Miksi Helsinki puolittaa lihankulutuksen?

Päätimme eilen kaupunginvaltuustossa, että kaupunki puolittaa lihan ja maidon kulutuksensa vuoteen 2025 mennessä. Tai tarkalleen ottaen palautimme valmisteluun aloitevastauksen, ja vaadimme, että meille tuodaan suunnitelma miten tämä toteutetaan.

Koska aihe on herättänyt jonkin verran mielenkiintoa, hahmottelen tässä mitä muutos tarkoittaa toisaalta hiilipäästöjen ja toisaalta suomalaisen elintarviketuotannon kannalta.

Ilmastovaikutukset

Helsingin koulut ja päiväkodit tarjoavat noin 70 000 lounasta joka arkipäivä, lisäksi parikymmentä tuhatta aamiaista ja välipalaa. Kaupungin työpaikkaruokaloissa tarjotaan tuhansia aterioita, kaupungin sairaaloissa samaten. Kokonaisuudessaan ehkä vajaa prosentti Suomessa syötävästä ruuasta kulkee Helsingin kaupungin kautta.

Vähän laskutavoista riippuen ruuan tuotanto on kolmen suurimman päästölähteen joukossa – toiset kaksi ovat energia ja liikenne. Täsmällistä laskelmaa Helsingissä tarjoamamme ruuan hiilipäästöistä ei minulla ole, mutta suuruusluokkaa voi hahmotella näin:

Kaupunki tarjoaa noin 100 000 ihmiselle kolmanneksen vuotuisesta ravinnosta. Suomalaiset syövät keskimäärin 81 kg lihaa, 155 kg nestemäisiä maitovalmisteita ja 25 kg juustoa vuodessa. Kaupungin aterioista suuri osa on lapsille ja lihapitoisuus lienee keksimääräistä alempi, joten jaetaan luvut kahdella. Kaupunki siis tarjoaa suuruusluokkaa 1,4 miljoonaa kiloa lihaa, 2,6 miljoonaa kiloa maitovalmisteita ja 0,4 miljoonaa kiloa juustoa. Lasketaan lihan päästöksi keskimäärin 10kg per kilo hiilidioksidiekvivalenttia, maitotuotteille 1kg ja juustolle 13kg. Yhteensä 22 000 tonnia hiilipäästöjä. Kun kulutus puolitetaan, tämä päästö laskee vajaat puolet (vajaat, koska jollainhan se liha ja maito korvataan). Siis suunnilleen 10 000 tonnin päästösäästö.

(Kaikki luvut laskelmassa ovat erilaisia pyöristyksiä ja arvioita, eli lukuun kannattaa suhtautua suuruusluokkana ja havainnollistuksena)

Onko 10 000 tonnin vähennys hiilipäästöissä sitten paljon vai vähän? Ruuhkamaksut ovat yksi merkittävä keino vähentää päästöjä, ja niistä arvioidaan saatavan 26 tuhatta tonnia säästöä. Samaa mittakaavaa siis. Hanasaaren voimalan sulkeminen (se suljetaan 2024) vähentää noin 250 tuhatta tonnia, yli 20-kertaisesti. Mutta se onkin ylivoimaisesti suurin ilmastotoimi, mitä aiomme Helsingissä tehdä. Ja kun päästöjä painetaan kohti nollaa, jokaisella kymppitonnillakin on väliä.

Entä sitten päätöksen vaikutus maatalouteen ja elintarviketeollisuuteen?

Kuten yllä laskin, Helsinki tarjoaa vajaan prosentin ruuasta Suomessa. Jos ruuasta pyöristäen 20% on lihaa ja maitotuotteita, tarkoittaa tämä että 0,1% Suomessa ostetuista elintarvikkeista vaihtuu kuuden vuoden aikana.

On täysin varmaa, että kuuden vuoden aikana elintarvikemarkkina muuttuu monista muista syistä paljon enemmän kuin 0,1%. Yksittäisenä päätöksenä Helsingin ratkaisu hukkuu kohinaan.

Mutta mahdollinen vaikutus tulee siitä, jos tämä Helsingin päätös onkin esimakua ja hiljainen signaali laajemmasta muutoksesta. Entä jos muut Suomen kunnat seuraavat esimerkkiä? Tai jos kuluttajat alkavat siirtyä kasvipainotteisempaan ruokaan? Tästä on nähdäkseni paljon merkkejä ilmassa ja pidän muutosta toivottavana. Ja sillä olisi jo merkittävä vaikutus maatalouteen.

