1. Miksi kaupunkia suunnitellaan?
Ihmiskunta on rakentanut kaupunkeja läpi koko kirjoitetun historian ja sitä ennenkin, ilmeisesti jo ennen maatalouden keksimistä. Kaupunkien rakentuminen on aina ollut kaoottinen prosessi, jossa sekoittuvat toisaalta yksittäisten ihmisten omat päätökset ja toisaalta pyrkimykset ohjata kokonaisuuden rakentumista. Ihmisten vapaa yhteistoiminta voi tuottaa uskomattomia tuloksia, mutta suurten ihmismäärien yhteiselämä vaatii myös keskitettyä organisointia. Tavoitteet, joihin tällä ohjauksella pyritään, ovat vaihdelleet vuosisatojen myötä.
Kautta historian kaupungit ovat myös olleet jatkuvassa muutoksessa. Emme voi valita, muuttuuko kaupunki. Muutos on sen luonne ja tapa hengittää. Voimme vain valita, mihin suuntaan pyrimme kaupunkia muuttamaan ja miten suhtaudumme muutoksiin, jotka tulevat meistä riippumatta.
Tässä luvussa kuvaan kolme tärkeintä päämäärää, joihin kaupunkisuunnittelussa tulisi nähdäkseni pyrkiä. Lisäksi avaan kolme merkittävintä reunaehtoa, jotka asettavat rajoja sille, minkälaisia ratkaisuja on ylipäänsä mahdollista toteuttaa ja mitä seurauksia eri toimilla on.
1.1 Kaupunkisuunnittelun tavoitteet
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttäminen täytyy asettaa kaiken politiikan tavoitteeksi – myös kaupunkisuunnittelun. Ne eivät ole kaupunkisuunnittelun ainoita tavoitteita, mutta ekologinen kestävyys on lähtökohta, jonka asettamissa rajoissa muut ratkaisut täytyy löytää, jos ja kun haluamme säilyttää ihmissivilisaation tällä planeetalla.
Kaupungit tuhoavat luontoa ja ilmastoa eniten levittäytymällä jatkuvasti uusille alueille. Luontoa ei kuluta niinkään ihmisten määrä vaan se maa-ala, jonka he muuttavat luonnosta rakennetuksi ympäristöksi. Metsää kaadetaan talojen, katujen ja moottoriteiden tieltä. Tämä kehitys kiihtyi autojen yleistyessä 1960-luvulla, kun yhtäkkiä lähiöitä voitiin rakentaa kymmenien kilometrien päähän keskustoista, ja on jatkunut siitä asti. Samalla kaupungissa kuljetut matkat ovat pidentyneet ja päästöt kasvaneet. Suunnan kääntäminen on välttämätöntä, jotta ihmiskunta ei syö omia elinmahdollisuuksiaan tällä planeetalla. Suurimmaksi osaksi tämä kirja käsittelee sitä, miten tämä muutos voidaan tehdä, mitä kaikkea se vaatii.
Tarvittava muutos kaupunkisuunnittelussa ja kaupungin rakentamisessa ei ole helppo ja toisinaan se johtaa ristiriitoihin muiden hyvien tavoitteiden kanssa. Myöhemmissä luvuissa käsittelen sitä, miten näitä ristiriitoja olemme vihreissä yrittäneet tasapainottaa – aina kuitenkin pyrkien luonnon ja ilmaston etuun. Ja selvyyden vuoksi on todettava, että Helsinki ei ole nykyisellään ekologisesti kestävä kaupunki, vaikka merkittäviä askeleita oikeaan suuntaan otetaan koko ajan.
Toinen tärkeä tavoite on alueellisen eriytymiskehityksen pysäyttäminen. Monissa maissa ja kaupungeissa jyrkät sosiaaliset erot alueiden välillä ovat aina olleet todellisuutta, vaikka 1900-luvun loppupuolen Suomessa erot olivat vielä pieniä. Kehitys on kuitenkin yleisesti ottaen ollut kiihtymään päin ja useimmat länsimaiset kaupungit ovat viime vuosikymmeninä jakautuneet yhä jyrkemmin hyvä- ja huono-osaisiin alueisiin.
Erojen kasvun taustalla on osittain syvenevät yhteiskunnalliset erot etenkin asukkaiden tulotasossa. Varallisuuserojen kasvaessa ja elämäntapojen sekä väestön monipuolistuessa voimistuvan eriytymiskierteen eli segregaation riski kasvaa.
Alueiden erilaisuus sinänsä ei ole uhka, vaan on hyvä, että naapurustot voivat olla keskenään erilaisia. Se tarjoaa erilaisille ihmisille paremmat mahdollisuudet löytää itselleen mieluisa asuinpaikka ja ympärille samanhenkisiä naapureita. Erilaisuudesta tulee uhka silloin jos syntyy alueita, joihin kukaan ei halua muuttaa, koska kukaan ei niissä halua asua. Tällöin näille alueille joutuvat köyhimmät ja yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat muiden pyrkiessä alueelta pois. Tällaisen kehityksen katkaiseminen on vaikeaa, mutta kriittisen tärkeää. Kierteen päästessä pidemmälle ongelmat eivät suinkaan rajoitu vain näiden alueiden sisälle vaan koskevat koko kaupunkia ja maata, kuten voimme viime aikojen Ruotsin jengiväkivaltaa koskevasta uutisoinnista lukea.
