Kirjoitan kirjaa vihreästä kaupunkisuunnittelusta. Tämä teksti on luonnos kahdeksi kirjan luvuksi, jotta sitä on on mahdollista kommentoida ja kritisoida.
Johdanto
Miten Helsingistä rakennetaan hiilineutraali kaupunki, jossa elämä on sekä ekologista että mukavaa? Entä miksi edelleen rakennetaan metsiin, vaikka luontokadon on jo tajuttu uhkaavan sivilisaatiomme selviämistä? Miksi kaikesta, mihin liittyy autot tulee aina suhteeton julkinen haloo?
Pyrin tässä kirjassa vastamaan näihin ja moniin muihin kysymyksiin koskien kaupungin kasvua ja sen suunnittelua. Tämä ei ole oppikirja, eikä millään tavoin puolueeton. Kirjoitan omasta näkökulmastani siitä, miten kaupunkia tulisi suunnitella, jotta parhaiten turvaamme ihmiskunnan mahdollisuudet säilyttää sivilisaatiota tällä planeetalla.
En yritä kuvata täydellistä kaupunkia, utopiaa. Minua kiinnostaa yleviä päämääriä enemmän, miten ihan käytännössä voimme tehdä muutoksia kohti kestävämpää, viihtyisämpää ja toimivampaa kaupunkia. Kirjoitan muutoksista joita olemme saaneet aikaan Helsingissä tai joita haluaisimme saada aikaan, sekä perusteista miksi näin tulisi tehdä.
Kirja on suunnattu kaikille jotka haluavat ymmärtää vihreää kaupunkiajattelua 2000-luvun Suomessa sekä kaikille jotka ovat kiinnostuneita kaupunkisuunnittelusta ylipäänsä. Ajatuksiin ei ole omistusoikeutta ja jos kirjasta löytyy kiinnostavia ajattelutapoja, niistä parhaat saa mainiosti lainata omaan ajatteluunsa, halusi sitä sitten kutsua siniseksi, punaiseksi tai vaikka keltaiseksi.
Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyy noin 50 asemakaavaa joka vuosi. Niiden lisäksi päätetään lukemattomia kaupunkilaisten elämään vaikuttavia katusuunnitelmia, rakennuslupia, poikkeuslupia, puistosuunnitelmia, kiinteistökauppoja ja niin edelleen. Kaikkien näiden päätösten taustojen avaamiseen ja niihin kannan ottamiseen ei yksi kirja riittäisi, enkä siihen pyrikään. Sen sijaan yritän avata niitä periaatteita, joiden pohjalta Vihreissä ratkaisemme minkälaisia muutoksia pyrimme edistämään, mitkä hyväksymme ja mitä vastustamme. Käytän myös esimerkkeinä monia julkiseen keskusteluun nousseita kaupunkisuunnittelukohteita Helsingissä.
Tavoitteeni ei ole tarjota lukijalle “parhaita argumentteja” joilla voittaa väittelyitä sosiaalisessa mediassa tai baaripöydässä. Sen sijaan pyrin vaikeampaan mutta myös tärkeämpään päämäärään: kuvaamaan miten kaupunkia itse asiassa pitäisi suunnitella. Ehkä nämä ajatukset voivat tarjota lähtökohtia myös vakuuttavien argumenttien muotoilulle, mutta monessa tapauksessa todellisuus on sen verran mutkikas, ettei sen kuvausta pysty ikinä tiivistämään 280 merkkiin.
Kirjoitan nimenomaan Helsingin kaupunkisuunnittelusta, koska olen tehnyt sen parissa töitä yli 10 vuotta ja tunnen sen parhaiten. Kirjan periaatteet ovat kuitenkin sovellettavissa kysymyksiin muissa suurissa kaupungeissa ja osittain myös pienemmissä kunnissa. Yritän välttää ottamasta kantaa muiden kaupunkien konkreettisiin ratkaisuihin, koska ulkoa päin annetut neuvot harvoin ovat se mitä kaivataan. Jääkin lukijan harkintaan, mitkä Helsingin ratkaisut toimivat lukijan omassa ympäristössä.
Kirjaa lukiessa on hyvä muistaa, että Vihreät on syntynyt muutosliikkeeksi: vaatimaan vaihtoehtoa “nykymenolle”, koska se tapa, jolla olemme kaupunkeja ja koko yhteiskuntaa kehittäneet viimeiset 70 vuotta on kestämätön ja tuhoaa elinolosuhteemme maapallolla. Vaikka olemme saaneet aikaan joitakin muutoksia siinä, miten Helsinkiä rakennetaan, ei tämä kirja ole nykyisen kaupunkisuunnittelun puolustuspuhe, vaan kuvaus siitä, mitä pitäisi tehdä. Edelleen pyrimme muutokseen kohti kestävää kaupunkisuunnittelua, taloutta ja yhteiskuntaa.
