9. Eriytymisen torjunta

Asuinalueiden eriytyminen tarkoittaa kehitystä, jossa hyväosaiset ja huono-osaiset alueet erkaantuvat kauemmas toisistaan. Erityisesti huono-osaisempien alueiden osalta tämä voi johtaa heikkenemisen kierteeseen. Jos eriytyminen pääsee liian pitkälle, se voi johtaa vakaviin ongelmiin paitsi heikommin kehittyville alueille ja niiden asukkaille myös koko kaupungille. Siksi ilmiö on syytä ottaa vakavasti.
Kuvaan tässä luvussa parhaan nykykäsityksen mukaisesti, miten eriytymisen dynamiikkaa toimii ja mitä kehitykselle on mahdollista tehdä. Ilmiö on kuitenkin hyvin monisyinen, eikä kaikkiin kysymyksiin ole vastauksia valmiina.

Eriytyminen ei tarkoita samaa kuin erilaisuus. On hyvä, että kaupungissa on erilaisia alueita, jotta monenlaisille ihmisille on heille sopivia alueita. Eriytymiskehitys on alueiden jyrkkenevää jakautumista hyviin ja huonoihin siten, että ”hyvyys” ei ole kunkin oma mielipide, vaan erilaiset mitattavissa olevat indikaattorit, kuten tulotaso, koulutus, työttömyys ja niin edelleen, alkavat kaikki erota samalla tavalla alueiden välillä.

Eriytyminen on luonteeltaan seudullinen ilmiö. Se tarkoittaa, että hyväosaiset ja huono-osaiset alueet erkaantuvat toisistaan ja kehittyvät eri suuntiin. Ei siis oikeastaan voi sanoa, että jokin alue olisi eriytynyt, koska ei se keskenään eriydy, vaan eriytymistä voi tapahtua vain osana kokonaisuutta, suhteessa muihin alueisiin.

Pahimmillaan tämä väärinymmärrys eriytymisestä saa muodon, että eriytyminen tarkoittaisi samaa kuin köyhät. Väärinymmärrys näkyy vulgaaristi lauseissa kuten ”mutta eihän täällä [meidän alueellamme] ole segregaatiota”, kun tarkoitetaan että alueella ei asu köyhiä. Jos jollain tietyllä alueella ei asu yhtään huono-osaisempia ihmisiä, se on pikemminkin merkki siitä, että seutu on enemmän eriytynyt eikä vähemmän, koska jossainhan he asuvat.

Tästä seuraa myös, että eriytymistä ei voi ratkaista siirtämällä huono-osaisempia ihmisiä pois joltain alueelta. Se voi tehdä yhdestä alueesta miellyttävämmän keskiluokalle, mutta itse ongelmaa se ei ratkaise lainkaan, vaan luultavammin pahentaa. Joku muu alue vain saa sitten huonoimman maineen. Tämä myös erottaa eriytymisen ratkaisemisen gentrifikaatiosta, jossa parempituloinen väki syrjäyttää trendikkääksi tulleella alueella aiemman väestön.^[18]

Vastaavasti eriytyminen ei myöskään tarkoita samaa kuin maahanmuuttajat. Maahanmuuttajien tai vieraskielisten osuutta käytetään eriytymisen mittarina, koska maahanmuuttajien keskittyminen tietyille alueille tai esimerkiksi tiettyihin kouluihin on selkeä mittari laajemmalle eriytymiskehitykselle, mutta kyse ei ole yksin maahanmuuttajista. Kun esimerkiksi Turun normaalikoulu muuttaa Varissuolta yliopistokampukselle, vieraskielisten oppilaiden osuus ei välttämättä edes laske paljoa, mutta heikko-osaisen alueen vähän parempi koulu muuttaa valmiiksi hyväosaiselle alueelle. Molemmilla alueilla sattuu vain asumaan paljon vieraskielisiä.

Ylipäänsä eriytyminen ei ole ihmisten välinen ilmiö vaan alueiden. Eriytymisen ratkaisupyrkimyksiäkään ei ole mielekästä tarkastella yksittäisiin ihmisiin kohdistuvina toimina vaan alueellisina. Eikä ilmiöstä pidä syyllistää yksittäisiä ihmisiä, jotka pyrkivät tekemään itsensä ja erityisesti lastensa kannalta parhaita ratkaisuja siinä tilanteessa, jossa elävät. Ihmisten oikeus valita asuinpaikkansa on kaiken suunnittelun reunaehto.

Eriytymiskehityksen keskeisin seurattava ryhmä eivät ole köyhät, vaan kohtuullisen hyvin pärjäävät ihmiset, joilla on mahdollisuuksia tehdä valintoja asuinpaikkansa suhteen – siis keskiluokka. Kun jokin alue ei houkuttele keskiluokkaa, jolla on mahdollisuus tehdä valintoja, ja samalla alueen keskiluokkaiset asukkaat alkavat hakeutua muualle, käynnistyy kierre, jossa alueella lopulta asuvat lähinnä he, jotka eivät voi itse valita. Ihmisten syyllistäminen ei tässä auta mitään, vaan olennaista on tarkastella, miksi jollekin alueelle ei haluta ja toisaalta, miksi sieltä halutaan pois.

