Istun yksin kotona tätä kirjoittamassa. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Viimeiset puoli vuotta olen viettänyt päiväni vauvan kanssa, mutta tänään hän on päiväkodissa ensimmäistä päivää. Tämä on tarina siitä, mitä nämä kuukaudet ovat minulle opettaneet
Opin, että ”vanhempainvapaa” ei tarkoita vapaata, eikä kotihoito kotona olemista. Päiviä, jolloin olisin ollut ihan vain kotona oli lopulta aika vähän. Joka päivälle osui joku tapaaminen tai vauvatanssi, kokous tai ihan vaan kokoontuminen. Mutta olemisen ja tekemisen tapa muuttui sellaiseksi, jossa vaan on vauva aina mukana. Nopeasti siitä tuli itsestäänselvä osa olemista. Aina piti olla mukana vauvakassi, jossa on ruokia, vaippoja, varavaatteita ja ehkä joku lelu. Tosin kiinnostavimmat lelut tietysti aina löytyivät matkan varrelta.
Kaupungin virallisten kokousten ajaksi sai korvausta lapsenvahdin hankkimiseen, mutta miltei kaikkialle muualle vauva ja myöhemmin taapero tuli mukaan. Poikkeuksena yksi tapaaminen ministerin kanssa. Kokoustakin on mahdollista johtaa niin, että vauva istuu välillä sylissä ja välillä leikkii vieressä.
Opin, että yhteiskunta – tai ainakin se Helsinki, jossa minä liikun – ottaa myös aika hyvin huomioon vauvat. Useimmiten kuljin kuormapyörällä, mutta myös julkisilla, ja se oli aina helppoa. Kyytiin mahtuu ja melkein aina pääsee nostamatta. Ja kun tarvitsee nostaa, auttajia löytyy. Ravintoloissa on syöttötuolit, joissain myös leikkipaikka. Eikä pienen ihmisen kohtuuttoman sotkuisista syömätavoistakaan tullut koskaan sanomista. Ylipäänsä kanssaihmiset olivat järjestään avuliaita ja halukkaita mukautumaan siihen, että paikalla on vauva.
Tässä voi kyllä olla sukupuoliero. Osaan kokemuksesta sanoa, että mies, joka liikkuu vauvan tai vaunujen kanssa huomataan ja otetaan huomioon – jopa erikseen kehutaan. Mutta onko nainen vauvan kanssa arkisempi ilmiö, jota ei jakseta niin helposti huomioida? En osaa sanoa.
Ja tässä kohden muuten erityiskiitos Annalle. Vauvan hoitaminen on valtavasti helpompaa, kun on kaksi ihmistä sitä jakamassa. Ja on helpompi ottaa asiat rennosti ja stressaamatta liika, kun katsoo vaan miten Anna tekee 🙂
Huomasin myös, että yhden ja kahden lapsen hoitamisessa on aika iso ero. Silloin kun mukana on paitsi 0-, myös 6-vuotias, miltei kaikki aika meneekin lasten kanssa, enkä juuri muuta pystynyt samalla tekemään. Itse olin siinä mielessä onnekas, että pystyin hyvillä mielin nauttimaan tällaisesta vaihtelusta, mutta esimerkiksi työttömälle vanhemmalle, jonka pitäisi samaa pystyä etsimään uusia töitä, tai työskentelemään freelancerina, tilanne olisi aika lailla mahdoton.
Viime vuonna maan hallitus päätti, että jos kotona hoidetaan yhtä lasta, kuuluu hoitaa myös toista, ainakin puoli päivää. Ellei Helsinki olisi kapinoinut tätä vastaan, olisi oma syksyni ollut hyvin erilainen. En olisi voinut käytännössä osallistua politiikkaan, tai sitten puolisoni ei olisi voinut tehdä töitä. Lisäksi yksi 6-vuotias eskarilainen olisi tylsistynyt kotona ja kaivannut kavereitaan, pahimmassa tapauksessa jäänyt ryhmän ulkopuolelle.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus on yksi suurimpia hyvinvointivaltion aikaansannoksia, ja pidän yhtenä tämän valtuustokauden tärkeimmistä saavutuksista että pystyimme Helsingissä sen säilyttämään.
Hyvinvointivaltio on kuitenkin edelleen antelias lapsia saavalle. Ehdin puolen vuoden aikana saada vanhempainrahaa, isyysrahaa ja hoitorahaa. Byrokraattinen ero eri vapaatyyppien välillä ei juuri tunnu arjessa, mutta kylläkin kukkarossa. Siinä missä vanhempainraha ja isyysraha määräytyvät tulojen mukaan, kotihoidon tuki (hoitoraha) on kiinteä 338 euroa + kuntalisä 264€. Kun vanhempainrahakin laskettiin vähän yllättävällä tavalla, tuloksena oli säästötilin pikkuhiljainen tyhjeneminen syksyn mittaan.
