Konsulttikratia

konsulttidemokratiaKäsiini sattui kirjaston pokkarihyllystä ”Konsulttidemokratia”, Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen tutkimus/pamfletti konsulttien käytön kasvusta julkisella sektorilla. Kun nyt itsekin leipäni IT-konsulttina ansaitsen, ja minuakin tähän kirjaan haastateltiin, niin pakkohan se oli lukea.

Kirja käy laajojen haastattelujen perusteella läpi sitä, miten konsulttien rooli on 2000-luvulla kasvanut julkishallinnossa. Erityishuomio on siinä, miten valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kieltänyt palkkaamasta työntekijöitä eläköityvien tilalle, jolloin samat työt pitää tilata kalliimmalla konsulteilta. Samalla vastuu ministeriöiden toimintatavoista siirtyy organisaatioselvitysten myötä konsulteille, jotka tietenkin suosittelevat malleja joissa tarvitaan paljon konsultteja. Samalla demokraattisen päätöksenteon rooli kaventuu kohti kumileimasinta, kun päätösten perustelut ovat konsulttien ammattisalaisuuksia.

”Konsulttidemokratian hyveenä pidetään nopeutta, joustavuutta ja ketteryyttä. Konsultit eivät edusta ketään, he eivät ole kansalaisille tilivelvollisia, he eivät ole kulloisenkin alan asiantuntijoita – ja silti he voivat nyky-Suomessa panna liikkeelle tärkeimpiä rakenneuudistuksia vuosikymmeniin. Konsulttidemokratian kulmakivenä on ajatus maailman jatkuvasta monimutkaistumisesta. Tästä huolimatta sen soihdunkantajat kaipaavat pientä viisaiden ryhmää aidosti laaja-alaisen, eri alojen ammattitaidosta ammentavan valmistelun ja päätöksenteon sijaan.”

Oman lukunsa saa myös IT-konsultointi, jossa ei ole yhtä suurta demokratiaongelmaa, mutta sitäkin suurempi rahankuppaus käynnissä. Valtion tietokonekeskus on nykyään osa Tieto oyj:tä ja Kunnallistieto kanadalaista CGI-konsernia (ent. Logicaa). Kuten kaikki muutkin vanhat julkishallinnon IT-yksiköt, jotka yhtiöitettiin ja myytiin. Seurauksena ostaja on yleensä toimittajaloukussa. Osiossa referoidaan myös omaa blogiani – melkein oikein. Nimettömistä sitaateista on myös hauska yrittää arvailla, kuka niiden takana kulloinkin voisi olla.

”Vuonna 2005 [verohallitus] palkkasi toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella konsultin, jolle maksettiin kuukausittaista kiinteää korvausta. Konsultti laskutti kuukausittain riippumatta siitä, oliko työtehtäviä vai ei. Usein ei ollut. Kun konsultti lopulta raportoi tekemästään työstä, kävi ilmi, että AgentIT Finland oy:lle oli maksettu laskutuskäytännön vuoksi noin 70 000 euroa työstä, jota konsultti ei ollut tehnyt.”

Tilanteen korjausehdotusten valikoima sen sijaan jää ohuemmaksi. Tiivistetysti: haabermasilainen Kallio-liike voisi leikkiä demokratian kehittämistä ja muutoin voitaisiin palata 90-luvulle. Tai vielä mieluummin 80-luvulle. Jos vaan sovimme, että työttömyysaste on sama kuin 1989, niin varmaan kaikki muukin hoituu kuten 1989?

Käytännön korjausehdotukset ovat klassisella sarjalla ”laadukasta johtamista”, ”riittävää resursointia”, ”huomioida eri ryhmien äänenpainot” ja ”tuottavuuskeskustelun täyskäännös”. Vähän kuin konsultti olisi kerännyt haastatteluista kasaan kaiken sen mikä ennen oli paremmin ja tehnyt niistä yhteenvedon. Jään kaipaamaan pidemmälle vietyä analyysiä.

Komiteatyöskentelyllä varmasti oli hyvät puolensa, mutta kaipaan kyllä hiukan syvempää ymmärrystä siitä, miksi siitä on luovuttu ennen kun uskon että vanhaan malliin palaaminen sellaisenaan ratkaisee ongelmat.

Lähes ainoana selvänä konkreettisena ehdotuksena nousee esiin ainakin kolmesti mainittu Valtiontalouden tarkastusviraston budjetin (ja roolin?) kasvattaminen. Sitä voi todellakin kannattaa, kuten myös avoimuusperiaatteen laajentamista. Vaan riittävätkö ne pitkällekään?

Nykyinen tie on selvästi ongelma, ja uhkaa jo kohta demokratiaa sekä oikeusvaltioperiaatetta. Mutta mitä tilalle? En usko, että pelkkä ongelmien osoittaminen sormella riittää. Kun konsulttidemokraatit kerran tunnistetaan vallankumoukselliseksi liikkeeksi, ei vastaukseksi siihen riitä menneisyyden haikailu, vaan pitää tuottaa oma, vaihtoehtoinen kertomus valoisasta tulevaisuudesta.

Korpisen kamppailut

Kirjoitin Vihreän sivistysliiton Tuuma-lehteen arvion Pekka Korpisen kirjasta Mein Kamppi. Sitä ennen Pekka Korpinen arvio kirjamme Seuraavat 400 000 helsinkiläistä.

Pekka Korpinen: Mein Kamppi, TLS 2012
Pekka Korpinen: Mein Kamppi, Työväen Sivistysliitto 2012

Nuoruuteni 1990-luvulla kaupunkisuunnittelu Helsingissä tarkoitti yleensä Pekka Korpista. Energinen apulaiskaupunginjohtaja oli se hahmo, jonka ympärille kiertyivät kaikki kaupungin rakennushankkeet. Ei ollut nosturitornia ilman taustalla häämöttäviä Korpisen kasvoja.

Tällainen muisto rakentuu mieleeni lukiessani Pekka Korpisen Mein Kamppia. Kirja käy läpi apulaiskaupunginjohtajan kauden (1991 – 2007) merkittävimpiä rakennushankkeita ja kaupunkisuunnittelun kamppailuja Kiasmasta Kamppiin ja Musiikkitalosta Guggenheimiin.

Vaikuttaa siltä, että Korpinen oli keskeinen toimija jokaisessa mahdollisessa hankkeessa. Tai ainakin hän koki itsensä päärooliin. Muut asiaan sotkeutuvat poliitikot ja virkamiehet tapasivat olla väärässä, mutta yleensä lopulta ymmärsivät Korpisen viisauden. Eikä lukijakaan oikein voi olla eri mieltä, kun Korpinen kampittaa keskustatunnelia tai junttaa Kiasmaa juuri nykyiselle paikalleen. Sellaista on voittajien historia.

Lähtökohtansa kaupunkisuunnitteluun Korpinen peri edeltäjältään Erkki Tuomiojalta:

”On kai tunnustettava, että ajaltamme puuttuvat suuret ajatukset, eikä niitä voi korvata suurella rahalla, jota ajassamme kyllä riittää. Tehtäköön siksi rakennusoikeusahneutta välttäen nyt vain välttämättömät keskustaratkaisut niin hyvin kuin osataan.”

1960-luvun Smith-Polvisen ja muiden megasuunnitelmien krapula oli pitkä ja niin vahva, että vielä vuosituhannen vaihteessakin oli varmempi välttää kokonaisvaltaisia ja laajoja hankkeita. Tosin Korpisella on selvästi näkemystä siitä, että millaiseen kaupunkiin pitäisi pyrkiä. Hänen lähtökohtansa on arkkitehtoninen: Korpinen keskittyy voimakkaasti yksittäisiin rakennuksiin ja paikkoihin.

Kirjassa rakennetaan Helsinkiä yksi talo ja kävelykatu kerrallaan, varoen koskemasta liikaa kokonaisuuksiin. Helsinkiin ei kaivattu uutta monumentaalikeskustaa, mutta ilmeisesti kuitenkin uudet monumentit olivat tervetulleita keskustaan.

Kampin keskus, Kiasma, Pikkuparlamentti, Musiikkitalo ja Guggenheim saavat kukin oman lukunsa. Tarkemmin ottaen keskiössä ovat näitä rakennusprojekteja koskevat kamppailut, jotka lopulta aina voitetaan. Välillä sivutaan puistoja ja roomalaisia aukioita sekä pohditaan kaupunkisuunnittelun luonnetta ja metropolihallintoa.