Eriytymiskehitys on hyvin monisyinen prosessi, jossa kietoutuvat yhteen kysymykset asumisesta, kouluista, muuttoliikkeistä, maahanmuutosta ja luokasta. Monet esiin nousevat kysymykset ovat myös sellaisia, joista on vaikea puhua julkisesti, mutta niitä ei voi kiertääkään. Pyrkimykseni on käsitellä myös kiusallisia kysymyksiä mahdollisimman selväsanaisesti. Helposti monet lauseet voivat irrallisina kuulostaa julmilta tai sopimattomilta, mutta pyydän lukijaa muistamaan, että tavoitteeni on parantaa nimenomaan heikoimmassa asemassa olevien mahdollisuuksia. Uskon, että asioiden parempi ymmärtäminen on keskeinen väline tässä, ja se vaatii julkista keskustelua.

Keskeinen eriytymiskehityksen moottori ovat koulut. Vanhemmat – ja uskallan sanoa, että kaikki vanhemmat – haluavat lapselleen mahdollisimman hyvät edellytykset käydä koulua. Jos jostain koulusta liikkuu pelottavaa tietoa, koetaan se tietenkin uhkana jälkikasvulle, ja vanhemmat etsivät keinoja saada lapsensa toiseen kouluun. Ja karkeasti ottaen, mitä parempiosaisia vanhemmat ovat, sen paremmat edellytykset heillä on tässä onnistua.

Huonomaineinen koulu voi siis toimia alueelta pois työntävänä tekijänä ja vastaavasti hyvämaineinen vetovoimatekijänä. Ratkaiseva tekijä on koulun maine. Mainetta ei voi muuttaa päätöksellä, vaan hyvä tai huono maine perustuu yleensä todellisuuteen. Siksi paras tapa parantaa koulun mainetta on tehdä siitä parempi. Erityisen vetovoimaisia kouluja huono-osaisilla alueilla kutsutaan tutkimuksessa magneettikouluiksi. Ne ikään kuin magneetin tavoin vetävät alueelle oppilaita myös ulkopuolelta. Helsingissä tällä hetkellä erityisluokat ja muut erityiset vetovoimatekijät vetävät keskimäärin oppilaita enemmän hyväosaisille alueille kuin huono-osaisille. Koulupolitiikkamme on monin osin enemmänkin eriytymistä kiihdyttävää kuin torjuvaa.

Koulupolitiikan kehittäminen olisi oman kirjansa aihe, eikä mitenkään yksinkertainen asia. En mene siihen tässä kirjassa tämän syvemmälle. Torjuttaessa eriytymiskehitystä pitää tunnistaa ilmiön monisyinen luonne ja ratkaista monta kysymystä samaan aikaan. Tässä koulut ja kouluvalinnat ovat keskeisessä asemassa.

Ei varmasti olisi mahdollista saavuttaa tilannetta, jossa kaikilla kaupungin alueilla olisi tasainen tulojakauma, enkä usko sen olevan tavoiteltavaakaan. Alueiden välillä on eroja, eikä ydinkeskustassa asuminen koskaan ole sama asia kuin lähiössä. Mutta jos muodostuu tilanne, jossa joukko alueita ”putoaa kelkasta”, sillä on merkittäviä haittoja niin kyseisellä alueella asuville ihmisille kuin koko seudulle. On paljon viitteitä, että olemme hyvin lähellä tällaisen kehityksen taitekohtaa ja siksi eriytymiskehityksen pysäyttämiseen on kriittistä kiinnittää huomiota juuri nyt.

Kuva 6: Lauttasaari ja Kontula ovat kasvavalle lapselle hyvin erilaisia todellisuuksia. Lauttasaaressa koulukaverit tulevat melkein kaikki hyvätuloisista perheistä ja puhuvat suomea. Kontulassa taas pääosa tulee pienituloisista perheistä, ja puolet puhuu kotonaan jotain muuta kieltä. Huolestuttavinta on tämän eron jatkuva jyrkentyminen.

 

9.1 Asuntokanta ja asukasrakenne

Sen, millaisia ihmisiä jollain alueella asuu määrittää melko suurelta osin se, millaisia asuntoja siellä on. Yksiöissä asuu lähinnä yksineläviä ja kaksioissakin suurelta osin. Perheet asuvat suuremmissa asunnoissa. Sosiaalisissa vuokra-asunnoissa asuu lähinnä ihmisiä, jotka voivat sellaisen saada – siis pienituloisia. Omistusasunnoissa asuu lähinnä ihmisiä, jotka saavat pankkilainaa, eli heillä on vakaat tulot. Yksittäiset ihmiset voivat asua lukemattoman monenlaisissa asuinjärjestelyissä, mutta aluetasolla katsottuna asuntokanta määrittelee paljolti asukasrakenteen.

Siksi asuntopolitiikalla on suuri merkitys eriytymiskehityksessä. Erityisesti jos jollain alueella on huomattavan suuri osuus kaupungin vuokra-asuntoja, muodostaa se riskin. Esimerkki tällaisesta alueesta on Meri-Rastila, jonka rakentamisen aikaan osui 1990-luvun lama. Yksityiset rakennusyhtiöt menivät konkurssiin tai luopuivat hankkeistaan ja lopulta kaupunki rakensi lähes koko alueen.

Asuntorakentaminen on hyvin hidas keino vaikuttaa eriytymiseen. Asuntopolitiikassa kun vuosikymmen on suhteellisen lyhyt aika. Siksi se ei yksinään ole kovin hyvä tapa reagoida ongelmiin niiden ilmetessä. Mutta pitkällä tähtäimellä eriytymiskehityksen katkaisemisessa tarvitaan myös asuntopolitiikkaa. Jos jollain alueella ei yksinkertaisesti ole houkuttelevia omistusasuntoja, vaurastuvat paikalliset muuttavat sieltä lopulta pois.

