattaa yleensä käyttää niitä. Valmiiden tuotteiden käyttö on lähes aina tehokkaampaa kuin uusien kehittäminen tyhjästä. Mutta tämä on täysin eri asia kuin ohjelmiston räätälöinti yhdelle asiakkaalle, ja nämä on syytä pitää selvästi erillään hankinnoista puhuttaessa.

Toimin itse julkishallinnolle runsaasti työtä myyvän IT-yrityksen hallituksessa ja myös Helsingin kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtajana. Alan toimintalogiikka ja sen ongelmakohdat ovat minulle hyvin tuttuja sekä myyjän että ostajan näkökulmasta.

Vanha toimintatapa ei ole myöskään useimpien ohjelmistoyritysten etu. Hankintakulttuuri jossa keskeiset hankinnat rajataan muutamille – yleensä yhdelle – toimijalle ja todellista kilpailua ei juuri synny, ei anna uusille yrityksille mahdollisuuksia kehittyä suurten järjestelmien tarjoajiksi. Onneksi uudenlaiset hankinnat, joissa toimittajaloukkua ei synny, ovat yleistyneet viime vuosina.

Nähdäkseni parasta mitä julkishallinto voi suomalaisen ohjelmistoteollisuuden kilpailukyvylle tehdä, on modernisoida hankintakäytäntönsä ja vaatia riittävää laatua. Jos julkishallinto vaatii vastaavaa laatua kuin kansainvälisesti, sille töitä tekevillä yrityksillä on mahdollisuus myös kansainväliseen menestykseen.

Otso Kivekäs
Helsingin kaupunginhallituksen IT-jaoston puheenjohtaja
Ohjelmistoyrityksen hallituksen jäsen

 

Aiempi keskustelu aiheesta:

Jotta keskustelussa päästään eteenpäin, kutsuin Ohjelmistoyrittäjien Rasmus Roihan ja Codenton Petri Aukian Digiradioon keskustelemaan aiheesta maanantaina 23.3. klo 15. Stay tuned.

Käsittelen aihetta myös laajasti kirjassani Kuinka tietoyhteiskunta korjataan, jonka saa pdf:nä ladata ilmaiseksi.

Helsinki tarvitsee rohkeutta kasvaa

Puhuin viikko sitten Vihreän ryhmän puolesta ensi vuoden budjetista. Ja kun puhutaan ensi vuoden budjetista, puhutaan siis samalla Helsingin tulevaisuudesta, mihin suuntaan haluamme kaupunkia kehittää.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, ja katsojat Helsinkikanavalla (kyllä, niitä on ainakin kolme),

Helsinki kasvaa. Tämän vuoden alussa asukkaita oli lähes kymmenen tuhatta enemmän kuin vuosi sitten. Ja sama toistuu joka vuosi. Valtuustokauden aikana asukasmäärä nousee Järvenpään asukasluvun verran.

Erityisesti kasvaa lasten määrä. Kymmenen vuotta sitten tapahtui käänne: vuosikymmenten ajan totuttiin siihen, että kun nuori pari saa lapsen, he muuttavat kohta Espooseen tai Nurmijärvelle. Mutta nyt he jäävätkin Helsinkiin. Alle kouluikäisten määrä kasvaa Helsingissä yli tuhannella joka vuosi. Ja nuo samat lapset alkavat nyt saavuttaa kouluiän.

Hyvät valtuutetut, Helsinki tarvitsee rohkeutta vastata tähän kasvuun. Uusille asukkaille pitää rakentaa koteja ja taloja varten tietysti myös kadut ja putket ja joukkoliikenne. Uudet asukkaat tarvitsevat myös palveluja. Tarvitsemme päiväkoteja, kouluja, leikkipuistoja ja liikuntapaikkoja. Ja tarvitsemme tilaa myös terveyskeskuksissa, koska kaikki eivät ole lapsia. Myös vanhusten määrä kasvaa tuhansilla joka vuosi.

Kaikki tämä maksaa. Jokainen uusi asukas tarkoittaa tarvetta tuhansien eurojen investoinneille, ja jokainen uusi kaupunkilainen tarkoittaa tuhansia eurojen tarvetta palveluissa.

 

Helsingillä on tähän vielä varaa. Veroprosenttimme on mannersuomen kolmanneksi alhaisin, ja kaupungilla on myös runsaasti omaisuutta. Uudet asukkaat ovat myös uusia veronmaksajia, kuluttajia, työntekijöitä ja yrittäjiä. Ja kuten kaupunginjohtaja sanoi, kaupungin tulot ovat itse asiassa ylittäneet ennusteet ja menot alittaneet ennusteet viime vuodelta.

