Kuinka tietoyhteiskunta korjataan -kirjan joukkorahoitus on auki

”Kuinka tietoyhteiskunta korjataan” on kirja siitä, mikä on tietoyhteiskunnassamme vialla, ja mitä sille pitäisi tehdä.

Kirjaprojektini on nyt rahoitettavissa Mesenaatti.me:ssä.Palvelusta voi ostaa etukäteen kirjan ja paljon muutakin. Rahat käytetään kirjan painamiseen, tai jos jää yli, vaalikampanjointiin.

Ensimmäisen 2 vuorokauden aikana se on kerännyt jo 1500 euroa, mikä tekee siitä menestyneimmän vaaliprojektin palvelun historiassa.Kiitos kaikille tähän mennessä osallistuneille 46 ihmiselle! Mukaan kuitenkin mahtuu vielä hyvin. Painokulut maksavat selvästi enemmän, vaalikampanjasta puhumattakaan.

90-luvulla Suomi oli tietotekniikan edelläkävijä, jossa oli eniten kännyköitä ja nettiliittymiä ja palveluita digitalisoitiin ensimmäisenä maailmassa. Tätä ihmettä tultiin ihastelemaan eri puolilta maailmaa.

2010-luvun Suomi on tietoyhteiskuntana parhaimmillaankin keskisarjaa. Tahtoa vielä on, mutta infrastruktuuri on rikki, ja hajoaa yhä lisää.

Blogissani olen etsinyt syitä taantumaan ja korjausratkaisuja jo vuosien ajan. Mutta koska maailmaa ei muuteta vain Internettiin kirjoittamalla, olen asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa, ja julkaisen blogini pohjalta pamfletin “Kuinka tietoyhteiskunta korjataan”.

150 sivuun aion mahduttaa tietojärjestelmähankkeet, niiden ongelmat ja ratkaisut, tietotekniikan opetuksen, tekijänoikeuden tulevaisuus ja nettiajan maailmanpolitiikan muutokset.

Nämä ovat teemoja, joilla on yhä suurempi vaikutus Suomen politiikkaan, mutta joita ymmärretään eduskunnassa vielä valitettavan vähän. Haluan parantaa tilannetta paitsi pyrkimällä itse eduskuntaan, myös lisäämällä tietoisuutta tietoyhteiskunnan kysymyksistä poliitikkojen ja äänestäjien parissa. Loppujen lopuksi saamme sellaisen eduskunnan kuin ansaitsemme.

Tähän projektiin toivon tukeasi. Tilaa Mesenaatin kautta kirja ennakkoon paperilla tai sähköisenä, ja tilaa samalla lippu julkaisubileisiin, kirjan esittely tai vaikka luento sen aihepiiristä. Tarjolla on myös Jyrki Kasvin tulossa oleva kirja “Sensuurin vieno viettelys” samaan pakettiin. Kirja ilmestyy osana vaalikampanjaani ja kaikki kirjan rahoitus on samalla siis myös vaalikampanjani rahoitusta.

Helsingissä 4.1.2014
Otso Kivekäs

Kirja sisältää osiot:
– Tietojärjestelmät ja niiden hankinta
– Avoin data, avoin koodi ja avoin hallinto
– Koulut ja tietotekniikka
– Internetin maailmanpolitikka
– Immateriaaliset omistusoikeudet

Ikiliikkuja

Useimmat klassiset ikiliikkujat perustuvat tähän kaavaan:

  1. Ota lähtökohdaksi jokin yksinkertainen systeemi, esimerkiksi pyörivä pyörä tai kourussa valuvaa vettä, joka nostetaan kauhoilla ylös.
  2. Lisää systeemiin osia jotka saavat voimansa systeemin liikkeestä ja toisaalta ylläpitävät systeemin liikettä. Esimerkiksi vesipyörä, joka saa voimansa virtaavasta vedestä ja pyörittää vettä nostavaa hihnaa.
  3. Jatka lisäämistä, kunnes et enää intuitiivisesti ymmärrä, miten voimat käyttäytyvät systeemissä
  4. Kuvittele systeemin liikkuvan ikuisesti.

Ja näin ikiliikkuja on syntynyt. Rationaalinen todistusaineisto ei yleensä riitä pysäyttämään sitä.

Robert Fluddin ikiliikkuja vuodelta 1618
Robert Fluddin ikiliikkuja vuodelta 1618

Turun toriparkkia sen sijaan on suunniteltu vasta vuodesta 1995. Sen vaiheista ja vaihtelevasta menestyksestä kertovat Long Play ja Lehti yhteisjulkaisussaan Turkulainen toriparkki ja salaisen mysteerin arvoitus.

Minut puolestaan on valittu Tekniikan museon säätiön valtuuskuntaan Helsingin kaupungin edustajana vuosille 2015-2017. Erilaiset valtuuskunnat ovat yleensä luonteeltaan lähinnä yhteydenpitoon tarkoitettuja, ja luottamustehtävä ei sisältäne kovin raskaita velvollisuuksia. Keskustelu ikiliikkujista Internetissä sopii nähdäkseni toimenkuvaan kuitenkin hyvin.

Avoin rajapinta

Julkisissa järjestelmähankinnoissa on herätty vaatimaan avoimia rajapintoja, mikä on erittäin hyvä. Avoimet rajapinnat ovat modulaarisen arkkitehtuurin perusasioita, ja yksi keskeinen keino toimittajaloukun välttämisessä.

Mutta aika usein jää epäselväksi, mitä avoimilla rajapinnoilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Ja siksi niiden hyödytkin saattavat jäädä saamatta. Siksi luonnostelimme Poikolan Antin kanssa määritelmää avoimelle rajapinnalle. Määritelmä on kommentoitavissa tässä, ja keskustelua aiheesta myös täällä ja jatkokehitetty ehdotus täällä. Tarkoitus on tämän pohjalta rakentaa virallinen määritelmä, jota esim Open Knowledge Finland ja Avointen tietojärjestelmien keskus COSS voisivat käyttää. Ja useammassakin kunnassa on myös moista määritelmää kaivattu.

Joten, tässä siis ehdotus kommentoitavaksi.

Spiidnesuolun saari kokonaisheijastuu veden ja ilman välisestä rajapinnasta Bugoynesin edustalla. Kuvan rajapinta ei liity asiaan.
Spiidnesuolun saari kokonaisheijastuu veden ja ilman välisestä rajapinnasta Bugoynesin edustalla. Kuvan rajapinta ei liity asiaan. Kuva Hannu Oskala

Mikä on avoin rajapinta?

Tämän dokumentin tavoitteena on määritellä selkeästi, mikä on avoin rajapinta. Täsmällistä määrittelyä tarvitaan esimerkiksi julkisissa järjestelmähankinnoissa, joissa usein vaaditaan avoimia rajapintoja. Ilman määritelmää järjestelmätoimittaja saattaa väittää, että järjestelmässä on avoin rajapinta, mutta käytännössä rajapinnan dokumentaation saa vain maksamalla tai se on saatavilla vain muutamille valituille alihankkijoille.

Perusajatuksena rajapinta on avoin, jos kuka vain voi kehittää sitä käyttävän (uuden) sovelluksen. Tähän ei riitä pelkkä dokumentaatio, vaan itse rajapintaan pitää päästä käsiksi, ja sitä vasten pitää pystyä testaamaan sovellustaan. Kehittäminen pitää voida tehdä kysymättä lupaa rajapinnan tekijältä tai haltijalta ja kertomatta etukäteen mitä on tekemässä.

Monilla julkishallinnon organisaatioilla on vahva intressi saada kaikkiin tuleviin tietojärjestelmiin kattavat rajapinnat, joilla tieto saadaan liikkumaan järjestelmien välillä nykyistä joustavammin. Rajapintojen käyttö ei sinänällään ota kantaa siihen, mikä osa tiedoista on julkisia ja mikä osa sisäisiä, mutta niiden avulla tieto on halutessa vaivattomasti saatavissa ulos järjestelmästä.

Rajapinta

Rajapinta (Application programming interface, API) on määritelmä, jonka mukaan eri ohjelmat voivat tehdä pyyntöjä ja vaihtaa tietoja eli keskustella keskenään. Käytännössä tämän dokumentin kannalta mielenkiintoiset rajapinnat ovat usein Internetin yli käytettäviä Web Service-rajapintoja. Samat periaatteet pätevät kuitenkin muunkinlaisiin toteutuksiin.

Rajapinta voi olla pelkkä datarajapinta (esim. kansalaisaloite.fi:n rajapinta) tai toiminnallinen rajapinta (esim. Helsingin Palauteytimen Open311-rajapinta, jonka kautta voi tehdä vikailmoituksia). Jos järjestelmässä on erikseen datarajapinta ja toiminnallinen rajapinta, on syytä täsmentää, minkä kaiken on tarkoitus olla avointa.

Avoin rajapinta

Jotta rajapinnan voi sanoa olevan avoin, sen täytyy täyttä seuraavat ehdot:

1. Dokumentoitu: Rajapinta on määritelty ja sen dokumentaatio on verkon kautta avoimesti saatavilla. Järjestelmän sisältämät tiedot, niiden rakenne ja rajapinnat tulee dokumentoida riittävällä tarkkuudella, jotta rajapinnan käyttöönotto ja hyödyntäminen on vaivatonta.