Maailmalta nähdään, että erityisesti Yhdysvalloissa monissa kaupungeissa alueiden eriytyminen ”hyviin” ja ”huonoihin” on jyrkentynyt ja välille jäävät ”ihan ok” alueet ovat vähentyneet nopeasti. Seurauksena on toisaalta alueita, jotka ovat aivan liian kalliita muille kuin oikeasti rikkaille, ja toisaalta alueita, jonne ”tavallinen keskiluokka” ei halua. Vaihtoehdoksi jää lähinnä muuttaa riittävän kauas, että sieltä saa omakotitalon riittävän halvalla naapurustossa, jossa kaikki muutkin ovat joutuneet tekemään saman valinnan. Ilmiö liittyy Yhdysvalloissa tapahtuvaan keskiluokan kaventumiseen, kun työt jakautuvat hyvin ja huonosti palkattuihin, mutta alueiden eriytyminen on huomattavasti voimakkaampaa kuin väestötason muutos, eikä siis johdu yksin siitä. Tämä ei ole keskuskaupungin kannalta millään tapaa toivottavaa kehitystä.

Helsinki on vuosikymmeniä toteuttanut sekoittavaa asuntopolitiikkaa, jossa uusille alueille systemaattisesti rakennetaan niin omistusasuntoja, kaupungin vuokra-asuntoja kuin erilaisia välimallejakin. Tavoiteltu jakauma huomioidaan myös jo rakennettujen alueiden täydennysrakentamisessa, joskin niissä rajoittavia tekijöitä on enemmän. Eriytymiskehityksen pysäyttämisen kannalta vapaarahoitteiset vuokrataloyhtiöt eivät ole olennaisesti eri asia kuin kaupungin vuokra-asunnot, pikemminkin vuokratalojen yhteenlaskettu osuus on kovin suureksi kasvaessaan ongelma. Vuodesta 2025 alkaen vuokratalojen yhteenlaskettua osuutta seurataankin mittarina asumisen ja maankäytön toteutusohjelmassa. Myös mitä tahansa omistusasuntoja voi laittaa vuokralle ja siksi rakentamisen ohjaaminen omistusasunnoiksi on melko tylppä väline, joka ei kovin tarkkaan määritä sitä, millaisia asukkaita taloihin muuttaa.

Osa suomalaisen asuntopolitiikan traditiota ovat niin kutsutut välimallit eli asumis- tai rakentamismuodot, jotka eivät ole vuokra-asuntoja, mutta eivät myöskään perinteisiä vapaarahoitteisia omistusasuntoja, ns. gryndikohteita. Ajatus ei ole uusi. Ainakin jo 1900-luvun alussa syntyi kunnan vuokra-asuntojen ja toisaalta varakkaiden grynderien rakentamien talojen lisäksi työväen asunto-osakeyhtiöitä tai asunto-osuuskuntia, joissa ammattitaitoiset työläiset rakensivat itselleen asuinalueita.

Nyttemmin Helsingissä käytössä olevia välimalleja ovat etenkin hintarajoitettu omistusasuntomalli Hitas, asumisoikeusasunnot (ASO), joissa maksetaan asumisoikeusmaksu, joka vastaa 15 prosenttia asunnon arvosta, ja osaomistusasunnot, joissa aluksi ostetaan vain pieni osa asunnosta ja loput voi lunastaa myöhemmin. Hitas-malli päätettiin lakkauttaa 2020 johtuen siihen liittyvistä ongelmista, kun asunnot menivät suurelta osin hyväosaisille ja jopa sijoituskäyttöön. Tarkoitus oli korvata se pääosin asumisoikeusasunnoilla, mutta maan hallitus puolestaan päätti yllättäen lakkauttaa asumisoikeusmallin 2023. Seurauksena välimallin rakentaminen on tällä hetkellä melko epäselvässä tilassa.

Kaikkia välimalleja kritisoidaan monimutkaisuudesta ja mallin hyötyjen melko epäselvästä kohdentumisesta ihmisille. Pääosin tämä taloustieteellinen kritiikki onkin perusteltua. Toisaalta välimallien kehittämiseen johtanut tarve on aito, eikä tärkein argumentti ole pienituloisten tukeminen vaan alueellisen kehityksen tasaaminen.

Vuokralla asuvalle ihmiselle pitäisi olla lähellä selkeästi näkymä ”seuraavasta portaasta” asumisuralla omalla alueella, kunhan elämäntilanne sen sallii. Jos ainoa vaihtoehto vuokralla asumiselle ovat aivan liian kalliit omistusasunnot, aiheuttaa se helposti näköalattomuutta. Myöskään eriytymisen kannalta ei ole hyväksi, jos alueella on ikään kuin kaksi eri väestöä, hyväosaiset omistusasunnoissaan ja vuokratalojen asukkaat erikseen, vaan monipuolisempi ja tasaisempi väestörakenne on paljon parempi. Erityisesti asumisoikeusasunnot ovat asumismuoto, jossa asuu eniten keskimmäisiin tulodesiileihin kuuluvia ihmisiä, ei siis erityisen rikkaita eikä köyhiä.

