Avainsana: urheilu

Sata punnerrusta

Muuankin nörtit houkuttelivat minut mukaan sadan punnerruksen haasteeseen. Se on ohjelma, jossa on tarkoitus kuuden viikon treenillä (alle tunti viikossa) kyetä tekemään sata punnerrusta. Sivu kovasti lupailee, että kuka vaan pystyy siihen ja että kyse on vain tahdonvoimasta.

No, pakkohan tällaista on kokeilla. Ohjelman minimalismi ja systemaattinen mittaaminen ovat esteettisesti vetoavia. Vältän yleensä keskustelemasta liikuntasuorituksista, mutta insinöörivaistoni mittaamiseen ohitti sivistyksen pintasilauksen.

Tein aloitustestin sunnuntaina. 28 punnerrusta. Muistelen joskus teininä pystyneeni parempaankin, mutta muistikuva on kyllä hatara. Ohjelma suositteli tuolla tuloksella hyppäämään suoraan viikolle kolme, jossa päädyin kolmesta tasosta vaativimmalle. Eli neljässä viikossa minun pitäisi pystyä sataan punnerrukseen. Ken elää, se näkee.

Tänä aamuna tein ensimmäiset harjoitukset. 14 + 18 + 14 + 14 + 14 punnerrusta. Viimeisen sarjan olisi pitänyt olla pidempikin, mutta tuossa kohti tuli raja vastaan.

100pushups

Ennustan, että ohjelma toimii: se toisaan nostaa varmasti kykyä tehdä punnerruksia. Jopa merkittävästi.

Ennustan, että ohjelma ei toimi. En tule pystymään sataan punnerrukseen neljän viikon kuluttua. 80 ehkä, mutta 100 ei. Sivua lukemalla saa pieniä vihjeitä, ettei sitä ehkä ole vakavissaan tarkoitettu toteutettavaksi kuudessa viikossa. Esimerkiksi viikkojen 2 ja 4 jälkeen pitää erikseen tehdä testi uusiksi, mutta parin päivän tauolla, jolle ei ole varattu aikaa.

Lisäksi en oikein usko, että pelkkä punnertelulla on vielä kovin ihmeellisiä terveyshyötyjä tai edes kuntoa kohottava vaikutus. Aerobinen liikunta on paljon tärkeämpää, eikä siitäkään kannata ottaa stressiä, koska stressi on haitallista.

Jos keskeytän, todennäköisin syy on hienomotoriikan kärsiminen jatkuvan lihaskivun takia. Punnerrusten jälkeen näppäimistöllä kirjoittaminen on vähän aikaa vaikeaa ja kaatelen laseja. Jos kömpelyyttä ei opi kompensoimaan, se heikentää elämänlaatua hiukan liikaa.

Tarkoitukseni on nyt siis punnerrella neljä viikkoa, ja sitten lopettaa. Tulos on se mikä on, ja mittaaminen on kiinnostavampaa kuin punnerrusmäärät. Eikä tämä kovin kummoisesta kuntoilusta käy.

Raportoin tuloksia tähän postaukseen. Suunnilleen samaan tahtiin ehtii vielä mukaan.

Hyvä elämä

Tuossa kun söin aamiaiseksi graham-paahtoleipiä itsetehdyllä omenahillolla, paistettuja luomukananmunia ja Alfred Nordquistin tummapaahtoista kahvia, luin Hesarista(*) juttua uusista painonhallintakursseista. Läheltä piti, etten saanut verenpainetautia pelkästä tuohtumuksesta.

”Tämmöisen vois vaikka jokainen tehdä kotona. Hyvä elämä. Mitä se sinulle merkitsee? Juttelet itsesi kanssa. Tämä voi olla aika pysäyttävääkin.”

[terveyskonsultti] Vanhanen kehottaa miettimään, mitkä asiat voi muuttaa ja mitkä ei. Työ on mitä on. Asuinpaikka on missä on. Mutta syömiseen voi vaikuttaa! Liikkumiseen voi vaikuttaa!