2. Käyttöönotettava: Avoin rajapinta on mahdollista ottaa käyttöön ilman ylläpitäjän tai järjestelmätoimittajan toimia (myös virka-ajan ulkopuolella). Mahdolliset rekisteröitymiset ym ovat automaattisia.

3. Testattava: Rajapintaa voi koekäyttää, eli tarjolla on vähintään testiaineisto.

Testattavuuden ehto voi täyttyä jollain seuraavista tavoista:

  1. avoin pääsy tuotantojärjestelmään, jota käyttäen palveluun voi integroitua, tai
  2. avoin pääsy testijärjestelmään, jossa on realistista esimerkkidataa, tai
  3. testijärjestelmä on ladattavissa vapaasti omaan käyttöön

Avoimen rajapinnan kautta saatava data on usein avointa, mutta sen ei tarvitse olla avointa dataa. Esimerkiksi potilastietojärjestelmä voi sisältää avoimen rajapinnan, mutta potilastiedot eivät ole avoimia.

Jos järjestelmä tarjoaa avoimen rajapinnan, se ei tarkoita, että tuotantojärjestelmään tai sen sisältämään tietoon pääsisi kuka vain käsiksi. Rajapinta voi olla avoin, vaikka tuotantojärjestelmä olisi kokonaan irti internetistä ja pääsy siihen vain hyvin rajatulla joukolla. Tällöin tarjolla pitää kuitenkin olla jonkinlainen testiympäristö.

Esimerkkejä

  • Palveluun A on rajapinta tarjolla, ja palvelun toimittaja on sitoutunut tarjoamaan sen asiakkaidensa osoittamille kolmansille osapuolille -> SULJETTU
  • Palvelun B datarajapintaan pääsee vapaasti käsiksi, mutta toiminnalliseen rajapintaan ei. Rajapinta on julkisesti netissä, ja esimerkkikoodia löytyy googlella -> AVOIN, mutta vain datarajapinnan osalta
  • Palveluun C on olemassa toiminnallinen rajapinta. Päästäkseen siihen käsiksi täytyy pyytää käyttöavain palvelun tarjoajalta, koska palvelu ei kestäisi vapaan käytön kuormitusta. Käytännössä lupa myönnetään aina. -> SULJETTU Jos palvelusta tarjottaisiin testiversio vapaasti käytettäväksi, se olisi avoin
  • Palveluun D on rajapinta, jonka määrittelyt ja dokumentaatio ovat vapaasti saatavilla. Itse palveluun ei pääse vapaasti käsiksi, koska se sisältää ihmisten henkilötietoja. Palveluntarjoaja pitää kuitenkin yllä testipalvelinta, jossa on esimerkkidataa, ja testipalvelimeen pääsee käsiksi luomalla itselleen tunnuksen palveluntarjoajan järjestelmään. -> AVOIN

Tilaajan hallitsema rajapinta

Toisinaan avoimella rajapinnalla tarkoitetaan rajapintaa, jota järjestelmän tilaajalla on oikeus käyttää ja levittää haluamallaan tavalla, mutta joka ei välttämättä ole avoimesti kenenkään muun saatavilla. Tällöin kyse ei ole avoimesta rajapinnasta, vaan olisi syytä puhua ennemmin tilaajan hallitsemasta rajapinnasta.

Tilaajan hallitsema rajapinta tarkoittaa siis rajapintaa, jonka järjestelmän tilaaja voi halutessaan avata ilman, että tähän tarvitaan järjestelmän toimittajan lupaa.

Tilaajan hallitsemalla rajapinnalla saavutetaan joitakin avoimen rajapinnan hyödyistä (erityisesti toimittajaloukun välttämäinen), mutta ei niitä kaikkia.

Huomiota ja hyviä käytäntöjä

Sopimusehdot: Tekeillä olevat JIT ehdot määrittelevät, että ostajalla pitää olla mahdollisuus halutessaan avata rajapinta (laittaa dokumentaatio ja testiaineisto verkkoon yms.) ilman, että toimittaja puuttuu siihen. JIT-ehdot eivät kuitenkaan vaadi, että kaikissa julkishallinnon ostamissa ohjelmistoissa rajapinnat olisi pakko avata, vaan tämä jää ostajan harkintaan. Käytännössä ehtoihin siis kirjataan, että rajapinta on tilaajan hallinnassa.

Standardointi: Rajapintojen toteutuksessa kannattaa suosia yleisesti käytettyjä standardeja, protokollia sekä formaatteja. Käytännössä rajapinta voidaan toteuttaa esimerkiksi REST-arkkitehtuurin mukaisesti siten, että sen kautta järjestelmän tiedot saadaan koneluettavana XML-muodossa sekä selainpohjaisia sovelluksia varten JSON-muodossa. Tässä kiteytyksessä ei oteta kantaa harmonisointiin. Harmonisointi on kuitenkin looginen kehityskulku, jotta kaikki avoimet rajapinnat eivät olisi keskenään erilaisia, vaan syntyisi ainakin toimialakohtaisesti yhteisiä käytänteitä. Open311.org on hyvä esimerkki avoimien rajapintojen standardoinnista.

Rajapinnan käyttö ilman rekisteröitymistä: Rajapinnan avoimuus ei velvoita tarjoamaan pääsyä tuotantojärjestelmään tai tuotantodataan vapaasti, vaan sen osalta voidaan vaatia esim. SLA. Jos itse tuotantojärjestelmään ei pääsyä, täytyy tarjota testijärjestelmä avoimesti kehittämistä varten.

Kuormitusrajoitukset: Avoin rajapinta kannattaa toteuttaa siten, että sitä kuormittamalla ei voi (ainakaan vahingossa) aiheuttaa uhkaa tai haittaa tietojärjestelmän muulle käytölle. Eli esimerkiksi rajapinnassa teknisesti rajattu kutsujen määrää per aikayksikkö. Tämä saattaa aiheuttaa tarpeita kahdentaa osia tietojärjestelmästä (vrt. Reittiopas).

Kuinka kansallinen palveluväylä tulisi tehdä

Kansallinen palveluväylä on ehkä merkittävin IT-projekti tällä hetkellä Suomessa, Apottiakin tärkeämpi. Se on luonteeltaan ristiriitainen: toisaalta siinä pyritään uudistamaan koko se tapa, jolla julkisia tietojärjestelmiä Suomessa tehdään. Toisaalta siinä saatetaan vain kaataa 120 miljoonaa sille jolla on syvimmät taskut. Ratkaisut hankkeen ja ehkä koko suomalaisen IT-palvelualan suunnasta tehdään lähikuukausina.

Kun olen seuraillut projektia vuoden verran melko läheltä, koen että minun täytyy kertoa mistä siinä nähdäkseni on kyse, ja mitä sille pitäisi tehdä.

Optimistin tarina

Tekniikkana palveluväylä on itse asiassa suhteellisen yksinkertaista: sovittu toimintatapa ja sovitut rajapinnat siihen, miten toisiin järjestelmiin otetaan yhteyttä. Yhteinen tapa tunnistaa käyttäjät ja tapa selvittää järjestelmien osoitteet. Useimmilla isoilla yrityksillä on jonkinlainen palveluväylä, mutta se on vain osalla pakollista perusinfraa, vähän kuin serverihallit tai nettikaapelointi. Se ei sinänsä ole mitään kauhean ihmeellistä, vaikka toki tarpeellista.

Kansallinen palveluväylä ei ratkaise järjestelmien yhteentoimintaa eikä sinänsä tuo kovin dramaattisia säästöjä. Suurin osa palveluväylään kohdistetuista odotuksista onkin täysin ylimitoitettuja, jos ajatellaan pelkkää väylää.

Mutta kyse on enemmästä kuin vain tietojärjestelmästä. Palveluväylähankkeen – tai kansallinen palveluarkkitehtuurin, kuten sitä nyttemmin kutsutaan – tavoitteena on mullistaa tapa, jolla suomalaisia tietojärjestelmiä tehdään. Hallituksen rakennepoliittisessa ohjelmassa marraskuussa kirjattiin:

“Toteutetaan viipymättä kansallinen sähköinen palveluväylä ja sähköinen tunnistautuminen kustannustehokkaasti sekä Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen.”

Kremlologian parhaiden perinteiden mukaisesti “viipymättä” ja “kustannustehokkaasti” tarkoittavat tässä, että hanke tehdään ketterästi eikä perinteisenä julkishallinnon mammuttiprojektina. “Viron yhteistyömahdollisuudet täysimääräisesti hyödyntäen” taas tarkoittaa avointa lähdekoodia. Voisihan sen sanoa paljon selvemminkin, mutta ei ole ollut tapana.

Rakennepaketin perustelumuistiossa (s. 71) asiaa selitetään lisää.

