Sedät jumppaa

Koska olen nykyään kuulema euroviisufani, täytynee minun kirjoittaa tämänvuotisistakin kisoista. Itse asiassa jopa katsoin finaalin, joten osaan jotain sanoakin.

Viisujen perinteisiin kuuluu, että puolen tusinaa maata aina matkii edellisen vuoden voittajaa, ja yksikään niistä ei menesty kovin hyvin. Tänä vuonna liiveihin pukeutuneen söpön pojan lähettivät Bergeniin muistinvaraisesti britit, moldovalaiset, kyproslaiset, bosnakit, espanjalaiset ja jumalan valittu kansa. Norjalaisella oli sentään takki päällä.

Saksan edustajan tullessa lavalle 16v velipuoli kääntyi pää ruutua kohti. Olisi ehkä jo siitä pitänyt arvata voittaja, ja ensi vuonna saamme liudan söpöjä teinityttöjä laulamassa persoonallisia kappaleita.

Ja kun yhdet kisasivat balladeistaan, toisilla oli perinteiset eruojumppakisat. Perinne on myös, että Kreikan esityksen kantavana teemana on valkoisissa housuissa jumppaavat sedät. Alla muutama sovitus teemasta, erityisesti Kirsiä varten koottuna:

Tässä tämänvuotinen ehdokas, Opa ystävineen, 8. sija:

2009 helleenejä edusti Sakis Rouvas, jonka randilaisesta scifi-aerobicistä kirjoitin jo aikoinaan. 7. sija:

2007 Sarbel, 7. sija:

2005 kreikka voitti kisat, ja vaikka pääesiintyjä oli nainen, sedät pääsivät kyllä mukaan heilumaan:

Missikisa

Lukioaikoina harrastimme missikisaa. Säännöt olivat yksinkertaiset: se, joka onnistuu pisimpään olemaan kuulematta uuden missin nimeä ja näkemättä kuvaa, on voittanut.

Peli on tietysti ylimielinen, snobbaileva ja elitistinen. Ja sitäpaitsi kannustaa tietämättömyyteen, mikä on moraalisesti aika kyseenalaista. Mutta siinä on silti oma, ylimielinen ja elitistinen viehätyksensä.

Tänä vuonna päätimme pelata missikisaa kavereiden kanssa. Se on vaan nykyään kovin helppoa, kun missikisat ovat menettäneet asemansa kansallisena instituutiona. Kaupassa käydessä piti vähän miettiä mihin suuntaan katsoo, mutta tämän päivän lööppien jälkeen missiä tuskin enää näkyy, kun 90-luvulla naama saattoi tuijottaa seinästä monta päivää.

Kukaan ei ole myöskään yrittänyt puhua kisoista kanssani. Duunin siivoojan kanssakin puhuimme euroviisuista ja siitä tangotähdestä, jonka kappale ei ollut niin hyvä kuin sen normaalit tangoesitykset (oikeesti! kuuntelin sen! oli paska).

Taisin voittaa tämän vuoden kisan. Ehkä. Vahvistusta odotellessa tässä missitunnarin käänteis-käänteis-dekonstruktio

Man at his highest

Ayn Randin mukaan taiteen tehtävä on ” [to] present men as they ought to be”, ”Life, not as it is, but as it could be and should be”. [1] Tai toisin sanoin ”show man at his highest potential”. [2]

No niin, eikös se ole tässä:

Hiukan liiankin korostetun lihaksikkaita ja hyväkuntoisia ihmisiä, joille laulu täysin palkein raskaasti jumpatessa ei tuota mitään ongelmaa. Leveä, sekä itseensä että asiaansa rajatta uskova hymy ja yksinomaan positiivinen tunnelataus. Kiinnittäkää myös huomiota ruumiinkieleen, joka korostaa voimaa, vitaaliutta, tahtoa ja pyrkimystä yhä ylemmäs. Sankarihahmo on korostetun pyhimysmäinen valkoisessa asussaan, mitä vaikutelmaa vielä korostaa jaloissa palvovat airobik-ohjaajat.

Lyriikkaa (ja modulaatiota) myöten teos pyytää kuulijaa mukaansa yhä korkeammalle, yhä parempaan tulevaisuuteen jossa meillä on… öö, kosminen niittari jolla nitoa kansat toisiinsa?

Samasta peruslähtökohdasta obektivistien kanssa taiteen suhteen lähti myös sosialistinen realismi. En sano, että kumpikaan olisi täysin väärässä, mutta sosialistisen realismin erottamaton kumppani oli reaalisosialismi.