Itse en siis näe Helsingin päätöstä (enkä samansuuntaista laajempaa trendiä) uhkana Suomalaiselle maataloudelle. Päin vastoin, päätös avaa mahdollisuuden maataloudelle ja elintarviketeollisuudelle. Lihan ja maitotuotteiden kulutus tulee tulevaisuudessa laskemaan, koska sen täytyy laskea. Hiilipäästöjä täytyy vähentää, eikä maapallon kantokyky kestä runsaslihaisen ruokavalion tarjoamista kasvavalle väestölle.

Ruuan kulutus ei kuitenkaan vähene. Syömme tulevaisuudessakin suunnilleen saman verran, ja väkilukukaan ei käänny Suomessa laskuun vielä aikoihin. Maataloustuotteille ja niistä jalostetuille elintarvikkeille on siis kysyntää jatkossakin – se vaan muuttaa muotoaan. Ja koska ilmastonmuutokseen reagoidaan muuallakin, on kaikki syyt olettaa että kasvipohjaisille elintarvikkeille on kasvavaa kansainvälistä kysyntää.

Entä ruuan kotimaisuus? Voimmeko Helsingissä taata, että 2025 ostettavat kasvituotteet ovat kotimaisia?

Emme voi, eikä se ole meidän tehtävämme. Meillä Suomessa käytetään markkinataloutta maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden jakelussa. Helsinki on suuri ruuan ostaja ja Helsinki aikoo osana ilmastotoimia muuttaa ostokäyttäytymistään. Markkinataloudessa ostajat kertovat toiveensa (tässä tapauksessa hyvissä ajoin) ja tuottajat reagoivat näihin toiveisiin tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja, jotka saattaisivat toivetta vastata. Lisäksi hankintalaki kieltää kotimaisen suosimisen, kunnan täytyy ostaa parasta tai halvinta.

Minulle tärkeintä tässä päätöksessä on hiilipäästöjen vähentäminen. Myös Itämeren ravinnekuormaa haluan madaltaa. Nämä ovat kysymyksiä joiden eteen olen tehnyt töitä pitkään ja tämä päätös on osa tarvittavia toimia.

Arvostan kotimaista ruokaa, mutta sen suosiminen ei ollut tämän päätöksen tavoitteena. Niiden, joille ruuan kotimaisuus on tärkein arvo, tulisi kehittää tapoja tarjota maukkaita ja terveellisiä kasvipohjaisia elintarvikkeita, joita Helsingissä voisimme tarjota lapsillemme, kaupungin työntekijöille ja kansainvälisille vieraillekin.

Juomme kaikki ruotsalaista kahvimaitoa, mutta toisaalta ruotsalaiset syövät suomalaista Nyhtökauraa. Markkinataloudessa asiakaskysyntä on mahdollisuus.

Kaikki luvut on ohimennen googlattu ja laskettu ja saattavat sisältää virheitä. Olen kiitollinen kaikista lähteiden kanssa esitetyistä korjauksista laskelmaan.

 

Jälkikirjoitus pakottamisesta

Tällä päätöksellä ei olla pakottamassa ketään mihinkään – yhtään sen enempää kuin tähänkään asti. Helsingin kouluissa oppilaat saavat valita kahdesta pääruuasta ja ottaa ruokaa sen verran kuin sopivalta tuntuu. Näin jatkossakin. Päiväkodeissa ruokia on yksi ja lasten syömistä valvotaan enemmän. Työpaikkaruokaloissa tietenkin jokainen päättää itse mitä haluaa vai haluaako syödä muualla – Helsingissä on sangen laaja ravintolatarjonta lounasaikaan.

Lihan- ja maitotuotteiden puolittaminen ei ole kovin dramaattinen muutos eikä vaativa tavoite. Joissain kokeiluissa lihankulutus on pystytty puolittamaan yksinkertaisesti muuttamalla ruokien esillepanojärjestystä ja oletusvalintoja. Luultavasti repeseptien muutoksiakin kuitenkin tarvitaan ja uusille proteiinipitoisille elintarvikkeille on tietenkin myös kysyntää tässä muutoksessa.