Tämä todellakin nyt on aika pysäyttävää. Yrittäkö joku ihan oikeasti auttaa elämäntapojen muuttamiseen näin? Ja ihmiset uskovat tämän auttavan? Alkaa jo pelottaa.

Noin näppituntumalla, hyvinvoinnin kolme tärkeintä kulmakiveä ovat perhe, työ ja koti. Jotta voisi olla onnellinen elämässään, kaikkien kolmen pitää olla sellaisia, että niiden kanssa voi elää. Ei täydellisiä, mutta tilanteessa jonka voi hyväksyä. Jos parisuhde ahdistaa tai työ on perseestä, ei elämä muutenkaan ole mukavaa kuin ehkä hetkittäin. Sama koskee kotia, sinne pitää olla mukava saapua.

Elämänhallinta lähtee siitä, että tuntee voivansa vaikuttaa elämänsä merkittäviin asioihin. Siis perheeseen, työhön ja kotiin. Jos merkittävät asiat suljetaan jo lähtökohtaisesti oman hallinnan ulkopuolelle, ja itse saa päättää vain syömisestä ja liikkumisesta, niin onhan se aivan selvää, että homma alkaa ahdistaa. Sitä voi sitten reagoida maanisesti kontrolloimalla niitä harvoja asioita joita voi (anoreksia, ortoreksia, fitness-harrastus) tai syömällä ja löysäilemällä oikein kunnolla, käyttämällä sitä ahtaasti rajattua vapauttaan.

Itse asiassa on aika vaikea perustella, millä tavoin pussikeitoilla eläminen ja neuroottinen lenkkeily olisi jotenkin parempaa elämänhallintaa kuin karkin mussuttaminen ja sohvalla makaaminen. Ei se ole, kumpikin on vain erilaisia rekatioita siihen, ettei koe voivansa hallita elämäänsä.

Seuraakin kolmen kohdan kurssi elämänhallintaan

  1. Tee töitä joista pidät

    Onko töissä kivaa? Jos ei, mieti, tuntuuko siltä että voit muuttaa työtäsi sellaiseksi, ettei vituta. Jos ei tunnu, ota loparit. Sillä ei ole väliä, voitko oikeasti muuttaa työtäsi vai et, jos tuntuu siltä että et voi, se syö henkisiä resursseja, ja heikentää omanarvontuntoa. Väliä on vain subjektiivisella kokemuksella, koska elämänhallinta on subjektiivista.

    Jos jaksat hakea uutta työtä vielä vanhassa käyden, se voi olla fiksua. Mutta jos et jaksa, ota vaan saman tien loparit. Kyllä se jaksaminen pikkuhiljaa palaa. Sitä paitsi kaikki työthän nykyään ovat pätkätöitä, loppuu se joskus kuitenkin, niin miksei sitten heti.

    Se, millä kriteereillä arvioi työnsä mielekkääksi, on sitten oma kysymyksensä. Voi olla, että siinä on henkilökohtaista vaihtelua. Omasta puolestani hahmottelin asiaa taannoin.

  2. Asu paikassa josta pidät

    Viihdytkö kotona? Pidätkö asunnostasi? Entä alueesta jolla asut? Jos vastasit ei, muuta muualle. Muuttaminen on tietysti vähän vaivalloista, mutta se kannattaa.

    Asunnolla, ja etenkin sillä miten sen kokee, on hämmentävän suuri vaikutus onnellisuuteen. Jos koti tuntuu ankealta, elämäkin tuntuu ankealta. Ja jos ympäristö tuntuu väärältä, kaipaat vaikka kaupunkiin tai sitten maalle, syö sekin elämänhallintaa.

    Jos luulit viihtyväsi Klaukkalassa, mutta et sitten viihtynytkään, se on ihan okei. Kokeilemallahan se selvisi, ja sitä paitsi mieli voi aina muuttua. Ei paikoista tarvitse pitää siksi että joskus piti. Mutta jos jokin paikka on kerran alkanut tuntua epämukavalta, se korjaantuu vain muuttamalla, tuskin millään asennemuutoksella.