“Palveluväylä mahdollistaa tiedon välityksen organisaatioiden välillä yhdenmukaisesti sovituilla tavoilla (yhtenäiset tiedon kuvaukset, rajapintakuvaukset ja standardit) perustuen avoimiin rajapintoihin ja keskeisten osien osalta avoimeen lähdekoodiin. […]

Yhteentoimivuuden lisäksi Palveluarkkitehtuuri luo aiempaa paremmat liiketoimintaedellytykset yrityksille ja erityisesti PK-sektorille, sillä uusi toimintamalli ja avoimet rajapinnat parantavat niiden edellytyksiä osallistua julkisiin ICT-hankintoihin sekä mahdollisuuksia luoda uusia innovatiivisia palveluja julkista tietoa hyödyntäen.”

Tarkoitus on siis toteuttaa suuri julkinen softahanke kevyesti ja nopeasti ja siirtyä integraatioissa käytäntöön, jossa ne tehdään helposti ja toimivat sen sijaan, että niitä jarrutellaan ja rahastetaan niiden avulla toimittajaloukkua. Samalla avataan kaikki mahdollinen data ja rajapinnat ja siirrytään malliin, jossa strategiset julkiset tietojärjestelmät ovat avointa koodia, jotta niitä voidaan hyödyntää tehokkaammin.

Ja tämä toimivien tietojärjestelmien kulttuuri on tietenkin tarkoitus laajentaa koskemaan julkista sektoria yleisestikin – kuten on tehty Virossa. Rakennepaketissa ennakoidaan tästä saatavan kansantalouden tasolla puolen miljardin vuotuiset hyödyt. Siis 500 000 000 euroa joka vuosi.

Tässä vaiheessa varmaan ymmärrätte, miksi olen innoissani hankkeesta. Tässä yritetään tehdä monia niistä asioista, joista olen puhunut viime vuosina. Toisaalta tämä ei ole ainoa totuus hankkeesta, sillä on myös synkempi puoli.

Viron palveluväylän (X-Road) yleisarkkitehtuuri. Keskellä on väylä, joka yhdistää tietojärjestelmiä. Tämän tarkkuuden kaaviosta ei tietenkään näe, mitä oikeasti tehdään.

Viron palveluarkkitehtuurin yleisarkkitehtuuri. Keskellä on väylä (X-Road), joka yhdistää tietojärjestelmiä. Tämän tarkkuuden kaaviosta ei tietenkään näe, mitä oikeasti tehdään.

Pessimistin tarina

Taloussanomat kertoi tammikuussa, kuinka palveluarkkitehtuurihanke on “120 miljoonan euron ontto kuori” ja rahojen käytölle ei ole olemassa suunnitelmaa. IT-hankkeiden tunnettu kriitikko, Professori Tomi Voutilainen taas epäilee, että siitä on tulossa teknologiavetoinen uudistus, jossa unohdetaan loppukäyttäjien tarpeet. Valitun teknologiankin järkevyyttä kyseenalaistetaan, eikä luvattujen puolen miljardin hyötyjen toteutumisesta ole vielä mitään näyttöä.

Vastaavia tietojärjestelmien yhteentoimivuuteen tähtääviä hankkeitahan on tehty Suomessa ennenkin, ks esim. Julkishallinnon perustietovarantojen rajapinnat (PERA)  tai Valtion yhteinen integraatiopalvelu (VIA). Molemmissa on varmasti tehty paljon sinänsä tarpeellista työtä, mutta kumpikaan ei ole ratkaissut yhteentoimivuuden ongelmia, vaan integraatio on edelleen ihan yhtä jähmeää.

Epäilyksille on siis perusteita. Isoissa julkisissa IT-hankkeissa yleensä päädytään tekemään raskas mammutti, myöhässä ja yli budjetin, tuottaen samalla toimittajaloukku, joka hidastaa kehitystä ja maksaa jatkossakin. Pitäisi olla vahvat perustelut, miksi tällä kertaa kävisi eri tavalla.

Koodin avoimuus hankkeessa on myös hiukan epäselvää. Sitran Mirjami Laitinen sanoi Sitran Real Time Economy-seminaarissa että palveluväylä ei ole avointa koodia, eikä jaettavissa muille. Että se on väärinkäsitys. Sittemmin tosin olen kuullut, että Laitisen esittämä käsitys olisi väärinkäsitys.

Internet-huhun mukaan koodi olisi avointa vain osittain, eikä kaikkea lähdekoodia saataisi. Vahvistusta ei ole, mutta näiden huhujen uskottavuutta lisää se, että Suomen ja Viron välisessä sopimuksessa ei mainita avoimuudesta tai ylipäänsä lähdekoodista mitään.

Kaiken tämän kruunaa, että hankkeessa on nyt onnistuttu käyttämään ensimmäinen vuosi saamatta aikaan paljoakaan. On toki kirjoitettu kokonaisarkkitehtuuri ja pidetty seminaareja. Kumpikaan ei varsinainen ketterän hankkeen avauspaukku. Kehitysympäristökin on tiettävästi pystytetty, mutta kenellekään ei anneta pääsyä siihen.

Palveluväylä näyttääkin tällä hetkellä avoimen koodin hankkeelta, jonka koodiin ei pääse käsiksi; ketterältä hankkeelta, jossa tehdään kaikkea paitsi koodataan ja kehittäjäyhteisönrakentamishankkeelta, jossa kehitysympäristöihin ei pääse kukaan käsiksi. Ja 120 miljoonaa olisi tarkoitus käyttää toistaiseksi tuntemattomaan kohteeseen.

mahdollisuudet-ja-uhat

Kumpi kuvaus tilanteesta sitten on totta? Molemmat, ja vain aika näyttää, kumpi perii voiton.

Todellisuudella on vielä tällä hetkellä edellytykset kummankin toteutumiselle. Palveluväylästä voi tulla se käännekohta, jossa jälkikäteen huomataan julkiset IT-hankkeiden kurssin kääntyneen kohti toimivaa ja järjellistä. Tai siitä voi tulla yksi pahimpia esimerkkejä siitä, miten IT:n varjolla vedetään rahat yksityiseen taskuun saamatta mitään toimivaa aikaiseksi. Lähikuukaudet ratkaisevat, kummasta tarinasta tulee totuus.

Tässä siis hahmotelma, mitä nähdäkseni pitää tehdä, jotta optimistin tarina voittaa.

Suuntaviivoja hankkeelle

Hankkeelle tarvitaan täsmälliset tavoitteet. Abstrakteista visioista pitää päästä yksi askel alaspäin konkreettisesti mitattavalle tasolle. Tällaisia täsmällisiä suuria tavoitteita näen hankkeella kolme:

  1. Jokainen tieto on yhdessä ja vain yhdessä paikassa (master data). Muut tiedon tarvitsijat hakevat sen tästä tunnetusta paikasta, mahdollisesti käyttäen välikopioita, mutta säilyttämättä koskaan omaa rekisteriä.
  2. Kansalaisille tarjotaan mahdollisuus nähdä omat tietonsa ja tarkistaa kuka niitä on katsellut. Tämä toteutetaan kaikelle väylään kytkettävälle tiedolle.
  3. Projektissa ei luoda uusia toimittajaloukkuja. Olemassa olevat toimittajaloukut tunnistetaan ja joko rajataan vaikutuksiltaan tai puretaan.

Ensimmäinen tavoite on se mitä julkishallinto saa: selkeämmän ja toimivamman arkkitehtuurin kaikelle tiedolle ja siten toiminnalleen. Ministerienkin visioiman reaaliaikaisen verotuksen tai kuntien tuottavuusharppauksen.

Toinen tavoite on se mitä kansalaiset saavat: vahvemman hallinnan omaan dataansa, ensimmäisen askeleen kohti digitaalista kansalaisuutta eikä vain kuluttajuutta.

Kolmas tavoite taas on se mitä alan yritykset saavat: uudenlaisen lähtökohdan siihen, miten tietojärjestelmiä ostetaan, askeleita kohti toimivaa ja tehokasta markkinataloutta.

Nämä tavoitteet on oikeastaan kirjattu muodossa tai toisessa hankkeen asiakirjoihin, tiivistin ne vaan konkreettisemmiksi. Nämä tavoitteet on syytä pitää kirkkaana mielessä kaikessa toiminnassa, sillä kaiken toiminnan tulee niitä edistää. Eikä ole poissuljettua, että tavoitteita voisi olla muutama lisääkin, nämä olivat vain ne mitä minä näen.

Konkreettisesti projekti on syytä rakentaa mahdollisimman ketteräksi ja avoimeksi.

Ketteryys tarkoittaa tässä etenkin nopeita konkreettisia käyttöönottoja ja pieniä osaprojekteja. Ei vuoden mittaista suunnitteluhanketta, vaan pieniä kokeiluhankkeita, ja niiden pohjalta seuraavia pienehköjä hankkeita.

Avoimuus taas tarkoittaa mukaan ottamista. Palveluväylään on tarkoitus integroida aluksi kymmeniä, sitten satoja tietojärjestelmiä ja myös sitä käyttäviä järjestelmiä on potentiaalisesti vähintään satoja. Kaiken tämän tekeminen keskusjohdetusti ja erilaisilla kahdenvälisillä sopimuksilla veisi vuoskymmenen. Siksi pitää tehdä kaikki mahdollinen, jotta kukin virasto, kunta tai yritys voi toteuttaa omia integraatioitaan mahdollisimman itsenäisesti ja helposti.