Laajemmin talouden luvut eivät kuitenkaan anna juuri aihetta juhlaan. Vaikka Helsingissä talous voi kohtuullisesti, Suomella menee huonosti jo seitsemättä vuotta. Ja vaikka ennusteet lupaavat hienoista kasvua, se on vain kalpea aavistus luvuista jotka vielä viime vuoskymmenellä olivat normaaleja.

Kaupungistuminen, suurten kaupunkien kasvu, on Suomen talouden ehkä lupaavin parannuskeino. Tiiviimmät ja suuremmat kaupungit ovat tehokkaampia, ja synnyttävät uutta taloudellista toimeliaisuutta. Ei ole vain meidän etumme, että Helsinki kasvaa, vaan se on koko maan talouden kannalta merkittävää. Voisi sanoa, että Helsingin velvollisuus on kasvaa. Tietenkin säilyttäen oman luonteensa, meren läheisyyden ja kaupunkimetsät, joita asukkaat rakastavat. Mutta kasvaa yhtä kaikki.

Ja siksi me tarvitsemme parempaa tuottavuutta. Meidän pitää pystyä palvelemaan kasvavaa väestöä ja toivottamaan uudet asukkaat – tulivat he sitten kätilöopistolta tai rajan yli – tervetulleeksi, mutta rahakirstumme ei ole rajaton.

 

Tuottavuus on sitä, että saamme samat tai paremmat palvelut, mutta niihin tarvittava työn määrä ja käytetty raha vähenee. Se ei tarkoita karsimista, kiirehtimistä tai selkänahasta leikkaamista. Itse asiassa työntekijöiden hyvinvointi on tärkeä tuottavuustekijä, sen heikkeneminen heikentää yleensä myös tuottavuutta.

Tuottavuus tarkoittaa ennen kaikkea turhan työn välttämistä ja että ostetuista palveluista ei makseta liikaa. Vähennetään soran kuskaamista kasasta toiseen. Ihan näin konkreettisena esimerkkinä.

Kaupungin strategiaan on kirjattu tuottavuustavoite. Sen mukaan reaalimenot eivät saa kasvaa kuin väestönkasvun verran, miinus yksi prosenttiyksikkö. Se ei oikeastaan koske tuottavuutta, vaan menojen kasvua.

Se ei riitä. On hyvä tavoite, että kaupungin menot kasvavat vain hallitusti. Mutta rahan leikkaaminen mekaanisesti ei ole sama asia kuin tuottavuuden parantaminen. Jos me vain leikkaamme kuluja heikentämällä palveluita, tuhoamme niitä eväitä, jotka Helsinki tarvitsee kasvuun.

Siksi katseet pitää kohdistaa todelliseen tuottavuuden parantamiseen. Siis siihen, että voimme saada samat tai paremmat palvelut vähemmällä työllä. Tähän on olemassa keinoja. Määritellään palvelut, lasketaan niiden hinnat ja etsitään tehostamismahdollisuudet. Sitä ei voi tehdä yksinkertaisesti yhden vuoden budjettia katsomalla, vaan vaikuttavuutta täytyy seurata pidemmällä aikavälillä. Mutta se on täysin tehtävissä.

Todellinen tuottavuuskehitys ei ole leikkaamista eikä se käynnisty leikkaamisesta. Tämän haluamme välittää viestiksi budjetin valmisteluun.

 

Strategiassa sovimme myös investointikaton käytöstä rajaamaan kaupungin rahankäyttöä. Se toimikin hyvin välineenä arvioida, mitkä investoinnit ovat tärkeimpiä, ja mistä voidaan joustaa. Mutta jo nyt on nähdään, kuinka investointikatto hidastaa uusien alueiden välttämättömiä investointeja. Asuntoja rakennetaan liian hitaasti ja leikkipuistot rapistuvat käsiin ja päiväkodit täyttyvät ääriään myöten. Eikä puistoihin ole rahaa ollenkaan.

Kaupungin tavoite on kasvaa, ja kasvu vaatii investointeja. Ei voi olla niin, että päätämme rakentaa 6500 asuntoa vuodessa, mutta emme sitten rakennakaan asukkaille katuja tai kouluja. Että tyrehdytämme sen kasvun jota haluamme. Tämän budjettikierroksen yhteydessä me tarvitsemme viisautta löytää tapa tehdä ja rahoittaa ne investoinnit, joita me tarvitsemme. Tämänkin me haluamme välittää viestiksi budjetin valmisteluun.

Hyvät valtuutetut, ihmiset muuttavat Helsinkiin, koska tämä on hyvä kaupunki. Ihmiset pysyvät täällä, koska Helsinki on hyvä kaupunki. Meidän vastuumme on pitää Helsinki hyvänä myös tuleville polville. Pidetään tämä mielissä tulevaa budjettia valmisteltaessa.

valtuustopuhe2

Muutama väärinkäsitys perustulosta

Uusimmassa Demokraatissa – siis Sosialidemokraattien lehdessä – sosiaalioikeuden professori Pentti Arajärvi kantaa huolta perustulon vaikutuksista. Arajärven käsitykset perustulosta ovat kuitenkin hiukan erikoisia, ja vaativat korjaamista.

