Stieg Larssonin kirjassa Män som hatar kvinnor kirjailijan alter-ego, idealistinen vasemmistolainen (trotskilainen, vaikkei sitä sanota) toimittaja Mikael Blomkvist ratkaisee 40 vuotta vanhaa murhaa ja siinä sivussa kiusaa talousrikollisia. Ei aina lain kirjaimen rajoissa, mutta ehdottoman moraalisesti.
Sekopäätä naistentappajaa ei voi kuitenkaan päästää kävelemään pois, eikä vankilatuomiokaan olisi tyydyttävä ratkaisu, koska Blomkvist/Larsson suhtautuu lähtökohtaisen vihamielisesti Ruotsin oikeuslaitokseen. Jonkun pitää kostaa tapettujen puolesta. Syyllisen pitää kuolla. Kärsien.
Kuvaan astuu Lisbeth Salander, nuori, melko hullu, menneisyytensä riivaama, radikaali ja selittämätön. Lisbeth voi tappaa pahiksen, ja se on ihan okei.
Anja Snellmannin kirjassa Safari Club Sovinisti Ukri Koskela vainoaa eläinlääkäri Helena Valvetta. Valveen hiukan sisäänpäinkääntyneeseen rooliin ei kuulu nousta kiusaajaa vastaan, eikä se olisi sopinut kirjan teemaankaan, Snellmann kun ei halua ihannoida taistelupuhetta.
Kuitenkin jonkun pitää karsia Darwininsa väärin lukeneet miehet evoluutiosta. Ei käy, että Ukri saisi Helenan savustettua ulos työpaikastaan. Eikä oikeuslaitosta voida vetään mukaan soppaan, koska se sotisi kirjan sanomaa vastaan. Tarvitaan pahantekijän kuolema, tuo kirjallisista tehokeinoista vanhin, alleviivaamaan että Ukri on väärässä (Kirjallisuuudessa trial by combat on vakiintunut käytäntö ja kaikkivaltias kirjailija suo voiton sille jonka asia on oikea).
Kuvaan astuu Viiru, nuori eläinaktivisti, feministi, melko hullu, radikaali ja selittämätön. Viiru voi hoidella Ukrin. Se ei sotke Helenan hahmoa, mutta oikeus toteutuu.
Tämän kirjallisen apparaattin voisi nimetä anarchist ex machina. Kun päähenkilö on liian hyvis tappaakseen pahikset, mutta heidät pitä kuitenkin saada hengiltä, lisätään kirjaan anarkisti. Enemmän tai vähemmän päähenkilön puolella oleva selittämätön koston enkeli, joka keneltäkään kyselemättä ja autonomisesti toimii kirjailijan palkkatappajana ja hoitaa likaisen työn.
Kikassa on riskinsä. Mystinen ja ambivalentti hahmo voi osoittautua päähenkilöä kiinnostavammaksi. Larssonin trilogian kaksi seuraavaa osaa eivät oikeastaan olleetkaan dekkareita, vaan mässäilyä Lisbeth Salandertin hahmolla. Snellmann ilmeisesti hillitsi itsensä, koska oli jo fantasioinut miesten listimisellä tarpeekseen Pelon maantieteessä.
Malliesimerkkinä vapauttavasta oikeuskarnevalismista tietenkin loistosarja Dexter. Jossa jumalaisen oikeuden ja katsojissa lietsotun kostonhimon armoitettu väline on tosin päähenkilö itse.
Dexterissä lähtökohdiltaan ihan mielenkiintoinen sarjamurhaajafetissi menee kyllä jo todella pervoksi.
Se moraali että sarjamurhaaminen on ihan okei kun uhrit vaan ovat ”pahoja” on jotain vielä sairaampaa kuin 24:n kidutus ainoana tapana turvata vapaus. Ilmeisesti Hannibalin kaltaiset mielenkiintoiset mutta pahat hahmot herättävät liian ambivalentteja tunteita katsojissa sitten?