Sitä varten tarvitaan avoimet testi- ja kehitysjärjestelmät, joilla integraatioita voi kokeilla, vapaasti käytettäviä esimerkkikoodeja, ohjeita, jne. Vielä enemmän tarvitaan väylä käyttävien ja kehittävien ihmisten yhteydenpitoa.

Palveluväylän kehittämiselle ja käytön tueksi pitää rakentaa avoimia keskustelun ja yhteistyön alustoja. Siis esimerkiksi ottaa käyttöön Github, pitää säännöllisiä avoimia seminaareja, tehdä metadatan standardointi avoimesti ja julkisesti, kutsuen kaikki kiinnostuneet mukaan jne. Petri Aukia luonnostelee joitakin hyviä käytäntöjä blogauksessaan.

Kaikki palveluväylän koodi ja mahdollisimman suuri osa integrointikoodista on syytä julkaista netissä avoimella lähdekoodilla. Ei niinkään mistään periaatteellisesta syystä, vaan koska se helpottaa uusien tahojen mukaantuloa ja nopeuttaa uusia integrointeja, kun jo tehdystä työstä voi oppia. Ei ole ollut kerta eikä kaksi, kun avoimen koodin bugi on korjattu sitä käsittelevän palaverin aikana, tai sen myöhästyessä. Avoimuus myös estää palveluväylä-integraatiota muodostumasta taas uudeksi toimittajaloukuksi.

Ja koska rahaa on jonkin verran käytettävissä, projekti voi kannustaa sillä virastoja mukaan toimintaan – ja toimintatapoihin.

Yhteistyösopimus, joka Suomessa salattiin ja Virossa laitettiin nettiin. Tässä toimintatapojen maahantuonnissa on vielä vähän työtä tehtävänä...

Yhteistyösopimus, joka Suomessa salattiin ja Virossa laitettiin nettiin.
Tässä toimintatapojen maahantuonnissa on vielä vähän työtä tehtävänä.

Yllä kuvaamani tavoitteet ja toimintatavat tarkoittavat vallankumousta siinä, miten tietojärjestelmähankkeita Suomessa tehdään. Ne ovat totta kai paras tapa saada palveluväylä nopeasti toimintaan ja käyttöön. Mutta softa on tässä viime kädessä sivuroolissa, tärkeintä onnistumisen kannalta on muuttaa toimintatapoja ja ajattelutapoja.

Ja siksi tärkein yksittäinen ratkaisu on, millaisia ihmisiä hanketta vetämään palkataan. Sellaisen tuloksen saa, millaiset tekijät palkkaa.

Ensinnäkin, pitää palkata osaavia.

Pätevyyttä on monenlaista, ja montaa erilaista osaamista tässä tarvitaankin: poliitista, teknistä, byrokratiaa, muutosjohtamista… Ei tule olemaan helppo homma. Mutta on helppoa keksiä yksi minimiehto, jonka onnistuminen edellyttää: hankkeeseen tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät miten ohjelmistoja tehdään.

Vielä konkreettisemmin: jotta hanke voisi onnistua pitää palkata ihmisiä, jotka ovat joskus tehneet työkseen ohjelmointia, mieluiten vielä muualla kuin julkisen sektorin hovihankkijoilla. Kaikkien ei tarvitse vanhoja koodereita, mutta puolet porukasta olisi syytä olla.

Hankkeessa on tarkoitus levittää toimintatapoja, joilla softaprojektit voivat onnistua (sen sijaan että muuttuvat tahmeiksi mammuteiksi). Ja näiden tapojen levittämisessä auttaa paljon, jos oikeasti ymmärtää miten ja miksi ne toimivat.

Toisekseen, pitää palkata muutosta haluavia.

Tehtäessä muutoshanketta avain on totuttujen toimintatapojen muuttamisessa. Tarkoitus on tehdä asiat eri tavalla kuin ennen, ja siksi olisi hyvä palkata ihmisiä, jotka haluavat tehdä asiat paremmin kuin ennen. Haluavat sitä niin paljon, että ovat valmiita näkemään vähän vaivaakin, jotta hanke onnistuisi. Jos näin ei tehdä, hanke tuskin voi onnistua.

Kolmannekseen, pitää palkata ihmisiä, jotka uskaltavat rikkoa totuttuja toimintatapoja.

Kun tarkoitus on muuttaa toimintatavat, halun lisäksi tarvitaan valmiutta rikkoa vakiintuneet käytännöt. Vallankumousta ei tehdä pelkästään kabineteissa pullaa syömällä.

Näillä eväin lähtisin itse liikkeelle.

Teksti on lakujaan julkaistu Hyvä renki -blogissa, joka käsittelee suomalaisen tietoyhteiskunnan ongelmia ja ratkaisuja

Saako vaarasta varoittaa?

Viime lauantain Etelä-Suomen sanomissa (Lahti) uutisoitiin, kuinka virallisia vaarailmoituksia ei voida toimittaa kännyköihin, koska

”tasapuolisuuden vaatimus estää vaaratiedotteiden kansallisen järjestelmän luomisen älypuhelimiin […] Viranomaiset eivät voi erotella ihmisiä sillä perusteella, että ne, joilla on varaa ostaa älypuhelin saisivat paremman hätätiedotteiden palvelun kuin muut”.

Toisaalla uutisessa ”[valmiusjohtaja] Koivukosken mielestä nykyinen TV- ja radiovaroituksiin perustuva järjestelmä on tehokkain keino tavoittaa kaikki ihmiset

Tätä uutista et voi lukea Internetissä
Tätä uutista et voi lukea Internetissä

Siis hätätilanteisiin varautumisesta vastaavan ylimmän virkamiehen mukaan:

  1. vaarasta ei saa varoittaa, ellei varoitus varmasti tavoita kaikkia (moraalinen väite),
  2. TV ja radio tavoittavat kaikki (faktinen väite), ja
  3. älypuhelimiin vaaratiedotteita välittävää järjestelmää ei saa tehdä (juridinen väite).

(Edit: Haastateltu virkamies otti minuun yhteyttä kertoakseen, ettei ole sanonut tai ainakaan tarkoittanut näin. Keskustelussamme minulle ei oikein selvinnyt, että mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti, eikä missä määrin Etelä-Suomen sanomat oli siteerannut häntä väärintai missä määrin hänen nähdäkseen minä tulkitsin lehtijuttua väärin)

Kaikki kolme väitettä ovat tietenkin vääriä, minkä pitäisi olla kenelle tahansa nyky-yhteiskunnassa elävälle ilmeistä viimeistään pienen googlauksen jälkeen.

Jos tarkoitus on varmasti tavoittaa kaikki, lähetetään kirje. Se on paras tapa tavoittaa lähes 100% väestöstä. Siksi esimerkiksi äänioikeusilmoituksen kanssa menetellään näin. Mutta vaaratiedotusta ei tietenkään lähetetä kirjeellä. Se johtuu siitä, että vaaratiedotuksella on tarkoitus varoittaa vaarasta. On tärkeämpää olla nopeaa kuin kattavaa. Tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä tiukassa aikarajassa, ei kaikkia ihmisiä jollain aikataululla. Jos yhtäkkinen hirmumyrsky uhkaa, niin jokainen joka ei lähtenyt ulos on yksi kaatuneen puun alle jäänyt vähemmän. Se ei ole keneltäkään pois, vaan kaikki voittavat.

Mikään viestintätapa ei tavoita kaikkia ihmisiä. Tv:n päivätavoittavuus on 74% ja radion 78%. Kumpikin luku on tullut 10 vuoden aikana alaspäin 4 prosenttiyksikköä.

Nuo ovat siis ne osuudet ihmisiä, jotka katsovat telkkaria tai kuuntelevat radioa päivän aikana lainkaan.  Suurimman osan päivää radio tai TV eivät kumpikaan ole auki. Lähettämällä vaaratiedote kaikilla radiokanavilla ja tv-kanavilla tavoitetaan korkeintaan 50% ihmisistä, luultavasti vähemmän. Loppujen varoittaminen on sen varassa, että sana leviää.

Älypuhelinten omistajamäärä (penetraatio alan rivolla slangilla) oli vuosi sitten 38%, nousua edellisestä vuodesta 9 %yks. 50% raja mennee rikki viimeistään ensi vuonna. Kännykkään tulevat viestit suurin osa huomaa nopeasti. Lisäksi ihan näppituntumalla väittäisin, että ihmisillä, jotka eivät katso TV:tä tai kuuntele radioa on muita todennäköisemmin älypuhelin. Palvelut siis täydentäisivät toisiaan.

Kun tarkoitus on varoittaa merkittävästä vaarasta, mitään mediaa ei voi sulkea pois sillä perusteella, että se tavoittaa vain osan ihmisistä. Ajatus on täysin päätön ja vastuuton. Sen sijaan kaikkia järkevästi käytössä olevia keinoja tulee käyttää. Vaaratiedotuksen tavoite ei ole tasapuolinen palvelu vaan mahdollisimman monien pitäminen hengissä.