Satama Vuosaareen, Metro Espooseen ja ehkä lopultakin oikeaa kaupunkikulttuuria Suomeen, niin hyvä kaupunki tästä vielä tulee!

Korpisen näkökulmasta väännöt koskivat ennen kaikkea sitä, minkä näköisiä taloja keskustaan rakennetaan. Samalla varovainen mitääntekemättömyys johti kuitenkin siihen, että Helsingin leviäminen hallitsemattomasti pitkin Nurmijärven peltoja vain jatkui.

Korpisen jälkeen ajat ‒ tai ainakin keskustelutavat ‒ ovat muuttuneet. Nyt kamppaillaan siitä, paljonko tilaa käytetään autoiluun ja voiko tiivistä kaupunkia ylipäänsä rakentaa lisää. Ehkä 1960-luvun krapula on vihdoin kärsitty loppuun, ja taas on tilaa kaupunkia koskeville visioille? Uutta monumentaalikeskustaa ei edelleenkään kaivata, mutta paljon uutta kantakaupunkia kylläkin.

Mein Kampilla ei ehkä ole kauheasti annettavaa näihin uusiin taistoihin kaupunkitilasta, mutta ei tarvitsekaan. Se on hyvä läpikäynti edellisen 20 vuoden kiistoista.

Mars on meidän: asutuksen ensimmäiset 100 vuotta

Ihmiskunnan Marsin valtaus alkoi sata vuotta sitten 9.3.1912, kun kapteeni John Carter irtautui ruumiistaan luolassa Arizonassa ja hetken kuluttua löysi itsensä punaiselta planeetalta. Tuolloin Marsia asuttivat punaiset ihmiset ja nelikätiset vihreät ihmiset jotka kävivät uljaita sotia miekoilla, hurjilla ratsuliskoilla ja lentävillä laivastoilla. Unohtamatta kauniita prinsessoja.

Carter itse väittää matkansa tapahtuneen pian sisällissodan jälkeen, 1866. Ajoitusta on kuitenkin syytä epäillä, koska kertomuksessa esiintyvät Marsin kanavat löydettiin vasta 1877. Marsiin oli toki myös tehty joitakin aiempiakin retkiä, mutta ne ovat jälkikäteen katsoen osoittautuneet kuriositeeteiksi, joilla ei ollut suurempaa merkitystä.

Ratsuväenkapteeni John Carter Marsissa noin vuonna 1912. Taisteluvaljaat ovat aikakauden tyypillistä marsilaisteknologiaa.

Seuraava merkillepantava retki tapahtui 1923, kun venäläinen insinööri Mstislav Sergevits Los matkusti marsiin rakentamallaan pulssiajoraketilla. Marsin paikallinen yhteiskunta oli tähän mennessä kehittynyt uljaasta feodaalibarbariasta 1800-luvun kapitalismia muistuttavaan tilaan, jossa hallitsevien insinöörien yläluokka hallitsi kurjissa oloissa raatavia työläisiä. Epäonnistuneen kapinayrityksen jälkeen Mstislav joutuu pakenemaan takaisin maahan, eikä tämäkään retki johtanut pysyvään maaperäiseen asutukseen.

Pysyvä asutus vakiintui 30- ja 40-lukujen mittaan. Ihmiskunnan ja alkuperäisten marsilaisten välillä ei tietenkään voitu välttyä yhteenotoilta, joista mainittakoon mm. Lowell Academyn episiodi. Marsilaisten määrä sekä mittasuhteet ovat pienentyneet huomattavasti vuosien mittaan, mahdollisesti maaperäisten vaikutusten takia; samaan tapaan kuin amerikan alkuperäisväestölle kävi eurooppalaisen kolonisaation alkuvaiheessa. Vuonna 1951 marsilaiset olivat jo kartoittamattomilla syrjäseuduilla asuvia puoliälykkäitä olentoja, kun scifikirjailija Martin Gibson löysi heidät.

Tästä eteenpäin tiedot punaisen planeetan asutuksesta muuttuvat ristiriitaisemmiksi. Alkuperäiset marsilaiset ovat pääosin kadonneet ja Marsin kuuluisat kanavat ovat myös väistyneet rakentajiensa myötä. Esimerkiksi epäselvyyksistä käy Palmer Eldritchin raportti vuodelta 1965, jossa käsitellään ruumiinvaihtoa, kyborgisaatiota ja aikamatkaamista. Eldritchin huumeidenkäyttö ja ilmeiset psyykkiset ongelmat kuitenkin asettavat kertomuksen uskottavuuden kyseenalaiseksi.

Kyborgisaatio sai Marsin asutuksessa suuremman roolin 1976, kun Roger Torrawaystä tehtiin ”plusmies”, joka on sopeutunut kylmän ja vihamielisen planeetan ympäristöön. Valitettavasti kyborgisaatio asetti haasteita hänenkin mielenterveydelleen johtaen eksistentiaalisiin kysymyksiin ihmisyyden olemuksesta. Vaikka alkupeäriset marsilaiset olivatkin jo kadonneet, ”uusien marsilaisten” identiteetti ja ero maan ihmisitä muodostuikin yhdeksi Marsin asutuksen kantavista kysymyksistä.

Tällä oli heijastuksia maahan asti, kun 1990 vapaustaistelija/terroristi Arnold Schwarzeneggerin muistia manipuloitiin ja hänet karkoitettiin maahan hämmentyneenä. Marsilais-itävaltalaisen myöhempi ura osoittaa, että Marsin asutuskysymyksiin ei pitäisi suhtautua vain paikallisena ongelmana, vaan niillä on merkitystä myös Maassa.

Asutus saa positiivisemman käänteen 1992, kun Nadezhda Chernyshevski 99 toverinsa kanssa rakensivat Marsiin siirtokunnan ja aloittivat systemaattisen maankaltaistamisen. Moniin aiempiin siirtokuntiin verrattuna haasteet ihmisyyden olemukselle olivat pienempiä ja todellisuus muutenkin insinööriystävällisempi.

Vuonna 1994 maankaltaistaminen on edennyt jo melko pitkälle.

Tämä näennäinen ristiriita sai selityksensä 2004, kun Mahnmut Europalainen löysi Marsista Olympos-vuorelle päämajansa tehneitä post-ihmisiä, jotka kuvittelivat olevansa muinaisen Kreikan jumalia ja manipuloivat Troijan sotaa vaihtoehtoisella maapallolla, jonne he matkaavat braaniperusteisella ulottuuvuusportilla. Heidän voimakenttien suojaaman tukikohtansa ulkopuolella Mars oli vain autio kivipallo.

On osoittautunut, että on mahdollista muodostaa yhteys joihinkin lukemattomista rinnakkaisista todellisuuksista. Braaniteknologian ytimessä on vahvasti eläydytty kuvaus: suomeksi siis niihin todellisuuksiin pääsee käsiksi, joista on tarinoita. Paitsi Olympoksen jumalat, tämä selittää myös ristiriitaisuudet ja vaihtelun, jota Marsin asutusta koskevissa tiedoissa on.

Mars on kuitenkin kautta tähänastisen historiansa kuoleva planeetta. Uljaat soturit ja prinsessat ovat väistyneet ensin kupolisiirtokuntien tieltä, ja nämäkin ovat jo pääosin jääneet historiaan. Ihmiskunnan ensimmäisen valtausaallon noosfääri on edennyt jo valovuosia kauemmas ja jättänyt Marsin taakseen, odottamaan seuraavaa aaltoa.

Marsin todellinen sankari onkin Spirit-luotain, joka odottaa yksin hiekkaan juuttuneena. Odottaa, että ihmiskunnan seuraava aalto tulee sen vapauttamaan. Ikuisena optimistina se jatkaa tutkimuksiaan parhaan kykynsä mukaan. Ensin liikkuen ja lopulta paikoillaan, luoden sitä Marsia, jonka ihmiskunta on asuttanut ja tulee taas asuttamaan.

Kuolleen planeetan pinnalla Spirit toimii kiinteänä tutkimusasemana. Sillä on aikaa odottaa, lopulta ihminen tulee.

Tahroja paperilla

Sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmaislipun kirjamessuille. Kuten ilmaiset asiat usein, tämäkään ei tullut kovin halvaksi.