Lukijoille, jotka kaipaavat konkreettisempaa syventymistä siihen, millä tavoin esimerkiksi katuja tai kortteleita pitäisi suunnitella voin antaa joitakin hyviä vinkkejä lopun kirjallisuuskatsauksessa. Suurin osa tämän kirjan ajatuksista ei ole itse keksimiäni, vaan pohjautuvat kaupunkeja koskevaan kirjallisuuteen ja lukemattomiin keskusteluihin minua edistyneempien alan harrastajien ja ammattilaisten kanssa.
Miksi kaupunkia suunnitellaan?
Kirjoitan vihreästä kaupunkisuunnittelusta, siitä miten ja millaista kaupunkia haluaisimme rakentaa. Ennen kun tähän kysymykseen voidaan vastata, täytyy käsitellä perustavanlaatuisempaa kysymystä: mihin tällä kaikella pyrimme.
Vihreä liike on syntynyt vaatimaan, että yhteiskuntana elämme tavalla, joka on mahdollista tällä planeetalla. Näin esitettynä vaatimus kuulostaa kohtuulliselta, mutta se vaatii melko suuria muutoksia siihen yhteiskuntaan, jonka 1900-luvun mittaan rakensimme. Esimerkiksi fossiilisista polttoaineista täytyy luopua, mutta se ei suinkaan vielä riitä.
Tässä luvussa pyrin kuvaamaan mihin päämääriin juuri kaupunkisuunnittelussa tulisi nähdäkseni pyrkiä ja mitä reunaehtoja on samalla välttämätöntä ottaa huomioon.
Ilmastonmuutos ja luontokato kaiken lähtökohtana
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttämäinen asettavat reunaehdot kaikelle politiikalle – myös kaupunkisuunnittelulle. Ne eivät ole vihreän kaupunkisuunnittelun ainoita tavoitteita, mutta ne ovat lähtökohta, jonka asettamissa rajoissa muut ratkaisut täytyy löytää.
Kaupungit tuhoavat luontoa ja ilmastoa eniten levittäytymällä jatkuvasti yhä uusille alueille. Luontoa ei kuluta niinkään ihmisten määrä, kuin se maa-ala jonka he muuttavat luonnosta rakennetuksi. Metsää kaadetaan talojen, katujen ja moottoriteiden tieltä. Tämä kehitys käynnistyi autojen yleistyessä 60-luvulla, kun yhtäkkiä lähiöitä voitiin rakentaa kymmenien kilometrien päähänkin, ja on jatkunut siitä asti. Samalla kaupungissa kuljetut matkat pitenevät ja päästöt ovat kasvaneet koko ajan. Suunnan kääntäminen on välttämätön osa luonnon kanssa sopusoinnussa elävien kaupunkien tulevaisuutta. Suurimmaksi osaksi tämä kirja käsittelee sitä, miten tämä muutos voidaan tehdä, mitä kaikkea se vaatii.
Tarvittava muutos kaupunkisuunnittelussa ja kaupungin rakentamisessa ei ole helppo ja se myös johtaa toisinaan ristiriitoihin muiden tavoitteiden kanssa. Myöhemmissä kappaleissa käsittelen sitä, miten näitä ristiriitoja olemme yrittäneet tasapainottaa – aina kuitenkin pyrkien luonnon ja ilmaston etuun.
Eriytymiskehityksen pysäyttäminen
Toinen tärkeä Vihreä tavoite on eriytytymiskehityksen pysäyttäminen. Kaikkialla länsimaissa kaupungit ovat viime vuoskymmeninä jakautuneet pikkuhiljaa yhä jyrkemmin hyvä- ja huono-osaisiin alueisiin. Monissa maissa tämä on toki ollut todellisuutta aina, mutta 1900-luvun loppupuolen Suomessa erot olivat pieniä. varallisuuserojen kasvaessa ja elämäntapojen sekä väestön monipuolistuessa voimistuvan eriytymiskierteen eli segregaation riski kasvaa.