Tässä siis Pentille muutama selventävä vastaus koskien perustuloa

Arajärvi sanoo: ”Kansalaispalkan kaikkein perustavanlaatuisin ongelma on, että se jakaa ihmiset kahtia. B-luokkaan jäävät ne, jotka elävät kansalaispalkalla ja A-luokkaan kuuluvat ne, jotka ovat töissä.”

Tässä on nyt väärinkäsitys. Nykyisen sosiaaliturvan perustavanlaatuisin ongelma on, että se jakaa ihmiset kahtia. B-luokkaan jäävät ne, jotka elävät sosiaaliturvalla ja A-luokkaan kuuluvat ne, jotka ovat töissä. Perustulo pyrkii ratkaisemaan tätä ongelmaa sillä, että sitä maksetaan kaikille. Se auttaa rakentamaan polkua ”B-luokasta” ”A-luokkaan”, mikä nykyjärjestelmässä on tehty kovin vaikeaksi.

Perustulo on kaikille maksettava sosiaaliturva, jonka saa kävi töissä, opiskeli tai oli työttömänä, yrittäjänä tai mitä vain. Ajatus on, että kun sosiaaliturva ei riipu siitä mitä juuri kussakin kuussa tekee, tarvitaan vähemmän byrokratiaa ja meistä kukin voi suunnitella elämäänsä paremmin eteenpäin. Suurta palkkaa nauttivilta perustulo verotetaan pois, eli se ei vaikuta heidän olosuhteisiinsa. Yksi mahdollinen tapa toteuttaa perustulo on esitetty Vihreiden perustulo-mallissa.

”Demareiden mielestä perustulo, kansalaispalkka tekisi Suomesta kahden kerroksen yhteiskunnan. Ihmisen edellytetään tulevan toimeen perustulolla riippumatta siitä, millainen hänen elämäntilanteensa on.”

Ei edellytetä. Kukaan ei ole esittänyt perustulomallia, jossa kaikkien kuviteltaisiin selviävän täsmälleen samalla rahalla. Perustulon on tarkoitus korvata nykyinen perusturva. Sen päälle voidaan ja täytyy edelleen säilyttää joitakin harkinnanvaraisia tukia. Perustulon jatkeeksi saa myös hankkia muita tuloja, jos on siihen mahdollisuus.

”SDP:ssä on laskettu, että kansaneläkkeen suuruisena täysi perustulo tarkoittaa verotuksen tason tuplaamista.”

Vihreissä on laskettu, että 560 euron perustulo onnistuisi nykyisen sosiaaliturvan hinnalla, eli kustannusneutraalisti. Kansaneläkkeen suuruus parisuhteessa olevalle on 562,27 euroa, eli puhe on samasta summasta. Toisin kuin SDP:n laskelmat, Vihreiden laskelmat ovat julkisesti netissä nähtävillä. Mallin mahdollisiin virheisiin voi puuttua kuka vain.

SDP:n laskutavassa suljetaan silmät siltä, että jos työssäkäyvä saa perustulon ja maksaa perustulon verran enemmän veroa, hän siis saa nettona käteen saman summan kuin nykyäänkin. Teknisesti ottaen verot nousevat, mutta vain teknisesti, ei käytännössä. Ja jos perustulo muutetaan täyspäiväisesti työssäkäyvällä verovähennykseksi, edes prosentti verokortissa ei muutu.

”Kriittisesti kansalaispalkkaan suhtautuvat demarit katsovat, että tasoltaan alhaisena kansalaispalkka luo köyhyyttä ja heikentää ihmisen asemaa työmarkkinoilla.”

Nykyinen sosiaaliturvan rakenne luo köyhyysloukkuja ja tukahduttaa ihmisten yritykset parantaa omaa tilannettaan. Perustulo sen sijaan antaa viimekätisen turvan riippumatta siitä, tekeekö täyspäiväisiä, satunnaisia tai ei minkäänlaisia töitä. Se antaa tilaa ja mahdollisuuden sosiaaliselle nousulle, jota nykyjärjestelmä rajoittaa. Siksi se antaa myös heikossa asemassa olevalle työntekijälle enemmän neuvotteluvaltaa suhteessa työnantajaan. Perustulo siis vähentää köyhyyttä ja parantaa nyt syrjään jäävien asemaa työmarkkinoilla.

”Vaarana on, että koko työllisyyspolitiikka voidaan unohtaa. Vastuuta toimeentulosta siirretään työnantajalta valtiolle.”