Kolmas tavoite on kaupungin ”elinvoima” – haluamme rakentaa kaupunkia, jossa ihmiset haluavat asua, jossa on töitä tarjolla, yritykset voivat menestyä ja jonne mieluummin tullaan kuin lähdetään pois. Itse ajattelen, että elinvoiman käsite sisältää myös sen, että kaupungin pitää olla hauska. Kyse ei ole vain taloudellisista mittareista, vaan paljon siitä, miten kaupunkilaiset kaupungin kokevat – ilmapiiristä, toimintamahdollisuuksista, hyvästä elämästä. Kaupungin menestys ei synny nykypäivänä hampaat irvessä eikä teollisuusalueita rakentamalla, vaan sen varassa, että ihmiset haluavat elää juuri Helsingissä. Ja se vaatii aika toisenlaisia ratkaisuja kuin perinteinen elinkeinopolitiikka. Menestyvien kaupunkien elinkeinopolitiikassa puhutaan nykyään eniten siitä, miten houkutella osaavia ihmisiä kaupunkiin ja pitää heistä kiinni.
1.2 Reunaehtoja suunnittelulle
Kaupungin kasvu ei ole kaupunkisuunnittelun tavoite, vaan sen syy. Ihmiset kaikkialla maailmassa ovat muuttaneet kohti kaupunkeja niin kauan kun historiaa on kirjoitettu.
Jokaisella muuttajalla on ollut omat syynsä ja ne ovat vaihdelleet historian mittaan. Keskiajalla paettiin maaorjuutta, 1900-luvulla muutettiin työn perässä. Joku on väistellyt sukulaisiaan, toinen etsinyt kulttuuria. Välillä on paettu nälänhätää tai sotaa, vähemmistöt ovat hakeutuneet kaltaistensa luokse. Moni on hakenut parempaa elämää, korkeampaa elintasoa, mitä kaupungit ovatkin lähes koko historian tarjonneet. Jos jotain yleisiä linjoja on, niin taustalla lienee se, kuinka kaupungit ovat tarjonneet mahdollisuuksia, joita muuttajalla ei syystä tai toisesta aiemmassa asuinpaikassaan ollut. Ihmislajista aina joku osa hakee uusia mahdollisuuksia, ja kaupungit ovat näitä mahdollisuuksia tarjonneet.
Tuhansia vuosia taudit ja kuolleisuus asettivat rajan kaupunkien kasvulle. Väkeä kuoli koko ajan samaa tahtia kuin uusia muutti sisään. Hygienian parantuminen, viemäröinti ja moderni lääketiede mahdollistivat kasvun, jolle ei ole sen jälkeen nähty loppua. Suomessa kaupunkien kasvu alkoi teollistumisen myötä 1800-luvulla ja on viime vuosikymmeninä kohdistunut lähinnä suurimpiin kaupunkeihin. 75 prosenttia uusista asunnoista on viime vuosina rakennettu Helsingin, Tampereen ja Turun seuduille.
Helsingin kasvun estäminen ei ole demokratian keinoin mahdollista – eikä myöskään toivottavaa. Kaupunkiseudun kasvun voisi pysäyttää vain tekemällä kaupungista niin kamalan ettei kukaan tänne halua tai estämällä väkivalloin ihmisiä muuttamasta. Kumpikaan ei ole hyvä idea.
Kun sanon, että kaupunki kasvaa, tarkoitan tarkkaan ottaen kaupunkiseutua – useista kunnista muodostuvaa kokonaisuutta –, joka on yksi työssäkäyntialue ja jonka sisällä ihmiset muuttavat joka suuntaan. Helsingin seutu on yhtenäinen työssäkäyntialue, joka koostuu 14 kunnasta: Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen, Kirkkonummi, Vihti, Nurmijärvi, Tuusula, Kerava, Järvenpää, Hyvinkää, Mäntsälä, Pornainen ja Sipoo ovat tämän kaupungin osia. Rajaus ei ole itse keksimäni, vaan Työ- ja elinkeinoministeriön, joka ylläpitää seutukuntarekisteriä. Näiden kaikkien kuntien työssäkäyvistä yli neljännes käy töissä pääkaupunkiseudulla, useimmissa kunnissa yli puolet.
Tällä tavoin kaupungit normaalisti määritellään, kun puhumme maailman suurkaupungeista. Sangen harvoin on olennaista, kuinka monta asukasta asuu Pariisin departementin alueella (2,2 miljoonaa, vs. metropoli 12 miljoonaa) tai London Cityssä (7 700, vs. metropoli 12 miljoonaa), vaan kaupungilla tarkoitetaan kokonaisuutta. Näin laskettuna Helsinki on 1,6 miljoonan asukkaan kaupunki, vaikka Helsingin kunnassa asuu vajaat 700 000 ihmistä.
