Suomalaisessa mytologiassa autonomian aikaa pidetään jonkinlaisena esi-itsenäisyytenä (olemmehan olleet kansakunta jo jonkin aikaa, ei vain vuodesta 1917!). Tuon myyttisen alkutilan synnyttämisessä oli ehkä merkittävin rooli Gustav Mauritz Armfeltillä, Suomen asian komitean ensimmäisellä puheenjohtajalla ja vt. kenraalikuvernöörillä joka käytännössä rakensi autonomian ajan hallintomallin ja mm. siirsi pääkaupungin sekä palautti Karjalan.
Gustav Mauritz oli keikari jonka intohimona oli erityisesti teatteri (kirjoitti mm. yhden ensimmäisistä ruotsinkielisistä näytelmistä). Ruotsin Kustaa III:n ja sittemmin Venäjän Katariina suuren suosioon hän pääsi etenkin kauniiden kasvojensa, mutta myös iloluontoisen sosiaalisuutensa ansiosta. G.M. oli myös kosmopoliitti ja polittinen seikkailija, joka haki kunniaa taistelukentiltä, mutta tuli tunnetuksi lähinnä naisseikkailuistaan. Hän oli pahimman luokan don juan, jolla oli mm. salasuhde rakastajattarensa tyttäreen, jonka naittamisesta hän oli vastuussa. Suhteen syntyneen lapsen hän toi vaimonsa kasvatettavaksi muka pikkuserkkunsa lapsena. Yleisesti häntä pidettiin aikanaan nerokkaana, mutta täysin moraalittomana valtio- ja hovimiehenä sekä tarkkanäköisenä strategina, joka kuitenkin harvoin menestyi.
Entä jos myöhemmin 1800-luvulla Runebergin, Topeliuksen ja kumppanien kanonisoima kuva suomalaisista olisikin perustunut Armfelttiin maan isänä eikä luterilaiseen synnintuntoon ja sääty-yhteiskuntaan? Meitä ei tunnettaisikaan juroina ja epäsosiaalisina mutta luotettavina puurtajina, vaan iloluonteisina pohjolan italialaisina, jotka satsaavat elämän nautintoihin ja kompensoivat suunnitelmiensa epärealistista romanttisuutta nerokkuudellaan.
Käsitykseni G.M:stä perustuu lähinnä Stig Ramelin kirjoittamaan elämänkertaan. Ehkä tämän kirjoittamiseen tarvittiin ruotsalainen; Veijo Meren verihyhmeinen tajunnanvirtahistoriikki Maassa taivaan saranat antaa Armfeltistä aika lailla hillitymmän kuvan, vaikka pääosin tunnustaakin hänen merkityksensä.
Armfeltin Joensuun kartanon Salossa osti vuonna 2000 renessanssiruhtinas Nalle Wahlroos. Unelma pohjolan italialaisista siis elää…
Suomalainen autonomian aika on myyttinen maisema, josta saisi ammennettua vaikka minkälaista seikkailua ja tarinaa. Joskus katselin elokuvaa lapin kullan kimallus tästä näkövinkkelistä, vaikka Åke jättikin historiallisen miljöön aika viitteelliseksi.
Suomalaisten kollektiivinen muitsi päättyy talvisotaan. Sitä ennen oli ikään kuin preludina sisällissota, josta ei oikein osata olla mitään yhtenäistä mieltä. Kollektiivinen mielikuvitus on, käyttääkseni tarpeetonta voimasanaa, ihan vitun köyhää.
Nyt Suomen sodan 200-vuotisjuhlavuonnahan on nostettu esiin tuota Ruotsin häviämää sotaa ja sattumalta olen ollut lähipiirissä tarkkailemassa aiheen markkinointia Baltian suuntaan. Aiheestahan tehtiin jopa oma Korkkarikin. Valitettavasti näyttää siltä, ettei suuri yleisö kotimaassa tarttunuta iheen mielikuvituspoetantiaaliin.
Tätä taustaa vasten visiosi loistaa kuin majakka yössä.
Tähän liittyen yksi sitaatti Ramelilta ”Venäjän hallussa oleet alueet säilyttivät vahvasti omalaatuisen erikoisluonteensa koko sen ajan, jonka ne kuuluivat Suomeen.”
Tätä kannattaa hetki miettiä. Koko sen ajan jonka ne kuuluivat Suomeen. Tuota ei voi lukea suomalaisesta historiankirjoituksesta (ainakaan sellaisesta populaarista jota itse tunnen). Ei sisältönsä puolesta, mutta etenkään sitä ajattelutapaa ja frameworkkiä, jonka tuo implikoi ei Suomesta löydä. Itsellenikään ei ollut koskaan tullut mieleen ajatella Karjalaa venäläisenä alueena, joka oli väliaikaisesti osa Suomea.
Suomalaisessa historiankirjoituksessa Autonomia on Alkutila, suomalaisuuden lähtökohta, jolloin maa oli kokonainen ja hyvä (kunnia Keisarille ja Suurruhtinaalle!). Yliopistollakin historia on jaettu kahteen tiedekuntaan sen mukaan, puhutaanko yleisestä historiasta ennen autonomiaa, vai poliittisesta historiasta, joka alkaa autonomiasta. Mitään jatkumoita poliittisesta esi-historiasta Syntyneeseen Suomeen ei ole.