Tiedon valtatien uusi geopolitiikka

Helsinkiin suunnitellaan 100 000 neliömetrin uutta datakeskusta.

Satatuhatta kerrosneliöä on paljon. Noin 2/3 Itäkeskuksesta, tai 2500 ihmisen asunnot. Mutta konesaliksi se on vielä paljon enemmän. Suomen suurin konesalisuunnitelma on Venäläisen Yandexin rakenteilla oleva sali Mäntsälässä, joka tulee valmiina olemaan 36 000 neliöä. Googlen sali Haminassa on seuraavana ja siitä noin puolet. Ne molemmat palvelevat ennen kaikkea Venäjän asiakkaita.

Suurin kotimaiseen käyttöön tehty konesali on Tiedolla, ilmeisesti alle kymmenesosa Roihupellon suunnitelmasta. Tyypilliset Suomalaisten palveluntarjoajien konesalit ovat 1000 neliön luokkaa. Academican kuluisa sali Uspendskin katedraalin alla on 200 neliöä, 0,2% Roihupellon suunnitelmasta ja saman yhtiön suurempi mutta vähemmän kuuluisa sali Suvilahdessa 2000 neliöä.

Satatuhatta kerrosneliöä lienee enemmän kuin Suomen koko tämänhetkinen konesalikapasiteetti. Yhdysvalloissa konesaleja arvioidaan olevan yhteensä 10 miljoonaa neliöä. Suunnitelma on prosentin siitä, ja siis maailmanmittakaavassa merkittävä konesali-investointi.

Tässä ei todellakaan puhuta nyt paikallisesta pikkubisneksistä, vaan siitä miten ja missä tulevaisuudessa koneita Euroopassa pyöritetään. Kyse on tiedon valtatien geopolitiikasta.

Google on jo Suomessa, palvelemassa lähinnä venäjän asiakkaitaan. Samaten on Yandex, ”Venäjän Google”. Venäjällä on paljon kysyntää erilaisille nettipalveluille, mutta niiden tarjoamisessa maan rajojen sisällä on riskejä. Ja osa asiakkaista haluaa nimenomaan palvelua, jossa heidän hallituksensa ei pääse lukemaan viestien ja kovalevyjen sisältöä.

Kyse ei kuitenkaan ole vain Venäjästä. Suomen hallitus päätti myös 10 terabitin valokaapelin rakentamisesta Itämeren pohjaa pitkin Saksaan. Vielä nykyään Suomen käytännössä ainoa yhteys Keski-Eurooppaan ja oikeastaan koko muuhun maailmaan kulkee Ruotsin ja Juutinrauman sillan kautta. Yksinäinen linkki on aina haavoittuva, ja Ruotsin sotilastietopalvelu FRA myös salakuuntelee liikennettä. Saksan kaapeli on oikeastaan välttämätön edellytys sille, että Suomesta käsin voidaan palvella Euroopan markkinoita datapalveluilla.

Suunnitteilla on myös toinen merikaapeli. Koillisväylän kaapeli kulkisi Lontoosta Murmanskin kautta Siperian pohjoispuolitse Japaniin ja Kiinaan. Pituutta kaapelille tulisi yhteensä 14 000 km. Kun Rovaniemeltä rakennettaisiin vielä kaapeli Murmanskiin, Helsinki olisi yhtäkkiä Euroopan pääkaupungeista lähimpänä Tokioa.

Matka Helsingistä Tokioon olisi noin 12 000 km, eli valonnopeutena 40 millisekuntia, realistisesti ehkä 100-150ms. Nykyinen etäisyys esimerkiksi Lontoosta Tokioon on 24 000km ja 230 millisekuntia, ja kehitettäessä nettipalveluita, millisekunneilla on väliä, koska ne nopeasti kertautuvat sekunneiksi, jotka tekevät palvelusta käyttökelvottoman. Käytännössä Koillisväylän kaapeli saattaisi tehdä monet sellaiset palveluratkaisut mahdollisiksi, jotka eivät sitä tänään ole.

Suomi on tässä uudessa maantieteessä onnekkaassa asemassa. Ainoa Venäjän rajanaapuri, jolla on hyvä tietoliikenne- ja sähköinfra. Lisäksi kohta riittävän hyvät yhteydet Keski-Eurooppaan ja sitten vielä Euroopan nopeimmat yhteydet Japaniin ja Kiinaan. Ja toimiva infrastruktuuri sekä vakaa demokratia.

Luonnonolojen päälle, myös menestyksen edellyttämä infra on hoidettu. Mutta politiikassa on kyse muustakin kuin edellytysten tarjoamista. Politiikassa on kyse myös siitä, ettei sössitä kaikkea.

Datapalveluille on vielä yksi kriittinen ehto: luotettavuus, ja ettei tietoliikennettä vakoilla. Valitettavasti juuri se on uhattuna. Puolustusministeriö kaavailee USA:n urkintalainsäädännön kopioimista Suomeen, millä olisi tuhoisa vaikutus pyrkimyksille toimia luotettavien datapalvelujen kärkimaana.

Järjettömät lakihankkeet eivät ole luonnonlaki, ne ovat poliittisia valintoja. Niin Suomessa kuin Euroopassakin. Tästäkin on eurovaaleissa kyse.

Kirjoittaja on ehdolla eurovaaleissa numerolla 164