  3. Syö hyvää ruokaa

    Ruokaa ei pidä ajatella kaloreina ja ravintoaineina, eikä varsinkaan itsekontrollin symbolina ja elämänhallintana. Se johtaa vaan ruokasuhteen neurotisointiin ja yllä kuvattuihin ongelmiin. Sitä kannattaa ajatella kokemuksena, nautintona. Tärkeintä on päästä eroon ruokaan liittyvistä syyllisyyden tunteista.

    Jos tuntuu siltä että lihoo liiaksi, sitä hyvää ruokaa voi syödä vähän vähemmän. Tai sitten voi vaan lihoa surutta. Lievä ylipaino (bmi 25-30) ei oikeastaan aiheuta juurikaan haittoja, toisin kuin pikalaihduttaminen pussikeitoilla.

Perheestä en nyt sano mitään, koska en halua alkaa parisuhdeneuvojaksi. Siinä saa vain turpiinsa. Perhe ei ole vain oma valinta, vaan ihmisten yhteispeliä.

Ymmärrän, että näiden ohjeiden noudattaminen ei aina käytännössä ole ihan niin helppoa kuin annan ymmärtää. Työstä irtisanoutumisessa on taloudellisia riskejä, ja asumiseenkin liittyy aika paljon reunaehtoja. Siitä perheestä puhumattakaan.

Mutta hyvän perheen, työn ja kodin tulisi olla ainakin tavoitteena, sen sijaan, että opetetaan muka elämänhallintana fatalismia tärkeissä asioissa ja sairaalloista itsekyttäystä pikkuseikoissa. Sehän johtaa vain hyödyttömään jojo-laihdutukseen, jossa asiakas alkaa pian kalliin kuurin jälkeen taas lihoa, ja tarvitsee kohta uuden tehokuurin. Niin…

* Luen sunnuntaihesaria yleensä aina torstaihin tai perjantaihin asti. Siinä riittää hyvin luettavaa koko viikon aamuiksi. Lehti on mukava osa aamurutiinia, mutta en halua raahata niitä kilokaupalla joka viikko paperinkeräykseen.

—–

Olen viime aikoina tehnyt töissä useampaakin eri projektia. Vaikka työntekoon sinänsä käytetty aika ei ole niinkään kasvanut, menee siihen jotenkin enemmän energiaa. Tai ehkä se antaa enemmän tilaisuuksia pohdiskelulle, jolloin näitä hatusta kiskottavia aiheita tulee pohdittua vähemmän. Seurauksena kuitenkin päivitystahti on hiukan harventunut. Sama jatkunee ainakin loppukuun, ja luultavasti ensikuunkin.

Hyötyliikuntaa ja mannerliikuntaa

Jotkut harrastavat kuntoliikuntaa fanaattisuuteen asti, toiset taas vannovat hyötyliikunnan nimiin elämäntapana ja kansanterveydellisenä ihmelääkkeenä. Itseäni kiinnostaa lähinnä mannerliikunta.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan laatta liikkuu Euraasiasta pois päin kaksi senttiä vuodessa, siis hitaammin kuin aloitteleva sunnuntailenkkeilijä. Laatan massa on noin kuusi triljoonaa tonnia*, mutta liikkeen hitauden takia sen liike-energia on vain 1200 joulea. Kun Hideki Matsui juoksi 2009 viimeisessä World Series kisassa kunnarin Yankee Stadionilla 4.11., hänen liike-energiansa oli ainakin 1500 joulea**, joten tuo juoksu saattoi pysäyttää koko Pohjois-Amerikan. Ajatella, japanilainen baseball-tähti.