Ja tätä mieltä on lainsäätäjäkin. Vuonna 2006 lisättiin Sähköisen viestinnän tietosuojalakiin pykälä 35a§, Teleyrityksen velvollisuus välittää kohdennettu viranomaistiedote. Ajatus pykälästä syntyi, kun puhelinyhtiöt ja viranomaiset yhteistyössä lähettivät jouluna 2004 varoitus- ja ohjeviestejä kaikille Thaimaan tsunamin tuhoalueella oleville suomalaisille. Siinä yhteydessä havaittiin, että moiseen toimintaan ei oikeastaan ollut selvää laillista perustaa.

No niin, käsi ylös, kenen mielestä tsunamialueelle ei olisi saanut lähettää varoitustekstiviestejä, koska kaikilla suomalaisilla siellä ei ollut kännykkää? Aivan. Ei juuri noussut käsiä. Jatketaan.

Kyseisen hallituksen esityksen perusteissa sanotaan:

”Sääntelyn tarkoituksena on, että esimerkiksi ihmisille vaarallisen laskeuman, terrorismin tai luonnononnettomuuden uhatessa, hätätiedote voidaan välittää vaaranalaisiksi joutuville perinteisten joukkoviestinten lisäksi myös tietylle alueelle kohdennetuilla tekstiviesteillä tai teknisen kehityksen myötä myös muilla kohdeviestintäpalveluilla.

 

Olen tässä siis lyhyesti osoittanut, että

  1. vaarasta varoittaminen ei voi tavoittaa kaikkia, vaan tarkoitus on tavoittaa mahdollisimman moni,
  2. yksin TV- ja radiotiedotteilla tavoitetaan korkeintaan puolet väestöstä, ja
  3. älypuhelinvaaratiedotepalvelun nimenomaisesti salliva laki on jo säädetty.

Nyt on jäljellä enää kysymys, että miten ihmeessä sisäministeriön valmiusjohtaja voi lausua lehdessä jotain noin omituista? Hätäisesti lukemalla syntyy vaikutelma, että häneltä olisi hukassa oman työnsä tavoitteet, teknologiaympäristö jossa toimitaan ja voimassa oleva lainsäädäntö. Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että hukassa on vain maailman muutos.

Valmiusjohtaja lienee Falkvingen termiä käyttääkseni ”offline-syntynyt”. Siis ihminen, jolle on olemassa ”nettimaailma” ja sen vastakohtana ”oikea maailma”. Älypuhelimet, sosiaalinen media ja sen sellaiset  ovat nettimaailmaa, siis jonkinlaista leikkiä. Oikeassa maailmassa taas on televisio, yleisradio, paperitehtaita ja kaikki muukin mikä oli olemassa jo 80-luvulla. nämä kaksi maailmaa ovat eri asia, niiden olemassaolo on metafyysisesti erilaista. Ja toinen niistä on todellisempaa.

Vastuullisen viranomaistoiminnan täytyy tietenkin oikeassa maailmassa, jossa ihmiset oikeasti elävät. Netissähän vain nuoriso leikkii. Sitä vähän niinkuin ei ole olemassa.

Tämä karikatyyri on toki tyly, ja on ikävä ajatella että hätätiedotusta suunnitellaan aivan kuin kännyköitä ja internettiä ei olisi keksittykään. Mutta on se silti lohdullisempaa kuin ajatella, ettei korkea viranomainen ymmärrä tehtäväänsä tai sitä koskevaa lainsäädäntöä.

ps. kokonaan toinen asia sitten on, että ne vaaratiedotukset usein koskevat 200km päässä olevaa karhua, joka olikin koira. Mutta jos ajatellaan, että meillä olisi joskus oikeasti vaaratilanne, niin siitä pitäisi voida ihmisille kertoa.

Espoo, Epic ja Apotti

Tilanne nyt, 30.1.2013:

Apotti on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) sekä kuuden pääkaupunkiseudun kunnan hanke potilastietojärjestelmän hankkimiseksi yhdessä. Hankintapäätöksiä tehdään parhaillaan ja järjestelmä on tarkoitus valita loppuvuodesta.

EPIC on wisconsinlaisen Epic Systems Corporationin toteuttama potilastietojärjestelmä, jota Accenture tarjoaa HUSille ja kunnille. Hankkeen alkuvaiheet ovat herättäneet huolen, että kilpailutusta olisi pedattu niin että Epic voittaisi sen.

Espoo on Helsingin länsiosissa sijaitseva 250 000 asukkaan kunta, joka päätti juuri olla lähtemättä mukaan Apotti-hankkeeseen.

Viikko sitten Accenture ja Epic Systems Corporation järjestivät Epicin esittelyn pääkaupunkiseudun valtuutetuille. Paikalla oli tusinan verran valtuutettuja Vihreistä, Perussuomalaisista, Kokoomuksesta ja RKP:stä. Tilaisuudesta löytyy laaja FB-kommenttithreadi, mutta yhteenvedon ja tulkinnan lukee helpommin tästä. Kaikki tiedot perustuvat Epicin asiantuntijoiden vastauksiin, poislukien mahdolliset väärinymmärrykseni.

Ensinnäkin Epic on käytettävyydeltään oikeasti hyvä. Tai no, selvästi parempi kuin nykyään suomessa käytössä olevat järjestelmät. Monimutkaisen ammattilaistyökalun käyttäminen ei ole ihan yksinkertaista hommaa ikinä. Mutta ainakin demossa klikkailumäärät vaikuttivat järjellisiltä eikä tiimalasia tarvinnut tuijottaa.

foo
Epic Systems Corporationin edustajat pyysivät etten julkaisisi tilaisuudessa ottamiani kuvia. Siksi tässä on Nuutti Hyttisen kännykkäkuva, jonka hän ennätti julkaista jo ennen pyyntöä.

Teknisesti EPIC sen sijaan on vanhanaikainen. Sen ydin on kirjoitettu 60-luvun MUMPS-kielellä, joka on nykynäkökulmasta naurettava ja suurin osa käyttöliittymästä on Visual Basicin versiolla 6, jonka virallinen tuki lopetettiin jo 2008. Kuulema tosin Epicillä on Microsoftin kanssa sopimus joka takaa riittävän tuen.

Suurempi ongelma on kuitenkin, että Epic on myös toimintamalliltaan vanhanaikainen. Se on yksi suuri järjestelmä, joka ratkaisee kaikki ongelmat. Kolmansien osapuolien lisäosia ei suosita. Itse asiassa Epic ei tarjoa rajapintoja kolmansille osapuolille lainkaan, vaan integraatioita tehdään ainoastaan asiakkaan suorasta pyynnöstä. Rajapintojen tarkemmasta luonteesta en saanut vastauksia.

Suljettuus menee niin pitkälle, että tosiaan edes kuvia käyttöliittymästä tai tarkkoja ominaisuuksia ei haluta näyttää julkisesti. Myyntitapa muistuttaa 80-luvun kabinettipolitiikkaa, jossa vain asianomaiset tietävät mitä oikeastaan ostettiin ja myytiin, ja hekään eivät saa sitä kenellekään kertoa. Sairaaloiden IT-maailma ei ehkä ole korruptoitunut, mutta siltä tämä taatusti näyttää. Epicin edustajien mukaan syy salailuun on, että sillä estetään kilpailijoita kopioimasta Epicin ominaisuuksia.

Mielenkiintoisesti, Epic kuitenkin tarjoaa koko lähdekoodinsa asiakkaan käyttöön (mutta vain asiakkaan, ei alihankkijoiden). Ensisijainen syy tähän on juridinen: kyse on escrow-palvelua vastaavasta ratkaisusta, jollaista isot asiakkaat usein vaativat. Koodi kuitenkin myös auttaa asiakkaan mahdollista omaa integraatiotyötä. Ilkeämielisesti voisi tulkita, että kyetäkseen käyttämään rajapintoja täytyy siis nähdä ne toteuttava koodikin.

Lähtökohtaisesti siis Epicin laajennokset ja jatkokehityksen tekee Epic Systems Corporation kampuksellaan Wisconsinin Veronassa (vastaa suunnilleen Lempäälää). Jos asiakas haluaa järjestelmältä jotain ominaisuuksia, ne joko löytyvät ennestään, Epic lisää ne järjestelmään niin parhaaksi harkitessaan, tai niitä yksinkertaisesti ei saa mistään. Tietojärjestelmä on käytännössä sama asia kuin toimintatapojen ohjaus, joten tällainen hallinnan menetys tarkoittaa, että terveydenhuollon toimintatapojen kehittäminen ulkoistetaan Wisconsiniin.

Modernit ohjelmistojärjestelmät perustuvat ”ekosysteemiin”, jossa kokonaisuutta orkestroiva yhtiö tekee vain ydinosat tarjonnasta, ja lukuisa joukko pienempiä yrityksiä kehittää kukin omia laajennoksiaan. Hyviä esimerkkejä ovat vaikka Salesforce, jonka asiakkuudenhallintajärjestelmään saa muokkauksia ja laajennoksia sadoilta yrityksiltä tai SAP, jonka toiminnanohjausjärjestelmä on pikemminkin ohjelmointialusta, jonka päälle konsulttitalot koodaavat toiminnanohjauksia. Tai alaa huonommin tunteville vertaus vähän kauempaa: vanha Nokian puhelinkehitys vastaan Applen ekosysteemi ja kaikki applikaatiot.

