Juna Turkuun

Tänä aamuna 6:00 istuin junassa Turkuun. Matkani pää oli Boost Turun innovaatioleiri, tai miksi tuota nyt kutsuisi. Startup Journey 2012. Kolmisen kymmentä eri sortin teekkaria, kauppatieteilijää ja ties mitä ihmettelemässä miten softayritys saataisiin perustettua. Ja yllättävän pitkä tiehän se näyttäisi olevan.

Tiimejä oli kahdeksan. Jokaisella oli idea, jotain hajua ehkä bisneksestä ja vähän koodauksesta. Osalla jo vähän softaakin. Minulla oli 30 minuuttia per tiimi. Siitä ensimmäiset 10 sen ymmärtämiseen, mikä tyyppien idea on ja loput 20 siihen, että määritellään miten se toteutetaan kahdessa viikossa. Niillä käsillä mitä sattuu käsillä olemaan. Oikeastaan aika samaa tavaraa kuin teen työkseni, paitsi kaikki aikamäärät jaettuna kuudella: puolen päivän sijasta puoli tuntia ja kolmen kuukauden sijasta kaksi viikkoa.

Ideoissa oli kaikkea vammaisten deittipalvelusta hajautettuun kakkumyyntiin. Monilla jo melko selvä kuva vaati vain kirkastusta ja rajausta ensimmäisen sprintin töihin. Toisilla idea piti hakata raakamalmista esiin pajavasaralla. Pahin synti oli fiksujen nörttien suosikkipahe, eli abstraktio: ”Tällä voi tehdä millaisia haasteita vaan”. Kun ei voi, ainakaan hyvin.

Kuulema osallistujille oli luvattu että ”jos muuten pääsette liian helpolla, niin viimeistään Otso laittaa teidät koville”. Ehkä olin siis liiankin kiltti.

Kokonaan toinen asia on, mennäänkö junalla Turkuun kohta enää ollenkaan. Itse nousin 5:36 junaan (seuraava lähti 9:02) koska bussit menivät 5:00 ja 7:00 ja kestivät 2,5 tuntia. Mielummin herään aikaisin ja kirjoitan junassa kuin kärvistelen bussissa ja saavun myöhässä. Hintakin on suunnilleen sama, joskin minua se ei tässä niin kiinnostanut.

Montaa muuta hinta kuitenkin kiinnostanee, ja kohta se on bussilla 3 euroa, kun liikennöinnin aloittaa Onnibus oy. VR oy:n hinta oli tänään 30,76€. Vaatimattomat kymmenen kertaa kalliimpi.

Hintaeroon on monia syitä, mutta niihin ei kuulu se, että Onnibussia tuettaisiin. Sen sijaan VR tukee etelän kaupunkien välisistä matkoista runsaasti hiljaisempien ratavälien vuoroja. Hienoa että Kontiovaaraan menee juna, mutta miksi juuri etelän junamatkustajat maksavat sen, eivätkä kaikki veronmaksajat kuten muissa aluetuissa? (edit: ei se ole näin yksinkertaista)

Otsikon fraasi on tuttu myös Seija Simolan kamalasta käännösiskelmästä. Koska uskon ettei pahaa pidä levittää vaan hyvää, en sitä linkkaa. Tässä sen sijaan alkuperäisteos, Italian euroviisuehdokas vuodelta 1984, I treni di Tozeur.

Kappale on iskelmäksi monimutkainen; laulusävel on lähinnä fragmentteja ja mozartia lainaillaan. Siitä huolimatta se yllättäen toimii. Laulajien taidolla lienee jotain tekemistä asian kanssa. Ylipäänsä 80-luvun italoiskelmä on hieno laji ja ymmärrän Simolan viehtymyksen siihen, joskaan se ei tee hänen rikoksestaan anteeksiannettavaa.

Lyriikoissakin on jokin tolkku, kun kohteena on Tozeur Saharan rajalla, keidas jonne Tunisian emiiri sata vuotta sitten vetäytyi talvea viettämään punaisella junallaan. Koko rata oli olemassa vain näitä edustusmatkoja varten ja Tonzeurin juna symboloikin mennyttä loistoa ja entistä hitaampaa elämää joka on väistynyt modernin maailman tieltä. Kirkoissa rakennetaan avaruusaluksia. Samaan nostalgiaan pääsee mukaan italialaisasutuksen vetäytyminen pohjoisafrikasta. Nykyään Punainen lisko ajaa turistivuoroja 43 kilometrin mittaisella kaivosradalla.