Vaikka tuntemamme mannerlaatat ovat surffanneet merten välissä ainakin Pangean ajoista asti, kun Brachiosaurus oli luonnon korkein saavutus, korvien välissä ne ovat liikkuneet vasta alle vuosisadan. Nykyään on sivistyneille ihmisille itsestäänselvä tosiasia, että mantereet ajautuvat erilleen ja yhteen kuin modernit avioliitot yössä. Se on niitä tieteen meille tuomia totuuksia, joiden perusteita tai vastaväitteitä ei tarvitse ruveta jahkaamaan. Maa kiertää aurinkoa, Intia liiskaantuu Aasiaa vasten ja ihminen kehittyi apinasta. Mitä siitä?

Tuo totuus on kuitenkin uusi. Alfred Wegener julkaisi teoriansa mannerliikunnoista 1912, mutta meni 50 vuotta että siitä tuli tieteellinen fakta ja itsestäänselvä osa maailmankuvaa. Vielä 50-luvulla asia ei kuitenkaan ollut lainkaan selvä, ja mm. Encyclopedia Britannica vastusti ajatusta Pangeasta.
Mannerliikunta on hidasta, mutta vaikuttavaa. Muutama sentti vuodessa ei tunnu sinänsä missään, mutta kun Pohjois-Atlantti lopulta repesi auki pitkän venytyksen jälkeen, ei Atlantiksen tuho ollut mitään siihen katastrofiin verrattuna. Samaan tapaan ajatukset siitä, miten ihmisen sopii liikua, ovat jähmeitä. Kööpenhaminassa jokaisella on pyörä, ja jos ei osaa ajaa pyörällä, on tullut kohdelluksi kaltoin lapsena. Suomessa taas henkilökohtainen tai vähintäänkin perhekohtainen auto on itsestäänselvyys, ja ilman sitä on hiukan outo.

Jopo-kuski liikkuu ehkä 15km/h, ja fillarilähetti 40km/h. Asenteet taas liikkuvat muutaman pyörän joka vuosi. Taloyhtiön pihalla telineet täyttyvät aina laajennoksen tai siivouksen jälkeen; duunin parkkihallissa alkaa olla täyttä; Pyöräilyn tarpeilla tuntuu olevan jo vaikutusta liikennesuunnittelussakin. Liike on hidasta, mutta pyörän asema itsestäänselvänä kaupunkikulkuneuvona on joka päivä lähempänä Helsingissäkin.

* Maan massa on ~6×10^21 tonnia, josta Litosfääriä on noin 10%, ja litosfääristä luokkaa 10% on Pohjoisamerikan laattaa, eli 6*10^18 = kuusi triljoonaa tonnia.

** Matsui painaa sata kiloa, ja hän juoksi ainakin 20km/h, mistä saadaan 0.5*(20/3.6)^2*100 ~= 1500

Minä en harrasta pyöräilyä

Ylipäänsä en ole urheilullinen ihminen: intressini ovat pikemminkin muualla. Siinä määrin kuin voin sanoa harrastavani urheilua, kyseeseen tulevat kamppailu- ja tanssilajit. Niiden liikekieli on mielenkiintoista.

Silloin harvoin kun tekee mieleni lähteä ulos lenkille, valitsen rullaluistimet, tai jos sää ei salli, juoksen. Olen viimeeksi ollut pyörälenkillä tai ylipäänsä pyöräillyt huvikseni joskus ylä-asteella.

Pyöräilen joitakin tuhansia kilometrejä vuodessa, mutta se on minulle kätevä tapa liikkua paikasta toiseen, ei mitään muuta. Uskoakseni kaltaisiani pyöräiljöitä on (ainakin Helsingissä) melko paljon. Maailmaa ei vaan selvästi ole suunniteltu meitä varten.

Pyörät

Pyörät on suunniteltu harrastekäyttöön, ei kulkuneuvoiksi. Esimerkiksi suurin osa (uusista) pyöristä tunnutaan myyvän ilman lokasuojia, ja kaikki lokasuojat mitä markkinoilta saa, suojaavat vähemmän kuin 80-luvun mallit. Vielä heikompi on tilanne ketjusuojien kanssa. Ilmeisesti sellasia vanhanaikaisia ketjusuojia, joiden kanssa voisi käyttää muita kuin mustia housuja, ei enää tehdä lainkaan. Ainoa malli on pieni rengas, joka estää lahkeen valumisen ketjujen väliin, mutta ei rasvan leviämistä lahkeeseen.