Maassa on tätä kirjoittaessani 320 000 työtöntä. Kuka on se työnantaja, joka ”kantaa vastuuta” heidän toimeentulostaan? Aivan, sitä ei ole. Sen sijaan sosiaaliturvamme on täynnä mekanismeja, jotka hankaloittavat heidän mahdollisuuksiaan mennä töihin.

Perustulo on yritys vastata hyvinvointivaltion ongelmiin 2010-luvulla, kun meillä ei ole 1980-luvun täystyöllisyyttä. Se ei varmasti riitä yksinään, mutta mikään ei estä kehittämästä sen lisäksi aktiivista työvoimapolitiikkaa. Edellytykset onnistumiselle olisivat ehkä nykyistä paremmat, kun sosiaaliturva ei rankaisisi töissäkäynnistä.

Taiteilijan käsitys sosiaaliturvan rakentesta yksilön kannalta. Kuvan lähde, lisenssi CC-BY-NC-2.5
Taiteilijan käsitys sosiaaliturvan rakenteesta yksilön kannalta. Kuvan lähde, lisenssi CC-BY-NC-2.5

Pahinta näissä väärinymmärryksissä on, että ne ajavat köyhyyden vähentämisestä aidosti huolta kantavat ihmiset lisäämään ja syventämään köyhyyttä.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme, terveydenhuoltojärjestelmämme ja asumisen tukijärjestelmämme on kuin luotu rakentamaan kahden kerroksen yhteiskuntaa. Parempiosaisille on ansiosidonnainen työttömyysturva, heikommassa asemassa oleville peruspäiväraha ja toimeentulotuki. Turvatussa työsuhteessa oleville on työterveyshoito, työelämän ulkopuolella ja vaikka yrittäjyyteen pakotetuilla terveyskeskuksen jono. Säännöllistä tuloa nauttivat saavat omistusasuntoihinsa tukea, epävarmassa asuvien asumista tuetaan lähinnä vuokralla.

Useimpiin näihin ”B-luokan” (demareiden sana, ei minun) ihmisten turvamalleihin on rakennettu mekanismeja jotka estävät nousua ”A-luokkaan”. Ne ylläpitävät ja rakentavat luokkayhteiskuntaa. Se ei varmasti ollut alkuperäinen tarkoitus, mutta se on nykyinen todellisuus. Juuri tähän perustulo on vastaus.

Perustulon tärkein ominaisuus on, että se ei ole ”B-luokan” ihmisille tarkoitettu almu, vaan universaali sosiaaliturvan malli meille kaikille. Se on sosiaaliturvaa, jossa myös heikossa asemassa oleviin suhtaudutaan aktiivisina kansalaisina, ihmisinä jotka haluavat ja voivat hallita omaa elämäänsä. Se mahdollistaa oman asemansa parantamisen. Tämä on paitsi oikein, myös lähes varmasti kansantaloudellisesti kannattavaa.

Sosialidemokraattisella liikkeellä on kunniakas menneisyys ja lukuisia saavutuksia, joista on syytä olla ylpeä. Vanhetessaan ja kaikki tavoitteet saavutettuaan SDP:stä näyttää olevan tulossa hyvinvoivien työssäkäyvien (ja eläkeläisten) luokkapuolue, joka rakentaa kuilua omiensa ja vähäosaisten väliin. Se on sääli ja suuri tragedia.

Suomi tarvitsee sosialidemokraattisen puolueen, joka pitää vähäosaisten puolta realistisilla ja toimivilla ratkaisuilla. Mistä me saamme uudet demarit?

Onko Helsingillä rohkeutta kasvaa?

Puheeni Helsingin talousarvion 2015 käsittelyssä.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Helsinkiin syntyy joka vuosi yli kuusi tuhatta vauvaa, joka vuosi edellistä enemmän. Ja yhä useampi haluaa myös muuttaa Helsinkiin. Tämä kasvu on meille suuri vahvuus ja voimavara. Väestönkasvu on se syy, miksi Helsingin talous on muuta maata vahvempi.

Mutta kasvulla on hintansa. Uusille asukkaille pitää olla asuntoja. Lisäksi lapset tarvitsevat päiväkoteja ja kouluja, ja kaikki asukkaat liikuntapaikkoja, puistoja, toimivaa liikenneverkkoa ja kaikkea sitä perustaa, jota kaupungissa asuminen edellyttää.

Meillä on varaa kasvaa. Helsingissä on Manner-Suomen kolmanneksi alhaisin tuloveroprosentti ja kahdeksanneksi alhaisin kiinteistövero. Jos kaupungin kehittäminen sitä edellyttää, veroja voidaan myös nostaa.

Arvoisa puheenjohtaja, kysymys kuuluukin, onko meillä rohkeutta kasvaa.