Kuinka tofu paistui

Kesäinen arkiateria. Bongaa mikä puuttuu

Kun puhutaan kasvissyönnistä, ei itse asiassa puhuta kasvisten syönnistä. Kaikki syövät kasviksia, tai ainakin kasviperäisiä ruoka-aineita. ”Kokolihaa syövät heteromiehet” syövät kasviksia. Jopa Loka Laitinen syö kasviksia.

Kavissyönti, varsinkin lakto-ovo-vegetarismi, jota sillä yleisimmin tarkoitetaan, onkin ei-lihansyöntiä. Sitä, ettei syö lihaa. Ei syömistä, vaan ei-syömistä. Kasvissyöjä ei oikeastaan syö mitään kovin erityistä (tai no, kaikki hipstr… nuoret kaupunkilaisethan briljeeraavat erikoisilla ruokamieltymyksillään ja -kokemuksillaan aivan ruokavaliostaan riippumatta), vaan jättää vain jotain syömättä.

Tofusta on tullut viime vuoskymmenten kasvissyönnin symboli. Eikä se ole siihen rooliin ihan huono raaka-aine. Tofu on sinällään melko mauton harmaa köntti ”soijajuustoa”. Melko mitäänsanomatonta. Aivan kuin ”kasvistyöntikin”, joka ei oikeastaan kerro lainkaan, mitä syö. Tofu on juurikin sitä ei-lihaa, jota ei-lihansyöjä syö. Ei se ole edes ”lihankorvike”. Tofu ei maistu lihalta tai käyttäydy kuin liha. Mutta siitä voi tehdä melkein millaista vain.

Antti Nylén lausuu esseessään Mitä lihansyöjä tekee ”Jotkut pyytävät tietoa, koska kuvittelevat, että kasvissyönnin aloittamiseen tarvitaan erityisesti sitä, että kysymys on opillinen eikä moraalinen”. Nylén on viisas mies. Olen hänen kanssaan täsmälleen eri mieltä. Moraalista puhuminen johtaa vain moraalisäteilyyn, harvoin muutokseen. Suurin este oikein toimimiselle on se, ettei osata toimia luontevasti oikein, että se tuntuu hankalalta. Tässä tapauksessa, että siitä tofusta pitäisi saada hyvää. Kysymys on nimenomaan opillinen.

Oikea toiminta versoo elämäntavasta, pienistä oivalluksista, jotka saavat erilaisen toiminnan tuntumaan luontevalta. Ei valaistumista ja elämänmuutosta, vaan yksi päivä ilman hunajabroileria, ilman sen suurempaa draamaa. Katolisille itsekieltäymys ja hankaluus voi olla tavoite sinänsä. Me muut emme tähtää kärsimykseen.

Seuraa oma yksinkertainen perusohjeeni tofun paistoon. Ohje sopii ”europpalaistyylisiin” ruokiin: salaatteihin, patoihin, kastikkeisiin, paistoksiin. Itämaisiin ruokiin käsittelen tofun toisin.

Ainekset

  • Maustamatonta kiinteää tofua (savutofu, yrttitofu tai marinoitukin käy, pehmeä tofu ei)
  • Soijakastiketta (suosin Kikkomanin tavallista)
  • Öljyä (oliivi maistuu parhaalta)
  • Rouhittua mustapippuria
  • Ynnä kaikki muu, mitä tekemääsi ruokaan tarvitsee

Levitä kylmälle pannulle öljyä ja soijakastiketta ruokalusikallinen tai pari ja hyppysellinen mustapippuria. Käännä lämpö täysille.

Lisää päälle tofusuikaleet. Kääntele niitä pari kertaa, että ne ovat joka puolelta soijakastikkeessa. Nesteen haihtuessa käännä vielä kerran tai pari.

Nesteen haihduttua paista tofut pinnasta ruskeiksi ensin yhdeltä ja sitten toiselta puolelta. Tofua ei tarvitse varsinaisesti kypsentää, vaan tavoite on käristää soijakstiketta ja tofun proteiineja ja soijakastiketta saaden siihen makua sekä kauniin värin. Jos tofu meinaa tarttua pannuun, lisää öljyä (tai osta uusi pannu).

