koulu Archives - Otso Kivekäs

Tasa-arvoinen peruskoulu ja suomi toisena kielenä

Helsinki on vuosien ajan ohjannut maahanmuuttajataustaisia lapsia suomi toisena kielenä opetukseen virheellisin perustein. Käsittelimme valtuustossa valtuutettu Ozan Yanarin (vihr) aloitetta ongelman korjaamisesta.

Suomi toisena kielenä opetuksen (S2) ajatus on, että oppilaille joiden suomentaito ei ole riittävä suomen kielen ja kirjallisuuden normaaleille tunneille (S1) on sen sijasta opetusta joka tukee heidän mahdollisuuksiaan oppia kieltä. Ruotsi toisena kielenä (R2) toimii vastaavasti, mutta puhun nyt vain suomesta.

Opetushallituksen ohjeissa tarvetta S2 opetukselle ohjataan arvioimaan näin:

oppilaan suomen kielen peruskielitaidossa on puutteita jollakin tai joillakin kielitaidon osa-alueilla, jolloin oppilaan osaaminen ei anna vielä edellytyksiä yhdenvertaiseen kouluyhteisön jäsenenä toimimiseen päivittäisessä vuorovaikutuksessa ja koulutyöskentelyssä tai
oppilaan suomen kielen taito ei anna vielä edellytyksiä suomen kieli ja kirjallisuus oppimäärän opiskeluun.

Ajatus on, että riittävän kielitaidon saavutettuaan oppilas siirtyy normaaliin suomen kielen ja kirjallisuuden opetukseen.

Kuitenkaan mitään kriteerejä tai testiä riittävälle kielitaidolle, ei ole, eikä itse asiassa tiedetä, millä perusteella vieraskielisten oppilaiden vanhemmille on suositeltu S1 tai S2 opetusta.

Tilastojen mukaan vuonna 2020 Helsingin suomenkielisten peruskoulujen oppilaista 22,5% oli äidinkieleltään vieraskielisiä – siis heidän väestörekisteriin merkitty äidinkielensä on jokin muu kuin suomi, ruotsi tai saame. Rekisteriin voi merkitä vain yhden kielen, joten tästä ei voi päätellä oppilaan kielitaitoa.

S2-opetusta sai vuonna 2020 Helsingin suomenkielisissä peruskouluissa 22% oppilaista – lähes sama määrä kuin oli vieraskielisiä. Eli lähes kaikki vieraskieliset saivat S2-opetusta. Näistä vieraskielisistä lapsista noin puolet on syntynyt Suomessa ja on epäuskottavaa että heistä vain muutamalla olisi riittävään suomen kielen taito S1-opiskeluun.

Lauri Ståhlbergin tutkimuksessa selvisi, että S2-oppilaista noin viidenneksellä oli kielitaito joka vertautui S1-oppimäärän oppilaiden keskimääräiseen kielitaitoon (parempi kuin heikoimmalla kolmanneksella). Eli vähintään 20%:lla, ehkä suuremmallakin osalla on kielitaito, joka antaisi edellytykset osallistua S1-opetukseen.

Tosiasiallisesti S2-opetukseen ohjaamisen perustelu ei selvästikään ole aina ollut kielitaito, vaan vaikuttaa siltä, että äidinkieli tai oletettu etnisyys on toiminut valintaperusteena. Tätä epäilystä tukevat anekdootit siitä miten jopa lapsia joiden vahvin kieli on suomi koitetaan ohjata S2-opetukseen. Suosituksia ja niiden perusteluja ei kuitenkaan seurata systemaattisesti, joten yksilötasolla on mahdotonta sanoa, mitkä ovat olleet perusteena. Tilastollisesti ongelma on kuitenkin helppo osoittaa, kuten yllä kuvasin.