Erilaisuus ei ole uhka, vaan on hyvä että naapurustot voivat olla keskenään erilaisia. Se tarjoaa erilaisille ihmisille paremman mahdollisuudet löytää itselleen mieluisa asuinpaikka ja samanhenkisiä naapureita. Sen sijaan uhka on, jos syntyy alueita, joihin joudutaan koska kukaan ei niissä halua asua. Tällöin niihin joutuvat köyhimmät ja yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat muiden pyrkiessä alueelta pois. Tällaisen kehityksen katkaiseminen on vaikeaa, mutta kriittisen tärkeää.
Elävä kaupunki
Kolmas tavoite on kaupungin ”elinvoima” – haluamme rakentaa kaupunkia, jossa ihmiset haluavat asua, jossa on töitä tarjolla, yritykset voivat menestyä ja jonne mieluummin tullaan kuin lähdetään pois. Itse ajattelen, että elinvoiman käsite sisältää myös sen, että kaupungin pitää olla hauska. Kyse ei ole vain taloudellisista mittareista, vaan paljon siitä miten kaupunkilaiset kaupungin kokevat – ilmapiiristä, toimintamahdollisuuksista. Kaupungin menestys ei synny nykypäivänä hampaat irvessä eikä teollisuusalueita rakentamalla, vaan sen varassa, että ihmiset haluavat elää juuri Helsingissä. Ja se vaatii aika toisenlaisia ratkaisuja kuin perinteinen elinkeinopolitiikka.
Kaupungin kasvu on realiteetti
Kaupungin kasvu ei ole kaupunkisuunnittelun tavoite, vaan sen syy. Ihmiset kaikkialla maailmassa ovat muuttaneet kohti kaupunkeja niin kauan kun historiaa on kirjoitettu. Jokaisella muuttajalla on ollut omat syynsä ja ne ovat vaihdelleet historian mittaan. Keskiajalla paettiin maaorjuutta, 1900-luvulla muutettiin työn perässä. Joku on väistellyt sukulaisiaan, toinen etsinyt kulttuuria. Välillä on paettu nälänhätää, vähemmistöt ovat hakeutuneet kaltaistensa luokse. Ja niin edelleen. Jos jotain yleisiä linjoja on, niin taustalla lienee se, kuinka kaupungit ovat tarjonneet mahdollisuuksia, joita muuttajalla ei syystä tai toisesta aiemmassa asuinpaikassaan ollut. Ihmislajista aina joku osa hakee uusia mahdollisuuksia ja kaupungit ovat näitä mahdollisuuksia tarjonneet.
Tuhansia vuosia taudit ja kuolleisuus asettivat rajan kaupunkien kasvulle. Väkeä kuoli koko ajan samaa tahtia kuin uusia muutti sisään. Hygienia ja moderni lääketiede mahdollistivat kasvun, jolle ei ole sen jälkeen nähty loppua. Suomessa kaupunkien kasvu alkoi teollistumisen myötä 1800-luvulla ja on viime vuoskymmeninä kohdistunut lähinnä suurimpiin kaupunkeihin. 75% uusista asunnoista on viime vuosina rakennettu Helsingin, Tampereen ja Turun seuduille.
Helsingin kasvun estäminen ei ole demokratian keinoin mahdollista – eikä myöskään toivottavaa. Kaupunkiseudun kasvun voisi pysäyttää vain tekemällä kaupungista niin kamalan ettei kukaan tänne halua tai väkivalloin estämästä ihmisiä muuttamasta. Kumpikaan ei ole hyvä idea.
Kun sanon, että kaupunki kasvaa, tarkoitan tarkkaan ottaen kaupunkiseutua – useista kunnista muodostuvaa kokonaisuutta, joka on yksi työssäkäyntialue ja jonka sisällä ihmiset muuttavat joka suuntaan. Tällä tavoin kaupungit normaalisti määritellään, kun puhumme vaikkapa maailman suurkaupungeista. Sangen harvoin on olennaista kuinka monta asukasta asuu Pariisin departementin alueella (2,2 miljoonaa, vs. metropoli 12 miljoonaa) tai London Cityssä (7700, vs. metropoli 12 miljoonaa) alueella, vaan kaupungilla tarkoitetaan kokonaisuutta. Näin laskettuna Helsinki on 1,6 miljoonan asukkaan kaupunki, vaikka Helsingin kunnassa asuu vajaat 700 000 ihmistä.