Ekosysteemiin on menty, koska mikään yksi yhtiö ei yksinkertaisesti pysty kehittämään todella monimutkaisia järjestelmiä kaikkia asiakkaita hyvin palvelevalla tavalla. Ekosysteemi tuottaa paremman lopputuloksen. Se myös sitouttaa asiakkaat paremmin. Vaikka kaikki innovaatiot ovat kilpailijoiden kopioitavissa, ei asiakas halua luopua ekosysteemistä, koska menettää kaikki sen sisältämät palvelut. Ajattele siirtymistä iPhonesta takaisin nokialaiseen.

Mutta kuten sanottu, Epic on ekosysteemin antiteesi. Epic on Nokia. Se on kilpailijoitaan edellä käytettävyydessä samaan tapaan kuin Nokian puhelimet olivat kymmenen vuotta sitten. Eli kilpailijat ovat vaan vielä huonompia. Nykyisillä toimintatavoilla se jää aikanaan väistämättä jälkeen, kun joku kilpailija kykenee ekosysteemin rakentamaan.

Teollisuuspoliittisesti Epicin suljettuus on isompi ongelma kuin STX:n risteilijätilauksen menetys. Uuden risteilijän hytit ja muuta alihankintaa tehtäneen Suomessa ja suurimman osan töistä tekevät samat puolalaiset aivan riippumatta siitä, onko telakka Turussa vai Saint-Nazairessa. Sen sijaan Epicin alihankintatöitä ei Suomeen tippuisi, ainoana poikkeuksena Accenturen asennusdiili.

Terveydenhuollon tarkoitus ei tietenkään ole tuottaa rahaa IT-yhtiöiden kassaan (vaikka toisin voisi joskus luulla alan sopimuskäytäntöjä katsoessa). Mutta kotimaisen alan teollisuuden alasajo on ongelma muutoinkin kuin taloudellisesti. Innovaatiot terveydenhuollon paremmaksi palvelemiseksi syntyvät tarpeiden ja mahdollisuuksien ristiaallokossa, silloin kun järjestelmää kehittävät ja sitä käyttävät ovat läheisesti tekemisissä. Sitä ei tapahdu samalla tavalla 8000 kilometrin päähän.

Siriuksessa visioitu yksi kansallinen potilastietojärjestelmä olisi kansallinen katastrofi. Se tappaisi Suomesta kaiken kyvyn kehittää ja innovoida terveydenhuollon järjestelmiä ja pikkuhiljaa heikentäisi terveydenhoidon laatuamme.

Espoon päätöksen tärkein seuraus onkin, että Apotista ja Epicistä ei voi sellaista tulla. Integraatiot on nyt pakko tehdä kunnolla, eikä voida yrittää kiertää niiden tarvetta kikkailemalla yhteisellä järjestelmällä.

Ehkä parasta mitä nyt voi tapahtua on, että Epic otetaan käyttöön yhdessä sairaanhoitopiirissä tai kunnassa Suomessa, mutta ei muualla. Silloin sen parempi käytettävyys asettaa standardin sille, miten kelvollinen järjestelmä toimii. Sitten käy se, mitä Epic yrittää salailullaan välttää, eli kilpailijat kopioivat sen käytettävyyden ja ideat. Pikkuhiljaa saattaa syntyä suomalaisia järjestelmiä osaksi kansainvälistä potilastietojärjestelmien ekosysteemiä.

Ajatus vain Suomeen tehtävästä järjestelmästä on osoittautunut huonoksi. Mutta suljettujen potilastietojärjestelmien siirtomaaksi ryhtyminen ei ole sen parempi idea. Pitää tavoitella kansainvälisesti toimivia järjestelmiä, joiden ekosysteemissä myös suomalaiset alan yhtiöt menestyvät. Suurin vastuu on nyt alan yrityksillä saada kerrankin jotain kelvollista tuotettua, mutta se vaatii, että julkishallinto ei estä kehitystä.

Älä pidä muita omenia

Omistan yhden Applen tuotteen. Vanhan iPod Shufflen, jonka sain kaverilta käytettynä. Se on minulle eräänlainen radio: soittaa samoja biisejään yhä uudestaan järjestystä vaihdelleen. Minulla ei ole mitään tapaa muuttaa soittolistaa, tai edes selvittää mitä siellä on. Valikoima koostuu 2000-luvun alun suomirokista ja amerikkalaisesta naisrokkarista suunnilleen vuodelta 2005.

En näe biisejä, koska Apple ei halua minun niitä näkevän. En nimittäin käytä iTunesia, ja tiedostojen nimetkin on sotkettu ettei niitä näkisi ilman sitä.

Shuffleni on kuitenkin erinomainen siihen mihin se sopii. Apple Computers Incillä on näet supervoima. Yhtiö kykenee tekemään yksinkertaisia ja helppokäyttöisiä tuotteita tavalla, johon yksikään toinen suuri yhtiö ei pysty. Ihmiset rakastavat omenoitaan ihan syystä.

iPod mullisti mp3-soittimet, iTunes musiikkikaupan ja iPad loi taulutietokoneiden kategorian. Yksikään niistä ei lopulta sisältänyt mitään kauhean yllättävää, vaan ideat olivat varsinkin jälkikäteen aivan ilmeisiä. Kilpailevilla valmistajilla varmasti moni oli miettinyt samoja ratkaisuja, mutta yhtiöiden tuotekehityskulttuuri esti liian radikaalien ajatusten pääsyn tuotantoon. Käyttökokemussuunnittelussa onkin vakiintunut ilmaus ”when in doubt, steal from Apple”.

Vaikeuteni soittimen kanssa ei sekään ole sattumaa. Apple ei kannata avoimuutta, vaan kontrolloi tarkkaan, millaisia sisältöä ihmisten omenalaitteilla käyttävät. iPhoneen ei pitkään saanut Project Gutenbergin vanhojen kirjojen lukijaa, koska viktoriaanisissa kirjoissa puhutaan seksistä. Tekijänoikeuksista jo vapautuneen kulttuurin ääreen ei ole iMaailmassa asiaa, vaan käyttäjän sopii tyytyä siihen, mitä laitevalmistaja hänen haluaa näkevän. Apple rakentaa maailmaa, jossa kaikki laitteet ostetaan Applelta, ja kaikki sisältö Applen kautta, maksaen Applelle. Tässä ollaan nyt tiukasti Magneton leirissä, tarjotaan myrkkyomenia lapsipuolille. Suuri valta tuo mukanaan suuren halun tehdä pahaa.

Paljosta samasta voitaisiin tietenkin syyttää mitä tahansa suurta yhtiötä. Kilpailijoiden pitämistä poissa omilta monopolimarkkinoilta. Käyttäjien rajaamista karsinaan, jossa heistä saa eniten rahaa. Lakisääteisen kuluttajansuojan kiertämistä ja epäekologista tuotantoa. Ei mitään uutta auringon alla.

Vaaralliseksi yhtälön tekee kuitenkin Applen supervoima. Yhtiö saa tehdä mitä vaan, eikä sitä juuri kritisoida, koska sen tuotteet ovat niin poikkeuksellisen hyviä. Yhtiö saattaa oikeasti kyetä rakentamaan ihanan käytettävyyden dystopiansa, jos siihen ei puututa.

Tässä onkin asian ydin: jos siihen ei puututa. Aina on ollut yhtiöitä, jotka kahmivat valtaa. Aina on ollut yhtiöitä, joilla on poikkeuksellisia kykyjä, joilla ne myös saavat valtaa. Siksi jo muinaiset roomalaiset keksivät kilpailulainsäädännön, jolla rajoittaa monopoleja. Siksi 1911 pilkottiin Standard Oil, joka hallitsi öljytuotteiden kauppaa ja 1982 puhelinyhtiö AT&T.

Miksi oikeastaan yhtiö saa omistaa kaupan, joka on ainoa tapa ostaa sisältöjä yhtiön valmistamille laitteille ja siis estää kilpailun? Miksi yhtiö saa tehdä tuotteensa niin, että ne toimivat järkevästi yhteen vain sen omien tuotteiden kanssa? Aina voi vedota vapaaseen kilpailuun, mutta tulee piste, jossa yhden yhtiön vapaus kääntyy jopa vapaata kilpailua vastaan, puhumattakaan vapaasta ihmiskunnasta.

——–

Teksti on alkujaan julkaistu Laitoksessa. Laitos on tänään toimintansa aloittanut ajatuspaja ja verkkolehti, joka ei julkaise uutisia, vaan selittää mitä ne tarkoittavat ja mitä niistä pitää olla mieltä. Siis julkaisee pääkirjoituksia, tuota lähes viimeistä juttutyyppiä, joka ei vielä ole karannut lasitalojen paperilta nettiin.

Tahroja paperilla

Sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmaislipun kirjamessuille. Kuten ilmaiset asiat usein, tämäkään ei tullut kovin halvaksi.