Yksi osaratkaisu ongelmaan on ryhmärakennuttaminen, jossa joukko ihmisiä rakennuttaa itselleen kerrostalon – vastaavasti kuin työväen asunto-osakeyhtiöt sata vuotta sitten. Mallin yleistymistä on rajoittanut rakennuttamisen lainajärjestelyjen hankaluus. Myös sen vaatima pitkäaikainen sitoutuminen ja tarve ymmärtää rakennushanketta ovat tehneet siitä aika rajatulle ihmisjoukolle sopivan mallin. Ja vaikka lainajärjestelyihin ja hankkeen hallintaan liittyvät kysymykset saataisiin ratkottua, pitkäaikaisen sitoutumisen vaatimus rajaa mallin joka tapauksessa ihmisille, joilla on melko vakaa elämäntilanne. Rakentamisen jälkeen asunnot ovat normaaleja omistusasuntoja, joskin ehkä tavallista monipuolisempia, kun ne on sovitettu kukin juuri tietyn ihmisen tai perheen tarpeisiin.

Patenttiratkaisua välimallin ongelmaan ei siis ole, mutta tarve osittaistenkin ratkaisujen löytämiselle on kasvussa, joten toivottavasti jotain löytyy. Helsingissä keskusteltu vuokralta omaksi -malli tuleekin nähdä osana tätä ratkaisujen hakemista. Siinä uuden asunnon saa ensin vuokralle, mutta kymmenen vuoden kuluttua sen voi ostaa omakseen. Siltä osin kun vuokra ei mene kuluihin, sillä pienennetään ostohintaa. Tällä tavoin omistusasuntoihin voisivat päästä käsiksi ihmiset, jotka eivät vielä saa siihen riittävää lainaa, mutta ehkä tulevaisuudessa saavat vähän pienemmän lainan.

Talojen fyysinen rakenne on hallintamuodon ohella toinen asukasjakaumaa ohjaava tekijä. 1800-luvun Helsingissä asukasrakenne oli selvästi nykyistä sekoittuneempi, kun palvelusväki asui herrojen kanssa samoilla tonteilla ja jopa samojen asuntojen piian huoneessa. 1900-luvun alkupuolella vielä tehtiin taloja usein niin, että oli erikseen paraatipuoli, jossa oli paremmat asunnot, ja pihasiivessä pimeämpiä ja pienempiä asuntoja. Kukaan ei varmasti halua takaisin 1800-luvun yhteiskuntaa, mutta yhteiskuntaluokkien sekoittuneesta asumisesta voidaan ottaa oppia nykypäivään.

1960-luvun modernismin yksi olennainen ja kunnioitettava tavoite oli tuottaa kaikille hyviä asuntoja. Asunnoista tulikin monella tapaa parempia,^[19] mutta tasalaatuisuus tuotti sivuvaikutuksena uuden ongelman. Parempituloiset ihmiset haluavat yleensä hyödyntää mahdollisuuttaan asua vähän paremmin. Moni myös haluaa erottautua heikommassa asemassa olevista. Mikäli kaikki asunnot paikasta riippumatta ovat suunnilleen samanlaisia, jää keskeisimmäksi erottavaksi tekijäksi alue: parempi asuminen tarkoittaa samanlaista asuntoa paremmalla alueella. Jos taas asuntojen laadussa on enemmän eroja, parempi asunto samalla alueella on tapa erottautua. Tätä kautta asuntojen tiukka standardointi pahentaa eriytymistä.

Ristiriita asuntojen tasaisen laadun ja eriytymisen välillä on vaikea. Varmasti ei kannata tehdä tahallaan huonoa torjuakseen eriytymistä, mutta voisi olla hyvä miettiä, voimmeko joltain osin sallia suuremman laatuvaihtelun kalliiden alueiden asunnoissa, jotta niihin syntyisi myös suurempaa hintavaihtelua. Kalasataman halvimmat perheasunnot lienevät Redin korkeiden tornien alimmissa kerroksissa, joissa ei ole näköaloja kauas vaan kauppakeskuksen katolle. Myös umpikortteleihin syntyy lähes väistämättä sisänurkkien asuntoja, joissa on huonommat näkymät. Entä jos tämä ei olekaan ongelma? Mikäli halutaan keskeisille alueille halpoja omistusasuntoja, tämä lienee harvoja mahdollisia keinoja siihen.

Suurin asuntopolitiikan ongelma kuitenkin on, miten saadaan omistusasuntoja rakentumaan alueille, joissa niitä nyt on vähän. Käsittelen tätä laajemmin luvussa 9.3 Kaupunkiuudistus.

9.2 Pelon maantiede

Verrattuna mihin tahansa historian aikakauteen – myös 1990-lukuun – nykypäivän Helsinki on erittäin turvallinen kaupunki. Erityisesti väkivallan uhka on pienentynyt dramaattisesti. Tilastollinen turvallisuus ja turvallisuuden tunne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikä tilasto omakohtaisesti lohduta, jos väkivaltaa kuitenkin osuu kohdalle.