Elämme vapaassa maassa
Viimeinen lähtökohta vihreälle kaupunkisuunnittelulle on ihmisten oikeus valita itse miten haluavat elämäänsä elää. Ylätasolla kaupunkisuunnittelusta puhuttaessa on helppo ”asuttaa” ihmisiä, ”sijoittaa” toimintoja tai suunnitella miten ihmisten tulisi elää. Mutta ihmiset eivät välttämättä halua elää tai asua niin, eivätkä yritykset toimia siellä minne ne on sijoitettu. Elämme vapaassa markkinataloudessa, jossa ihmiset saavat valita asuinpaikkansa vapaasti ja yritykset päättää, haluavatko toimia annetuissa reunaehdoissa vai eivät.
Tämä on paitsi tärkeä arvo, myös kova realiteetti, joka asettaa rajat sille, millaiset ratkaisut kaupunkisuunnittelussa ovat mahdollisia. Kaupunki ei voi esimerkiksi kieltää ihmisiä muuttamasta tai pakottaa yrityksiä toimimaan juuri tietyssä paikassa. Keinoja ohjata ja kannustaa toki on, mutta ei valtaa määrätä. Eikä pidäkään olla.
Kaupunkisuunnittelun historiassa monet suunnitelmat ja utopiat ovat perustuneet ylhäältä päin määräämiseen, jopa totalitaristiseen ajatteluun, jossa ihmiset ovat olemassa toimiakseen suunnittelijan “kaupunkikoneen” osina. Asetun itse tätä lintuperspektiivin perinnettä vastaan: tärkeää on yhden ihmisen elämä ja miten hän sen haluaa elää, ei miten häntä voitaisiin tehokkaimmin hallita.
Suunniteltaessa kaupunkia tarvitaan myös laajoja mittakaavoja ja yleistyksiä. Mutta kun ajatellaan tästä keskitetystä näkökulmasta käsin, tulisi aina pitää mielessä, että tavoite on lisätä eikä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia tehdä omia valintojaan.
Tämä teksti on luonnos yhdeksi tulevan kirjani luvuksi. Julkaisen sen avoimesti kommentoitavaksi, jotta kiinnostuneet voivat kommentoida sitä jo ennen viimeistelyä. Teksti on luonnos ja saattaa sisältää vielä virheitä, epäonnistuneita sanavalintoja ja puutteita.
Tarkoitukseni on kehittää tekstiä kommenttien pohjalta. Olen kiitollinen kaikenlaisista kommenteista ja erityisesti toivon, että nostatte esiin, jos jokin ajatus jää epäselväksi tai argumentaatio ei tunnu uskottavalta.
Kirja on tavoitteena julkaista vuoden 2024 alkupuolella.
Itse ehkä avaisin kysymystä ”miksi kaupunkia suunnitellaan” myös ulkoisvaikutusten näkökulmasta. Liberaalissa katsantokannassa ulkoisvaikutukset kun ovat yksi harvoja ”oikeutuksia” sille, että julkinen valta puuttuu yksityiseen toimintaan (kuten rakentaminen), ja toisaalta juuri ympäristövaikutukset ovat keskeisesti nimenomaan ulkoisvaikutuksia, joita pitäisi pyrkiä rajaamaan.
Tästä päästään siihen, että on toki teoriassa mahdollista hinnoitella maankäytön ulkoisvaikutukset niin korkealle, että maakuntakeskusten vajaakäytöllä olevat asunnot alkavat houkutella enemmän kuin jokseenkin luonnontilaisten ympäristöjen tuhoaminen tiiviinkin uudisrakentamisen tieltä Helsingissä. Mutta se olisi niin merkittävä muutos nykytilaan, että sen rinnalle tarvittaisiin muita, vähintään yhtä merkittäviä muutoksia. Lähinnä siis tarkoitan sitä, että uudisrakentamisen de facto kieltäminen tekisi nykyisten rakennusten omistajista vielä nykyistä korostetummin vuokraa keräävän koroilla elävän yläluokan, mikä ei olisi sosiaalisesti kestävää.
Tämä jälkimmäinen menee tietysti ehkä jo vähän ohi ratkaisuhakuisuudesta teorian puolelle, mutta on kuitenkin jonkinlainen vastaus kysymykseen ”onko Helsingin pakko kasvaa, vaikka maakunnissa on tyhjiä asuntoja?”.
—
Ulkoisvaikutukset tietysti ovat myös keskeinen komponentti kun mietitään minkälaista kaupunkia rakennetaan. Eri vaihtoehdoilla on eri ulkoisvaikutukset, erityisesti kun tarkastellaan vaikutuksia luontoon.
Muutama kirjoitusvirhe lukuunottamatta oikein selkeetä ja helposti luettavaa tekstiä! Auttaa toki myös se, että lukija on aiheesta kiinnostunut.