Siivutettu tofu pannulla paistumassa sipulin kanssa

Tofu paistetaan kovalla lämmöllä ja nopeasti. Jos sen jättää pannuun lojumaan, se alkaa pian kuivua. Tofu kannattaakin yleensä paistaa viimeisenä, kun muut aikaa vievät valmistusvaiheet on jo tehty. Nopeat kastikkeet (esim. tomaattikastike, tai pinaatti) voi myös rakentaa suoraan pannulle tofun sekaan paistamisen jälkeen.

Tofu voi olla leikattu isoiksi siivuiksi, pieniksi viipaleiksi, kuutioiksi, tai mihin hyvänsä muotoon joka  esteettisesti sattuu sopimaan tekemääsi ruokaan.

Tofun voi paistaa myös sipulin kanssa. Sipulit voi heittää pannuun mukaan siinä vaiheessa kun soijakastike on haihtunut.

Eikä tofu piloille mene kastikkeissa lillumisesta. Se vaan hukkaa jonkin verran paistamisessa syntynyttä makuaan. Parhaimmillaan se on suoraan tirisevänä pannusta poimittuna.

Hyvä elämä

Tuossa kun söin aamiaiseksi graham-paahtoleipiä itsetehdyllä omenahillolla, paistettuja luomukananmunia ja Alfred Nordquistin tummapaahtoista kahvia, luin Hesarista(*) juttua uusista painonhallintakursseista. Läheltä piti, etten saanut verenpainetautia pelkästä tuohtumuksesta.

”Tämmöisen vois vaikka jokainen tehdä kotona. Hyvä elämä. Mitä se sinulle merkitsee? Juttelet itsesi kanssa. Tämä voi olla aika pysäyttävääkin.”

[terveyskonsultti] Vanhanen kehottaa miettimään, mitkä asiat voi muuttaa ja mitkä ei. Työ on mitä on. Asuinpaikka on missä on. Mutta syömiseen voi vaikuttaa! Liikkumiseen voi vaikuttaa!

Tämä todellakin nyt on aika pysäyttävää. Yrittäkö joku ihan oikeasti auttaa elämäntapojen muuttamiseen näin? Ja ihmiset uskovat tämän auttavan? Alkaa jo pelottaa.

Noin näppituntumalla, hyvinvoinnin kolme tärkeintä kulmakiveä ovat perhe, työ ja koti. Jotta voisi olla onnellinen elämässään, kaikkien kolmen pitää olla sellaisia, että niiden kanssa voi elää. Ei täydellisiä, mutta tilanteessa jonka voi hyväksyä. Jos parisuhde ahdistaa tai työ on perseestä, ei elämä muutenkaan ole mukavaa kuin ehkä hetkittäin. Sama koskee kotia, sinne pitää olla mukava saapua.

Elämänhallinta lähtee siitä, että tuntee voivansa vaikuttaa elämänsä merkittäviin asioihin. Siis perheeseen, työhön ja kotiin. Jos merkittävät asiat suljetaan jo lähtökohtaisesti oman hallinnan ulkopuolelle, ja itse saa päättää vain syömisestä ja liikkumisesta, niin onhan se aivan selvää, että homma alkaa ahdistaa. Sitä voi sitten reagoida maanisesti kontrolloimalla niitä harvoja asioita joita voi (anoreksia, ortoreksia, fitness-harrastus) tai syömällä ja löysäilemällä oikein kunnolla, käyttämällä sitä ahtaasti rajattua vapauttaan.

Itse asiassa on aika vaikea perustella, millä tavoin pussikeitoilla eläminen ja neuroottinen lenkkeily olisi jotenkin parempaa elämänhallintaa kuin karkin mussuttaminen ja sohvalla makaaminen. Ei se ole, kumpikin on vain erilaisia rekatioita siihen, ettei koe voivansa hallita elämäänsä.

Seuraakin kolmen kohdan kurssi elämänhallintaan

  1. Tee töitä joista pidät

    Onko töissä kivaa? Jos ei, mieti, tuntuuko siltä että voit muuttaa työtäsi sellaiseksi, ettei vituta. Jos ei tunnu, ota loparit. Sillä ei ole väliä, voitko oikeasti muuttaa työtäsi vai et, jos tuntuu siltä että et voi, se syö henkisiä resursseja, ja heikentää omanarvontuntoa. Väliä on vain subjektiivisella kokemuksella, koska elämänhallinta on subjektiivista.