Ajatus, että oppilaille tarjotaan oletetun etnisyyden mukaan eri opetusta kuulostaa lähtökohtaisesti erittäin ongelmalliselta. Mutta onko se ongelma käytännössä? Yksi kuulemani perustelu ohjata maahanmuuttajataustaisia oppilaita S2-opetukseen on, että he pääsevät tällä tavoin vähän helpommalla, että tässä autetaan heitä.

Ajatus on virheellinen. Jos ohjaamme peruskoulussa osan opiskelijoita ”pääsemään helpommalla” ja siis oppimaan vähemmän, heikennämme heidän osaamistaan ja mahdollisuuksiaan edetä suomalaisessa yhteiskunnassa.

OECD:n vertailu maahanmuuttajataustaisten koululaisten tuloksen suhteesta kantaväestön PISA-tuloksiin. Kolmiot kuvaavat maahanmuuttajataustaisia, joiden kotikieli ei ole PISA-testissä käytetty kieli (siis suomi).

OECD:n vertailussa tutkittiin muun muassa, miten äidinkieleltään vieraskielisten PISA-tulokset vertautuvat kantaväestöön. Ero PISA:n perustason saavuttaneiden osuudessa oli Suomessa vertailun kolmanneksi suurin, 30%. Euroopassa vain Latvia ja Slovakia onnistuvat huonommin vieraskielisten opetuksessa. Selvästikään nykyinen toimintatapa ei palvele näitä lapsia.

Ozan Yanar esitti aloitteessaan että S2-opetukseen ohjaamisen ongelma selvitetään ja korjataan. Mutkikkaan prosessin päätteeksi kaupunginhallitus vastasi, että näin tehdään.

10 vuoden valtuustokokemuksella tiedän kuitenkin, että monet valtuuston linjaamat periaatteet ovat jääneet vain musteeksi paperilla, jollei niiden tueksi ole myös toimenpiteitä ja seurantaa. Siksi esitin itse ponnen:

”Kaupunginvaltuusto edellyttää selvitettävän mahdollisuutta raportoida kasvatus- ja koulutuslautakunnalle vuosittain S2 opiskelijoiden määrä, sen suhde vieraskielisten opiskelijoiden määrään, muut toimialan relevanteiksi katsomat tunnusluvut sekä kehitystoimet mitä asiassa on tehty.”

Valtuusto hyväksyi ponteni 78 ääntä puolesta ja 0 vastaan, eli jatkossa S2-opetukseen ohjaamisen kehitystä myös seurataan.

Laajempi kysymys on, onko nykymallinen S2-opetus paras tapa auttaa suomea heikommin osaavia pääsemään mukaan kouluun ja yhteiskuntaan, vai olisiko opetus parempi järjestää jotenkin toisin. Mutta se on oikeastaan valtakunnallinen kysymys, jota Helsingin valtuusto ei ratkaise. Opetuksesta vastaavana me voimme kuitenkin pitää huolta, että S2-opetukseen ohjauksen periaatteet kestävät päivänvaloa ja perustuvat oppilaan etuun.

Tilastojen perusteella epäilen, että samaa tarkastelua olisi hyvä tehdä muissakin suurissa kaupungeissa.

Iltapäiväkerho kaikille pikkukoululaisille!

Eilen iltapäivällä kokkasin lounasta kuudelle lapselle, joskus on ollut kymmenenkin. Ja toisinaan omatkin lapset ovat jossain muualla syömässä. Sellaista on hyvä lasten elämä. Välillä ollaan kotona, välillä kaverilla, laumana milloin missäkin.

Mutta eilen oli sunnuntai ja olin siksi kotona kokkaamassa. Arkisin useimpien lasten vanhemmat ovat töissä, niin minäkin.