Ja samaan pakettiin pistetään tätä menoa myös suomen rautatiet. Juna on bussia mukavampi, mutta harvalle kymmenen kertaa mukavampi. Ja EU:n palvelusopimusasetus pakottaa sallimaan järkevän bussiliikenteen hoidon. Parhaassa tapauksessa tämä toimii herätyksenä, ja juniakina aletaan kohta ajaa jollain tolkulla. Eikä sen tarvitse tarkoittaa kilpailutusta, mutta kyllä pyrkimystä edistää junamatkustusta. Löytyisikö sellaista jostain?

Vuonna 2002

Once more, with feeling

Törmäsin vappubileissä Ville Vuorelan roolipeliin Taiga, vuodelta 1997. Edellisen kerran näin sen vuonna 2002, kun suunnittelimme silloisessa kommuunissani Taiga-kampanjan pelaamista (emme saaneet koskaan aikaiseksi). Mielenkiintoinen peli-idea post-apokalyptisesta Siperiasta.

Vuodesta 1997 ei ole kauhean pitkä aika, mutta vuonna 2002 siitä oli aivan yhtä pitkä aika kuin nytkin. Se oli ja on pari vuotta sitten. Mutta onko 2002 sitten viime vuonna?

Oikeastaan menneen voi jakaa helposti muutamaan jaksoon. On historia joka jatkuu 70-luvulle asti. 80-luvulta alkaa sitten nykyaika. Siitä voidaan erottaa 90-luku, joka tapahtui pääosin 97 syksyn ja 1999 lokakuun välillä, sekä viime vuodet jotka alkoivat seuraavasta keväästä.

Nuo rajat tulevat tietysti omasta elämästäni. Ehkä tässä tunteessa on kyse siitä, että en ole päästänyt irti vuosista 2000-2008, toisin kuin sitä aiemmista. Ja aiheesta jahkaus taas liittyy siihen, että olen päästämässä niistä irti. Itse asiassa se, joka aloitti tämän tekstin viime keväänä, on eri henkilö kuin se joka sitä nyt kirjoittaa, vaikka voinkin vielä muistaa hänet.

Vuodesta 2002 on kuitenkin kulunut aikaa. Huomasin sen kun törmäsin kirjanvaihtotorilla Ylioppilaslehden kirjaan Bileet Tornissa samaiselta vuodelta. Jotkut asiat ovat muuttuneet.

Vuonna 2002 Kirsi Pihan poliittinen trollaus piti vielä ottaa jotenkin vakavissaan ja Rosa Meriläinen ei ollut vielä edes aloittanut eduskunnassa. Arno Kotro oli tuleva runoilija eikä entinen juoppo ja Jukka Relanderia saattoi vielä kutsua vakavalla naamalla nuoreksi.

Teemu Mäki oli täsmälleen sama kuin tänäänkin. Epäilen, että Teemu mäki on ajan ja olemisen keskus. Maailmankaikkeus pyörii Teemu Mäen ympäri.

Nostalgia

Minä palaan jalanjäljilleni. On teemoja, joita jään kiertämään aina uudestaan.

Fantasiakirjallisuudessa sankarit edustavat aina menneen maailman hyveitä (ja yleensä vallasta syöstyjä kuningassukuja), jotka muutos sysää syrjään valtavirrasta, mutta jotka jatkavat toivotonta taisteluaan muutosta edustavia vihollislaumoja vastaan. Paremmissa kirjoissa sankarin toivoton taistelu saattaa olla klassinen tragedia, mutta useammin pysähtyneisyys perii lopulta epätodenäköisen voiton. Teema lienee peräisin liiasta Tolkienin kopioinnista; koko Silmarillionhan ei puhu mistään muusta.

Tuomas Nevanlinna löytää huippu-urheilusta yhden hyvän puolen sen ”aristokraattisessa itsetarkoituksellisuudessa” ylevämpänä vastineena kuntoilun ”kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologialle”. Tämä sai minut ensimmäisen kerran harkitsemaan, voisiko huippu-urheilussa oikeasti olla jotain järkeä.

Kjell Westö, ja oikeastaan suurin osa suomenruotsalaista kirjallisuutta kuvaa kielivähemmistöä jonka oma kulttuuri on vähitellen katoamassa, kuitenkin ilman että kenelläkään oikeastaan menisi huonosti. Sitä kuinka tulevaisuudesta puuttuu oleellinen osa identiteettiä, mutta samaan aikaan se on kuitenkin valoisa.

Tälle tunteelle on nimi. Nostalgia.

Haluaisin puhua siitä, kuinka viehätyn nostalgian estetiikasta kuitenkin tajuten, että se ei ole hyvä lähtökohta elämälle tai millekään, ja että sen on väistyttävä muutosten tieltä. Siitä kuinka oikeastaan nostalgia on juuri haikailua siihen, minkä katoamisen on jo hyväksynyt.

Minulla ei vaan ole aiheesta mitään sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu Watchmenin taustalla mainoskylteissä.