    Jos jaksat hakea uutta työtä vielä vanhassa käyden, se voi olla fiksua. Mutta jos et jaksa, ota vaan saman tien loparit. Kyllä se jaksaminen pikkuhiljaa palaa. Sitä paitsi kaikki työthän nykyään ovat pätkätöitä, loppuu se joskus kuitenkin, niin miksei sitten heti.

    Se, millä kriteereillä arvioi työnsä mielekkääksi, on sitten oma kysymyksensä. Voi olla, että siinä on henkilökohtaista vaihtelua. Omasta puolestani hahmottelin asiaa taannoin.

  2. Asu paikassa josta pidät

    Viihdytkö kotona? Pidätkö asunnostasi? Entä alueesta jolla asut? Jos vastasit ei, muuta muualle. Muuttaminen on tietysti vähän vaivalloista, mutta se kannattaa.

    Asunnolla, ja etenkin sillä miten sen kokee, on hämmentävän suuri vaikutus onnellisuuteen. Jos koti tuntuu ankealta, elämäkin tuntuu ankealta. Ja jos ympäristö tuntuu väärältä, kaipaat vaikka kaupunkiin tai sitten maalle, syö sekin elämänhallintaa.

    Jos luulit viihtyväsi Klaukkalassa, mutta et sitten viihtynytkään, se on ihan okei. Kokeilemallahan se selvisi, ja sitä paitsi mieli voi aina muuttua. Ei paikoista tarvitse pitää siksi että joskus piti. Mutta jos jokin paikka on kerran alkanut tuntua epämukavalta, se korjaantuu vain muuttamalla, tuskin millään asennemuutoksella.

  3. Syö hyvää ruokaa

    Ruokaa ei pidä ajatella kaloreina ja ravintoaineina, eikä varsinkaan itsekontrollin symbolina ja elämänhallintana. Se johtaa vaan ruokasuhteen neurotisointiin ja yllä kuvattuihin ongelmiin. Sitä kannattaa ajatella kokemuksena, nautintona. Tärkeintä on päästä eroon ruokaan liittyvistä syyllisyyden tunteista.

    Jos tuntuu siltä että lihoo liiaksi, sitä hyvää ruokaa voi syödä vähän vähemmän. Tai sitten voi vaan lihoa surutta. Lievä ylipaino (bmi 25-30) ei oikeastaan aiheuta juurikaan haittoja, toisin kuin pikalaihduttaminen pussikeitoilla.

Perheestä en nyt sano mitään, koska en halua alkaa parisuhdeneuvojaksi. Siinä saa vain turpiinsa. Perhe ei ole vain oma valinta, vaan ihmisten yhteispeliä.

Ymmärrän, että näiden ohjeiden noudattaminen ei aina käytännössä ole ihan niin helppoa kuin annan ymmärtää. Työstä irtisanoutumisessa on taloudellisia riskejä, ja asumiseenkin liittyy aika paljon reunaehtoja. Siitä perheestä puhumattakaan.

Mutta hyvän perheen, työn ja kodin tulisi olla ainakin tavoitteena, sen sijaan, että opetetaan muka elämänhallintana fatalismia tärkeissä asioissa ja sairaalloista itsekyttäystä pikkuseikoissa. Sehän johtaa vain hyödyttömään jojo-laihdutukseen, jossa asiakas alkaa pian kalliin kuurin jälkeen taas lihoa, ja tarvitsee kohta uuden tehokuurin. Niin…

* Luen sunnuntaihesaria yleensä aina torstaihin tai perjantaihin asti. Siinä riittää hyvin luettavaa koko viikon aamuiksi. Lehti on mukava osa aamurutiinia, mutta en halua raahata niitä kilokaupalla joka viikko paperinkeräykseen.

—–

Olen viime aikoina tehnyt töissä useampaakin eri projektia. Vaikka työntekoon sinänsä käytetty aika ei ole niinkään kasvanut, menee siihen jotenkin enemmän energiaa. Tai ehkä se antaa enemmän tilaisuuksia pohdiskelulle, jolloin näitä hatusta kiskottavia aiheita tulee pohdittua vähemmän. Seurauksena kuitenkin päivitystahti on hiukan harventunut. Sama jatkunee ainakin loppukuun, ja luultavasti ensikuunkin.

Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?

Heinäkuun kuukausiliitteessä ilkka Malmberg kirjoitti taas erinomaisen viihdeartikkelin suomen historiasta, tällä kertaa itäisen ja läntisen kulttuurin eroista (”Kaksi kansaa”). Se kolmas kulttuuri vaan puuttui taas – kaupunkikulttuuri.