Tänään meidän ekaluokkalainen, kuten kaikki hänen ekaluokkalaiset kaverinsakin, vietti tunnit kahdestatoista neljään leikkipuiston iltapäiväkerhossa. Ohjaajat hakevat lapset koululta IP:hen ison tien yli ja pikkoululaiset viettävät siellä neljään tai puoli viiteen. Leikkipuistosta he osaavat kävellä keskenään kotiin, ja joku aikuinen on yleensä jo aika pian sen jälkeen myös kotona. Järjestely on toiminut erittäin hyvin ja IP:stä on tullut lapsille niin tärkeä, että he halusivat sinne syyslomallakin. Sitäpaitsi IP:ssä on myös aikuinen, joka pelaa jalkapalloa lähes ammatikseen!

Tammikuussa lapsemme ei vietä iltapäiviään kerhossa. Eivätkä vietä ne hänen kaverinsakaan, jotka ovat samassa IP:ssä. Kaupunki nimittäin ilmoitti 8.12. päivätyllä viestillä, että puisto suljetaan 9.1. alkaen. Ilmoitus tuli viimeisellä mahdollisella hetkellä, jotta kuukauden irtisanomisaika palvelussa täyttyy. Korvaavia paikkoja ei toistaiseksi ole.

Noin tuhannen lapsen vanhemmat eivät tällä hetkellä tiedä, missä heidän lapsensa päiviään viettävät tammikuusta alkaen. Moni miettii, voiko jäädä töistä pois tai riittäisivätkö rahat palkata perheiden yhteinen lastenhoitaja.

Sulkupäätöksen syynä on päiväkotien akuutti henkilöstökriisi. Ymmärrän hyvin kriisin syvyyden ja sen ratkaisemiseksi täytyy tehdä kaikki mahdollinen. En kuitenkaan nyt puhu siitä. Puhun siitä, että ei ekaluokkalaisiakan voi kohdella näin!

Kaikki lapset ovat päässeet iltapäiväkerhoon vuodesta 2016 alkaen. Tuolloin kaupunginhallitus linjasi budjettipäätöksen osana, että kaikille 1.-2. luokkalaisille ja erityisoppilaille turvataan iltapäivätoiminta. Muistan sen hyvin, koska olin itse Vihreiden ryhmän neuvottelijana vaatinut tätä päätöstä – iltapäivätoiminnan takaaminen kaikille lapsille oli meidän keskeinen tavoitteemme ja niin myös päätettiin.

Siitä asti, viimeiset 6 vuotta, jokaiselle kaupungin eka- ja tokaluokkalaiselle on löytynyt paikka iltapäiväkerhosta, jos perhe on niin toivonut. Osa on ollut koulujen iltapäiväkerhoissa ja osa leikkipuistojen. Palvelut eivät juurikaan eroa toisistaan. Vanhin lapseni kävi ekaluokan koulun kerhossa jota pyöritti HJK ja tokalla puiston kerhossa, jota pyöritti puiston henkilökunta. Ajattelimmekin tuolloin kuusi vuotta sitten, että on ihan ok, että taataan paikka jommassa kummassa.

Olimme ehkä naiveja. Päätös ei ehkä ollut tarpeeksi selkeäsanainen, tai ehkä olisi pitänyt vaatia kaikille nimenomaan perusopetuslain mukaista iltapäiväkerhopaikkaa. Eilinen lehti kertoo nimittäin, että

“[K]aupunki ei aseta lapsia eriarvoiseen asemaan, koska kaikki perheet eivät ole hakeneet lakisääteistä iltapäivätoiminnan paikkaa.
Paikka on Järvenkallaksen mukaan annettu kaikille niille, jotka ovat sitä hakeneet.”

Kaupunginhallitus päätti, että taataan paikka jomman kumman laisessa toiminnassa. Näin on myös kuusi vuotta tehty ja perheet ovat voineet rakentaa elämänsä sen varaan, että hyvinvointiyhteiskunta tällä tavoin turvaa kaikille ekaluokkalaisille turvalliset iltapäivät. Ja nyt yhtäkkiä saamme lukea lehdestä, että olisi pitänyt ymmärtää, ettei kaupungin lupaus pidä ja hoksata että pitää hakea paikkaa oikean juridisen statuksen kerhosta.

