Olen sen ikäinen, että muistan nähneeni televisiosta kuinka Berliinin muuri murtui. Olen myös nähnyt televisiosta Nixonin eropuheen ja Ludvig XVI:n mestauksen Ranskan vallankumouksessa. Niiden aikaan en kuitenkaan ollut vielä syntynyt, eikä vallankumousta tietenkään televisioitu.
Minua hiukan vaivaa, miten näitä muistoja pidetään jotenkin toisistaan poikkeavina, miten muistoni muurin murtumisesta on jotenkin ”henkilökohtainen” ja ”olen elänyt sen”, vaikka se itse asiassa oli ihan samanlaisia liikkuvia kuvia ruudulla kuin Ludvig ja Nixonkin. Vaikka näinkin muurin murtumisen tuntien eikä vuoskymmenten viiveellä.
”Henkilökohtaiset” suorat kokemukseni berliinin muurin murtumisesta ovatkin oikeastaan vain muistoja siitä, miten ihmiset ympärilläni siihen reagoivat. Ja jos oíhan rehellisiä ollaan, minulla on paljon enemmän muistoja siitä miten ihmiset reagoivat The Matrixiin. Se kuitenkin tapahtuu vasta jossain määrittämättömässä tulevaisuudessa ja 90-luvulta vaikuttaminen on vain tekoälyjen luoma illuusio.
 |
| Ruudun takaa, ruudun takaa… |
Onko siis mitään tapaa, millä suhteeni elinaikani tapahtumiin poikkeaisi suhteestani aiempiin? Koenko 1980-luvun Helsingin jotenkin aidommin kuin 1910-luvun? Siksikö että muistan kerran astuneeni vanhaan Karian perävaunuratikkaan, jossa oli rahastaja, kun Kulosaaren ASEAssa olen sen sijaan ollut vain varikolla ja vaunu oli entisöity? Onko Missä kuljimme kerran jotenkin vähemmän totta kuin Karpolla on asiaa?
Minulla ei ole tähän kysymykseen hyvää vastausta, ainakaan myönteistä sellaista. Kaikki mennyt ja kaikki muualla tapahtuu ei-tässä-maassa. Ne ovat asioita jotka koen vain epäsuorasti, jotka voin liittää maailmankuvaani viime kädessä vain uskon varassa. Uskon yhteiskuntaan, joka ympärillä tuottaa minulle kohtalaisen oikeaa tietoa maailman tapahtumista nyt ja ennen, täällä ja muualla.
Voi olla että kokemukseni olisi erilainen, jos olisin tänään astunut ulos ovestani. Ehkä maailma todella on tuolla jossain.
Tämä on kaunista filosofiaa.
Descartes sanoi, että varmaksi voi tietää sen, että olet jokin havainnoitsija, cogito ergo sum. Lukiokaveri täydensi, että varmaksi on olemassa myös havainnoitsijan aistihavainto. Jota minä täydensin, että varmaa on muisto. Et tiedä, luitko äsken ”et tiedä”, ainosastaan muistat sen. Että ylipäätään ainoa, mistä voi tietää, on se, että muistaa jotain.
Ihan yhtä hyvinhän voisin olla jokin avaruudessa leijuva varautunut hiukkaspilvi, jonka läpi äsken lyönyt salama sai sattumalta aikaan ihmisaivojen hermoimpulssin kaltaisen reaktion, joka loi ”muiston” kaikesta tähänastisesta elämästäni.
Hauskahan näitä on miettiä.
On tuossa se ero, että jos katsot jotain rekonstriota Ludvig XVI:n mestauksesta, näet vain itse tapahtuman, et sen kulttuurista kontekstia. Osia tuosta kontekstista sä voit saada riivittyä kasaan erilaisista historiaa käsittelevistä teoksista ja aikalaisdokumenteista, mutta yhtä hyvää käsitystä kuin silloin eläneellä olisi, sä et voi saada. Mäkin olen nähnyt Berliinin muurin murtumisen televisiosta, viimeksi kai vuonna 2010. Neuvostoliitosta, joka tuohon tilanteeseen vaikutti todella vahvasti, muistan kuitenkin niin vähän, että havaintoni muurin murtumisesta ovat erilaisia kuin ne olisivat, jos olisin silloin ehtinyt elää jo varttivuosisadan keräämässä kokemusta arjesta maailmassa, jossa ”sosialismi” elää ja ”voi hyvin”.