Otetaanpa esimerkkinä ruokakulttuuri. Malmberg kirjoittaa:

Aikoinaan Länsi- ja Itä-Suomen ruokakulttuurit poikkesivat toisistaan selvästi Idässä arvostettiin suun nautintoja, siellä lämmitettiin uuni monta kertaa viikossa , haudutettiin paisteja, ja leivottiin kukkoja ja piirakoita. Leipä oli tuoretta ja pehmeää.

Lännessä leivottiin harvoin ja syötiin kovaa leipää. Jo aamusta pöydässä oli perunaa ja kastiketta, että jaksettiin lähteä pellolle. Se oli kovan työn ja säästäväisyyden maailma.

Vaan mitä syötiin Helsingissä 1800- ja 1700-luvulla? Ei tietenkään karjalanpiirakoita tai muikkukukkoja, mutta tuskinpa vaan perunoita kastikkeen kera päivät pääksytysteen myöskään. Varmaankin silakkalaatikkoa, onhan se kaupungin perinneruoka, mutta mitä muuta?

Porvariston ja aatelisten pöydissä on varmasti ollut runsaasti vaikutteita Ruotsista ja Keski-Euroopasta, ja myöhemmin venäläinen virkakunta sekä sotilaat ovat tuoneet omia vaikutteitaan. Säätyläisten palvelijat lienevät syöneet aika samaa tapaista ruokaa kuin herransakin, aterioiden jäänteitä näet, tai palvelusväelle kokattuja yksinkertaisempia versioita. Samat piiat tai kokit kun ruuat tekivät kaikille. Suutarit, räätälit ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat, eli alkuperäiset pikkuporvarit, harrastivat varmaankin myös jonkinlaista fuusiokeittiötä eri vaikutteista, ehkä vähän yläluokkaa lähempänä maalaiskeittiötä. Mutta en osaa sanoa, mitä ruokia he siis käytännössä söivät.

Historiallista ruokakulttuuria tarkastellessa yleensä yhteiskunnan hyväosaisten ruuat ovat ne mielenkiintoisimmat. Ei ranskalainen talonpoika vetänyt chateaubriandia eikä kiinalainen Pekingin ankkaa, puhumattakaan jälkiruuista. Siksi ruokahistorian perkaaminen kaupunkilaisvaikutteista samalla köyhdyttää sitä raskaasti, ja tuloksena on vaikkapa käsitys suomalaisesta ruuasta, jonka ainoa kohokohta oli kun jouluna sai kinkkua ja uunissa paistettuja juuresmössöjä.

Virossa historiallisen ruokakulttuurin puristaminen maalaismuottiin näkyy vielä pahemmin, kun kaikki kaupungeissa ja kartanoissa syöty on siivottu pois ”saksalaisvaikutteina”. Maikkarin matkailusivut tiivistävät ”Virolaiset ovat suomalaisten tapaan maalaiskansaa, joten käytössä on perinteisesti ollut yksinkertaisia aineksia…” ja voisiko sitä sen paremmin sanoa. Samapa tuo, että alueella oli jo 1200-luvulla vilkasta ulkomaankauppaa käyvä kaupunki, jonka ympärille maa vähitellen syntyi.

Malmberg käyttää artikkelissaan esimerkkeinä Kiteetä ja Laitilaa, molemmat uusia pikkukaupunkeja, entisiä kyliä, jotta voisi välttää vanhojen kaupunkien sekoittununeen väestön ja monipuolisen, vaikutteita saaneen kulttuurin. Ne kun sotkisivat jakoa kahteen selkeään kansaan kaikenlaisilla piirteillä, jotka kuuluvat tässä jaossa eri puolille rajaa tai eivät kummallekaan

Kaupunkisuomen historia ulottuu 1200-luvulle, siis yhtä kauas kuin kirjoitustaito, ja siten tunnettu Suomen historia ylipäänsä. Voi siis hyvin sanoa, että Suomessa on käytännössä aina ollut kaupunkeja. Ainakin maan kehitys on aina perustunut kaupunkeihin, joissa kaikki uusi on syntynyt tai tänne tuotu. Silti kuva Suomesta on heinäseipäiden, kansallispukujen ja tuohivirsuisten kanteleensoittajien Suomi.