Mitattavan turvallisuuden ohella myös turvallisuuden ja turvattomuuden kokemus on erittäin tärkeä kaupunkitilaa muokkaava tekijä, koska se saa ihmiset valitsemaan esimerkiksi paikat, joissa he asuvat ja tavat, joilla he liikkuvat ja voi joskus rajoittaa elämää pahastikin. Sekä turvallisuus että sen kokemus ovat molemmat tärkeitä asioita. Turvattomuuden kokemusta tulisikin käsitellä mitattavasta turvallisuudesta erillisenä kysymyksenä, johon vaikuttavat keinot ovat osin toisenlaiset.
Naisten ja miesten kokemus kaupunkitilan turvallisuudesta poikkeaa selvästi. Esimerkiksi lähes puolet naisista koki lähijunat ja lähijuna-asemat turvattomiksi HSL:n kyselyssä, mutta vain vajaa neljännes miehistä. Moni nainen välttää yöllä junalla tai metrolla kotiin menemistä, jottei tarvitsisi kulkea asemalta yksin kotiin. Erityisesti seksuaalinen häirintä on uhka, joka kohdistuu lähes yksinomaan naisiin.

Turvallisuuden kokemus poikkeaa ihmisillä myös muutoin, esimerkiksi tummaihoiselle monet paikat voivat olla turvattomia tavalla, joka ei tule kantasuomalaiselle edes mieleen. Tästä syystä turvallisuuden kokemusta ei pidä pelkistää pelkäksi keskiarvoksi eikä myöskään pelkäksi sukupuolikysymykseksi. Käsittelen tätä eri näkökulmien huomioimista laajemmin luvussa 10.1 Feministinen kaupunki.

Sekä turvallisuuden että turvattomuuden kokemuksen suurimpia aiheuttajia kaupungissa ovat toiset ihmiset. Se, mitä eniten pelätään, on väkivalta tai häirintä, joka on toisten ihmisten tietoista väärää käytöstä. Esimerkiksi Sörnäisten metroaseman yläpuolella Piritorilla eli virallisesti Vaasanpuistikossa on vuosikymmeniä hengaillut huumeidenkäyttäjiä ja lienee myös tehty huumekauppaa. Tähän liittyvät häiriöt olivat kuitenkin lähinnä totuttu osa elämää, ja poliisin runsas läsnäolo piti alueen turvallisena. Kuljetin itsekin lapsiani viime vuosikymmenellä Piritorin läpi päiväkotiin päivittäin. Sitten metroaseman ja torin remontti sulki suurimman osan aukiosta pariksi vuodeksi. Seurauksena Piritorin kanta-asukkaat joutuivat ahtaalle kulkureitille kaupan eteen ja huumeidenkäyttö levisi myös talojen rappukäytäviin.

Kun remontti lopulta loppui, torin uudessa suunnitelmassa on nyt useita erillisiä tuoliryhmiä. Ajatus on, että jos enemmän häiriötä aiheuttavat seurueet valtaavat niistä yhden tai kaksi, riittää muillekin vielä tilaa. Ohi kulkiessa vaikuttaa, että ajatus toimii: kantajengi istuskeli tuoleilla, jotka olivat kauimpana vartiointiliikkeen väärin pysäköidystä autosta, mutta muualla oli tilaa, eikä kaupan edustalla ollut hankaluuksia liikkua. Tuolit on myös kiinnitetty pulteilla, eli ne on mahdollista asetella toisenlaisiin ryhmiin, jos ensimmäinen ryhmittely ei toimi toivotusti.

Kuvaamani vaarallisuuden kokemus on keskeinen tekijä myös asuinalueiden eriytymisessä. Jos alue tuntuu vaaralliselta, sinne ei haluta muuttaa, ja erityisesti jos uhka kohdistuu omiin lapsiin, sieltä halutaan pois. Tähän ajatukseen perustui myös New Yorkista 1990-luvulla kopioitu nollatoleranssi, jossa pyrittiin poistamaan kaikki graffitit ja tägit, jotta niiden aiheuttama turvattomuuden tunne poistuisi.^[20] Ihmiset ovat kuitenkin hyviä lukemaan ympäristöään, eikä pikapesu painepesurilla riitä heitä hämäämään. Jotta alue tuntuisi turvalliselta, tarvitaan laajempaa panostusta kunnossapitoon, viihtyisyyteen ja turvallisuuteen.

Piritori on suhteellisen hyväosaisen alueen pieni osa, mutta sama ratkaisujen perusperiaate pätee laajemminkin. Huumeidenkäyttäjät, alkoholistit ja syrjäytyneet ovat kaikki kaupunkilaisia, ja heillä on omat tarpeensa ja toiveensa kaupunkitilan suhteen. Jos teeskentelemme, ettei heitä ole olemassa, luomme huomaamattamme huonosti toimivia ratkaisuja. Jos keskitymme vain häätämään heitä eri paikoista, siirrämme ongelman toisaalle, missä se voi olla pahempi. Jos sen sijaan tunnustamme heidänkin oikeutensa asua ja oleilla kaupungissa, voidaan löytää ratkaisuja, joissa haitat muille kaupunkilaisille ovat vähäisempiä.

Toiset ihmiset ovat myös turvallisuuden lähde. Paikat, joissa on jatkuvasti ihmisiä tuntuvat turvallisemmalta kuin paikat, jotka ovat pääosin tyhjänä. Katu, jolla kävelee muita ihmisiä, on katu, jossa voisi saada apua, jos joutuu uhatuksi. Ohi ajavat autot eivät luo vastaavaa turvallisuuden tunnetta. Siksi ihmisten luoma turvallisuuden tunne liittyy ennen kaikkea tiiviisiin alueisiin, joilla useimpina vuorokaudenaikoina liikkuu muitakin. Sama ilmiö liittyy auki oleviin kioskeihin ja liikkeisiin, joiden pelkkä olemassaolo lisää paikan turvallisuuden kokemusta.