Tämä tuntuu suoraan sanottuna petokselta. Kaupunki pettää ekaluokkalaiset.

Omasta puolestani tiedän, että löydämme varmasti jonkin ratkaisun omalle lapsellemme. Meillä asuu isovanhempia lähellä. Ja ehkä kehitämme naapurien kanssa jonkin ringin. Keskimmäinen lapsemme on myös melko itsenäinen – ja ehkä isosisarus on voi olla joitain iltapäiviä kotona.

Kaikilla perheillä ei ole samoja mahdollisuuksia. Joillain ei ole juuri mitään turvaverkkoja ja jotkut lapset todella tarvitsevat niitä. Tätä varten yhteiskunnan turvaverkot ovat olemassa! Niitä ei vedetä pois yhtäkkiä ja varoittamatta byrokraattisen muodollisuuden perusteella!

Pidän myös käsittämättömänä, että päätös on ilmeisesti tehty viranhaltijapäätöksenä, eikä edes kasvatuksen ja koulutuksen lautakunnalle ole kerrottu kuin joitakin tunteja etukäteen. Muodollisesti leikkipuistojen sulkeminen varmasti on virkapäätös, mutta kun kaupunginhallitus on aikoinaan linjannut että paikka turvataan kaikille, tästä päätöksestä luopuminen edellyttää keskustelua etukäteen kaupunginhallitustasolla. Muunlainen toiminta johtaa epäluottamuksen kulttuuriin.

En ole nykyään kaupunginhallituksen enkä kasvatuksen ja koulutuksen lautakunnan jäsen. Jos olisin, kääntäisin kaikki kivet, että jokaiselle tai ainakin mahdollisimman monelle lapselle löytyy IP-paikka.

Mitä voin valtuutettuna tehdä, on jättää aloite, että jatkossa Helsinki takaa iltapäiväkerhopaikan kaikille. Aloite on hidas ja kömpelö väline. Se ei ratkaise ensi kevään tilannetta. Mutta se estää tämän kafkamaisen näytelmän toistumisen, koska sen jälkeen kaupunginvaltuuston tahto on yksiselitteisesti kirjattuna päätökseksi.

Jollei iltapäiväkerhotilanteeseen ole löytynyt kaupunginvaltuuston kokoukseen 15.1. mennessä pysyvää ratkaisua, tulen tuolloin jättämään aloitteen, että jatkossa kaupunki takaa paikat, eikä tästä lupauksesta voida virkapäätöksellä pakittaa.

Kouluun saa pyöräillä

Pakilan ala-asteen koulu lähetti lasten vanhemmille viestin, jossa kiellettiin 1.- ja 2.-luokkalaisia tulemasta pyörällä kouluun. Koska olen aiheeseen ennenkin sotkeentunut, viesti välittyi minullekin.

Tämä Pakilan ala-asteen viesti ei siis kiellä pyöräilyä kouluun.

Laitoin koulun rehtorille oheisen viestin

Hei,

tietooni on tullut, että Pakilan ala-asteen koulu kieltää 1. ja 2. luokan oppilaita pyöräilemästä kouluun.

Ystävällisesti haluan saattaa tietoonne, että lainsäädäntö ei tälläistä kieltoa mahdollista. Opetusvirasto ja kaupunginhallitus selvittivät asiaa taannoin valtuustoaloitteeseen liittyen, ja kaupunginhallituksen vastauksessa asia todetaan selkeästi:

”Järjestyssäännöt eivät voi kuitenkaan sisältää määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa lainsäädännön kanssa. Järjestyssäännöissä ei voida kieltää oppilaiden tulemista pyörällä kouluun.”

Kiellon sijasta koulu voi esittää vanhemmille suosituksia ja toiveita koskien lasten koulumatkaa, jos niin tarpeelliseksi katsotaan.