Käytännössä kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin miksi on ihan eri asia nähdä valokuvia Himalajalta kuin käydä itse Himalajalla.
@ Kivekäs:
Kaikki mennyt ja kaikki muualla tapahtuu ei-tässä-maassa.
Analyyttisen filosofin koulutuksen saaneena tarttuisin tähän. Miten nimittäin ilmiöpiirien ”mennyt” ja ”muualla” rajat vedetään? Se on ehkä jo sekä ”mennyttä” että ”muualla”, kun kävin tänään Tampereella, mutta onko se 1) mennyttä ja/tai 2) muualla, kun tulin ovesta hetki sitten asuntooni ja menin tähän koneelle lukemaan blogeja?
Eikö tässä lopulta päädytä ns. nykyhetken solipsismiin, jossa ainoastaan kulloinenkin hetkellinen sekunnin mittainen tai vielä lyhyempi elämys kelpuutetaan ontologisesti varsinaisesti ”todelliseksi”?
@ Jalkanen:
Wittgenstein osoitti kartesiolaisen epäilyn jos nyt ei mielettömyyden, niin arkitodellisuudesta vieraantuneisuuden aika hyvin Varmuudesta-teoksessaan. Hän huomauttaa, että kaikki normaalit ihmiset pitävät arkielämässään varmoina (ja ovat myös valmiita kysyttäessä luonnehtimaan adjektiivilla ”varma”) lukemattomia sellaisia asioita, joiden varmuuden kartesiolainen epäily haluaa sulkea pois. (Esim. että Australia on olemassa tai että maapallo on ollut olemassa jo tuhansia vuosia.) Ja jos joku julkisesti sanoo pitävänsä näitä epävarmoina, hän sulkee tällöin pikemminkin itsensä pois henkisesti ja sosiaalisesti normaalien ihmisten yhteisöstä.
Tommi: solipsismiinhan tuo tie juuri johtaa. Varsinkin kun itse asiassa niihin suoriin havaintoihinkaan ei voi luottaa, vaan ne ovat kovin konstruoituneita. Siksi täytyykin hylätä se ehdottoman varmuuden vaatimus, ja ottaa likimain todesta myös asioita, joista tieto on enemmän tai vähemmän epävarmaa.
Minua vaivaa analyyttisen filosofian traditiosta sen tahto ja taipumus kyetä sanomaan jotain täsmällistä niin kovin kovin vähästä. Se kun juuttuu tälle ikkunalle, toteamaan varmuuden yleisen ongelman. Minua kiinnostaa kuitenkin nyt se, että mahdollisuuteni saada luotettavaa tietoa oman pääni ulkopuolelta on yhteiskunnallinen kysymys, ei tieto-opillinen. Olisiko Wittgensteinillä jotain sanottavaa tähän?
Dakkus: Juuri tuota eroa sinä minusta ei ole. Se kokemus berliinin muurin murtumisesta on aivan yhtä välittynyt ja puutteellinen kuin kokemukseni ranskan vallankumouksesta. Kummankin yhteiskunnallisesti merkityksestä olen keskustellut pitkään asiaan intohimoisesti suhtautuvien ihmisten kanssa. Kummastakin olen lukenut aikalaiskokemuksia. Kumpaankin osaan henkilökohtaisesti jotenkin eläytyä.
Kummankin konteksti on välittynyt ja sirpaleinen, ei jotenkin ”aito”. Vähintäänkään ero ei ole mitenkään selkeä.
Itse Wittgensteinilla ehkä ei, koska hän ei koskaan kehitellyt mitään yhteiskuntafilosofiaa. Mutta muut ovat kyllä hänen metodioppiaan soveltamalla käsitelleet tätä itse mainitsemaasi asiaakin – ja olleet tällöin asettamassa häntä nimenomaan sinun puolellesi ja analyyttistä filosofiaa vastaan. Ensimmäisenä tulee heti mieleen Stephen Toulmin -vainaan Kosmopolis – kirja jonka lukeminen kannattaa siitäkin huolimatta että (ja jonka pelkään Suomessa jääneen vähälle huomiolle koska) suomennokseen on kirjoittanut esipuheen Paavo Lipponen…