En ole yleensä käynyt kirjamessuilla, kun tuntuu hullulta maksaa joku 60€ siitä, että saa hypistellä kirjoja. Toisaalta kun niitä kerran pääsee hypistelemään, tuntuu ihan luontevalta käyttää niihin sitten ainakin 300€. Tarkkaa summaa en tiedä; hukkasin kuitit ihan tarkoituksella. Mutta pyörälaukulle tuli painoa aika paljon.

Eihän se raha hukkaan mennyt, nyt on pöytä täynnä kirjoja. Ja jos edes pääosan ehdin joskus lukemaan, vaikutukset lienevät ihan eri dekadilla tuon sinänsä vähäpätöisen rahasumman kanssa.

Seuraavaksi katsaus, mitä sitä tulikaan ostettua ja miksi.

  • Seppo Laurell: Valo merellä, Suomen majakat 1753-1906 Ensimmäinen, suurin ja ehkä merkittävin kirjoista, jotka ostin. Kirjan taustalla on John Nurmisen säätiö, joka tekee kenties tehokkainta työtä Itämeren puhdistamiseksi ja lisäksi julkaisee upeita meriaiheisia kirjoja. Valitettavasti ne painavat niin paljon, että kun laukkuun päätyi Valo merellä, tieto-finlandiaehdokas Kustaa III ja suuri merisota jäi odottamaan toista kertaa. Majakka kun jotain enemmän kuin vanhat meritaistelut. Jotain, mihin täytyy vielä palata ihan omalla postauksellaan.
  • Niin&Näin-lehden vuosikerta tuli tilattua, koska Ville Lähde oli niitä tyrkyttämässä, ja koska olin taas kuullut useammaltakin taholta, että se on hyvä lehti. Sitäpaitsi lehti, joka niputtaa samaan teemanumeroon työn käsitteen niin fysikaalisessa, elämänhallinnallisessa kuin marxilaisessakin kontekstissa, lienee juuri minulle suunnattu.
  • William James: Pragmatismi tuli sitten tilauksen kylkiäisenä, kun sai valita yhden alle kahdenkympin kirjan.
  • John Dewey: Taide kokemuksena taas nousi mukaan, koska deweyn omaan tuotantoon on pitänyt tutustua jo pidemmän aikaa.
  • Jani Erola: Luokaton Suomi, yhteiskuntaluokat 2000-luvun suomessa. Luokat eivät ole kadonneet, ainoastaan hämärtyneet. Ja hämäriin aiheisiin pitää perehtyä.
  • Marcus tullius Cicero: Laeista. Klassikko. Ei juuri lisättävää.
  • Heikki Hiilamo: Uusi hyvinvointivaltio. Hiilamo on Soininvaaran ohella ehkä mielenkiintoisin nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän kriitikko. Humaanit perusarvot, pragmaattinen asenne ja valtava arsenaali faktatietoa tekevät hänen ajattelustaan paisti selkeää, myös relevanttia. Erehdyin valitettavasti lainaamaan kirjan heti eteenpäin, enkä siksi ole vielä päässyt lukemaan. Suosittelen silti.
  • Kimmo Jylhänö & Hanna Kuusela: Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa. Zizek, pakkohan siihen on perehtyä, kun kaikki siitä puhuvat. Ja alelaarista lähti parilla eurolla mukaan.
  • Rolf Buchi & al.: Opas Suoraan demokratiaan. Into-alelaarin satoa tämäkin. En suoraan sanottuna odota kirjalta paljoa, takakansiteksti vaikutti liian itseensä uskovalta ja siten dogmaattiselta. Mutta suora demokratia on kuitenkin aiheena kiinnostava
  • Timo Kopomaa: Leppoistamisen tekniikat. Ks. edellinen. Minulla on epäilykseni kirjan suhteen, mutta aihe on hyvä ja kuulunee yleissivistykseen lukea tämäkin.
  • Noam Chomsky: Tulevaisuuden valtio. Nimi lupaa, että setä Chomsky puhuisi kerrankin siitä, miten asioiden pitäisi olla, eikä siitä miten ne ovat vialla. Pakko siis lukea.
  • John Dewey: Julkinen toiminta ja sen ongelmat oli se Dewey, mitä oikeastaan halusin. Kun se sattui sitten silmiin, niin pitihän sekin ostaa.
  • Hal Duncan: Vellum, Hal Duncan: Muste. Ensimmäisen olin jo lukenut kirjastosta, ja todennut kirjaksi jonka haluan hyllyyn. Jatko-osa sopi sille sitten kaveriksi. Paremman puoleista kirjallista fantsua. Kaikki tarinat mitä on ikinä kerrottu, ovat olemassa. Ja henkilöt tavallaan ovat toisia henkilöitä, kuten tapaa käydä kun tarinat muotoutuvat uusiksi vuosisatojen ja -tuhansien yli.
  • Juhani Aho: Helsinkiin. Jo vuonna 1889 maalaiskaupunkien kiltit ylioppilaat halusivat Helsinkiin, tullakseen niiksi paheellisiksi ja kurittomiksi opiskelijoiksi, joiksi kaupunki heidät tekisi. Heidän varaansa rakentui maamme tulevaisuus. Tämä ei ole se tarina, jonka Aho kertoi, vaan se jonka minä luen.
  • Markku Kuisma: Saha, tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Kun 1800-luku nyt alkoi kiinnostaa, niin luetaan sitten analyysi siitä, miten suomen teollisuus syntyi.
  • Hannu Nieminen: Kansa seisoi loitompana, kansallisen julkisuuden rakentuminen 1809-1917. Ja edelliselle vastapainopksi pitää toki katsoa sitä sosiaalista todellisuutta, jonka edessä teollisuuspatruunojen sankarihahmot näytelmäänsä esittivät.
  • Augustin Ehrensvärd: Matka Suomessa 1747. Ehrensvärd lähti matkamaa Itämaalle suunnittelemaan puolustusta, ja siinä sivussa piti kirjaa tapahtumista ja ehti piirtämään maisemia, luontoa ja ihmisiä.
  • David Mitchell: Pilvikartasto. Paremmanpuoleinen jonkin sortin skifi. Ollut henkisellä listalla krijoja jotka olisi kiva omistaa jo pidemmän aikaa. Takaperin kerrottu sisäkkäisten tarinoiden rakenne yllättäen toimii.
  • Arthur Rimbaud: Illuminaatioita. Kävi käsky ostaa runokirja, ja Rimbaudi nyt muutenkin ptiää lukea ihan jo sivistyksen takia
  • Lentävä Hevonen / välineitä runoanalyysiin. Ja kun sitä runoutta ei voi ymmärtää, niin tarvitaan viereisestä hyllystä matkaopas. Tokkopa auttaa.

Tässä listaa katsoessa tuli taas mieleen paperikirjan tulevaisuus, aihe jota sivusin taannoin Leppävaarassa.

Ostin 20 paperista kirjaa ja tilasin paperisen lehden. Olettakaamme, että teknologia olisi kehittynyt 5-10 vuotta pidemmälle, ja meillä olisi käytössämme sähköiset lukulaitteet, jotka ovat juuri niin hyviä kuin suinkin osaamme kuvitella. Sopivan kokoisia, toimivia, hyvä navigointirakenne, akku kestää lähes rajatta, näkee lukea hyvin jne jne. Esimerkin kärjistämiseksi olettakaamme lisäksi, että käytännössä kaiken kirjallisuuden saa ladattua laitteelleen ilmaiseksi – se ei ole tässä kovin tärkeää, olisiko se oikeastaan laillista.

Montako näistä kirjoista olisin ostanut?

Majakat ilman muuta, se kirja on taideteos eikä mikään sähköinen sitä korvaa. Ciceron, Ahon, Duncanit ja Mitchellin olisin myös halunnut hyllyyn. Ja Ehrensvärdinkin on nimenomaan fyysisenä esineenä kaunis ja tarpeen. Rimbaudin lukeminen laitteelta tuntuisi myös oudolta idealta.

Deweyt, Chomskyn, Jamesin, Kuisman ja Niemisen olisin saattanut ostaa paperilla, mutta saattanut myös jättää ostamatta. Niin&näin olisin varmaan tilannut elektronisena, samaten useimmat Into-pamfletit (ehkä Hiilamoa lukuunottamatta). Lentävä hevonen olisi myös rittänyt sähköisenä.