Viime vuonna sovimme investointikaton käytöstä rajaamaan kaupungin rahankäyttöä. Se toimikin hyvin välineenä arvioida, mitkä investoinnit ovat tärkeimpiä, ja mistä voidaan joustaa. Mutta jo nyt on nähdään, kuinka investointikatto hidastaa uusien alueiden välttämättömiä investointeja. Asuntoja rakennetaan liian hitaasti ja liikuntapaikkoja varten pitää kikkailla yksityisen rahoituksen kanssa. Leikkipuistot rapistuvat käsiin ja päiväkodit täyttyvät ääriään myöten. Eikä puistoihin ole rahaa ollenkaan.

Strategiaa tullaan hienosäätämään valtuustokauden puolivälissä, ensi talvena. Siinä yhteydessä täytyy löytää tapoja varmistaa, että kaupunki voi kasvaa, että meillä on uusille helsinkiläisille tilaa ja riittävät palvelut.

Ensi vuoden budjetti ei ole tältä osin kiitettävä, ehkä korkeintaan tyydyttävä. Silti se lienee paras, mihin juuri nyt pystyimme. Mutta ensi vuonna täytyy pystyä parempaan.

Hyvät valtuutetut, ihmiset muuttavat Helsinkiin, koska tämä on hyvä kaupunki. Ihmiset pysyvät täällä, koska Helsinki on hyvä kaupunki. Meidän vastuumme on pitää Helsinki hyvänä myös tuleville polville.

valtuusto1

Stubbin rikkinäinen metropoli

Metropolihallinnon idea on, että päätetään koko seudun yhteiset asiat kerralla ja koko seutua koskien, ja paikalliset asiat lähellä ihmisiä. Idea on hyvä, ja moni maailman metropoli toimiikin näin.

Valitettavasti Stubbin hallituksen nyt esittämä toteutus ideasta on huono.

Metropolihallinnolla on pyritty ratkaisemaan seuraavia ongelmia

  • Segregaatio: seutu eriytyy pikkuhiljaa hyvä- ja huono-osaisten välisiin alueisiin.
  • Liian hidas ja vähäinen asuntorakentaminen: Helsingin seudulla ei rakenneta tarpeeksi.
  • Yhdyskuntarakenteen hajautuminen: Helsingin seutu on yksi Euroopan hajanaisimpia, mikä tekee siitä huonommin toimivan, epäekologisemman ja heikentää taloutta.
  • Kuntien osaoptimointi ja nollasummakilpailu: kunnat haalivat hyviä veronmaksajia naapurista ja työntävät huonoja naapurin puolelle.
  • Liikennehankkeiden irrallisuus kaavoituksesta: Liikennettä puuhailee seudulla liian moni taho liian monella rahakanavalla eikä hankkeiden ja rakentamisen yhteys toimi
  • Demokratian puute: nykyisessä kuntayhtymähimmelissä valta katoaa HSL:ään, HUSiin, Uudenmaanliittoon ja ties mihin epäsuorasti valittuihin elimiin, eivätkä vastuussa päätöksistä ole enää selkeästi vaaleilla valitut valtuustot

No miten vastaa näihin tavoitteisiin Hallituksen esittämä metropolimalli?

Mallissa siis perustetaan 14-16 kunnan metropolialue, jolle valitaan valtuusto suorilla vaaleilla vaalipiireistä. Sille siirretään yleiskaavoitus, joukkoliikenteen organisointi ja osa ympäristöpalvelujen tehtävistä. Metropolihallinto ei saa kerätä veroja, vaan elää tavalla tai toisella kunnilta ja valtiolta saamillaan maksuilla. Moni asia jää vielä selvitettäväksi, mutta kyllä tätä voi jo analysoida.

keltainenSegregaatio: Ei parannusta. Metropolihallinnolla ei ole mitään keinoa ohjatae alueiden tulotasoja. Yleiskaavaan ei kirjoiteta asukkaiden tulotasoa, eikä edes sitä, ovatko asunnot omistettuja vai vuokralla. Asuntotuotanto jäi pois Stubbin metropolimallista, eli segregaatiokysymykset ovat jatkossakin kuntien vastuulla aivan kuin nykyään.

punainenLiian vähäinen asuntorakentaminen: Huononnus. Metropolihallinnolla ei ole mitään keinoa saada asuntoja rakentumaan. Sen ainoa keino on yleiskaava (ja osayleiskaava), jotka ovat välineitä kaavoituksen ja rakentamisen rajaamiseen, eivät sen lisäämiseen.

Valtionvarainministeri Rinne sai juuri kasaan asuntorakentamisen lisäyspaketin yhdessä 14 kunnan kanssa. Paketti saatiin kasaan, kun ”Loppuvaiheen neuvotteluissa valtio myöntyi kymmenen kehyskunnan vaateisiin liikennerahoista”, eli lahjoi kunnat 110 miljoonalla.