Lehtitietojen mukaan Ruotsin jotkin lähiöt ovat niin kutsuttuja ”no go -zoneja”, joihin poliisikaan ei uskalla mennä, ainakaan ilman erityistä valmistautumista. Suomessa ollaan kaikkialla todella kaukana tästä tilanteesta, vaikka jotkut pelottelijat yrittävät luoda mielikuvaa moisesta. Tämän tyyppisiä alueita ei saa päästääkään syntymään.

Tähänkin kuitenkin pätee yllä käsitelty kysymys näkökulmasta. ”No go -zone” tarkoittaa aluetta, jonne keskiluokkaista valkoista miestä pelottaa mennä. Jengien ammuskelut tietenkin heikentävät aivan kaikkien turvallisuutta, mutta samojen lähiöiden asukkaille aivan muut alueet saattavat olla vielä pelottavimpia. Vähemmistöihin tai naisiin kohdistuvia uhkia ei vain ole usein huomioitu samalla tavalla.

9.3 Kaupunkiuudistus

Jos jostain alueesta tulee kovin huonomaineinen – syystä tai syyttä –, sitä aletaan karttaa jo yksin mielikuvien takia. Jos alueella myös on joitain oikeita ongelmia, jotka saavat osan ihmisistä pyrkimään muualle, voi näistä ulos työntävistä ja sisäänmuuttoa estävistä tekijöistä muodostua itseään voimistava negatiivinen kierre, jossa sekä maine että alueen todellisuus huononevat yhtä jalkaa. Syntyy alue, jonne oikeastaan kukaan ei halua, vaan jonne ainoastaan joudutaan, kun muuallekaan ei päästä. Tällainen negatiivinen kierre on eriytymiskehityksen huolestuttava taitekohta, joka alkaa synnyttää yhteiskunnallisia ongelmia laajemmin koko kaupunkiin.

Helsingissä ei ole yhtäkään tällaista aluetta. Mutta alueiden eriytyminen hyvä- ja huono-osaisempiin on jatkunut 1990-luvulta asti ja riski kierteen voimistumiselle on selkeästi olemassa. Ulkomaisista kokemuksista myös tiedetään, että negatiivisen kierteen katkaiseminen on erittäin vaikeaa. Ei ole olemassa mitään yhtä yksinkertaista keinoa, jolla se voitaisiin ratkaista, vaan tarvitaan laaja joukko kaupungin eri toimia.

Vastauksena tähän on kehitetty kaupunkiuudistuksen malli, jossa heikompiosaisia lähiöitä lähdetään kehittämään systemaattisesti ja monipuolisesti osallistaen myös asukkaita. Asumisen ja maankäytön ohjelmassa 2021 määriteltiin kaupunkiuudistusalueiksi Meri-Rastila, Mellunmäki, Malmi ja Malminkartano–Kannelmäki.

Esimerkkinä haetulle muutokselle toimii Myllypuro, jossa positiivinen kehitys käynnistyi vuosituhannen alusta lähtien, osin sattumalta, kun tajuttiin, että joukko vanhan kaatopaikan päälle rakennettuja taloja olisi pakko purkaa. Kaatopaikan päälle suunniteltiin uusi puisto ja sen viereen uusi Puu-Myllypuron alue, jossa on runsaasti pientaloja ja viehättävä kaupunkikuva. Kun vielä Myllypuron metroaseman päälle rakennettiin ammattikorkeakoulun kampus ja vanha kulahtanut ostari korvattiin uudella keskustalla, jossa on myös asuntoja, ja koulu rempattiin, Myllypurossa käynnistyi muutos. Nyt asukkaiden koulutustaso ja tulotaso on kääntynyt nousuun ja Myllypuro vetää omaa linjaansa suunnilleen kaikissa muissakin tilastoissa, joilla eriytymiskehitystä seurataan.

Kaupunkiuudistuksen tavoite on kahtalainen. Ensimmäinen tavoite on houkutella alueelle ihmisiä, joilla on varaa valita myös muita asuinpaikkoja – siis keskiluokkaa – ja sitä kautta monipuolistaa asukasrakennetta. Onnistuakseen se vaatii houkuttelevien asuntojen rakentamista, hyvän koulun tai kulttuuripalvelujen kaltaisia vetovoimatekijöitä ja julkisen tilan laadun ja ylläpidon parantamista sekä muiden ihmisiä poistyöntävien tekijöiden vähentämistä.

Toinen tavoite on alueen nykyisten asukkaiden hyvinvoinnin, mahdollisuuksien ja toimijuuden vahvistaminen. Jos alueen ongelmia lähdettäisiin ”ratkomaan” siirtämällä nykyiset asukkaat jonnekin muualle pois silmistä, ei itse asiassa olisi ratkottu yhtään mitään. Sama koskee rasistisia fantasioita, joissa kaikki vääränväriset vain ”menisivät pois”. Ne ovat pakenemista fantasiamaailmaan, jotta todellisuuden ongelmia ei tarvitsisi kohdata. Ainoastaan sellaiset ratkaisut, joissa kehitettävien alueiden asukkaat voivat pysyä kotialueellaan ja kokevat, että heidän mahdollisuutensa elämässä paranevat, todella ratkaisevat eriytymistä.