Toinen reunaehto kaupunkisuunnittelulle on ihmisten oikeus valita itse, miten haluavat elämäänsä elää. Ylätasolla kaupunkisuunnittelusta puhuttaessa on helppo ”asuttaa” ihmisiä, ”sijoittaa” toimintoja tai suunnitella, miten ihmisten tulisi elää. Mutta ihmiset eivät välttämättä halua elää tai asua niin, eivätkä yritykset toimia siellä minne ne on sijoitettu. Elämme vapaassa markkinataloudessa, jossa ihmiset saavat valita asuinpaikkansa vapaasti ja yritykset päättää, haluavatko toimia annetuilla reunaehdoilla vai eivät.
Tämä on paitsi tärkeä arvo myös kova realiteetti, joka asettaa rajat sille, millaiset ratkaisut kaupunkisuunnittelussa ovat mahdollisia. Kaupunki ei voi esimerkiksi kieltää ihmisiä muuttamasta tai pakottaa yrityksiä toimimaan juuri tietyssä paikassa. Keinoja ohjata ja kannustaa toki on, mutta ei valtaa määrätä. Eikä pidäkään olla.
Kaupunkisuunnittelun historiassa monet suunnitelmat ja utopiat ovat perustuneet ylhäältä päin määräämiseen, jopa totalitaristiseen ajatteluun, jossa ihmiset ovat olemassa toimiakseen suunnittelijan ”kaupunkikoneen” osina. Asetun itse tätä lintuperspektiivin perinnettä vastaan: tärkeää on yhden ihmisen elämä ja miten hän sen haluaa elää, ei se, miten häntä voitaisiin tehokkaimmin hallita.
Suunniteltaessa kaupunkia tarvitaan myös laajoja mittakaavoja ja yleistyksiä. Mutta kun ajatellaan tästä keskitetystä näkökulmasta käsin, tulisi aina pitää mielessä, että tavoite on lisätä eikä vähentää ihmisten mahdollisuuksia tehdä omia valintojaan.
Kolmannen reunaehdon asettaa raha. Helsinki on Suomen mittapuulla rikas kaupunki, mutta ei loppumattoman rikas. Joka vuosi kaupungin budjetissa tehdään vaikeita valintoja siitä, mihin kaikkeen rahaa riittää. Jos käytämme 10 miljoonaa siltaan, emme käytä niitä samoja miljoonia puistoon. Ja vaikka voimme päättää kasvattaa kaupungin budjettia, se on aina lopulta rajallinen. Kustannuksilla ja tehokkuudella on väliä.
Vaihtoehtoisia ratkaisuja verrattaessa ei riitä verrata mikä ratkaisu on paras, vaan pitää katsoa, millaisia ratkaisuja samalla rahamäärällä saadaan. Esimerkiksi Östersundomiin suunniteltiin vuonna 2011 metrolinjaa, joka olisi maksanut silloisella kustannustasolla 700 miljoonaa. Laskimme yhdessä Siru Kauppisen ja Mikko Särelän kanssa, että samalla rahalla olisi tehnyt ratikkalinjaston koko seudulle – ja tämä oli relevantimpi vertailukohta metrojatkolle kuin vain yksi linja. Sittemmin metrokaava kaatui oikeudessa, ja puolet esittämistämme ratikkalinjoista on jo rakennettu tai suunnitteilla. Ja nyt Östersundomin kaavasuunnitelmissakin on ratikka. Saattaa olla, että argumenttimme vaikuttivat tässä osaltaan.
Toisaalta Helsinki tosiaan on rikas. Kaikkea ei ole pakko eikä kannatakaan halpuuttaa, vaan voidaan myös satsata laatuun silloin kun niin päätetään. Mutta päätös pitää tehdä ymmärtäen kustannukset ja tietoisena niistä syistä, miksi tehdään kalliimpi ratkaisu.
Monissa investoinneissa kustannuksiin liittyy myös tuottoja, joita ei saada ilman investointia. Esimerkiksi raiteiden rakentaminen maksaa, mutta samalla se nostaa kaupungin maan arvoa raiteiden lähellä. Selkein esimerkki tästä on Vantaan ratikka. Vantaalla askettiin, että ratikka on selvästi kalliimpi vaihtoehto kuin vastaava bussilinja, mutta kaupungin maasta saamat tulot kasvavat ratikan myötä kustannuksia enemmän, mikä teki siitä bussilinjaa kannattavamman investoinnin. Näin ollen ratikan rakentaminen ei ole pois esimerkiksi kaupungin kyvystä palkata lastenhoitajia, vaan päinvastoin rakentaminen parantaa kaupungin kykyä maksaa palkkoja. Ja tietysti se helpottaa myös varhaiskasvatuksen henkilöstön asuntotilannetta ja parantaa työmatkaliikennettä.
Kaikille investoinneille ei voida tunnistaa tällä tavoin suoria hyötyjä. Esimerkiksi hieno puisto tuottaa asukkaille iloa, mutta sen vaikutusta kaupungin kassaan on mahdotonta laskea. Myös tällaisia investointeja tarvitaan, eikä kaikelta voi vaatia tuottoa. Mutta kun investointiin liittyy tuotto, se on syytä tunnistaa.