Huomioiden kaupungin tavoitteen lisätä pyöräilyä ja myös opetussuunnitelman tavoitteet tukea oppilaiden itsenäisyyttä sekä kestävää kehitystä, koulun olisi toivottavaa pikemminkin suosia pyörällä kouluun tulemista kuin rajoittaa sitä.

Mikäli Pakilan ala-asteen ympäristössä on liikenneturvallisuuteen liittyviä ongelmia, joiden takia pyöräilyä pidetään lapsille vaarallisena, liikennesuunnitteluosasto on varmasti halukas kehittämään liikenneympäristöä. Autan myös itse mielelläni ratkaisujen löytämisessä.

Jos taas pyörien pysäköintitilat ovat riittämättömiä tai ongelmallisia, Helsingin Polkupyöräilijät antaa mielellään suosituksia mahdollisista pyörätelinemalleista, ja tarvittaessa voi myös ehdottaa mahdollisia sijoituspaikkoja telineille.

Toivon, että voitte huomioida nämä näkökannat ja tarkentaa vanhemmille annettua ohjeistusta niiden mukaan.
Kiitos,

Otso Kivekäs
Kaupunginvaltuutettu
Hallituksen jäsen, Helsingin Polkupyöräilijät

Rehtori soitti takaisin vartin päästä, ja asia paljastui ilmeisesti väärinkäsitykseksi: vaikka viestistä voi saada sellaisen kuvan, koulu ei itse asiassa kiellä eka- ja tokaluokkalaisia pyöräilemästä kouluun. Vanhemmille on vaan kehitetty (vapaaehtoinen?) lupamenettely, jotta nämä harkitsisivat, onko heidän lapsensa kypsä liikkumaan yksin pyörällä liikenteessä.

Ja on tietenkin hyvä, että vanhemmat vähän harkitsevat. Lapset kehittyvät eri tahtia, ja tilanteet ja koulumatkat ovat erilaisia. Yhdelle pyöräily kouluun on kätevä ja hyvä ratkaisu, toiselle se voi olla vaarallista. Tämä harkinta kuuluu vanhemmille siinä kuin lasten muukin liikkuminen.

Koulun viestin sanamuodot kieltämättä antavat vaikutelman kiellosta, mtta se ei siis ole kielto. Eikä koulu voikaan kieltää pyöräilyä kouluun. Ei Pakilassa, ei missään Helsingissä eikä muuallakaan. Laki ei anna moiseen kieltämiseen valtuutta.

Hyvää koulumatkaa kaikille uusille ja vanhoille koululaisille siis, ihan kullekin parhaasta kulkutavasta riippumatta.

Tietojärjestelmä on politiikkaa, osa 1: case opetuksen pilviväylä

Opetusministeriö suunnittelee ”pilviväylää” sähköisten oppimateriaalien välitykseen kouluihin. Hanke on sunnuntaihin asti kommentoitavana otakantaa-palvelussa.

Nyt olisi helppo ajatella, että jostain softakikkarettahan tässä vaan tehdään, nörtit miettikööt sen. Mutta se olisi virhe. Oikeasti tässä päätetään:

Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein
Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio
Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (a.k.a. koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa
Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista

Nämä ovat kaikki tyypillisiä tietojärjestelmän suunnitteluun liittyviä teknisiä päätöksiä. Päätöksiä arkkitehtuurista, pääsynvalvonnasta, tietomallista. Ne ovat päätöksiä, minkä laatikoiden väliin piirretään minkäkinlaisia viivoja kaavioon.

Samaan aikaan ne samat viivat kaviossa ovat merkittäviä linjanvetoja siitä, mitä koko organisaatio on tekemässä. Tässä tapauksessa siis opetuksen ja oppimateriaalituotannon tulevaisuudesta.