Jatkossa tällaisiin paketteihin tarvitaan valtion ja 14 kunnan lisäksi myös metropolihallinto. Eli jos jotain halutaan saada jotain aikaan, on taas yksi taho lisää, joka täytyy ostaa mukaan. Kaavoitus hidastuu ja sulle-mulle-kähmintä lisääntyy.

punainenYhdyskuntarakenteen hajautuminen: Huononnus. Yhdyskuntarakenteen kannalta tärkeintä olisi rakentaa mahdollisimman paljon mahdollisimman lähelle seudun keskustaa. Siis käytännössä lähinnä Helsinkiin. Helsingissä tähän onkin viime aikoina ollut kiitettävää halua, mutta onko kehyskunnissa? Metropolihallinto kun ei voi tehdä mitään lisätäkseen rakentamista Helsingissä, mutta paljonkin vähentääkseen sitä. Eli jos kaikkialla seudulla halutaan tiivistää Helsinkiä, se tiivistyy siinä kuin nykyäänkin. Jos ei haluta, sitä voidaan estää. Nopeuttamiseen sen sijaan ei keinoja ole.

Lisäksi edustajat valitaan metropolivaltuustoon vaalipiireittäin. Todennäköisesti pääosin kunnittain, jolloin he myös herkästi kokevat edustavansa omaa kuntaansa (tai vaalipiiriään), eivät koko seutua. Yleiskaavaa ruvettaneen siis tekemään sulle-mulle-pelinä, jossa ei saa kaavoittaa yhtäälle, ellei tehdä myös toisaalle. Nykyisten puolueiden välisten kauppojen päälle tulee alueellinen kaupanteko, jossa pitää saada tarpeeksi kaavoitusta myös kauas, jotta olisi tasapuolista.

keltainenKuntien kilpailu ja osaoptimointi: Ei parannusta. Kuntien kilpailu on nähty ongelmaksi tilanteissa, jossa ne pyrkivät houkuttelemaan naapurikunnasta hyvätuloisia veronmaksajia tai yrityksiä lupaamalla etuja, jotka eivät ole kokonaisuuden etu. Ja tämän kääntöpuolena huonompien veronmaksajien tai ongelmina pidettyjen ihmisten muuttoa on yritetty välttää. No voiko metropolihallinto tehdä tälle jotain? Vaikea nähdä mitä, peli jatkuu entisellään.

punainenLiikennehankkeiden ja kaavoituksen erillisyys: Huononnus. Liikennettä puuhailevat seudulla kunnat, valtion ELY-keskus, HSL ja Uudenmaan liitto. Jatkossa sitä puuhailevat kunnat, valtion ELY-keskus, Metropolihallinto ja Uudenmaan liitto. Metropolihallinnoista olisi todellista hyötyä, jos sille siirrettäisiin kaikki vastuu liikenteen suunnittelusta ja rahoittamisesta. Näin ei olla tekemässä.

Liikenteen rahoitusvastuu on edelleenkin jaettu valtion ELY-keskukselle ja kunnille tavalla, joka sotkee yleiskaavatason suunnittelua. Ja touhua vaikeuttamaan yleiskaavoitus siirtyy pois kunnilta. Tässäkin pelissä on siis jatkossa yksi peluri aiempaa enemmän, ja vastaavasti järkevien tulosten saaminen muuttuu entistä vaikeammaksi.

keltainenDemokratian puute: Ei käytännössä parannusta. Varsinaiselle ongelmalle, eli kuntayhtymähimmelille metropoliratkaisu tekee vähän. Vain yksi kuntayhtymä, eli HSL lakkaa olemasta. Muilta vain siirretään tehtäviä tai monimutkaistetaan toimintamalleja. Kun kaikki liikenteen toteutus säilyy kunnilla, raideratkaisujen toteutus tulee myös vaatimaan lisää erilaisia yhteisyhtiöitä, joissa päätösvalta lipuu entistä epämääräisemmäksi.

Metropolivaltuusto valittaisiin toki vaaleilla, mutta sen vastuut olisivat siksi pieniä, ettei demokratian parantumista voi oikein pitää suurempana kuin lisääntyvän suhmuroinnin aiheuttamaa demokratian heikkenemistä. Myöskään keskusteluissa mukana pyörineestä lähidemokratian kehittämisestä ei näy jälkiä.
Ehdotettu malli ei paranna tilannetta yhdenkään tavoitteen suhteen, ja huonontaa sitä kolmen tavoitteen suhteen kuudesta: se heikentää mahdollisuuksia rakentaa asuntoja, lisää yhdyskuntarakenteen hajautumista ja hankaloittaa liikennehankkeiden yhdistämistä kaavoitukseen.

metropolialue
14 kunnan metropolialue

Olen itse kannattanut metropolihallintoa, koska idea on on mielestäni oikeasti hyvä. Mutta en todellakaan voi kannattaa tällaista metropolihallintoa. Minulle ei ole tärkeää mallin nimi, vaan se että siinä on jotain järkeä. Oikeasti tarvitsemme paremmin yhteen toimivaa yhdyskuntasuunnittelua ja demokraattisemman tavan päättää seudun yhteisistä asioista. Tämä ei vaan ole se tapa.