Myös suurin osa sautloista on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että pyöräilijällä on pehmustetut housut. 😮

Vaikkapa alamäkipyöräilyä (downhill biking eli DH, laskettelurinteitä tms lujaa alas ja hissillä taas ylös) harrastaessa on ilmeistä, että lokasuojat olisivat tiellä ja ketjusuoja samaten. Ja fillarilähetti ei halua yhtän hajoavaa osaa jonka voi välttää. Mutta jos pitää pyöräillä asiakaspalaveriin ja näyttää perillä säälliseltä, ne ovat välttämättömyys.

Oikeastaan haluaisin sellaisen pyörän, jolla voi tarvittaessa pyöräillä vaikka puku päällä, mutta jolla pääsee silti melko lujaa.

Pyörätiet

Helsingin pyörätiet ovat tietenkin suurelta osin satunnaisia, ja yksinkertaisesti huonosti suunniteltuja aivan riippumatta siitä mitä päämääriä varten ne on tehty. Mutta ei voi välttyä huomaamasta, että pyöräily on suunniteltaessa mielletty harrastukseksi, eikä tavaksi liikkua.

Pyörälenkillä metsässä kiemurteleva polku jolla on paljon mäkiä on lähes ideaali reitti (jos on maastopyörä, se saa olla hiekkaakin, muussa tapauksessa asfaltoitu). Töihin tai kauppaan pyöräillessä ei.

Työmatkan pyöräilyyn liittyy keskiesesti ns. hikiraja (keksin termin juuri), eli se etäisyys jonka voi pyöräillä ennen kun tulee niin hiki että tarvitsee suihkun perillä. Tähän vaikuttaa tietenkin henkilökohtainen fysiologia, hygieniastandardi, välineet, sää ja moni muukin asia.

Mutta siihen vaikuttaa myös erittäin oleellisesti pyöräily-ympäristö. Ei tarvita kuin pari merkittävää ylämäkeä, ja hikoilua on vaikea välttää. Tämä sotkee monet keskeisistä pyöräreiteistä, jotka on vedetty maaston muotoja juuri katsomatta (esim Helsinki-Käpylä pääradan vartta, 3 isoa mäkeä). Samaten tehoja syövä päällyste tai jatkuva hidastus-kiihdytys rulianssi nostaa hien pintaan ja lyhentää hikirajaa.

Näppituntumalla sanoisin että hikiraja on jossain 4 ja 10 kilometrin välillä olosuhteista riippuen. Helsingissä työmatkat ovat 6km suuruusluokkaa ja muut matkat lyhyempiä, eli suurin osa matkoista tehdään hikirajan pinnassa. Tämä tarkoittaa, että pienetkin muutokset hikirajassa vaikuttavat ratkaisevasti työmatkapyöräilyn mahdollisuuteen kaupungissa.

Tunnen ihmisiä, jotka polkevat useamman kymmenen kilometrin matkoja töihin, yksikin Itiksestä Ruoholahteen matkalla kiertää Kaivopuiston kautta jotta saisi tarpeeksi kilometrejä. Mutta he ovat poikkeus. Jos työmatkapyöräilyn halutaan yleistyvän, sitä pitää pystyä tekemään ilman suihkuakin. Itse käyn suihkussa jos hikoan, mutta pyrin välttämään sitä.

Vaatteet

Nykyään saa pyöräilyyn vaikka minkälaista vaatetta. Ja esim hiihtovaatteet kuulema ovat myös oikein soveltuvia. Sainkin tähän kirjoitukseen innoituksen teknistä takkia pohtiessani.

Mutta ne ovat kaikki urheiluvaatteita. En ole urheilemassa pyöräillessäni (tai ollessani töissä, tai kaupassa, tai kirjastossa), ja urheiluvaatteissa kaupungilla liikkuminenkin on urpoa. En voi mennä verkkareissa tai vaellushousuissa asiakkaalle (pyöräilyhousuista puhumattakaan), oma takkini on juuri ja juuri rajoilla.

