Aamulla pakkasta, pyörän satula jäässä.
Ostin lopulta kuukausikortin, tai siis newspeakilla kautta matkakortille, ja pistin pyörän kellariin. Voisi tässä vielä ajella, mutta kun joka toinen päivä sataa ja joka toinen on pakkasta, ei kapearenkaisella jossa on jarruissa trimmaamisen tarvetta kannata lähteä liikkeelle.
Talvipyöräilyä varten tarvitsisi ehkä nastarenkaat ja varmasti lämpimän säilytystilan (tai ainakin suojan sateelta). Kellarista jaksaisin juuri ja juuri raahata pyörän aamuisin, mutta välttämätön huolto muodostui kynnyskysymykseksi.
Ratikkamatka olikin yllättävän mukava kokemus ja antoi tilaa ajatella jotenkin toisella tasolla kuin pyörällä ajaminen.
Vuosi sitten kesällä ja syksyllä halusin aina mennä pyörällä, koska ratikalla/metrolla vitutti koko matkan töihin ja pyörällä mennessä vasta perillä. Jokin lienee muuttunut, kun nyt teki mieli perustaa blogi ja kirjoittaa runo. Ehkä sekin tulee tänne vielä joskus.
Yleisesti erilainen liikunta(*) muokkaa ajattelutapaa aivan erilaiseksi. Se minä joka hölkkää rasittavan hidasta tahtia Arabianrantaa ajattelee aivan eri tavalla kuin se joka polkee pohjoista rautatiekatua. Puhumattakaan uimisesta. Lenkkeilijä on hitaampi, avarampi, melankolinen ja jotenkin kirjallisempi kun taas pyörä pakottaa keskittyneeseen, tavoite-orientoituneeseen ja riemukkaaseen mielentilaan.
(*) Ratikalla matkustamista ei kyllä voi kutsua liikunnaksi, mutta myös pakottettu paikallaan istuminenkin on erilainen olemisen tapa liikuntojen tavoin. Auringonpaisteella ja sankarihevilläkin saattoi kyllä olla osuutta mielialaan. Mutta tällä kertaa ratikkaan näytti liittyvän kirjallisen mielenlaadun lisäksi optimismi ja aikaansaapuus. Mitään lenkkeillessä suunnittelemaani en ole ikinä kirjoittanut. Toisaalta se olisikin juostessa hiukan hankalaa.