Valistuneessa organisaatiossa tämä softa-arkkitehtuurin ja toiminnan yhteys ymmärretään. Ymmärretään, että samassa pöydässä missä piirretään laatikoita ja viivoja, täytyy myös valita, mitä organisaatio haluaa tulevaisuudessa tehdä. Koodin ja bisneksen on pakko keskustella.

Opetusministeriö taitaa onneksi olla tässä suhteessa olla valistunut organisaatio.

Tutustuin pilviväylään syksyllä, kun tein työn puolesta yhtä sen esiselvityksistä. Siinä vaiheessa piirtelemäni arkkitehtuuriluonnokset olivat vielä tukevasti irrallaan tavoitteista: alihankintakonsultti vaan umpiossa keksii ideoita tietämättä mihin tässä oikeastaan pyritään.

Myöhemmin tekniset ideat ja poliittiset tavoitteet kuitenkin lähenivät toisiaan: Helmikuussa opetusministerin erityisavustaja Esa Suominen kokosi porukan aiheesta kiinnostuneita kansalaisia sekä projektin vetäjät keskustelemaan vähän valmiimmista suunnitelmista. Itse päädyin mukaan lähinnä blogausteni ansiosta, kommentoimaan miten tietojärjestelmiä kannattaa tehdä. Ja innostuin sen verran, että kirjoitin projektisuunnitelman luonnostakin. Hankkeen nyt esitelty kuvaus perustuukin pääosin tekstiini.

No ,jos pikkuhiljaa koitan päästä asiaan, mistä tässä pilviväylässä on siis kyse?

Projektisuunnitelman sanoin:

Pilviväylä-hankkeen tarkoitus on tuottaa järjestelmä, jolla parhaat ja uusimmat opetusmateriaalit saadaan helposti koulujen ja opettajien käyttöön. Lisäksi kehitetään tapoja tukea opettajien omaa opetusmateriaalien tuotantoa ja levitystä muidenkin käyttöön ja helpottaa yritysten mahdollisuuksia päästä oppimateriaalimarkkinoille. Oppi- ja opetusmateriaali ymmärretään tässä laajasti sisältäen oppimiseen liittyvät teksti- ja videomateriaalit, pelit, käyttösovellukset, ryhmätyökalut ja palvelut.

Pilviväylästä kehitetään kokonaisvaltainen edutech-ekosysteemin kohtaamis- ja vuorovaikutuspaikka verkossa. Se on paikka jossa oppilaiden, opettajien ja palveluntuottajien muodostama vertaisverkko toimii ja vaikuttaa tulevien pedagogisten käytänteiden luomiseen ja levittämiseen.

Käytännössä kyseessä on siis ”kauppapaikka”, josta opettajat valitsevat opetusmateriaaleja, joka on integroitu oppilasrekisteriin ja tarjoaa automaattisesti oppilaille auktorisoinnin ja autentikoinnin materiaaleihin: kun opettaja klikkaa vaikka nettipelin käyttöön, oppilaat pääsevät siihen käsiksi, vaikka se pyörii pelin tarjoajan palvelimilla. Ja sama auktorisointi toimii myös laskutusperusteena, joten mitään erillistä DRM:ää ei tarvita tiedostomuotoisillekaan materiaaleille.

Palataanpa alussa esittämiini kysymyksiin

Millaisia oppimateriaaleja tulevaisuuden koulussa voidaan käyttää ja millaisin laittein? Mitä tahansa tiedostoina liikkuvaa tai serverillä toimivaa. Myös erilaisiin laitteisiin asennettavat ohjelmat ovat mahdollisia, joskin eksoottisempien laitteiden kanssa saattaa asentaminen mennä käsityöksi. Järjestelmä ei oleta täysin yhtenäistä laitekantaa

Kuka valitsee oppimateriaalit: oppilas, opettaja, kunta vai valtio? Opettaja, koulu tai kunta, riippuen miten kyseisessä kunnassa valinnat halutaan tehdä. Ilmaismateriaalien osalta yleensä opettaja, mutta maksullisiin on yleensä kunnalla jokin kontrolli. Joissain tapauksissa oppilaatkin.