Fiksaatio maalaisuuteen ”oikeana” suomalaisuutena on epäilemättä peräisin 1800-luvun fennomaaneilta. Kaupunkien hyvinvoiva lähinnä ruotsinkielinen porvaristo etsi ja määäritteli oikean suomalaisuuden osin maaseudun kiertelyn ja osin omien ennakkoluulojensa varassa. Tulosta on siitä pitäen sitten opetettu totuutena ja jonkinlaisena kansallisena itseymmärryksenä, jossa kaupungeilla ei ole juurikaan sijaa.

Elias Lönrot, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela , Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Pekka Halonen ja käytännössä kaikki muutkin 1800-luvun kulttuurivaikuttajat opiskelivat Helsingissä ja tekivät täällä suuren osan elämäntyöstään, jolla luotiin kuva maalaisesta suomalaisesta elämänmuodosta. Eikä se olisi muualla maassa onnistunutkaan, ei ainakaan maaseudulla, jossa ei ollut korkeakouluja, dekadentteja kapakoita eikä sopivaa kultturellia seurapiiriä.

Mutta siis, mitä Helsingissä oikein syötiin? pitäisi varmaan mailata Kjell Westölle ja kysyä…

Vegaaninen pasha

Teen jostain syystä edelleen lähes kaikki ruuat vegaanisina, vaikka siihen ei enää aikoihin ole ollut suoria sosiaalisia syitä. Onhan se tietysti ekologisempaa olla käyttämättä eläinperäisiä tuotteita (erityisesti maitotuotteita) silloin kun ei niitä tarvitse, mutta ehkä suurin syy on, että opin vuosien myötä melko hyväksi vegaanikokiksi ja olisi sääli heittää moista osaamista hukkaan.

Tässä siis vegaanisen pashan respeti jonka kehitin tuossa pääsiäisenä. Likimain vastaavaa tullut tehtyä ennenkin, ja näemmä joku ohje löytyy Eläinoikeusfoorumiltakin.

  • Purkki (300ml) vaahtoutuvaa soijakermaa (mielummin vatkaamalla vaahtoutuvaa, mutta sitruunaan perustuvakin toimii)
  • Puoli purkkia (250ml) Alpron maustamatonta jugurttia.
  • Parikyt grammaa margariinia
  • Hiukan Tofutti-tuorejuustoa (maustamatonta ei enää saa, mutta yrttijuusto on niin mietoa että sitä voi käyttää kohtuullisia määriä)
  • Sitruunaa tai sitruunamehua (vaikka kerma menisi vatkaimella kannattaa lisätä maun vuoksi)
  • Melko reippaasti sokeria (tai hillosokeria jos haluat sitouttaa aineita lisää
  • Vaniljasokeria (paitsi jos kerma maistuu liikaa vaniljalta valmiiksi)
  • Purkkikirsikoita (yh)
  • Rusinoita
  • Sukaatteja
  • Mantelilastuja

Vatkaa kerma, sotke muut aineet keskenään (margariini kannattaa lämmittää pehmeäksi ja kirsikat pilkkoa) ja lopuksi vatkaa kerma sekaan.

Kippaa seos harsolla/kankaalla peitettyyn valutusastiaan ja valuta jääkaapissa ainakin yön yli, kaksi yötäkään ei haittaisi. Käännä tarjoiluastalle ja koristele kirsikanpuolikkailla tai millä vaan.

Tällä respetillä tulee suunnilleen lävikköön tai pashamuottiin sopiva määrä. Kahvinsuodattimeen tai juustoraastimeen tehdessä puolikas annos olisi varmaan sopiva.

Tulos on todella ”kevyt” ja helppo syödä, kermaisan rahkan oloinen. Alpron osuutta lisäämällä saisi varmaan raskaamman koostumuksen aikaiseksi.

Molekyyligastronomisesti ajatellen oleellista on kerätä seokseen tarpeeksi proteiinia että se pysyy kasassa. Se tuleeko proteiini soijakermasta -jugurtista vai -tuorejuustosta on toissijaista, mutta mitä vähemmällä vedellä pääsee, sen lyhyempi valutus on tarpeen. Soijaproteiini myös sitoo maitoproteiinia paremmin, joten mitään erillistä korviketta kananmunankeltuaiselle ei tarvitse.