Keskeinen osa kaupunkiuudistusta on täydennysrakentaminen siten, että erityisesti omistusasuntojen tarjonta alueella lisääntyy. Tämä ei ole yksinkertaista, kun kyse on yleensä alueista, joilla asunnot ovat melko halpoja: jos vanhojen asuntojen hintataso on noin 2 700 euroa neliöltä ja uudisrakentaminen maksaa 4 000 euroa, täytyy ensimmäisten uusien asuntojen olla jollain tavalla poikkeuksellisia ja hyvällä paikalla, että niille löytyy toteuttaja ja asunnoille ostajat. Kun ensimmäiset kovan rahan asunnot lähtevät rakentumaan, ne voivat käynnistää positiivisen kierteen, jossa rakennusyhtiöt uskaltavat investoida myös viereen nouseviin seuraaviin asuntoihin. Mutta ensimmäinen kohde vaatii räätälöintiä.

Täydennysrakentamisen täytyy myös olla määrältään merkittävää. Kaupunkiuudistusten summittaisena tavoitteena on 50 prosentin asukasmäärän kasvu, mutta toteutuva määrä riippuu tietenkin olosuhteista. Meri-Rastilassa uusi kaava kasvattaa asukasmäärää noin viidestä melkein kymmeneen tuhanteen, mikä samalla antaa selvästi paremmat edellytykset paikallisille palveluille. Malminkartanossa kaavarunko tavoittelee 4 000 uutta asukasta ja noin 40 prosentin asukasluvun kasvua. Asukasmäärän kasvu tulee olemassa olevan alueen sekaan täydennysrakentamisena tai välittömästi siihen kytkeytyen. Erilleen rakennettavat enklaavit, joita vielä vuosituhannen alussa tavattiin suunnitella, myös pysyvät erillään eivätkä toteuta tavoitteita alueiden uudistumisesta. Malmi on asukasmäärän kasvussa omaa luokkaansa johtuen 25 000 asukkaan lentokenttäalueesta, mutta uuden alueen kytkeytyminen olemassa olevaan Malmiin vaatii muita alueita enemmän huolellisuutta.

Kaupunkiuudistus käynnistyi kaupunkisuunnittelun projektina ja pitkään fokus oli lähes yksinomaan kaavoituksessa ja rakentamisessa. Ne ovatkin välttämätön osa uudistusta, mutta eivät riittävä osa ja erittäin hidasvaikutteisena eivät tee lyhyellä aikavälillä mitään. Viime vuosina ajattelu on siirtynyt kokonaisvaltaisempaan suuntaan johtuen poliittisesta painostuksesta, jota sekä minä että myös monet muut eri puolueista ovat harjoittaneet. Helsingin laajalle organisaatiolle siiloutuminen ja kapea fokus on luonteenomaista, mistä syystä poikkihallinnollisen, nopeita ja pitkäjänteisiä keinoja alueellisesti yhdistävän mallin luominen on ollut hidasta ja edelleen kesken.

Kaavoituksen rinnalla toinen välttämätön aspekti on koulupolitiikka, johon viittasin luvun alussa. Kaupunkiuudistusalueiden kouluja tulee resursoida niin avokätisesti, että ne ovat vähintään yhtä hyviä paikkoja oppia kuin ”hyvien alueiden” hyvämaineiset koulut. Sen lisäksi erilaisia houkutustekijöitä kuten painotusluokkia tulisi miettiä siitä näkökulmasta, että ne houkuttelisivat oppilaita näille alueille eikä sieltä pois.

Kolmas keino on julkisen tilan laatu ja turvallisuus. Jos alue näyttää sinne saapuessa rähjäiseltä ja heitteille jätetyltä, harvan ensimmäinen ajatus on muuttaa sinne. Rosoisuus on nykyään trendikäs markkinointitermi ja sellaisena hyvä, itsekin pidän rosoisemmasta sliipatun ja puleeratun sijaan, mutta raja menee siinä, uskaltaako lapsen päästää yksin ulos. Julkinen tila ei saa viestiä turvattomuutta ja lisäksi sen tulee olla turvallista. On myös olennaista hahmottaa konteksti. Kalliossa päiväkännäävä vähän rähjäinen nuori mies vaikuttaa boheemilta tai opiskelijalta ja viestii alueen monipuolisuutta ja boheemiutta. Aivan sama mies kohdattuna vieraassa kulahtaneessa lähiössä vaikuttaa syrjäytyneeltä ja viestii alueen rappiota.

Neljäntenä tulevat palvelut, joihin saavutaan laajemmaltakin alueelta. Houkutustekijä voi olla kulttuurilaitos, uusi uimahalli, poikkeuksellinen puisto tai teemaleikkipuisto. Kaikki nämä luovat alueelle positiivista mielikuvaa ja samalla saavat ihmiset käymään siellä ja tutustumaan alueeseen. Ja se, mikä on tutumpaa, on yleensä myös vähemmän pelottavaa, eli alueen maine paranee.

Liikenneyhteydet ovat myös keskeinen tekijä. Kaikki Helsingin kaupunkiuudistusalueet ovat metron tai junan varressa jo valmiiksi, eli lähtökohdiltaan ok. Malmilla tulossa oleva ratikka on merkittävä, koska se yhdistää rakentuvan Malminkentän alueen Malmin rautatieasemalle ja luo samalla uuden yhteyden Viikin ja itäisen kantakaupungin suuntaan. Mellunmäkeen on tulossa myös Vantaan ratikka Tikkurilaan sekä lentoasemalle ja Kannelmäkeen puolestaan Länsi-Helsingin ratikan päättäri Kauppakeskus Kaaren viereen, mutta näiden vaikutus alueiden kehitykselle lienee pienempi.