Kiinnostaa tietää mille kohdeyleisölle tämä on tarkoitettu.
Hyvää työtä!
Näyttää lupaavalta ja ote kaupunkilaisen suunnasta katsovana on hyvä, mutta sehän ei estä etteikö sisältö ja analyysi voi ottaa huomioon myös markkinoita, elinkeinopolitiikkaa, hallinnoinnin tapoja. Pari kommenttia ja ajatusta:
6.kpl ” pyrin vaikeampaan mutta myös tärkeämpään päämäärään: kuvaamaan miten kaupunkia itse asiassa pitäisi suunnitella.” Jos näin, niin se on hienoa, mutta eikö silloin pitäisi irrottautua vain asemakaavoituksen näkökulmasta, arkkitehdin näkökulmasta. Ja yrittää sanoa kuinka koko KYMPin toimiala saataisiin ohjaamaan kaupunkikehitystä, ja siinä suunnittelu on lopulta vain kirjaamista. Kaupunkikehityksen ohjaamisen on tietenkin otettava lähtökohdaksi sekä markkinoilla tapahtuva yksilöiden ja yritysten toiminta, että kaupunkilaisten ja lähiyhteisöjen organisoitu kansalaistoiminta.
Rajaus vain Helsinkiin on ymmärrettävää. Naapurien neuvominen ei kannata. Mutta pelkkään Helsinkiin rajautuminen on ongelmallista koska silloin ei oikein voi puhua mistään sellaisista asioista, jotka ovat seudullisia, kuten asuntomarkkinat, työmarkkinat, HSL. Helsinki ei ole suvereeni toimija. Halusimme tai emme, niin asuntomarkkinoilla ja yritysten sijoittumisessa meillä on jokin rooli osana seudullista ”työnjakoa”. Ja halusimme tai emme, niin seudusta merkittävä osa tulee olemaan autokaupunkia ja siihen on sopeuduttava, että tulevat autoillaan Helsinkiin. Ehdotin jo vuosia sitten, että bulevardisoinnin suunnittelussa tulisi hankkeisiin ottaa mukaan kunkin suunnan kehyskuntia ja suunnitella yhdessä kuinka erilaiset liikennejärjestelmät yhdistetään. Valitettavasti asenteet ovat kehyskunnissa entisestään jyrkentyneet.
Edelliseenkin liittyen iso kysymys on Helsingin keskustan uudistuminen. Lienee jo selvää, että edessä on iso työelämän muutos. Päivittäisten työmatkapendelöijien määrä ei luultavasti enää palaudu, ei ainakaan kasva kuten ennen. Onko tavoite säilyttää keskusta koko seudun (ja koko maankin) pääkeskuksena? Ja onko tuleva pääkeskus elinkeinoelämän, hallinnon ja kulttuurin pääkeskus, vai onko se jollain keinoin edelleen Stokka-vetoinen kulutuksen lippulaiva, vai onko se ennen muuta hengaamisen ja bailaamisen keskus, vai kaikkea tätä. Näistä keskustan toiminnoista oikeastaan vain hallinnon ja kulttuurin jatkuvuus on turvattu. Vai onko tavoite muuttaa laajassa mitassa toimistot asunnoiksi ja kehittää keskusta vain yhdeksi keskukseksi muiden joukkoon osaksi monikeskuksista Espoon mallin kaupunkia? Asukkaiden merkittävä lisääminen merkitsee myös nimbyilyn tuomista keskustaan. – Jos tarkoitus on käsitellä keskustaa, niin sen voisi mainita jo aloituskappaleessa.
Ilmastotavoitteiden osalta mainitsen kaksi asiaa. Toistat tavallisen yksioikoisen päätelmän kaupunkirakenteen hajautumiseen liittyen, että se väistämättä johtaa päästöjen kasvuun. Meneillään on nopeutuva autokannan sähköistyminen. Se tulee muuttamaan auton vaikutusta sikäli, että CO2-päästöt ei enää kohta ole se ongelma, vaan lähinnä autojen käyttämä tila. Toinen , ja vakavampi kysymys on ilmastopolitiikan käytettävissä olevan ajan lyhyys. Sen pitäisi saada meidät suhtautumaan uudisrakentamiseen ja erityisesti purkavaan uudistamiseen erityisen varovaisesti kun hiilineutraaliuteen pääsemiseksi on käytettävissä vain kymmenkunta vuotta. Jokaisen uuden talon hiilineutraalisuuden saavuttaminen kestää useita kymmeniä vuosia, ja jos ensin puretaan, niin vielä paljon pidempään.