Proteiinin lisäksi pitääkin sitten enää saada seokseen omaan makuun sopivasti sopivasti happamuutta, sokeria ja sattumia. Itse koen nuo kamalat purkkikirsikat välttämättömäksi osaksi pashaa.

Moraalinen eläin

Oletko koskaan miettinyt, miksi ranskalaiset huippuravintolat eivät suostu luopumaan kyseenalaisesti tuoteusta hanhenmaksasta? Syy on moraalinen.

Huippuravintolan kokit pystyisivät luomaan ilman hanhenmaksaakin kulinaristisia elämyksiä, joita 99,9% syöjistä ei uskaltaisi kutsua heikommiksi kuin nykyisiä. Todellinen huippukokki pystyy pienellä harjoittelulla tekemään vaikka täysin vegaanisen menun, jota vain paatunein lihansyöjä kehtaisi pitää muuta kuin täydellisenä.

Mutta kokki itse näkisi eron.

Huippuravintolan työmoraalissa gastronomian edelle ei saa asettaa mitään. Pyrkimys lopputuloksen täydellisyyteen ohittaa aina minkä tahansa muun näkökannan. Käytännössä tästä seuraa, että mitään muita näkökantoja ei huomioida lainkaan. Esimerkiksi nyt vaikkapa hanhien rääkkäystä (ellei voida ajatella että rääkkäys tekee hanhista gastronomisesti huonompia).

Jos tästä tinkimättömästä täydellisyyden tavoittelusta luovuttaisiin, tuhoaisi se työyhteisön moraalin, ja luultavasti koko ravintolan. Eivät kokit tee 70-tuntisia viikkoja vain kohtalaisen palkkansa eteen, tai edes tulevan jättipotin toivossa. He tekevät niin ennen kaikkea koska niin kuuluu tehdä, koska lopputuloksen täydellisyys on tärkeintä mitä on.

Ei keittiössä tietenkään ihan mitä tahansa tehdä. Ihmisliha tuskin löytyisi listalta, vaikka se olisi kuinka hyvää. Rajoitukset kuitenkin ovat aina piilossa: kysymyskään niistä ei nouse esiin, koska jos avoimesti kysytään prioriteettia ruuan ja muun välillä, ruuan täytyy voittaa. Vegaanikokki voi antautua täydellisesti vegaaniruuan tekoon ilman ristiriitoja, koska kysymys lihan tai maidon käytöstä ei oikeasti ole mikään kysymys.

Samaan logiikkaan perustuu Applen käytettävyyssuunnittelu. Ai 3G:lle ei riitä sähkö kun on tämä iso multi-touch-näyttö? No, pärjää sitä ilmankin nopeaa datayhteyttä. MMS-lähetys ei sovikaan visioon viesti-UI:sta? No kuka niitä nyt lähettää muutenkaan.

Samasta syystä myös suurin osa menestyvistä yrittäjistä vaikuttaa melko hulluilta. Ja menestyvillä tiedemiehillä ei ole elämää.

Kahdeksan huomioita lämpimistä leivistä

  1. Lämmin leipä on eri asia kuin toast, vaikka ne ovatkin sukua.
  2. Lämmin leipä tehdään uunissa grillillä ritilän päällä. Mikrossa tulee vetistä möhnää ja pellin päälläkin liian löysää (ja voileipägrillillä toasti).
  3. Lämmin leipä on kulinaristisena kategoriana melko aliarvostettu, johtuen ehkä siitä, että se on triviaali. Tehdäkseen Charlotte russen täytyy osata jotain, tai ainakin lukea ohjetta, mutta kuka tahansa toope saa aikaiseksi lämpimät leivät.
  4. Kuitenkin mahdollisuudet kehittymiseen ja laadun parantamiseen ovat vastaavat kuin muussakin ruuanlaitossa. Vertaa pastakastikeet.
  5. Oleellista on monipuolisuus. Samassa erässä ei ole syytä tehdä vain yhdenlaisia leipiä. Tämä erottaa lämpimät leivät bruchetoista.
  6. Majoneesi.
  7. Täytteitä ei saa laittaa liikaa. Vähemmän kuin toastiin, koska leipäkin on vain yhdellä puolella.
  8. Olut sopii hyvin lämpimien leipien kanssa. Esimerkiksi Sinebrychoffin jouluolut, vaikka se onkin oikeastaan vain vetinen tumma lager.