Siis 8 paperilla, 6 ehkä paperilla ja 7 elektronisena. Ja kaikki halvimmat teokset ovat sähköisten joukossa, kalleimmat paperisten. Tätä anekdoottia katsoen ei äytä siltä, että paperikirjat olisivat katoamassa minnekään. Sen sijaan niiden laatu luultavasti paranee, kun halvat pokkarit ja tekninen kirjallisuus siirtyy sähköiseen muotoon. Ja jos olisin hankkinut puolet kirjoista sähköisenä, olisi se Kustaa III:n merisotakin mahtunut laukkuun.

Nuoremmat sukupolvet eivät tietenkään välttämättä koe enää samanlaista sentimentaalista tarvetta saada edes jotain kirjoja paperisena hyllynsä. Silloin kuvio muuttuu taas. Mutta tulevien sukupolvien ongelmat olkoot heidän omiaan, en niitä lähde arvuuttelemaan.

Keskustakirjasto

Helsingissä puhutaan paljon keskustakirjaston rakentamisesta. Huomaamatta on jäänyt, että Espoossa sellainen jo on.

Kävin viikko sitten Sellon kirjastossa puhumassa pilvipalveluista Teknologia 2020-seminaarissa. Tilaisuus oli osa kirjaston Generaatio2020 -hanketta, jossa puditaan tulevaa kehitystä, ja myös mitä se merkitsee kirjastolaitokselle.

Seminaari järjestettiin kirjaston aulassa, jossa oli pääoven vieressä esiintymislava ja tuoleja, näppärästi niin, että lainaustiskeillä asioivatkin kuulivat esityksiä.

Kirjahyllyt ja työtilat olivat hiukan erillään niin, ettei ääni häiritse. Modernin arkkitehtuurin lisäksi myös kirjaston käytettävyyteen oli kiinnitetty huomiota. Romaanihyllyjen päitä eivät koristaneet tekstit tyyliin ”Gar-Ehr”, vaan suosittujen kirjailijoiden kuvat. Vieraskielinen osasto oli järjestetty puolikaareksi, josta oli nopea löytää oikea kieli. Sarjakuvilla oli esittelyhylly, jossa kannet näkyvät. Yhdellä käytävällä oli selailukappleet kaikesta (?) Espoon kaupunkisuunnittelun tuottamasta materiaalista, jos kansalaiset vaikka haluavat tutustua kunnan suunnitelmiin.

Kaikki oli modernia ja tyylikästä, ja huomaa, että kirjastoa kehitetään tosissaan, pyrkien tuomaan se nykyihmisten lähelle. En tiedä, uskaltaako Helsingin suunnitellulta keskustakirjastolta edes odottaa näin hyvää.

Hyllyt on naamoitu

Kirjasto on niin keskustassa kuin vaan Leppävaarassa voi. En ollut tutustunut nykyiseen Etelä-Leppävaaraan ennen, ja täytyy sanoa, että se yllätti positiivisesti. Vaikka keskellä kaupunkia on valtava kauppakeskus, lähiympäristö ei ole ihan pelkkää takapihaa Itäkeskuksen tapaan.

Kirjasto on Sellon takana Viaporintorilla. Alla olevan parkkitalon takia aukio on kolmannen kerroksen korkeudessa, mikä tekee siitä hiukan kaupunkitilan simulaation, vaikka ympärillä onkin leffateattereita, konserttisali, ravintoloita ja kirjasto. Tämä on ehkä niin lähellä oikeaa kaupunkia, kuin kauppakeskusarkkitehtuurissa voi päästä. Öisin tori lienee pelottavan kuollut(?), ja lastenvaunujen kanssa piti nytkin tietää oikeat kikat, että pääsi minnekään.

Kirjaston paraatiovi saisi kateelliseksi Maonkin. Tästä kelpaisi kansanarmeijan marssia ohi.

Toisella puolella kulkee Leppävaarankatu 2 kerrosta alempana. Tämä on kirjaston julkisivu leppävaaralaisille, jotka eivät satu olemaan tulossa Sellosta tai junalta. Kauppakeskusarkkitehtuuri näyttää toisen puolensa, elikkä persettä. Valtava seinä, jossa ainoa luonteva sisäänkäynti on parkkihalliin.

Kirjaston logo näkyy, mutta autollako sinne ajetaan sisään? Jalankulkijoiden pitää vaan tietää ovi vasemmassa alakulmassa, kätevästi nappivalon takana.

Tämäkin on varmaan niin lähellä oikeaa kaupunkia, kuin kauppakeskusarkkitehtuurissa vain pääsee. Keskuksen rakentajan intressissä ei koskaan ole, että ihmiset vaeltavat ulos keskuksesta huomaamattaan ja keskusta laajenee orgaanisesti. Ei, tarvitaan selviä rajoja ja seiniä. Jalan kulkevat ihmiset ovat kuningaskuluttajia, kunhan vaan pysyvät karsinassaan. Ulkopuolella heidän tulee kulkea autolla ja välttää naapuritalojen liikkeitä. Muutenhan kauppakeskuksen luomaa vetovoimaa valuisi sivullisille, jotka eivät siitä maksa.

Tästä huolimatta Leppävaarankatukaan ei ollu mahdoton. Toisellakin reunalla oli liikkeitä, ja yhteen rakennetut talot eivät luoneet kokemusta lähiöstä. Yllättävän lisäelementin tuo kadulla, tai sen alla, kulkeva Monikonpuro.

Monikonpuro Ratsutorilla, keskellä Leppävaaraa

Vielä upeammaksi puro kehkeytyy yläjuoksullaan Leppäviidassa, uusissa läntisissä kortteleissa. Talot muodostavat selviä pihoja, lähes umpikortteleita. Puro jouksentelee niiden keskellä luonnontilaisena kaislikkona, jota kuitenkin reunustavat välillä puulaiturit ja ylittävät sirot kävelysillat. Yhdistelmä lähes luonnollista luontoa ja kaupunkimaisesti rakennettua kaupunkia on valloittava (puhumattakaan leikkimahdollisuuksista, joita se luo lapsille), ja luo toivoa kaupunkirakentamisesta, jossa luonto ja kaupunki sopivat yhteen eivätkä toimi tekosyinä toistensa tuhoamiselle. Tässä Leppäviita on suoranainen antilähiö!

Kappale kauneinta Suomea

Tästä aidosti omaleimaisesta ja upeasta kaupunginosatunnuksesta Leppäviitalaiset saavat ilmeisesti kiittää Monikonpuron suojelua ajanutta luontoväkeä ja Vihreitä. Alkuperäinen tavoite turvata luonnontilainen puro ja sen taimenkanta ei toteutunut. Sen sijaan saatiin ehkä toimivin ja yllätyksellisin kaupunkiluontoelementti, joka koko seudulta löytyy. Lohi on niin hyvä kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikkei kiinni saisikaan.

Myös Säterin suunnan uudet korttelit vaikuttivat hyviltä. Jos muuttaisin Espooseen, muuttaisin Leppävaaraan. Toki siellä on yhä ongelmansa, kun ajatus kaupungista on vielä uusi, mutta länsinaapurilla saattaa olla toivoa. Irtisanoutuminen Helsingin traditioista luo myös kaikkea uutta ja mielenkiintoista, ei ainoastaan toimistokolossien autiomaita ja peltilehmien palvontakenttiä.

Jos Espoo olisi suomen toiseksisuurin kaupunki, Leppävaara olisi sen keskusta. Siellä on jo keskustakirjasto, joka olisi tämän kunnian arvoinen.

Elimistä ja elämästä

Klassisen sukupuolistereotypian mukaan miehet tapaavat (toisinaan? aina?) ajatella aivojensa sijasta peniksellään.

Kuten useimmat sukupuolistereotypiat, tämäkin on minulle kovin vieras. En tunnista siinä itseäni lainkaan. Sivumennen sanoen tajusin vasta hiljattain, että jotkut ihan oikeasti uskovat tällaisten sukupuolistereotypioiden kertovan jotain elämästä tai ihmisistä, että ne kelpaavat edes ensimmäiseksi heuristiikaksi. Olin jotenkin luullut, että niitä keksitään vain huonojen vitsien materiaaliksi jonkinlaisena postmodernina merkityspelinä, jonka säännöt ovat irronneet reaalitodellisuudesta jo kauan sitten.