Kaikkia näitä muutoksia täytyy tehdä yhteistyössä asukkaiden kanssa, heitä kuunnellen ja heidän näkemyksilleen arvoa antaen. Kyse on heidän kotialueestaan ja tarkoitus on kehittää siitä myös heille parempi, ei vain jotakuta muuta varten.

Ulkomailta tiedetään, että viheralueiden saavutettavuus voi olla yksi eriarvoistava tekijä. Helsingissä tämä ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan ongelma, vaan päin vastoin eriytymiskierteen uhan alla olevat alueet ovat yleensä hyvin vehreitä. Kaupunkiuudistukseen välttämättä sisältyvä täydennysrakentaminen kuitenkin voi olla vaikea sovittaa yhteen luonnon kanssa.

Malminkartanossa keskeistä osaa lisärakentamisesta suunniteltiin Kartanometsään rautatieaseman yläpuolelle – kirjaimellisesti, asema kun on mäen alla tunnelissa. Suunnitteluperiaatteiden ajatus oli säilyttää Malminkartanon rakennettujen alueiden kaavasuunnitelma pitkälti ennallaan aikansa edustajana ja sen sijaan vähentää luontoalueita. Kaupunkiympäristölautakunnassa linjasimme toisin, että luontoa täytyy säilyttää enemmän, mutta taloja saa myös purkaa.

Kuitenkaan emme poistaneet rakentamista Kartanometsästä kokonaan, vaan sen eteläreuna Malminkartanontien varressa on edelleen suunnitteilla rakennettavaksi. Tämä on sijainti, johon on mahdollista rakentaa asuntoja, joista näkee kaupungin yli merelle asti, ja samalla on lyhyt matka, ellei jopa suora hissi juna-asemalle. Yhdistettynä suoraan takapihalta aukeavaan metsään, joka siis pääosin säilyy, saadaan juuri sellaisia houkuttelevia asuntoja, joita kaupunkiuudistus tarvitsee onnistuakseen. Kun eriytymiskehitys otetaan tosissaan, koko Kartanometsän säästäminen ei ollut mahdollista, sillä vaihtoehtoista paikkaa ei yksinkertaisesti ole. Vastaava ongelma oli Meri-Rastilassa Pohjanvedenpuiston reunalla.

Ajatus, että asukkaiden arvostamaan metsään täytyy rakentaa, jotta sinne saadaan houkuttelevia asuntoja parempiosaisille, tuntuu enemmän kuin hieman likaiselta. Se on kuitenkin väistämätön looginen seuraus siitä, että haluamme pysäyttää eriytymiskehityksen ja että ihmisiä ei voi eikä pidä pakottaa asumaan muualla kuin missä he haluavat asua. Onneksi tämä ongelma kuitenkin tulee vastaan vain melko harvoissa tapauksissa.

TEESEJÄ ERIYTYMISEN TORJUNNASTA

• Eriytyminen ei tarkoita samaa kuin köyhät tai maahanmuuttajat, eikä eriytymiskehitystä voi pysäyttää häätämällä köyhiä tai maahanmuuttajia joltain alueelta.
• Eriytymiskehitys on seudullinen ilmiö. Yksittäinen alue ei eriydy yksinään, vaan eriytyminen tarkoittaa sen jäämistä jälkeen muusta kaupungista, kehittymistä eri suuntaan.
• Helsinki on sekä maailman mitassa että verrattuna mihin tahansa aiempaan aikaan erittäin turvallinen kaupunki. Pidetään se sellaisena!
• Kaikkien kaupungin alueiden pitää olla sellaisia, että kuka vain voi kävellä siellä turvallisesti.
• Kaikista alueista pitää pyrkiä kehittämään haluttuja. Jos jostain alueesta tulee niin huonomaineinen, että sinne vain joudutaan, uhkaa syntyä itseään toteuttava kierre, jota on erittäin vaikea katkaista.
• Suomessa ei ole yhtäkään slummia, eivätkä tätä sanaa käyttävät yleensä tiedä, mistä puhuvat.
• Eriytymiskehityksen kääntäminen jollain alueella vaatii kokonaisvaltaista keinojen yhdistelmää, jossa yhdistyvät kaavoitus, koulut, julkisen tilan kunnostus ja yhteistyö asukkaiden kanssa. Helsingissä tällaisia alueellisia projekteja kutsutaan kaupunkiuudistukseksi.

---

18. Gentrifikaatiosta selkein esimerkki Helsingissä on Punavuoren kehitys telakan ja sataman viereisestä työväenalueesta trendikkääksi baarialueeksi ja siten rauhalliseksi ylemmän keskiluokan asuinalueeksi 1980–2000-luvuilla. Kallion seudulla on sittemmin ollut käynnissä samankaltaista kehitystä, mutta ei yhtä selväpiirteisenä.↩︎
19. Keskittyminen vain asuntojen laatuun tuotti myös ongelmia asuntojen ulkopuolella. Tätä käsittelen luvussa 2.5 Tiivis kaupunki.
    ↩︎
20. Nollatoleranssia Helsingissä ajaneen Stop töhryille -kampanjaan liittyi muitakin ongelmia kuin se, että se ei toiminut tavoitteessaan. Sen ongelmat ovat onneksi kuitenkin jääneet historiaan eivätkä ole tämän kirjan aiheena. Vastaava nollatoleranssipolitiikka on toiminut huonosti muuallakin.
    ↩︎