Polkupyörä on ehkä paras tapa liikkua kaupungissa. Polkupyörällä kulkiessa ei ole vain lähtöpistettä ja määränpäätä, vaan myös kaikki paikat siinä välillä, jatkumo kaupunkitilasta toiseen. Jos vastaan tulee tuttuja, voi pysähtyä juttelemaan; jos eteen sattuu kahvila, voi pysähtyä istuskelemaan.
Metrolla liikkuessa painuu maan alle yhdessä pisteessä ja jonkun ajan päästä on teleporttautunut toisaalle. Kaupunki koostuu pistemäisistä paikoista irrallaan toisistaan, Kallio on jotenkin eri paikka kuin Keskusta, yhtä hyvin ne voisivat olla eri planeetoilla. Bussi on vähän vastaava, vaikka siinä voikin katsella maisemia kesken teleporttauksen.
Henkilöautoilijan maailmakin koostuu kohteista, ”koti”, ”työpaikka”, ”kauppa”, ”lätkähalli” jne. Niiden välillä liikkuessaan autoilija erkaantuu tästä todellisuudesta hyperavaruuteen, joka koostuu kaistoista, liittymistä, rattiraivosta ja ruuhkista. Hyperavaruudessa ei ole kauppoja, eikä kavereita. Siellä ei ole muita ihmisiä, on vain liikennettä, jolta onneksi suojaa tonni terästä.
Pyöräilijän kaupunki on yhtenäinen ja rosoisuudessaankin eheä, ei kokoelma irrallisia paikkoja joiden välit katoavat jonnekin. Pyöräilijän katu jatkuu tästä eteenpäin yhtenäisenä ja hän on liikkuessaankin läsnä.
Samaan kokemukseen pystyy vain kävelijä, mutta kävelijän kaupunki on kovin pieni. Siksi polkupyörä on ehkä paras tapa kokea kaupunki.
Kirjoitin tämän kolumniksi Huiliin. Mutta koska teksti on vähän laimea, kirjoitin sinne uuden. Julkaisen tämän kuitenkin blogilla, koska ei tämä nyt aivan kelvoton ole.
Huili oli Kraft&Kultur-sähköyhtiön lehti, mutta viime numerosta alkaen itsenäinen ekoaikakausilehti. Sen saa tilaamalla.
Tää ei ole ollenkaan kelvoton teksti! Ajattelin tismalleen samaa, kun viiletin muutama viikko sitten kaupungin katuja parin kuukauden talvitauon jälkeen. Pyöräillessä on osa kaupunkia, ei osa kaupunkia vaivaavaa liikenneongelmaa.
Pisteittäinen on juuri sana, jota olen käyttänyt kokemuksestani elämästä pääkaupunkiseudulla, vaikka liikunkin pääasiassa pyörällä. Yksittäiset paikat ovat olleet kuitenkin se pääasia, ja pitkät matkat ainakin itselleni tuovat tuota pisteittäisyyden kokemusta. Parempi asenne tai parempi suuntavaisto ja eri reittien hahmotus tosin saattaa ajan kanssa helpottaa tilannetta. 🙂
Toisaalla tuli kritiikkiä, että en maininnut ratikkaa, tuota kulkutavoist stadilaisinta ollenkaan. Kritiikki oli kyllä oikeutettua, koska itse asiassa jätin sen mainitsematta juuri koska se ei sopinut argumenttiini – ja koska 1500 merkkiä asetti aika tiukan rajan.
Tässä kuitenkin parin vuoden takanen teksti päivältä, jolloin meninkin ratikalla töihin http://vesirajassa.blogspot.com/2009/11/pyoralla-vai-metrolla.html.
Tuo pistemäisyys voi tosiaan osittain johtua siitäkin, jos paikat eivät ole tuttuja. Toisalta ympäristölle aikaa antava likkuminen niiden välillä ainakin omassa kokemuksessani sitoo noita pisteitä tehokkaasti toisiinsa.
Tämä teksti oli hyvä, mutta jokin siinä jäi vaivaamaan, ja nyt asian muhittua päivän osaan kertoa mikä.
Päivittäisellä pyörämatkallani kotoa yliopistolle ja takaisin ajan keskustan läpi niin sujuvasti ja nopeasti, etten ehdi kokemaan kaupunkia. Se vaan vilahtaa ohi. Vähän vaihtamalla reittiä näkisin ainutlaatuista arkkitehtuuria ja kokisin kaupungin juuri kuten Otso kirjoittaa. Olisihan se hienoa, mutta tämän valinnan seurauksena pyöräily ei enää olisi kätevä tapa liikkua paikasta toiseen, vaan harrastamista.
Ja kyllä minä harrastan pyöräilyä, mutta en ihan niin innokkaasti että käyttäisin joka arkipäivä ylimääräistä aikaa satulassa.
Metromatkaajan kokemus Brendan Adkinsin sanoin.
Tästä syystä juuri nautin pyöräilystä ja kävelemisestä. Ikävä kyllä suomalaisessa kaupungissa pyöräily on myös taistelua tilasta ja selviytymisestä.