Väinö Hämäläinen: Hiiden hirven hiihto (1902)Hirven hiihto perustuu siihen, että auringon pinnalta sulattama ja pakkasöiden kovettama keväthanki kantaa hiihtäjän, muttei hirveä. Hirvi on silti hiihtäjää niopeampi, mutta polvia myöten lumessa kahlaaminen väsyttää sen, ja hangen jäinen kuori repii jaloista ensin nahan ja lopulta jänteet. Tämä vie tunteja, jos ei päiviä. Suksilla perässä sivakoinut metsämies saa sitten hirven kiinni ja lopettaa sen sauvana käyttämällään keihäällä.
Lemminkäinen yllä jostain syystä lassoaa Hiiden hirven ensin, ehkä siksi että tarueläimenä sillä oli jääpintaa kestävät kintereet.
Nykynäkökulmasta hirvenhiihto on tietenkin eläinrääkkäystä, mutta jos talo pitää ruokkia ja laarit alkavat ammottaa tyhjyyttään, ei siinä paljon hirven hyvinvoinnin perään kysellä. Eivätkä ne sudet sitä sen humaanimmin hengiltä aja.
—
Hankikanto edellyttää syntyäkseen pidempää jaksoa kevättalvella niin, että aurinko paistaa mutta on silti pakkasta. Ja riittävää lumen syvyyttä, että sitä on vielä jäljellä tuon sulattelun jälkeen. Tätä sattuu helsingissä korkeintaan kerran vuosikymmenessä; itse asiassa en muista koska viimeeksi olisi ollut hankikanto. Mutta nyt on.
Lähdin tänään töistä lounaan jälkeen, ja hiihdin Arabianrannan editse Viikkiin. Ladut olivat hyvässä kunnossa, mutta ennen kaikkea niiden ulkopuolellakin pystyi hiihtämään. Hanki kesti jopa luistelun, ja tuo latukoneiden varassa tapahtuvaksi välineurheiluksi luulemani laji alkoikin tuntua ihan järkevältä. Jos hiihdät Helsingissä kerran vuoskymmenessä, se kannattaa tehdä nyt!
—
Tekijänoikeuksiin tämä liittyy sikäli, että syyllistyin yllä oikeastaan tekijänoikeusrikkomukseen. Väinö Hämäläisen klassinen Kalevala-maalaus Lemminkäinen ja Hiiden Hirvi (1902) on tekijänoikeuden suoja-ajan alainen nimittäin vielä 11 päivän ajan (taiteilija kuoli 20.3.1940). Tämän postauksen kaltainen sen julkinen käyttö vaatisisi siis luvan. Ja luvan hankkiminen taas on niin hankalaa, ettei siihen ole mitään järkeä yhtä blogausta varten ryhtyä. Pelkkä oikeudenomistajien selvittäminen olisi kertaluokkaa suurempi työ kuin kirjoittaminen.
Tuntuu absurdilta, etten saa näyttää kuvaa yli sata vuotta vanhasta maalauksesta, jolla on jonkinlainen kansallisen ikonin asema. Tilanne tekee tämän blogauksen kaltaisen teoksen tekemisen laillisesti käytännössä mahdottomaksi. Se myös hankaloittaa suomalaisen kulttuurin välittämistä eteenpäin ja uusintamista: kysehän hitto soikoon kansalliseepoksesta ja sen ikonisoidusta kuvituksesta! Kaikkien yhteisestä kulttuuriperinnöstä.
Vastaavia ongelmia on kaikenlaisten teosten kanssa, mutta suurimmillaan ne ovat klassikon aseman saavuttaneiden teosten kohdalla. Kun teoksen potentiaalisten uusiokäyttäjien joukko on suuri, mutta yksittäisen käytön ”hyöty” pieni, syntyy lupien vaatimisesta mittava hyvinvointitappio, s.o. yhteisöä kokonaisuudessa hydyttävää toimintaa jää tekemättä merkittävä määrä.
Pari vaihtoehtoa miten tilannetta sitten voisi parantaa:
- Fair use -pykälä USA:n tapaan mahdollistaisi tälläisen epäkaupallisen ketään haittaamattoman käytön.
- Kaikille teoksille pakkolisensointi, eli niitä saa käyttää lupaa kysymättä, kunhan maksaa. Lisäksi tarvittaisiin mikromaksujärjestelmä, jonkinlainen tekijänoikeuden rekisteröinti (maksun saajien tunnistamiseksi) ja jokin määrätty maksutaso, esimerkiksi kiinteä maksu epäkaupalliseen käyttöön.
- Valtio voisi lunastaa oikeudet kansallisesti merkittäviksi katsomiinsa teoksiin ja antaa ne vapaaseen käyttöön. Tämä ratkaisisi osan pahimmista ongelmista (kuten Sibeliuksen teosten käytön), mutta ei tietenkän yleisessä tapauksessa.
ps. Alkuperäisteosta voi käydä ihailemassa SYK:ssa.