Tarjoutui tilaisuus päästä suomalaisten eläkkeenmaksajien piikkiin balettiin, mihin tietenkin tartuin. Hyvä niin, sillä oma-aloitteisesti olisi saattanut jäädä Joutsenlampi katsomatta, kun olen nähnyt sen jo. Se olisi ollut sääli.
Tämä oli nimittäin Kenneth Greven uusi koreografia, kun olen joskus aikoinaan nähnyt Rudi van Danzigin version. Ja baletissa koreografi voi muokata teosta aika raskaalla kädellä, mukaan lukien juoni, näytösten määrä ja musiikkikappaleiden valinta ja sovitus.
Greven tulkintaa kehutaan modernisoiduksi ja nykyihmislle helpommin avautuvaksi. En tiedä missä määrin kykyni lukea (tai pitäisi ehkä sanoa kokea) tanssia on kehittynyt, ja missä määrin arvio avautuvuudesta on totta, mutta tunsin kyllä saavani tästä paljon enemmän irti kuin aiemmista baleteista joita olen nähnyt.
Juoni oikeasti kulki mukana tanssijoiden liikkeissä, ei ollut epäselvää mitä henkilöt tunsivat ja kokivat. Parhaimmillaan suorastaan näki miten siivet kohosivat Márován selästä. Ja koreografia oli tarkkaan harkittua silloinkin kun tanssijat vain seisoivat paikoillaan. Lavastus antoi minimalismissaan tilaa tanssille (Kansallisoopperassa tavataan ylikäyttää talon hyviä lavastusresursseja) ja puvustuskin tuki kuorokohtauksia. Valaistuksen ja savustuksen suunnittelijakaan ei todellakaan ollut ensimmäistä päivää töissä.
Sanoisin, että jos haluaa tutustua klassiseen balettiin, niin uusi Joutsenlampi on ehkä paras mahdollisuus mitä siihen Suomessa tulee. Kiire ei silti ole, koska Kansallisbaletin tuntien se kyllä pysyy ohjelmistossa seuraavat viisi vuotta.
Niin, tai siis oikeastihan sinne mennään tietysti katselemaan miestanssijoiden perseitä (oh!)