Miksi tällaista sitten edes ehdotetaan? No se on poliittinen kompromissi.

Valtionvarainministeri Rinne (SDP) sai läpi demareiden yhden tavoitteen, eli jotain minkä nimenä on metropolihallinto, ja pääministeri Stubb (Espoo) sai jotain mikä ei vie Espoota ja Helsinkiä yhtään lähemmäs toisiaan.

Ja kukaan ei saanut mitään toimivaa. Valitettavasti demokratiassa käy joskus näin.

Parasta mitä nyt voi tapahtua on, että esitys juuttuisi byrokratiaan eikä ehtisi tälle eduskunnalle. Seuraava hallitus sitten vaivihkaa unohtaisi sen. Asettakaamme toivomme byrokratian hitauteen.

Rationaalista huumepolitiikkaa

Vihreiden poliittiseen ohjelmaan kirjattiin viime viikonloppuna seuraava kanta huumepolitiikkaan:

”Huumausainepolitiikan painopiste siirretään rangaistuksista haittojen vähentämiseen. Rikoslaissa huumausaineiksi määriteltyjen laittomien päihteiden käytöstä ja hallussapidosta omaan käyttöön ei pidä rangaista. Lisäksi päihdeongelmaisten kuntoutukseen on kohdennettava lisää resursseja.”

Iltasanomat ehti tästä jo riekkumaan, että ”Vihreät: Kovatkin huumeet käyttövapaiksi”. No, onko kyse siitä, että haluamme vaan vapauttaa huumeet, koska kamaa on kiva vetää tai koska olemme hippejä? Ei tietenkään. Sen sijaan haluamme toimivaa huumepolitiikkaa.

Jos käyttäjien sakottaminen vähentäisi huumeidenkäyttöä, voitaisiin keskustella onko se tarkoituksenmukaista. Mutta parhaan tietoni mukaan tällaisesta ei ole mitään näyttöä. Mutta maissa, joissa käytön rangaistavuudesta on luovuttu ja satsattu sen sijaan hoitoon, huumeiden käyttö ja erityisesti niihin liittyvät ongelmat ovat vähentyneet.

Portugalissa huumeidenkäytön rangaistavuudesta luovuttiin 2001. Lainaten Helsingin Sanomia:

”Lakimuutoksen seurauksena huumekuolemat vähenivät, ongelmakäyttäjien määrä putosi ja hiv-tartuntojen määrä romahti. Pelättyä huumeturismia ei syntynyt.

Portugalista ei kuitenkaan tullut vapaavaltiota, jossa huumeita saa käyttää miten huvittaa. Huumekauppiaat ja salakuljettajat joutuvat oikeuteen kuten ennenkin. Käyttäjät otetaan yhä kiinni, ja huumeet takavarikoidaan.”

Nykyään Portugalissa on selvästi vähemmän huumekuolemia kuin Suomessa, ja ilmeisesti vähemmän kannabiksen käyttäjiä. Myös aiheesta tehdyissä tutkimuksissa tuloksia pidetään pääosin positiivisina, joskaan ei täysin ongelmattomina.

Vancouverissa omaksuttiin 2001 Portugalin tapainen politiikka – huolimatta siitä, että Kanadan valtion linja oli paljon jyrkempi. Vancouver jatkaa tiellään, ja ajatukset ovat levinneet jo muuallekin Kanadaan. Canadian Public Health Association esittää kantanaan:

”The new policy paper outlines a ”21st century approach” in which criminal prohibitions would be replaced by a public-health-focused regulatory program to manage the production, sale and distribution of currently illegal drugs. Under such a regime, ”efforts are focused on addressing the social determinants of problematic substance use, moderating consumer demand for psychoactive substances, reducing harm, and improving the health of individual users, communities, and populations.”

Huumeiden käytöstä ja pienten määrien hallussapidosta ei rangaista myöskään Hollannissa, Tsekeissä ja vastaavaa harkitaan Norjassa. Sveitsissä narkomaaneille jopa jaetaan heroiinia, jotta heidät saataisiin hoitoon. Lisäksi useissa (useimmissa?) Euroopan maissa rangaistuksia ei käytännössä jaeta – Vancouverin tapaan. Myös Suomessa huumeiden kanssa työnsä puolesta tekemissä olevat ennustavat meillä siirryttävän ajan kanssa samaan suuntaan.

