Kauppalehti julkaisi tänään Debatti-palstallaan oheisen mielipidekirjoituksen, jonka kirjoitimme yhdessä työpaikkani Codenton toimitusjohtajan, Petri Aukian kanssa.
Alla myös teksti muodossa, jossa sen lähetimme. KL teki tavanomaiseen tapaan pientä journalistista editointia.
Suomeen on syntynyt julkisen sektorin it-järjestelmien osalta hankintakulttuuri, jolla on kahdenkymmenen vuoden epäonnistumisen historia. Voitaisiin kai sanoa, että it-projekteissa on systemaattisesti epäonnistuttu jo niin pitkään, ettei kukaan enää odota muuta.
Tällainen toimintatapa ei tuota IT-alan ”Nokioita”, yrityksiä, jotka omalla alallaan ylittäisivät kansainväliset rajat ja tavoitteet. On toimittava toisin, jotta saadaan muodostettua kansallisia voittajayrityksiä ja niiden tyytyväisiä asiakkaita.. Esimerkiksi Posti, joka Nokian kanssa aikanaan loi NMT-verkon ja oli aikoinaan nousukiito Soneran menestykseen.
Menestymättömyyden vertailukohtaa voi hakea vaikka urheilusta: jos kestävyysjuoksussa ei ole viime vuosikymmeninä hurrattu kansainvälisillä kentillä, kukaan ei ole pettynyt, jos mitaleita ei tule. Eivät edes valmentajat ja urheilijat itse. Tehdään niin kuin on aina ennenkin tehty, sillä niin ei mene ainakaan enemmän pieleen.
Vähän sama asenne näyttää olevat myös it-hankinnoissa. Julkinen sektori ostaa sinnikkäästi samoilta tahoilta, arvioinneissa käytetään vanhoja tuttuja menetelmiä ja projektit vedetään läpi aivan niin kuin ennenkin. Tehdään varman päälle – niin ei ainakaan voi saada potkuja. Mutta ei myöskään kehitytä.
Erityisen huono menestys on terveydenhuollon it-järjestelmien suhteen.
Viimeaikoina esille ovat olleet HUSin tietojärjestelmäprojektit. Muutenkin otsikoissa on ollut, kuinka suomalaiset terveydenhuollon järjestelmät maksavat 50 kertaa enemmän kuin Viron. Näyttää siltä, että suomalaisten terveydenhuoltojärjestelmien hankinta vaatisi vähän tervehdyttäviä toimenpiteitä, sen verran sairasta homma on.
Kuten monesti aiemminkin julkisen sektorin it-mokien yhteydessä, syyttävä katse suuntautuu järjestelmätoimittajaan. Se ei ole ehkä toiminut asiallisesti, mutta laillisesti kuitenkin. Ostajapuoli kuitenkaan voi paeta vastuutaan alihankkijan selän taakse. Vastuu valinnoista ja päätöksistä kuuluu kuitenkin aina ostajalle. Mikä tietysti edellyttää sitä, että ostajalla pitäisi olla riittävästi osaamista.
Suomalaiseen it-hankintakulttuuriin on juurtunut ajattelumalli, jossa ostetaan ensin mahdollisimman halvalla ja maksetaan toimittajalle sitten enemmän tulevina vuosina erilaisten räätälöintien ja järjestelmäpaikkailujen muodossa. Osittain saattaa olla kyse siitä, että pitää ostaa halvalla. Tällöin myös järjestelmätoimittaja lähettää paikalle halvimmat eli kokemattomimmat tyyppinsä. Osittain on kyse ihan kulttuurista: uskotaan, että näin näiden it-projektien kuuluu mennäkin. Ei kuitenkaan kuulu. Tapa on kallis ja tuottaa huonoa laatua.
Iso-Britanniassa muutama iso it-talo haaskasi vastaavaan terveydenhoitohankkeeseen pari miljardia ennen kuin hanke keskeytettiin.
Yritykset voivat toki hassata rahansa aivan vapaasti sellaisiin investointeihin kuin haluavat, mutta kun leikitään veronmaksajien rahoilla, pitäisi toimia tarkemmin. Esimerkiksi HUS on kuuluisa siitä, että se ylittää vuodesta toiseen budjettinsa. Ja kunnat kaivavat rahat jostain muualta, veronmaksajien taskuista jos ei muuta.
Ostajan osaamista on se, että ostettavat asiat pitäisi kyetä pilkkomaan alaprojekteihin. Väitämme, että yli 100 miljoonan ohjelmistohankkeet epäonnistuvat aina. Kun ne palastellaan järkeviksi kokonaisuuksiksi, onnistumisen mahdollisuudet ovat paljon paremmat. Sadan miljoonan kokonaisuuden työntäminen alihankkijan vastuulle on merkki osaamattomuudesta.
Jokaiseen it-projektiin pitäisi kuulua myös se, että toimittaja voidaan vaihtaa kesken kaiken itse projektin kärsimättä, jos työt eivät etene.
Toivon mukaan julkisella sektorilla ja alalla herätään nyt siihen, ettei kahdenkymmenen vuoden järjestelmäperinteitä enää voida ylläpitää. Ostamisen osaamisen tasoa pitää nostaa. Kyse ei ole pelkästään veronmaksajien rahoista vaan myös siitä, että tietoyhteiskunta tarvitsee toimivia ja ketteriä järjestelmiä.
Otso Kivekäs, asiantuntija, Codento
Petri Aukia, toimitusjohtaja, Codento
Bravo. Kannattaa huomata, että konsulttitalot tarjoavat herkästi riisuttua ratkaisua, kun kallis ei kelpaa. Tämä johtaa vaatimuksiin tietoturvatason alentamisesta ja tavoitteiden laskeminen sille tasolle, että nykyinenkin järjestelmä täyttää ehdot. Halpa ja huono ei ole hyvä tavoite. Parempi on edullinen, tehokas ja hyvä.
