Ayn Randin mukaan taiteen tehtävä on ” [to] present men as they ought to be”, ”Life, not as it is, but as it could be and should be”. [1] Tai toisin sanoin ”show man at his highest potential”. [2]
No niin, eikös se ole tässä:
Hiukan liiankin korostetun lihaksikkaita ja hyväkuntoisia ihmisiä, joille laulu täysin palkein raskaasti jumpatessa ei tuota mitään ongelmaa. Leveä, sekä itseensä että asiaansa rajatta uskova hymy ja yksinomaan positiivinen tunnelataus. Kiinnittäkää myös huomiota ruumiinkieleen, joka korostaa voimaa, vitaaliutta, tahtoa ja pyrkimystä yhä ylemmäs. Sankarihahmo on korostetun pyhimysmäinen valkoisessa asussaan, mitä vaikutelmaa vielä korostaa jaloissa palvovat airobik-ohjaajat.
Lyriikkaa (ja modulaatiota) myöten teos pyytää kuulijaa mukaansa yhä korkeammalle, yhä parempaan tulevaisuuteen jossa meillä on… öö, kosminen niittari jolla nitoa kansat toisiinsa?
Samasta peruslähtökohdasta obektivistien kanssa taiteen suhteen lähti myös sosialistinen realismi. En sano, että kumpikaan olisi täysin väärässä, mutta sosialistisen realismin erottamaton kumppani oli reaalisosialismi.
Unohdit laittaa sen sosrealistisen muotokuvan, jossa itänaapurin Hulivili on maalattu 190-senttiseksi atleetiksi.
Joku kuvasi joskus Ayn Randin visioita jo pahasti vanhenneiden (30+), ikuisten pikkupoikien selitykseksi sille, miksi heistä ei koskaan tullut rocktähtiä, miljonäärejä ja astronautteja vaan ihan tavallisia reiskoja. Tasapäistävä, rajoja asettava yhteiskunta sosiaaliturvineen ja muine piilokommunismeineen alisti. Ei päästy olemana atleetteja, joita paradoksaalisesti pitäisi kuitenkin tässä skeemassa olla ympäristön rajoitteista huolimatta.
Riistoa on muiden huomioiminen. Kutsukaa rautamies apuun. Vai oliko se Reaganin Ronald? Joku mielikuvitussankari kuitenkin.
Väärin joka tapauksessa. Jos eläsimme libertalistisessa yhteiskunnassa, olisin minäkin varmasti jo Zjukashvili.
Erinomainen huomio! Tämä on meille positiivisen ajattelun esikuvana markkinataloudessa, vaikka lama painaa päälle niin pitää olla sankari – tänäänkin hymyhuulin kokoukseen, toimistolle ja kuntosalille!
Ehkä on vähän matalamielistä vittuilla Randista, tuo sisällissotien traumauttama semi-autistinen emigranttihan vain sanoo ääneen sen mitä moni muu menestynyt ajattelee mutta ei koskaan tarkoita julkisesti puhuttavaksi. Että se oli vain itsestä kiinni ja minä nyt vaan olen muita parempi.
Oikeastaan se mikä tuossa objektivistis-sosialistisessa taidekäsityksessä minua häiritsee on sen taiteelle antama tehtävä tarjoilla valmiit vastaukset hopealautasella. Että Oikea Tie on jo tiedossa ja se on vain kerrottava kauniisti. Mitään sijaa kysymyksille, epävarmuudelle tai millekään muulle inhimilliselle ei ole.
Tässä suhteessa Nietzschen yli-ihminen on kuitenkin ihminen.
Ja silti en voi kiistää tuon ehdottomuuden viehätystä, täytyykin kaivaa jostain Rayndin fiktiotuotantoa.
Mutta nyt katson tuon kappaleen vielä kerran ja sitten nukkumaan että jaksan taas huomenna toimistolle, kokoukseen ja kuntosalille! Klikkaamalla videoa pääsee Youtubeen jossa se ei vilku niinkuin tuossa.