Onko jatkossa olemassa suomalaista oppimateriaalibisnestä (koulukirjakustantamot) ja miten se järjestäytyy, kenelle tuotteitaan kauppaa? On. Alan liiketoimintamalleja pyritään olemaan rajaamatta. Laskutus voidaan hoitaa luokittain käyttöönoton mukaan tai todellisen käytön mukaan tai kuinka vaan. Erityistä huomiota suunnataan myös avoimien oppimateriaalien tuotannon tukemiseen.

Onko isoilla kansainvälisillä toimijoilla tarkat tiedot kaikista Suomen koululaisista? Ei ole, mutta… Oppimateriaalintarjoaja tietää oppilaista vain ne tiedot, jotka materiaalin tai palvelun käyttöön tarvitaan. Käytännössä tosin tämä voi sisältä nimen ja luokan.

Nämä vastaukset eivät ole ainoita mahdollisia. Suunnittelun aikana on pyöritelty erilaisia ratkaisuja, joista seuraa eri vastaukset. Luultavasti useampia kuin voisin kuvitellakaan. Esimerkiksi oppimateriaalien valinta olisi voitu koodata vain koulutuksen järjestäjän (kunnan) vastuulle. Tai materiaalituotanto olisi voitu rajata vain virallisesti hyväksytyille tahoille sen sijaan että sitä voi tehdä ”kuka vain”. Tai järjestelmään olisi voitu rakentaa jokin virallinen DRM, joka olisi halvaannuttanut sen. Jne, jne.

On suhteellisen helppoa tunnistaa olemassa oleva toimintapa, ja varmistaa että se on jatkossakin mahdollinen (ellei sitä juuri haluta estää). Esimerkiksi se, että opettajat voivat valita käyttämänsä opetusvälineet. Selvästi vaikeampaa on nähdä mahdolliset tulevat toimintatavat, jotka järjestelmä sopivalla tavalla tehtynä mahdollistaa. Esimerkiksi avoimien oppimateriaalien kehityksen tuen rakentaminen järjestelmään vaatii sekä teknistä että yhteiskunnallista näkemystä.

Code is law, sanoi Lawrense Lessig vuoskymmen sitten. Se tarkoittaa, että tietojärjestelmät jotka rakennamme, sanelevat mikä on mahdollista ja mikä ei, mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Siksi tietojärjestelmien rakentamista ei saa jättää pelkästään nörttien asiaksi. Siinä suunnitellaan, millaisessa maailmassa tulevaisuudessa elämme.

Maailma, jossa kaikki osaavat koodata

Esseessään Mikä minua ei miellytä Antti Nylén pohtii:

Mitä mieltä oltaisiin koodaajasta, joka päivittelisi ihmisten kehnoja C++-ohjelmoinnin taitoja – varmana siitä, että hyvät koodaustaidot tekisivät meistä parempia ihmisiä?

Kyseessä on parodinen vertaus, jolla Nylén argumentoi miten kirjailijoiden puhe kirjoittamistaidon tärkeydestä on oikeastaan vain itsekorostusta.

Mutta otetaanpa kysymys todesta.

Unohdetaan tuosta C++, joka on vanhanaikainen ja hankala kieli. Entä jos kaikki osaisivat skriptata? Koodata yksinkertaisia laajennoksia ohjelmiin ja toistuvien työvaiheiden automatisointia? Millaisessa maailmassa eläisimme?

Juttelin vuosi sitten nuoren lääkärin kanssa tietojärjestelmistä joita hän työssään käyttää. Kaveri ei ollut ihan tavallinen lääkäri, vaan oli tehnyt myös koodaushommia ennen lääkärinuraansa. Hän hyödynsi työkoneensa tietoturvareikää ja asensi siihen graafisen skriptityökalun, joka teki kymmenisen klikkausta ja copy-pastea vaativat operaatiot yhdellä napinpainalluksella. Puolen vuoden jälkeen ohjelma oli tilastointinsa mukaan säästänyt häneltä useamman työpäivän verran turhaa työtä.