En ole yleensä käynyt kirjamessuilla, kun tuntuu hullulta maksaa joku 60€ siitä, että saa hypistellä kirjoja. Toisaalta kun niitä kerran pääsee hypistelemään, tuntuu ihan luontevalta käyttää niihin sitten ainakin 300€. Tarkkaa summaa en tiedä; hukkasin kuitit ihan tarkoituksella. Mutta pyörälaukulle tuli painoa aika paljon.

Eihän se raha hukkaan mennyt, nyt on pöytä täynnä kirjoja. Ja jos edes pääosan ehdin joskus lukemaan, vaikutukset lienevät ihan eri dekadilla tuon sinänsä vähäpätöisen rahasumman kanssa.

Seuraavaksi katsaus, mitä sitä tulikaan ostettua ja miksi.

  • Seppo Laurell: Valo merellä, Suomen majakat 1753-1906 Ensimmäinen, suurin ja ehkä merkittävin kirjoista, jotka ostin. Kirjan taustalla on John Nurmisen säätiö, joka tekee kenties tehokkainta työtä Itämeren puhdistamiseksi ja lisäksi julkaisee upeita meriaiheisia kirjoja. Valitettavasti ne painavat niin paljon, että kun laukkuun päätyi Valo merellä, tieto-finlandiaehdokas Kustaa III ja suuri merisota jäi odottamaan toista kertaa. Majakka kun jotain enemmän kuin vanhat meritaistelut. Jotain, mihin täytyy vielä palata ihan omalla postauksellaan.
  • Niin&Näin-lehden vuosikerta tuli tilattua, koska Ville Lähde oli niitä tyrkyttämässä, ja koska olin taas kuullut useammaltakin taholta, että se on hyvä lehti. Sitäpaitsi lehti, joka niputtaa samaan teemanumeroon työn käsitteen niin fysikaalisessa, elämänhallinnallisessa kuin marxilaisessakin kontekstissa, lienee juuri minulle suunnattu.
  • William James: Pragmatismi tuli sitten tilauksen kylkiäisenä, kun sai valita yhden alle kahdenkympin kirjan.
  • John Dewey: Taide kokemuksena taas nousi mukaan, koska deweyn omaan tuotantoon on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa.
  • Jani Erola: Luokaton Suomi, yhteiskuntaluokat 2000-luvun suomessa. Luokat eivät ole kadonneet, ainoastaan hämärtyneet. Ja hämäriin aiheisiin pitää perehtyä.
  • Marcus tullius Cicero: Laeista. Klassikko. Ei juuri lisättävää.
  • Heikki Hiilamo: Uusi hyvinvointivaltio. Hiilamo on Soininvaaran ohella ehkä mielenkiintoisin nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kriitikko. Humaanit perusarvot, pragmaattinen asenne ja valtava arsenaali faktatietoa tekevät hänen ajattelustaan paisti selkeää, myös relevanttia. Erehdyin valitettavasti lainaamaan kirjan heti eteenpäin, enkä siksi ole vielä päässyt lukemaan. Suosittelen silti.
  • Kimmo Jylhänö & Hanna Kuusela: Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa. Zizek, pakkohan siihen on perehtyä, kun kaikki siitä puhuvat. Ja alelaarista lähti parilla eurolla mukaan.
  • Rolf Buchi & al.: Opas Suoraan demokratiaan. Into-alelaarin satoa tämäkin. En suoraan sanottuna odota kirjalta paljoa, takakansiteksti vaikutti liian itseensä uskovalta ja siten dogmaattiselta. Mutta suora demokratia on kuitenkin aiheena kiinnostava
  • Timo Kopomaa: Leppoistamisen tekniikat. Ks. edellinen. Minulla on epäilykseni kirjan suhteen, mutta aihe on hyvä ja kuulunee yleissivistykseen lukea tämäkin.
  • Noam Chomsky: Tulevaisuuden valtio. Nimi lupaa, että setä Chomsky puhuisi kerrankin siitä, miten asioiden pitäisi olla, eikä siitä miten ne ovat vialla. Pakko siis lukea.
  • John Dewey: Julkinen toiminta ja sen ongelmat oli se Dewey, mitä oikeastaan halusin. Kun se sattui sitten silmiin, niin pitihän sekin ostaa.
  • Hal Duncan: Vellum, Hal Duncan: Muste. Ensimmäisen olin jo lukenut kirjastosta, ja todennut kirjaksi jonka haluan hyllyyn. Jatko-osa sopi sille sitten kaveriksi. Paremman puoleista kirjallista fantsua. Kaikki tarinat mitä on ikinä kerrottu, ovat olemassa. Ja henkilöt tavallaan ovat toisia henkilöitä, kuten tapaa käydä kun tarinat muotoutuvat uusiksi vuosisatojen ja -tuhansien yli.
  • Juhani Aho: Helsinkiin. Jo vuonna 1889 maalaiskaupunkien kiltit ylioppilaat halusivat Helsinkiin, tullakseen niiksi paheellisiksi ja kurittomiksi opiskelijoiksi, joiksi kaupunki heidät tekisi. Heidän varaansa rakentui maamme tulevaisuus. Tämä ei ole se tarina, jonka Aho kertoi, vaan se jonka minä luen.
  • Markku Kuisma: Saha, tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Kun 1800-luku nyt alkoi kiinnostaa, niin luetaan sitten analyysi siitä, miten suomen teollisuus syntyi.
  • Hannu Nieminen: Kansa seisoi loitompana, kansallisen julkisuuden rakentuminen 1809-1917. Ja edelliselle vastapainopksi pitää toki katsoa sitä sosiaalista todellisuutta, jonka edessä teollisuuspatruunojen sankarihahmot näytelmäänsä esittivät.
  • Augustin Ehrensvärd: Matka Suomessa 1747. Ehrensvärd lähti matkamaa Itämaalle suunnittelemaan puolustusta, ja siinä sivussa piti kirjaa tapahtumista ja ehti piirtämään maisemia, luontoa ja ihmisiä.
  • David Mitchell: Pilvikartasto. Paremmanpuoleinen jonkin sortin skifi. Ollut henkisellä listalla krijoja jotka olisi kiva omistaa jo pidemmän aikaa. Takaperin kerrottu sisäkkäisten tarinoiden rakenne yllättäen toimii.
  • Arthur Rimbaud: Illuminaatioita. Kävi käsky ostaa runokirja, ja Rimbaudi nyt muutenkin ptiää lukea ihan jo sivistyksen takia
  • Lentävä Hevonen / välineitä runoanalyysiin. Ja kun sitä runoutta ei voi ymmärtää, niin tarvitaan viereisestä hyllystä matkaopas. Tokkopa auttaa.

Tässä listaa katsoessa tuli taas mieleen paperikirjan tulevaisuus, aihe jota sivusin taannoin Leppävaarassa.

Ostin 20 paperista kirjaa ja tilasin paperisen lehden. Olettakaamme, että teknologia olisi kehittynyt 5-10 vuotta pidemmälle, ja meillä olisi käytössämme sähköiset lukulaitteet, jotka ovat juuri niin hyviä kuin suinkin osaamme kuvitella. Sopivan kokoisia, toimivia, hyvä navigointirakenne, akku kestää lähes rajatta, näkee lukea hyvin jne jne. Esimerkin kärjistämiseksi olettakaamme lisäksi, että käytännössä kaiken kirjallisuuden saa ladattua laitteelleen ilmaiseksi – se ei ole tässä kovin tärkeää, olisiko se oikeastaan laillista.

Montako näistä kirjoista olisin ostanut?

Majakat ilman muuta, se kirja on taideteos eikä mikään sähköinen sitä korvaa. Ciceron, Ahon, Duncanit ja Mitchellin olisin myös halunnut hyllyyn. Ja Ehrensvärdinkin on nimenomaan fyysisenä esineenä kaunis ja tarpeen. Rimbaudin lukeminen laitteelta tuntuisi myös oudolta idealta.

Deweyt, Chomskyn, Jamesin, Kuisman ja Niemisen olisin saattanut ostaa paperilla, mutta saattanut myös jättää ostamatta. Niin&näin olisin varmaan tilannut elektronisena, samaten useimmat Into-pamfletit (ehkä Hiilamoa lukuunottamatta). Lentävä hevonen olisi myös rittänyt sähköisenä.

Siis 8 paperilla, 6 ehkä paperilla ja 7 elektronisena. Ja kaikki halvimmat teokset ovat sähköisten joukossa, kalleimmat paperisten. Tätä anekdoottia katsoen ei äytä siltä, että paperikirjat olisivat katoamassa minnekään. Sen sijaan niiden laatu luultavasti paranee, kun halvat pokkarit ja tekninen kirjallisuus siirtyy sähköiseen muotoon. Ja jos olisin hankkinut puolet kirjoista sähköisenä, olisi se Kustaa III:n merisotakin mahtunut laukkuun.

Nuoremmat sukupolvet eivät tietenkään välttämättä koe enää samanlaista sentimentaalista tarvetta saada edes jotain kirjoja paperisena hyllynsä. Silloin kuvio muuttuu taas. Mutta tulevien sukupolvien ongelmat olkoot heidän omiaan, en niitä lähde arvuuttelemaan.