Jostain syystä tässä häilyy Orwellin varjo kaiken yllä. Eikö täysissä järjissä olevan potilaan tahto olekaan laki? Jos minä sanon selkeästi, ettei minun tietojani levitellä olivat seuraukset mitkä hyvänsä, miksi minua ei kuunnella? Kenen etu on, että tietoni halutaan avoimeksi?
Mitä isompi järjestelmä, sitä enemmän kombinaatioita. Järjestelmän koon kasvaessa testauksen vaativuus kasvaa exponentiaalisesti. Näin käy varsinkin silloin, kun järjestelmää ei jaeta moduleiksi. Jos siis haluat edullista, toimivaa, tuottavaa ja virheetöntä ohjelmaa, pidä ominaisuuksien toivelistasi lyhyenä. Kun olennaista on saada reseptit, labratulokset, röntgenkuvat, veriryhmät, diabetes ja allergiatiedot kulkemaan, keskittymällä niihin järjestelmä kutistuukin hämmästyttävän edulliseksi. Kaiken kattava toiveiden tynnyri on oikeasti kymmeniä tuhansia kertoja kalliimpi. Onko kukaan tehnyt analyysiä toivelistan vaikutuksesta hintaan? Toivelistan kasvaessa hinta nousee eksponentiaalisesti, joten 1,8 miljardia ei ole yllätys.
Itse asiassa, ison järjestelmän jakaminen useammalle kokille ei ole takuuvarma lääke, mutta sillä voidaan välttää toimittajaloukku. 1,8 miljardin euron hinnassa, toimittajaloukun välttäminen tulee olla ensisijainen tavoite.
Olemme opiskelleet ohjelmakoodin uudelleenkäytettävyyttä jo 90-luvun alusta. Siksi ihmetyttää se, miksi yhä nykyään päädytään saman toiminnallisuuden uudelleen ja uudelleen ohjelmointiin. Me emme elä enää 50-lukua. On osattava olla tehokas ja tehokkuus syntyy olemassa olevien järjestelmien, koodin ja suunnitelmien hyödyntämisestä. Jos et siihen nyt kykene, on viimeistään nyt vaadittava lähdekoodin omistusta tai avointa lähdekoodia. Samaa typeryyttä ei kannata tehdä reilun 10 vuoden kuluttua uudelleen.
Ohjelmoijan ajasta valtaosa menee määritelmien tarkistamisessa. Siksi, edullinen järjestelmä syntyy vain siten, että asiakas tietää selkeästi, mitä hän haluaa.
Jos kokematon (=halpa) suunnittelija mitoittaa järjestelmän väärin jo alkumetreillä, korjaustoimenpiteiden aiheuttamat paniikkityöt (á la VR) tulevat äärettömän kalliiksi. Potilastietojärjestelmän ollessa kysessä palvelukatkon seurauksena voi olla ihmishengen menetys. Kaikki tuntemani konsultit suunnittelevat järjestelmät sellaisiksi, että huoltokatko tehdään säännöllisin aikavälein, mutta mitä tapahtuukaan teho-osastolla, kun järjestelmä ei toimi? Tai mitä tehdään auto-onnettomuuden loukkaantuneille sillä aikaa, kun järjestelmä ei vastaa?
Jotta hankkeesta selvitään kunnialla, tilaajalla pitää olla raudan luja ammattitaito IT-allalla. Hyvä suomenkielentaito on eduksi.
Suomessa on epäonnistuttu paljon sataa miljoonaa pienemmissäkin projekteissa. 10 miljoonan projektista voi tulla 200 miljoonan projekti, jne.
”Pienikin” hanke täytyisi pilkkoa ihmisen ymmärrettäviin osiin, jotta siitä saisi edes realistisen aikataulu/kustannusarvion. Ostajapuolen osaamista todella kaivattaisiin.
Eilen heitinkin ilmaan ehdotuksen, että näille hankkeille perustettaisiin jonkinlainen ”onnettomuustutkintalautakunta”. Sillä onnettomuuksiahan ne ovat, paitsi ehkä osalle projekteissa työskentelevistä.
Kun viat prosesseissa on identifioitu, niille voidaan etsiä myös vaihtoehtoja. Tehdä vaikka tarkistuslistat hankinnan eri vaiheille.
Ja silloin yli parikymmentä vuotta sitten julkisen sektorin järjestelmät tilattiin joko Valtion tietokonekeskukselta (VTKK, nykyään osa Tietoa) tai Kunnallistiedolta (nykyään osa Logicaa). Suurimpana erona nykytilaan taitaa olla että tuolloin omistajien (valtio ja kunnat) intressit pitivät kilpailun (tai ”kilpailun”) puutteesta huolimatta touhun suunnilleen järkevänä.
Niin, täytyy muistaa, että rahalla on aina vastaanottaja. Kun budjetti ylittyy tai kasvaa valtavasti, harva osaa kysyä, kuka sen rahan saa. Se nimittäin selittää paljon sitä, miksi kustannukset paisuvat. Projektin aivot ja rahan saaja ovat yksi ja sama asia. Jos halutaan fiksua rahankäyttöä, älyä ja osaamista pitää olla myös tilaajalla.
Mistä Otson blogiin löytää RSS feedin? Onko sitä?
http://otsokivekas.fi/feed/ toimii. Täytyy lisätä tuohon linkki johonkin sopivaan paikkaan.
http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/helsingin_bussiyhtion_jatko_katkolla/