Hänen työkaverinsa käyvät läpi nuo klikkaukset ja copypastet. Joka potilaan kohdalla, joka päivä. Tai osa varmaan kirjoittaa tiedot lomakkeesta toiseen käsin, eikä edes copypastella. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin mukaan lääkärien työajasta 5-30% menee softien kanssa säätämiseen. Se on miljoonia työtunteja joka vuosi.

Eivätkä huonot tietojärjestelmät ole suinkaan lääkärien yksinoikeus. Melkein jokaisella työpaikalla joku kliksuttelee lomakkeita, tai kopioi tietoja paikasta toiseen. Toistuvia töitä, jotka voisi pienellä skriptaamisella automatisoida yhden napin taakse. Itse olen automatisoinut muun muassa kymmenien kuvien pienentämisen verkkojulkaisua varten, toistuvien etäyhteyksien ottamisen ja haut satoja tiedostoja sisältävistä standardeista.

Maailmassa jossa kaikki osaavat skriptata olisi toimistotyö siis tehokkaampaa. Ehkä paljonkin tehokkaampaa.

Myös yhteiskunnallinen keskustelu on muuttumassa yhä teknisemmäksi. Erilaista dataa on yhä enemmän saatavilla, ja hyvin perustellut argumentit menestyvät paremmin. Enää ei riitä vaatia huolenpitoa lähimmäisistä, vaan uskottava argumentti tarvitsee perustulomallin ja laskelman sen yhteiskunnallisista kustannuksista.

Tai jos otetaan yksinkertaisempi esimerkki, argumentti ratikoiden nopeuttamisesta vaati esittämistään varten yksinkertaisen Python-skriptin, jolla tarvittavan datan kasasin. Käsityönä sama olisi ollut yksinkertaisesti liian rasittavaa.

Maailmassa, jossa datan monimutkaisempi käsittely on harvojen taito, myös valta pikkuhiljaa keskittyy. Koodaamisen perusteet voivat vielä muodostua lukutaidon tapaan kansalaistaidoksi, jonka tarvitsee voidakseen osallistua täysipainoisesti yhteiskuntaan.

Lisäksi maailmassa jossa kaikki osaavat koodata, olisi tietenkin valtavasti enemmän huonoa koodia. Mutta sen kanssa pitänee sitten vaan elää.

Tällainen maailma saattaa hyvinkin olla tuloillaan. Uudistettavaan opetussuunnitelmaan on tarkoitus lisätä tieto- ja viestintätekniikan opetus, sisältäen mm. ohjelmointia. Malli kopioitaneen enemmän tai vähemmän Virosta, jossa ohjelmointia opetetaan jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.

Ohjelmoinnin opetus peruskoulussa tuskin sisältää C++:aa, ei ehkä edes Pythonia. Pikemminkin kielinä saattavat olla vaikka Scratch, jota Helsingin yliopiston peliohjelmointikerhossa käytetään, tai LOGO, KODU ja Lego Mindstormin NXT, joita Virossa käytetään.

Realistisesti peruskoulun opetus tuskin johtaa siihen, että kaikki osaisivat koodata. Eiväthän kaikki osaa puhua ruotsia tai laittaa ruokaakaan, vaikka nekin ovat pakollisia aineita. Mutta jos puoletkin ihmisitä osaisi koodata, se olisi suuri muutos.

Palaten Nylénin kysymykseen, entä jos kaikki osaisivat koodata?

Minä olen kokolailla varma, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki osaisivat koodata yksinkertaisia skriptejä. Maailma olisi parempi jo sillä, että minä osaisin Pythonia vähän paremmin.

Siitä sopii olla ihan mitä mieltä haluaa.