Viesti on selkeä: huumeidenkäytöstä rankaisemisen toimivuudesta ei ole juurikaan näyttöä. Maissa ja kaupungeissa joissa on siirrytty rankaisun sijasta haittojen ehkäisyyn ja hoitoon, tulokset ovat järjestään hyviä. Rangaistusten poistaminen on siis rationaalista, meitä kaikkia hyödyttävää huumepolitiikkaa.

foo
Canadian Public Health Assosiation havainnollistaa paradoksia, miten huumeiden säätelyn lieventäminen voi parantaa kansanterveyttä, mutta alkoholin sääntelyn lieventäminen pahentaa.

Miksi sitten ulotamme rangaistuksista luopumisen kaikkiin huumeisiin, koviinkin? No siksi koska se on toimivaa huumepolitiikkaa. Totta kai toimivia keinoja täytyy käyttää myös ja aivan erityisesti huumeisiin, joiden haitat ovat suurimpia. Siellä hyödytkin ovat suurimpia.

Jos joku voi minulle osoittaa, että käyttäjien rankaiseminen vähentää huumeisiin liittyviä ongelmia tai edes niiden käyttöä, olen valmis harkitsemaan kantaani. Siihen asti kannatan sitä linjaa, joka nykytiedon mukaan toimii parhaiten – juuri sitä joka Vihreiden poliittiseen ohjelmaan kirjattiin: hoitoa ja apua, ei rangaistuksia.

Kirjoittaja toimi Vihreiden poliittista ohjelmaa käsitelleen työryhmän puheenjohtajana.

Pidetään Otso Helsingissä

Kaikista kysymyksistä, joihin eurovaalien kuluessa sain vastata, yksi oli ylivoimaisesti yleisin: miksi äänestäisin sinua, kun haluan pitää sinut Helsingissä? Työsi täällä on liian tärkeää kesken jätettäväksi. Aktiivisimmat olivat kuulema lobanneet asialle kavereitaankin, ja FB-ryhmäkin kuulema melkein perustettiin.

Selitä siihen sitten, että on meitä muitakin, kokonainen puolue. Tai että todennäköisyys mennä läpi ei nyt ehkä ollut kauhean suuri sitten kuitenkaan. Selittelyä, selittelyä, se siitä.

Mutta nyt on onneksi mahdollisuus äänestää Helsingissä pysymiseni puolesta!

K&K-Otso
Otso Helsingissä kesällä 2013

Helsingin vihreät järjestää jäsenäänestyksen eduskuntavaaliehdokkaista. Ensimmäiset kymmenen ehdokasta valitaan äänestyksen perusteella kesäkuussa, loput sitten pitkin syksyä.

Eduskuntavaaliehdokkuus ja kunnallispolitiikka sopivat Helsingissä hyvin yhteen. Kuntapolitiikassa ei ole kukaan töissä, vaan sitä tehdään töiden ohessa. Poliittisen aktiivisuuden ja ns. normaalien töiden yhdistäminen vaan on valitettavan vaikeaa, helpompaa poliittisissa töissä. Meidän järjestelmässämme ei yksinkertaisesti voi ”hoitaa yhtä asiaa kerrallaan”. Se on yksi muttei suinkaan ainoa syy, miksi haluan eduskuntaan pyrkiä.

Väännetään vielä rautalangasta: en ole ehdolla jättääkseni Helsingin politiikan, vaan pysyäkseni siinä mukana. Voin luvata, että jos tulen eduskuntaan valituksi, pysyn mukana Helsingin kuntapolitiikassa koko tulevan vaalikauden. Muussa tapauksessa sitä on vaikeampi luvata, koska joskus on mentävä töihinkin.

Siksi pyydänkin, jos haluat auttaa työtäni Helsingin politiikassa tai valtakunnanpolitiikassa, ruksi numeroni äänestyslomakkeeseen kärkipäähän. Ei ole pakko olla ekana, koska onhan meillä muitakin hyviä ehdokkaita. Mutta jos minut ehdokaslistalle haluat, laita vaikka kolmanneksi tai neljänneksi. Jäsenäänestykseen voivat osallistua kaikki viimeistään tämän kuun 28. päivään mennessä jäsenmaksunsa maksaneet helsinkiläisten vihreiden yhdistysten jäsenet (ja ehkä kuun loppuun mennessä maksaneet, riippuen miten lasketaan).

Vaaliteemani ovat aika tuttua tavaraa tietoyhteiskunnasta kaupungeista, liikenteestä, mutta myös sosiaaliturvasta, energiapolitiikasta ja kaikesta, mikä vaan kaipaisi korjaamista maailmassa.

Halukkaita tukiryhmään otetaan vastaan, sähköpostilla etunimi.sukunimi@iki.fi tai vaikka FB-viestillä.

Kiitos,
otso