Saisiko jostain suunnilleen tavalliset hyvin istuvat farkut, jotka kuitenkin pitävät vettä ja joustavat reisistä sen verran että lihakset mahtuvat toimimaan? Tai jos jostain saisi tyylikkän teknisestä kankaasta tehdyn puvun, sekin voisi houkuttaa minua.

———-

Onnistuin tässä agitoitumaan aika tehokkaasti työmatkapyöräilyn puolesta. Näemmä en ole ainoa, vaan esim. Jukka on myös pitänyt aihetta esillä viime aikoina (1, 2 ja 3).

Myös Vihreät järjestivät työmatkapyöräilystä hyvän keskustelutilaisuuden (olin paikalla). Valitettavasti vaan samaan aikaan Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelman kansalaisosallistumistilaisuuden kanssa (kivaa terminologiaa).

Rullaluistelu on luonnosta vieraantunutta urheilua

Vietin eilen vajaan tunnin rullaluistelemalla ympäri Vallilaa, Alppilaa, Pasilaa, Kumpulaa ja Käpylää. En talven jäljiltä muistanutkaan miten mukavaa puuhaa se on. Liikkumisnopeus on riittävä ettei tuskastu kuten lenkkeilyssä, mutta toisaalta liikuntana se on paljon monipuolisempaa kuin pyöräily (joka kuitenkin on huomattavasti kätevämpi tapa liikkua paikasta toiseen).

Rullaluistelu on ehkä luonnosta vieraantunein tapa liikkua. Se edellyttää ehdottomasti asfalttia (tai betonia), eikä mielellään edes kivistä maantieasfalttia, vaan pikipitoisemman pyörätien tai jalkakäytävän. Sanalla sanoen se edellyttää kaupunkia. Ehkä juuri siksi siitä pidänkin.

Alkuperäinen vieraantuminenhan on Parta-Kallen juttuja. Hän kertoo siitä kuinka 1800-luvun moderni työläinen on vieraantunut todellisesta luonnostaan ihmisenä, koska ei hallitse ympäristöään, erityisesti ei hallitse työtä jota tekee. Pohjimmaisena syynä tähän on ”tavarafetissi”, jossa ihmisten suhteet pelkistyvät vaihtosuhteiksi ja sitä kautta tavaraksi.

Sen sijaan tämä uudempi luonnosta viertaantuminen on pikemminkin sitä, että ihminen hallitsee liikaa ympäristöään: hybriksen vallassa ei ymmärrä olla nöyrä ja tehdä niin kuin kuuluu, vaan viilettää aivan liian lujaa rullaluistimillaan. Jos luonto olisi tarkoittanut ihmisen luistelemaan kaduilla, meillä olisi rullat jaloissa ja asfaltti kasvaisi niityille itsekseen!

Marxin vieraantumisen kritiikki kumpusi ihan oikeista ongelmista työläisten elinoloissa. Sosialistisen vallankumouksen sijasta kuitenkin paras toistaiseksi kokeiltu ratkaisu on ollut työlainsäädäntö, jolla työstä tehdään vähän vähemmän kaikennielevää. Yhtenä pienenä seurauksena tästä oli harrastusten syntyminen. Esimerkiksi rullaluistelun.

Luonnosta vieraantumisesta taas tavataan syyttää hippejä jotka eivät ymmärrä että kettuja kuuluu pitää häkeissä, tai city-vihreitä, jotka kehtaavat vaatia tietulleja, vaikka vain maasturilla pärjää Lapin erämaissa. Puhumattakaan kasvisyönnistä, koska niin se vaan menee luonnossa että ihminen syö sisätiloissa kasvanutta lehmää joka syö lajitovereitaan ja eteläamerikkalaista soijaa.

Filosofeerailuksi tämä taas meni. En minä mahda mitään sille että ajattelen tälläisiä rullaluistellessani. Olen varmaan vieraantunut arkielämästä.