No, takaisin asian tietämille. Jos puhe olisi naisista, sama asia ilmaistaisiin fraasilla ”kuunnella sydäntään”. Tämän ajan sukupuolikielipelissä kun tunne on jotain naisellista ja halu taas miehistä. Jako on tuoreehko. Vielä 1800-luvulla, ja korjatkaa joku sivistyneempi virheeni, voimakkaita tunteita pidettiin nimenomaan miehisenä ominaisuutena, johon heikot ja halujensa vietävissä olevat naiset eivät kykene. Ja vielä kauemmas katsoen, eroa ei oikeastaan ole (ref. Decamerone), vaan tunteet ja halut ovat pikemminkin samaa ruumillista kokemusta.

Kummassakin tapauksessa sanonnat kuvaavat sitä, kuinka ihminen käyttäytyy vaistomaisesti, ei rationaalisen ajattelun pohjalta. Hakeutuu näköpiirissä olevan mielihyvän suuntaan miettimättä globaaleja optimeja.

Tunnen joitakin miehiä, joiden voi sanoa ”ajattelevan peniksellään”, jotka siirtyvät elämäntilanteesta ja ihmissuhteesta toiseen sen mukaan, mikä tuntuu nyt hyvältä, näennäisen yllättäen. Näin sivusta katsoen minusta vaikuttaa, että lopputulos on usein kaikille asianosaisille ihan hyvä. Kenties parempi, kuin mitä rationaalinen harkinta ja huolellinen elämänsuunnittelu olisi tarjonnut..

Herraa tuntemattomia ehkä hieman yllättäen, Nietzsche asettuu tämän saman periaatteen taakse:

Kaikkinainen moraalin naturalismi, siis jokainen terve moraali, on elämänvaiston hallitsema […] Luonnonvastainen moraali, siis miltei kaikki moraali, jota tähän asti on opetettu, kunnioitettu ja saarnattu, kääntyy nimenomaan elämänvastoja vastaan, – siinä nämä vaistot tuomitaan, välistä salaa, välistä äänekkäästi ja röyhkeästi. Sanoessaan ”Jumala näkee sydämeen” se sanoo ei elämän alimmille ja ylimmille haluille ja asettaa jumalan elämän viholliseksi… Pyhimys, johon jumala on mieltynyt, on ihanteellinen kuohilas… Elämä päättyy siihen, missä ”jumalan valtakunta” alkaa…

Tyylissä näkyy jo skitsofrenian ote, eikä sille ehkä kannata antaa sen suurempaa arvoa; sattuipa vaan silmiin viihdelukemistossa Epäjumalten hämärä. Mutta Nietzsche on tässä vahvasti hippien linjoilla. Kuuntele elintäsi ja seuraa vaistoasi. Ole sitä, mikä sinun täytyy. Penis-filosofi par exellence

Urbaaneja eläimiä

Kuljin tällä viikolla ykkösen ratikalla ensimmäistä kertaa ehkä viiteentoista vuoteen. Muistan kuinka lapsena joskus kuljimme sillä Käpylästä Kauppatorille, tai 1A:lla Kaivopuistoon (joka jostain syystä on aina ollut minulle Kaivapuisto; lapsuuden väärinkäsitykset ovat sitkeitä). Kuljimme sillä myös Brahen kentälle luistelemaan kouluaikoina, kun Akseli Toivosen kenttä ei vielä alkutalvesta ollut jääkunnossa. Sen jälkeen en ole ykkösellä juuri kulkenut.

Ykkönen on paljon omia 80- ja 90-luvun kokemuksiani vanhempi. Itse asiassa Helsingin vanhimpia. Sen historian voi jossain mielessä jäljittää vuoden 1890 hevosratikan toiseen linjaan, joka aloitti Pitkältä sillalta Kauppatorin kautta Kamppiin; seuraavana vuonna jo Sörnäisistä. Vuonna 1900 se sai nykyisen numeronsa sähköraitiotienä 1 (vihreä linja), ja jatkon etelässä Hietalahden telakalle, silloin tosin vielä Roban kautta. Suunnilleen nykyiselle reitilleen ykkönen siirtyi 1953, kun Käpylän linja K yhdistettiin siihen.

Lähes koko historiansa ajan ykkösen kantava idea on ollut kuljettaa työläisiä Eteläsatamaan ja Ruoholahden telakka-alueelle. Ensin Kalliosta, sitten asutuksen laajetessa yhä kauempaa pohjoisesta, Kurvista, Vallilasta, Käpylästä. Kaupungin kasvaessa laajeni myös liikenne, kunnes pysähtyi 50-luvulle, jossa Helsingin ratikoita yhä liikennöidään.

Samaa matkaa tein siellä minäkin. Nousin kyytiin 8:30 Mäkelänkadulta Hattulantien pysäkiltä ja matkasin päätepysäkille Telakkakadulle, jossa aloitin mediatoimiston (eksternaalina) teknologiajohtajana 9:00. Työt ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, mutta ykkönen pysynyt.

Ykkönen on harvinainen laji. Siinä missä kolmosia on päivällä liikkeellä 14 ja nelosia peräti 15, kulkee ykkösiä ruuhkan ulkopuolella vain kolme, 21 minuutin vuorovälillä, illalla ja viikonloppuisin ei ollenkaan. Tämä on tulos pikkihiljaisesta poliittisesta hivutuksesta. HKL olisi halunnut lakkauttaa ykkösen jo 2000-luvun alussa kannattamattomana, mutta käyttäjät, etenkin käpyläläiset vastustivat. Seurauksena linjaa rampautettiin niin, että matkustajamäärä laskisi entisestään ja perustelisi lakkautuksen. Sen sijaan linjaa pitäisi Mäkelänkadulla nopeuttaa radikaalisti, jatkaa tai haarottaa pohjoispäätä ja lisätä vuoroja. Jatkaa siitä, mihin 50-luvulla jäätiin.

Ruuhka-ajan 1A on kuitenkin aivan eri eläin. Se kulkee 9 minuutin välein, ja matalalattiavaunu oli lähes täynnä jo Mäkelänkadulla. Brahenkentän kulmilta tuli sitten lisää väkeä, ja Liisankadulla kyytiin nousijat joutuivat jo tunkemaan.

Matkaa teki kanssani myös kärsivän näköinen Antti Nylén, joka seisoi ovensuussa koko matkan. Tunnistin herran, koska minulla oli kädessäni Vihan ja katkeruuden esseet. Takakannessa vegaanidandy poseeraa Vaasanaukiolla. Hattukin on sama.

Ykkönen on yllättäen myös nopea. Matka päättärille Punavuoren perukoille kesti 25 minuuttia, kun selvästi lyhyempi matka kutosen päättärille Kampin takamaille kestää puoli tuntia. Kruunuhaan kautta koukkaus välttää Kaivokadun ja Mannerheimintien pahimmat liikennevalosumput.

Antti Nylenkin on harvinainen. Esseistin omia sanoja lainatakseni:

Essee on kirjallisuudenlajeista kitukasvuisin. Esseistiikan, toisin kuin esimerkiksi runouden kaltaisten mainstream-lajien merkeissä ei järjestetä yleisötapahtumia, eikä mennä porukalla baariin. Esseekirjoja ei myydä ollenkaan. Runokirjoja saatetaan myydä montakin tusinaa, vaikka runoilijan tekijänkappaleitta jääneet sukulaisetkin otettaisiin laskuista pois.

Antirunoilijan kirjallinen kosto tosin hieman kärsii siitä, että hän voitti sillä Kalevi Jäntin palkinnon ja esikoisteosta myytiin kolmanteen painokseen asti melkein saman tien.

Nylén tuskin voisi asua tässä maassa muualla kuin Helsingissä. Itse asiassa on vaikea kuvitella häntä asumassa muualla kuin Vallilassa (Alppilassa ehkä?). Ja tietenkin hän matkustaa työhuoneelleen ykkösellä. Mikä muu olisi parempi vastalause sille, miten ihmiset nyky-yhteiskunnassa hajasijoittuvat, ja millaisia liikenneratkaisuja heille tarjotaan.