Kynä ja miekka

Kannattaa tutustua Ylen Aselaki-sivustoon. Vähät minä aselaista, mutta Ylessä on joku kerrankin miettinyt, mikä on median tehtävä demokratiassa, ja miten sitä voisi nykyään toteuttaa.

Tuliaseet eivät itse asiassa ylipäänsä kiinnosta minua kauheasti. En harrasta metsästystä, tarkkuusammuntaa, enkä mitään muutakaan missä niitä käytettäisiin. Olen viimeeksi koskenut ruutiaseeseen joskus 15-vuotiaana, enkä ole tainnut laukaista sellaista koskaan. Ainoa kosketuspintani aseisiin on, kun olen ollut väkijoukossa, jota kohti on ammuttu (ei mihinkään lähelleni, en ollut hengenvaarassa). Sillonkin ampuja on kuitenkin aina ollut toimivaltainen viranomainen, joka ammuskelee väkijoukkoon osana työtehtäviään. Aselain muutoksessa ei olla puuttumassa viranomaisten aseenkäyttöön mitenkään, joten se ei tätäkään kautta kosketa minua.

Aselakiin liittyy ristiriitaisia, sinänsä perusteltuja intressejä. Harrastamisen järkevä mahdollisuus. Ammuskelujen vähentäminen. Ja sitten vielä kysymys keinojen tehokkuudesta. Asia ymmärrettävästi kiinnostaa monia, mutta koska se ei kiinnosta minua, jätän päätöksenteon mielelläni perehtyneempien vastuulle, enkä lausu siitä tässä tämän enempää.

No niin, asiaan!

Kun mediaa kutsutaan neljänneksi valtiomahdiksi, ja vallan vahtikoiraksi, ei se tarkoita Kanervan tekstiviestien tai Vanhasen terveyskeskusseuran kyttäämistä. Edes vaalirahojen penkomisella ei oikeastaan ole kuin kuriositeetin rooli. Pari pahiten suhmuroinutta joutuu julkiseen häpeään, ja toimittajat saavat taputella toisiaan selkään.

Lehdistö on valtiomahti, koska juuri lehdistö välittää meille kansalaisille kuvan siitä, mitä politiikka on, ja mihin vallankäyttäjät oikeastaan pyrkivät. Se Vanhanen, josta olemme lukeneet on lehdistön meille luoma elävä hahmo, menneisyyksineen, haaveineen ja inhimillisine heikkouksineen. Toki se perustuu elävään ihmiseen, mutta se mitä näemme, on tuo hahmo, eikä ihminen. Samaan tapaan myös puoluieden näkemykset välittää media, siksi SAK:n vaalimainos räjähti näpeille.

Nykyään tietysti media tai lehdistö pitää tässä ymmärtää laajasti. Ei ole kyse vain ammattitoimitajista tai edes vain journalismista. Ei journalismi ole tärkeää, julkisuus on. Neljäs valtiomahti on poliittinen julkisuus, ja nykyään se on suurelta osin internetissä, monissa eri muodoissa.

Tähän saumaan Ylen aselaki-beta iskee kuin 22 kaliperin luoti eteen sattuneen koululaisen selkään. Se ottaa lähtökohdaksi lainsäädäntöprosessin toiminnan, ja pyrkii kuvaamaan sitä ymmärrettävästi, tarjoten kaiken relevantin materiaalin lukijan harkittavaksi. Poliitiset toimijat saavat omin sanoin selittää, miten näkevät asian ja miksi toimivat kuten toimivat.

Ero draamalähtöiseen ”poliittiseen journalismiin” on valtava. Sukupolven ja yhden teknologiamurroksen mittainen, sanoisin. Jo pelkästään asiantuntijalausuntojen kokoaminen yhteen paikkaan helposti on merkittävämpää kuin kymmenen Hesarin pääkirjoitusta.

Yle ei tietenkään ole ensimmäisenä väijyssä haaskalla. Erilaisia  demokratiasivustoja on rakennettu tällä vuostuhannella ainakin puolen tusinaa

  • Pikkuparlamentti.fi on riippumaton poliittinen keskustelufoorumi, jossa blogaillaan ja luodaan leikkiäänestyksiä
  • Asialista.fi -projekti pyrkii rakentamaan wikikansalaisuutta, jossa kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon puoluejärjestelmän ulkopuolelta
  • Blogit.edustajamme.fi kerää kansanedustajien blogit yhteen RSS-feediin ja tarjoaa niille yhteisen tägihaun
  • Aloitekanava.fi on palvelu, jolla nuoret voivat tehdä yhdessä ehdotuksia kotikunnalleen
  • Eduskunta.kuvat.fi esittää kansanedustajista roolipelityyppiset hahmolomakkeet perustuen eduskunnan äänestysdataan. Hauska idea ei vaan toimi kovin hyvin; hallitus-oppositio -jako sotkee kaiken muun datan.

Lähes kaikkia näitä palveluita yhdistää jotenkin ajatus …epäpoliittisesta politiikasta. Siis halu käsitellä ja esittää poliittista prosessia, mutta kuitenkin menemättä sisään sen poliittisuuteen, ikään kuin vain päätöksentekona. Se on myös niiden kaikkien suurin heikkous.

Ylelle antaa tässä etumatkaa ennen kaikkea ammattitaito. Valtiorahoitteisella laitoksella on varaa ja osaamista hioa betansakin huolella. Vielä merkittävämpää ammattitaitoa on toimittajien toimintakulttuuri, jossa on totuttu tekemään tätä epäpoliittista politiikkaa. Ylessä kun on ongelman kanssa taisteltu jo vuoskymmeniä, vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta kaiken kaikkiaan, aselaki-beta on täsmälleen se syy, jota varten julkisrahoitteinen Yleisradio on olemassa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Hihittävät nörtit

Kauppalehti tietää kertoa, että ”Eduskunta pui it-pulmia: nörtit hihittävät ja käärivät rahat” ja että Keskustapuolueen edustaja Vilkunan mukaan tietotekniikan ammattilaiset hihittävät keskuudessaan yhteiskunnan antamalle mahdollisuudelle rahastaa törkeällä tavalla täysin laillisesti.

Siltä varalta, että joku ei sitä tiedä, kerrottakoon, että ei se mene noin.

Suurin osa nörteistä, joiden kanssa olen ikinä aiheesta puhunut, on ollut lähinnä vihaisia tai ärtyneitä tavasta(*), jolla julkisen puolen IT-hankkeita hoidetaan. Loput ovat olleet ahdistuneita. Osa siksi, että on itse ollut niissä joskus mukana.

Nörtit eivät myöskään niitä hukattuja rahoja näe. He saavat vain palkkansa, joka toki on suurempi kuin pitsakuskilla, mutta yleensä matalampi kuin raksamiehellä. Suurten IT-toimittajien omistajat saavat tuottoa osakkeilleen, mutta suurin osa rahasta hukkuu yksinkertaisesti turhaan ja tehottomaan työhön, ei siihen että joku vetäisi välistä.

Puhtaasti alaa tuntevan sivusta seuraajan näppituntumalla, suurimmat syyt julkisen puolen IT-ongelmiin ovat:

  1. Ongelmat ostamisessa. Osa ongelmista johtuu direktiiveistä ja hankintalaista, mutta lähinnä kyse on osaamisen puutteesta. Projektien ja järjestelmien ostaminen on aidosti vaikeaa, varsinkin kun siihen liittyy sekavia säädöksiä ja raskas organisaatio, jossa on paljon intressitahoja. Kun ostoja tekeviä instansseja on sadoittain, ja jokainen ostaa isoja järjestelmiä harvoin, on selvää, että useimpiin niistä ei mitenkään voi kertyä riittävää osaamista.
  2. Joukko palveluntarjoajia on oppinut hyödyntämään tätä osaamattomuutta ja säädösten kiemuraisuutta. Ei nyt mennä nimiin, mutta niitä on sekä isoja että pieniä. Alalla on kuvionsa, miten myyjä vedättää prosessia: vendor lock-in on niistä vain yksi, tosin ehkä merkittävin.

    Vedättämisen tekee myyjä, ei nörtti. Se kuuluu myyjän ammattitaitoon, eikä liity IT-alaan sinänsä mitenkään. Osataan sitä muillakin aloilla.

Vilkuna toteaa myös aivan oikein, että syy on systeemissä. Siksi vika pitää myös korjata systeemissä. Firmojen syyllistäminen ei niiden toimintaa lopeta, eikä ostajien syyllistäminen opeta kenellekään ostamista. Yhtä mahdollista ratkaisua pohdin aiemmin.

Korruptiota ja varsinkin puolittaista korruptiota (à la maan tapa) varmasti on, mutta en usko, että se on prosentuaalisesti mitenkään kauhean merkittävä tekijä tässä.

(*) Toki on olemassa hyvin hoidettuja julkisen puolen IT-hankkeita. Tämä kirjoitus ei käsittele niitä, vaan sitä suurta enemmistöä, joka ei ole hyvin hoidettu.