En silti valita. Hoidin lasta kotona, koska halusin niin tehdä. Ja se oli joka euron arvoista. Yhteiskunta anteliaasti tämän minulle mahdollisti, mutta on ihan selvää etten saa siitä samaa korvausta, jonka saisin, jos tekisin työnantajalleni tuotavaa työtä ja maksaisin vielä verojakin.
Tukien tasoon olen ihan tyytyväinen, mutta niiden kestosta minulla on näkemys: vanhempainrahaa saa liian lyhyen aikaa (kunnes lapsi on 9-10kk), ja hoitorahaa liian kauan (kunnes lapsi on 3v). 9kk ikäinen vauva on oikeasti vielä sangen pieni kodin ulkopuoliseen hoitoon laitettavaksi. Eikä niitä usein laitetakaan: alle 1-vuotiaita on päivähoidossa häviävän vähän, ja 1-2 vuotiaistakin varhaiskasvatukseen osallistuu vain 25%. Lapsista 75% hoidetaan siis lähes 2-vuotiaiksi jotenkin muutoin. On aika selvää, että lain takaama vanhempainvapaa (ynnä äitiysvapaa ynnä isyysvapaa) ei ole riittävän pituinen että se vastaisi useimpien perheiden tarvetta.
3 vuoden hoitovapaa sen sijaan on jo pitkä, ja työntää käytännössä naisia sivuraiteelle työelämästä. Vuonna 2015 93% kotihoidon tuen saajista oli naisia. Lisäksi osa työnantajista pelkää lisääntymisikäisten naisten jäävän vuosien tai jopa vuoskymmenen hoitovapaaputkeen, mikä aiheuttaa kustannuksia ja sijaisuusjärjestelyjä. Tämä asenne haittaa yhtälailla myös lapsettomia naisia. Seurauksena 30-40v naisten osallistuminen työelämään on Suomessa selvästi vähäisempää kuin miehillä ja muiden pohjoismaiden naisilla.
Hyvä malli olisi ehkä suunnilleen sellainen, että vanhempainraha kestäisi vaikkapa 18kk niin, että 6kk olisi äidille, 6kk isälle (tai toiselle vanhemmalle) ja 6kk kummalle vain. Siis useasti ehdotettu 6+6+6. Tällöin erillistä hoitorahaa ei tarvitsisi ehkä ollenkaan. Hallituspuolueetkin itse asiassa lupailevat tämänsuuntaiselle uudistukselle tukea, kunhan sen vain tekee joku tuleva hallitus, eikä tämä, jossa he saavat nyt päättää. No, sitä odotellessa yksi mahdollisuus olisi lyhentää hoitorahan kesto vaikka kahteen vuoteen.
On tärkeää mahdollistaa perheille suuri vapaus järjestää lastensa hoito itselle oikealta tuntuvalla tavalla. Enkä halua moralisoida, mikä kullekin tuntuu oikealta. Mutta yhteiskunnan ei silti pitäisi aktiivisesti työntää perheitä suuntaan, joka ruokkii rakenteellista epätasa-arvoa ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi. 6+6+6 voisi olla hyvä tasapaino näiden näkökulmien välillä.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että ratkaisu laittaa lapsi päiväkotiin tässä vaiheessa tuntuu oikealta. Vietin siellä itse mukana tutustumassa kaksi päivää. Sinä aikana lapsi ehti tehdä tuttavuutta tarhakavereihinsa ja ryhmän aikuisiin, leikkiä yhdessä ikätovereiden kanssa, syödä siistimmin kuin kotona ja selvitä hyvin siitäkin, kun välillä joutui pärjäämään ilman minua. Tänä aamuna ei kauheasti edes hirvittänyt jäädä kotiin, kun pieni lähti isosiskonsa ja äitinsä kanssa kohti tarhaa.
Olen puolen vuoden aikana myös oppinut, että pärjään aika hyvin pienen ihmisen kanssa. Melkein aina muistin ottaa vaippoja mukaan, ja vauva jäi harvoin ilman ruokaa. Omatkin asiani pystyin yleensä hoitamaan, kun ensin pidin huolta vauvan tarpeista. Ja opin sen, miten ihana vauva voikaan olla. Jotenkin yhdessä puuhailu ja seurustelukin tuntui mielekkäältä, vaikka toisen sanavarasto oli lähinnä ”höö” ja ”kakka”.