IPR-järjestelmän perusteita: teknologian kehitys

Tämä on pitkään viipynyt lopetus sarjalleni IPR-järjestelmän perusteista (IPR = immaterial property rights, immateriaaliset omistusoikeudet, kuten tekijänoikeudet ja patentit). Kirjoitin aiemmin edistyksestä, taloudesta, kulttuurista ja oheisvahingoista. Tällä kertaa aiheena on teknologian kehityksen tekijänoikeuksille aiheuttamat vaikutukset ja reunaehdot.

Tiivistetysti, minusta vaikuttaa siltä, että tekijänoikeusjärjestelmällä ei ole tulevaisuudessa kauhean suurta merkitystä teosten jakelijoiden ja kuluttajien välisissä suhteissa. Maailma tulee toimimaan oleellisin osin aivan kuin tekijänoikeuksia ei olisi. Riippumatta siitä, millaisia tekijänoikeuslakeja säädetään. Antakaas kun selitän.

Historiaa…

Nykyinen tekijänoikeusjärjestelmä syntyi kirjapainokoneen keksimisen myötä. Uusien teoskappaleiden (kirjojen) tuotantokustannus romahti käsinkopiontiin verrattuna, ja siksi aiemmat toimintamallit muuttuivat mielettömiksi. Vajaat 300 vuotta itse keksinnön jälkeen, 1709, syntyi ensimmäinen varsinainen tekijänoikeuslaki, jolla tasapainotettiin eri intressiryhmien (tekijät, jakelijat, kuluttajat) vaatimukset ja tarpeet. Kompromissi toimi kohtalaisesti seuraavat vajaat 300 vuotta. Sitten teknologia muuttui taas dramaattisesti. Kasvi on kirjoittanut tästä historiasta vähän laveamman kuvauksen.

Munkit kopioivat kirjoja käsin, työläästi ja siis kalliisti. Levitystä ei kannattanut erikseen kontrolloida, kun työn hinta asetti sille kuitenkin ahtaat rajat.

Painokone kopioi kirjoja halvalla, mutta keskitetysti. Syntyi alkuperäistekijän intressi päästä osingolle painajan syntyneestä voitoista, ja kontrollointi oli helppo toteuttaa painokoneiden käyttöä säätelemällä.

E-kirja kopioituu valitsemalla ”edit” ja ”copy”. Missä tahansa maailman miljardista tietokoneessa. Vaikka intressi rajoittaa on yhä olemassa, mahdollisuudet siihen ovat aika heikot.

Eikä tässä ole vain kirjoista kyse: levyprässi vastaa kirjapainoa, filmikelojen tuottaminenkin jossain määrin. Ja kaikkia näiden koneiden levittämiä sisältöjä voi nykyään levittää hiiren klikkauksella. Olisi harhaista väittää, ettei tässä ole tapahtunut perustavanlaatuista muutosta.

Katsotaanpa muutosta eri aloilla

Pelit

Tietokonepelit kohtasivat digitaalisen vapaan kopioinnin ensimmäisenä, koska ne syntyivät suoraan bittimaailmaan. 80- ja 90-luvulla pelit olivat järjestään kopiosuojattuja, ja kopiosuojaukset järjestään helppo tai ainakin mahdollista kiertää. Nyttemmin niistä on silloisessa muodossaan luovuttu.

Nykyään pelejä on kovin monenlaisia, ja niiden levityksen rajoitustekniikat vaihtelevat. Muutama esimerkki alla

  • Internetin flash-pelit ovat vapaasti saatavilla. Käyttö alkuperäisessä yhteydessään on tehty niin helpoksi, ettei kukaan viitsi ruveta kopioimaan niitä.
  • Kännykkäpelit perustuvat helppoon saatavuuteen. Ne maksavat jonkin verran, mutta niiden lataaminen puhelimeen on tehty helpoksi (maksu puhelinlaskussa), ja kopioiden hakeminen interntistä taas on työlästä, joten sitä ei kauheasti tapahdu
  • Verkkopelit, kuten WoW tai Eve Online perustuvat yhteisöön verkossa. Itse pelin kopioinnilla ei ole väliä, koska pelaajien pitää maksaa kuukausimaksua voidakseen pelata serverillä, jossa kaikki muut pelaajat ovat.
  • Konsolipeleissä jyrää DRM. Pelit on sidottu fyysiseen mediaan, ja laitteiden käyttöä rajattu, etenkin muuntelun osalta. Seurauksena jokainen uusi laitesukupolvi on aina aikansa rajattu, kunnes joku rikkoo DRM:n ja piraattipelit alkavat toimia.

Yksikään näistä malleista ei perustu oletukseen, että ihmistet eivät kopioisi pelejä. Päinvastoin, ne kaikki on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että ihmiset kopioivat pelejä joka tapauksessa. Jo kopiosuojaukset aikanaan lähtivät tästä oletuksesta, mutta tekninen ratkaisu ei vaan ollut toimiva.

Musiikki

Musiikin saralla yksi suuri trendi on livemusiikin osuuden nousu. Jos ennen keikka oli tapa saada faneja, jotka ostavat levyjä, nykyään levy on pikemminkin tapa saada väkeä keikoille (kärjistys, toki).

Levy-yhtiöt ovat vastanneet haasteeseen laajentamalla ohjelmatoimistojen suuntaan, tekemällä ”360 diilejä”, joissa ne saavat osuuden keikoista, T-paitamyynnistä ja aivan kaikesta. T-paitaa tai keikkaa kun ei voi kopioida tietokoneella.

Perinteiset levy-yhtiöt ovat silti pulassa, kun levymyynti on katoamassa. Kyseessä on kuitenkin vain bisneksen muutos, ei maailmanloppu. Eikä se koske niinkään musiikin tekijöitä, kuin jakelijoita. Norjalaisessa tutkimuksessa huomattiin, että vaikka muusikoiden levytulot putosivat viimeisen 10v aikana 50%, kokonaistulot itse asiassa kasvoivat 66%. Suurimmat nousijat olivat keikkatulot, nousua 136%, apurahat, nousua 154% ja tekijänoikeuskorvaukset radioilta, ym, nousua 108%. Näistä uusista tuloista tekijänoikeuskorvaukset radioilta saattavat seuraavaksi joutua uhanalaisiksi, kun internet syö myös radioiden asemaa.

Musiikkiteollisuuden (ei siis muusikoiden) liikevaihdon kehitys Norjassa. Kokonaissumma on pysynyt suunnilleen samana, mutta levymyynnin osuus romahtanut. Muissa kuin levymyyntituloissa levy-yhtiöiden osuudet ovat pienempiä, joten muusikoiden osuudet ovat vastaavasti kasvaneet.

Elektronisen musiikin jakelun puolella on kaks menestystarinaa: iTunes ja Spotify. ITtunes perustuu iPodien vanhalle suosiolle: Kun Apple hallitsee musiikin kuuntelulaitteita, se voi tehdä omasta kaupastaan äärimmäisen helppokäyttöisen, ja samalla vaikeuttaa muusta lähteestä tulevien, laillisten tai laittomien, kappaleiden kuuntelua. Pohjimmiltaan malli on hyvin samanlainen kuin kännykkäpeleissä: osin kontrolloidussa ympäristössä jakelumallista voi tehdä piratismia suositumman, vaikka kuluttajat joutuvat maksamaan.

Spotify on mielenkiintoisempi tapaus, koska se toimii avoimessa internetissä ja millä tahansa tietokoneella. Siitä huolimatta sen on onnistuttu tekemään helpommaksi käyttää kuin vertaisverkoista musiikin lataaminen, joten se menestyy. Sivumennen sanoen, bändit jotka vetävät musiikkiaan pois Spotifystä eivät ehkä aina hahmota, että Spotifyn suurin kilpailija on The Pirate Bay. Sieltä biisejä ei saa pois, joten jos Spotifystä ei jotain löydy, fanit kääntyvät sinne seuraavaksi. Sekä iTunes, että Spotify nimenomaan kilpailevat piratismin kanssa, tunnustaen sen olemassaolevaksi realiteetiksi. Siksi ne menestyvätkin.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että vaikka suuret levy-yhtiöt ovat pulassa, musiikkibisnes ei ole katoamassa minnekään. Se on vain sopeutumassa maailmaan, jossa pitää toimia ilman tekijänoikeuksia. Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa levy-yhtiöt (tai niiden seuraajat) ovat artistien alihankkijoita jotka tarjoavat jakelupalvelua, eikä päin vastoin.

Kirjat

Kirjojen kohdalla binääriaika on vasta alkamassa. Näyttää siltä, että kirja-ala aikoo toistaa musiikkiteollisuudessa jo hyvin koeteltuja virheitä, joissa voi turvallisesti luottaa epäonnistuvansa. Sen jälkeistä kehitystä on vaikeampi arvata. Kirjallisuudessa ei ole musiikkiesitysten tapaista luontevaa vaihtoehtoista tulonlähdettä, jonka ympärille ala voisi siirtyä. Ansaintamallin rakentaminen julkisten lukemisten ympärille kuulostaa aika …surkealta.

Mutta tarve ylläpitää tekijänoikeuksia ei aikaansaa mahdollisuutta ylläpitää tekijänoikeuksia. Jos kirja-alalle ei löydy yllättävää uutta ansaintalogiikkaa, ainakin fiktiopuoli saattaa taantua, kun kustannustoimittajille ei löydy maksajaa entiseen malliin (kirjailijoita kyllä aina löytyy, mutta pelkkä kirjailija ei riitä, lukekaa vaikka Charles Strossia).

Rajauksia

Puhun tässä kuluttajille levitettävistä teoksista. Esimerkiksi ammattikäyttöön tarkoitetut ohjelmistot ovat erilaisessa asemassa, koska (ammatti)käyttö on rajattua ja sitä voidaan kontrolloida, vaikkei levitystä voikaan. Esimerkiksi Adobe vahtii tarkasti graafikoiden photoshopin käyttöä, mutta harrastelijoiden piratismiin ei puututa.

Yhteenveto

Kaikki eri alojen yllä  kuvatut keinot ovat tapoja reagoida siihen tosiasiaan, että teoksen levitystä ei voi estää. Mitenkään. Ratkaisuna voi joko:

  • tehdä omasta levityskanavasta helpoin, jotta se voittaa kilpailijat (spotify, iTunes), 
  • tehdä teoksesta sellainen, ettei sillä ole arvoa irrallaan, ilman yhteyttä välittäjän kontrolloimaan yhteisöön (verkkopelit), 
  • yrittää sabotoida teoksen käyttömahdollisuudet ilman yhteyttä kontrolloivaan jakelijaan (drm), tai 
  • siirtyä performatiivisiin teoksiin, jotka vaativat läsnäoloa (live-musiikki).

Yhdessäkään näistä toimintamalleista tekijänoikeussäädökset eivät näyttele merkittävää osaa. Niillä on varmasti merkityksensä jakelijoiden keskinäisessä taistelussa, mutta se on vain keskinäistä nokittelua ja nollasummapeliä, joka ei tuo leipää artistin pöytään.

Minusta näyttää kovasti siltä, että kuluttajia koskevan tekijänoikeuden päivät ovat luetut. Hyvässä ja pahassa. Voi olla, että lainsäädäntömme ei heijasta tätä vielä sataan vuoteen, mutta mediateollisuuden toimintamalleissa ja kuluttajien jokapäiväisessä käytöksessä se näkyy jo nyt. Yhä suurempi osa heistä toimii ikään kuin tavalliset ihmiset saisivat levittää mitä tahansa teosta vapaasti.

Yhteiskunta koostuu kotijumalista

Aina toisinaan sitä tulee pohdittua, mikä oikeastaan on yhteiskunta, mistä se koostuu. Suosikkivastauksia on joko ajatella, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, että se palautuu yksilöihin jäseninään, tai että yhteiskunta koostuu instituutioista, joiden mekaniikalla se toimii kansalaisten toimiessa jonkinlaisina yhteiskuntakoneen palvelija-asiakkaina.

Kuten tälläisissä kysymyksissä yleensäkin, kyse ei ole siitä, onko joku vastaus kysymykseen oikea tai väärä, vaan siitä, millainen tapa jäsentää yhteiskuntaa on hyödyllinen s.o., mikä tapa mieltää yhteiskunta antaa meille parhaat henkiset työkalut analysoida ja ennustaa yhteiskuntien toimintaa.

Minä väitän, että sekä yksilökeskeinen että institutonaalinen lähestymistapa potkaisevat ohi maalin. Yhteiskunta koostuu ihmisten välisistä sekavista yhteistyön verkostoista, kollektiivisista identiteeteistä joita he rakentavat (*). Kemppinen viittasi tähän sanalla penates, kotijumalat, taannoisessa blogauksessaan, joka antoi vihjeitä siitä, että joillekin kertyy vuosien myötä viisautta.

Toisin kuin tällaisissa keskusteluissa yleensä on tapana, ajattelin esittää empiirisiä todisteita väitteelleni.

Viittaan Robert D. Putnamin &co kirjaan Making Democracy Work, Civic Traditions in Modern Italy. Italiassa toteutettiin 60-70-luvulla laaja aluehallintouudistus, jossa luotiin käytännössä tyhjästä alueellinen demokraattinen hallinto. Parikymmentä aluetta, joihin luodaan samanlainen hallinto samaan aikaan, mutta joiden historiassa ja kulttuurissa on suuria eroja, antavat loistavan mahdollisuuden demokratian toimivuuden vertailevaan tutkimukseen. Ei nyt mikään toistokoe sentään, mutta niin lähellä sellaista, kuin yhteiskuntatieteissä voi päästä.

Tuloksena on oleellisesti, että aluehallinnon toimivuus useilla eri (hyvin korreloivilla) mittareilla korreloi vahvasti kansalaisyhteiskunnan traditioon (myös useita eri keskenään korreloivia mittareita) ja vähän heikommen talouden kehittyneisyyteen (useita jne…). Kansalaisyhteiskunta viittaa nyt siis kaikenlaiseen kansalaisten vapaaseen yhteenliittymiseen: poliittisiin järjestöihin, urheiluseuroihin, ammattiliittoihin, harrastuskerhoihin ja vaikka mihin. Rajauksena horisontaaliset verkostot, joissa ihmiset ovat lähtökohtaisesti samanarvoisia, eikä vertikaaliset, jotka perustuvat selvään valtasuhteeseen (kuten Mafia).

Historiaa katsottessa huomataan, että kansalaisyhteiskunnan vahvuus 1970-luvulla näyttäisi korreloivan todella vahvasti sen vahvuuteen 1900-luvun vaihteessa. Ja itse asiassa samat alueelliset erot näkyvät jo 1300-luvun kartassa, jossa on pohjoisessa vapaita kaupunkivaltioita, keskellä kirkkovaltio ja etelässä normannien Sisilian kuningaskunta.

Alla pari karttakuva Putnamin kirjasta. Ei siksi, että kuvat mitään todistaisivat (sitä varten on tilastotiede), vaan koska kartat ovat kivaa kuvitusta ja konkretisoivat, mitä nämä puhutut italian alueet oikeastaan ovatkaan. Ylävasemmalla aluehallinnon toimivuus, yläoikealla kansalaisyhteiskunnan vahvuus 1970-luvulla. Alarivissä taas kansalaisyhteiskunta 1900-luvun vaihteessa ja valtiollinen tilanne 1300-luvun alussa.

Ja itse asiassa yhteys toimivan hallinnon ja vahvan talouden välillä näyttää putnamin aineistoissa lähinnä satunnaiselta. Tutkimuksen tekoaikoihin talous, hallinto ja kansalaisyhteiskunta korreloivat kaikki kolme, talous vähän muita heikommin. Mutta verrattaessa näitä talouden ja kansalaisyhteiskunnan tilaan 1900-luvun vaihteessa, huomataan, että 1970-luvun kansalaisyhteiskunta selittyy lähes täysin vuosisadan vaihteen kansalaisyhteiskunnalla, eikä taloudelle jää juuri mitään roolia. Ja itse asiassa 1970-luvun taloudellinen menestyskin selittyy paremmin 70 vuoden takaisella kansalaisyhteiskunnalla, kuin silloisella taloudellisella menestyksellä.

Putnamin tutkimusmetodit vastaavat koko lailla täsmälleen omaa käsitystäni siitä, miten yhteiskunnallista tutkimusta pitäisi tehdä: hän on politiikan tutkija, ja tutkimuksen lähtökohtana ovat laajat haastattelututkimukset uuden aluehallinnon osallisten parissa, mutta osaansa pelaavat myös taloustiede, peliteoria, historia ja ennen kaikkea tilastotiede. Selittävien menetelmien, kuten kvalitatiivisten haastatelujen, peliteorian ja historiallisen tarkastelun tehtävänä on etsiä uskottavia narratiiveja, miten asiat voisivat toimia, tai miksi ne ovat niin kuin ovat, kun taas todistavat menetelmät, eli lähinnä kvantitatiivinen tutkimus laajoin aineistoin ja tilastotiede, tuovat peliin empirian, täsmääkö selitys tehtyihin havaintoihin.

Ja myös Putnamin tulokset täsmäävät intuitiooni siitä, miten yhteiskunta toimii. Sivumenen sanoen, on tietenkin mahdollista, että tämä saa minut antamaan liikaa meriittiä hänen menetelmilleen, mutta en nyt vaan löydä niistä juuri haukuttavaa. Tämä on empiriistä yhteiskuntatiedettä. Tuloksissa voi olla virheitä väärien lähtötietojen takia, tai siksi, että laskuissa on virheitä tai jotain unohdettu, mutta ei siksi, että ne olisi vedetty hatusta.

Kirja antoi viitteitä muutamista muistakin ilmiöistä. Näitä ei siis Putnamin aineoistoilla voi väittää todistavansa, toisin kuin toimivan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan yhteyttä. Mutta spekulointi on aina kivaa…

  • Näyttäisi siltä, että merkittävätkään väestön siirtymät eivät hetkauta kansalaisyhteiskunnan traditioita. Pohjois- ja Etelä-Italian ero on pysynyt voimissaan ilmeisesti vuosisatoja (jopa yksittäisten alueiden tasolla) huolimatta siirtolaisuudesta kumpaankin suuntaan. 1800-luvulla muuttoliike pohjoisesta silloin vauraampaan etelään oli yleistä, kun taas toisen maailmansodan jälkeen etelästä on muutettu pohjoiseen sankoin joukoin. Vaikuttaisi siltä, että kummassakin tapauksessa muuttajat ovat vain omaksuneet uuden asuinpaikkansa arvot ja toimintakulttuurin.

    Tässä ei pidä erehtyä ajattelemaan, että italialaisethan ovat yhtä kansaa. Eivät ole. Itse asiassa Pohjois-Italiassa moni pitää etelää pikemminkin osana Afrikkaa, ja kulttuurisesti kyse onkin kahdesta hyvin erilaisesta traditiosta, vähän kuin Suomen ja muun Venäjän välillä autonomian aikana.

  • Toinen huomiota kiinnittävä seikka on yletön perhekeskeisyys, ajattelu että vain perheeseen voi luottaa, mistä Putnam käyttää ilmaisua ”amoral familism”. Se linkittyy vahvasti heikkoon kansalaisyhteiskuntaan, ja sitä kautta toimimattomaan demokratiaan sekä mafiamaisiin organisaatioihin (”kummisetä” ei ole mikään hatusta vetäisty nimi). Vähän mutkia oikomalla voisi siis todeta, että perhearvojen (yli)korostaminen on demokratian vastaista toimintaa ja pyrkii sabotoimaan yhteiskuntaa.
  • Kolmantena nousee esiin tehokkaan talouden ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan välinen yhteys. Pohjois-Italiaan syntyi 1970-luvulta alkaen aktiivinen pienyritysten aluskasvillisuus, jossa yritykset eivät edes yritä tehdä kaikkea itse, vaan toimivat yhteistyössä erilaisissa tiuhaan muuttuvissa alihankkijaverkostoissa, työntekjät vaihtavat yritystä usein, ja uusia pienyrityksiä tupsahtelee joka nurkalta. Hyvin samaan tapaan kuin piilaaksoon samoihin aikoihin. Tälläinen sittemmin yleistynyt verkostotalous edellyttää yrittäjiltä luottamusta kumppaneihinsa ja kilpailijoihinsa (jotka ovat usien samoja ihmisiä) ja rutinoituneita yhteistyötaitoja. Ei siis mikään ihme, että se syntyi juuri Pohjois-Italiassa eikä etelässä.

    Kannattaa kuitenkin huomata, että tämä yhteys talouden ja kansalaisyhteiskunnan välillä saattaa olla suhteellisen tuore ilmiö. Jos kansalaisyhteiskunnan traditiot Italiassa tosiaan ulottuvat 1300-luvulle asti, mahtuu noihin vuosisatoihin paljon jaksoja joina vuorotellen kumpikin pää niemimaata on ollut taloudellisesti ja sosiaalisesti kehittyneempi (kuitenkin etelässä aina keskusjohtoisemmin ja pohjoisessa hajautetummin). Vasta post-fordistinen talous selvästi edellyttää kansalaisyhteiskunnan rakenteita, kun komentohierarkiat häviävät horisontaalisille verkostoille tehokkuudessa.

Tältä pohjalta vaikuttaisi siis vahvasti siltä, että yhteiskunnan insitituutioiden toimivuus perustuu laajalti tähän kansalaisyhteiskunnan sienirihmastoon. Vaikuttaa myös siltä, että yksilöiden asenteet yhteistyöhön ja luottamukseen, jotka ovat hyvin toimivalle yhteiskunnalle välttämättömiä, eivät ole mitenkään sisäsyntyisiä, vaan muodostuvat vapaan kansalaistoiminnan piirissä. Yhteiskunta siis koostuu ennen kaikkea vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sekä insituutiot että yksilöiden asenteet rakentuvat tälle perustalle.

(*) Okei, instituution käsitettä todella laajasti tulkitsemalla tämänkin voi tietysti tulkita instituutioiksi. Mutta sellainen käsiteakrobatia hukkaa jo merkitystä aika pahasti.

Pohjolan italialaiset

Suomalaisessa mytologiassa autonomian aikaa pidetään jonkinlaisena esi-itsenäisyytenä (olemmehan olleet kansakunta jo jonkin aikaa, ei vain vuodesta 1917!). Tuon myyttisen alkutilan synnyttämisessä oli ehkä merkittävin rooli Gustav Mauritz Armfeltillä, Suomen asian komitean ensimmäisellä puheenjohtajalla ja vt. kenraalikuvernöörillä joka käytännössä rakensi autonomian ajan hallintomallin ja mm. siirsi pääkaupungin sekä palautti Karjalan.

Gustav Mauritz oli keikari jonka intohimona oli erityisesti teatteri (kirjoitti mm. yhden ensimmäisistä ruotsinkielisistä näytelmistä). Ruotsin Kustaa III:n ja sittemmin Venäjän Katariina suuren suosioon hän pääsi etenkin kauniiden kasvojensa, mutta myös iloluontoisen sosiaalisuutensa ansiosta. G.M. oli myös kosmopoliitti ja polittinen seikkailija, joka haki kunniaa taistelukentiltä, mutta tuli tunnetuksi lähinnä naisseikkailuistaan. Hän oli pahimman luokan don juan, jolla oli mm. salasuhde rakastajattarensa tyttäreen, jonka naittamisesta hän oli vastuussa. Suhteen syntyneen lapsen hän toi vaimonsa kasvatettavaksi muka pikkuserkkunsa lapsena. Yleisesti häntä pidettiin aikanaan nerokkaana, mutta täysin moraalittomana valtio- ja hovimiehenä sekä tarkkanäköisenä strategina, joka kuitenkin harvoin menestyi.

Entä jos myöhemmin 1800-luvulla Runebergin, Topeliuksen ja kumppanien kanonisoima kuva suomalaisista olisikin perustunut Armfelttiin maan isänä eikä luterilaiseen synnintuntoon ja sääty-yhteiskuntaan? Meitä ei tunnettaisikaan juroina ja epäsosiaalisina mutta luotettavina puurtajina, vaan iloluonteisina pohjolan italialaisina, jotka satsaavat elämän nautintoihin ja kompensoivat suunnitelmiensa epärealistista romanttisuutta nerokkuudellaan.

Käsitykseni G.M:stä perustuu lähinnä Stig Ramelin kirjoittamaan elämänkertaan. Ehkä tämän kirjoittamiseen tarvittiin ruotsalainen; Veijo Meren verihyhmeinen tajunnanvirtahistoriikki Maassa taivaan saranat antaa Armfeltistä aika lailla hillitymmän kuvan, vaikka pääosin tunnustaakin hänen merkityksensä.

Armfeltin Joensuun kartanon Salossa osti vuonna 2000 renessanssiruhtinas Nalle Wahlroos. Unelma pohjolan italialaisista siis elää…