Kirjoitan kirjaa vihreästä kaupunkisuunnittelusta. Tämä teksti on luonnos kaupungin elinvoimaa koskevaksi luvuksi. Julkaisen sen, jotta sitä on on mahdollista kommentoida ja kritisoida.

Jos haluat auttaa projektissa, pyydän kritiikkiä, mutta myös osallistumaan Mesenaatti-kampanjaan, joka on parhaillaan käynnissä!

Kaupungin elinvoima

Kaupungit ovat syntyneet kaupan keskuksiksi. Ensin oli vakituisia markkinapaikkoja, joissa kohdattiin vaihtamassa tuotteita, ostamassa ja myymässä. Pikkuhiljaa markkinapaikkojen ympärille alkoi asettua asumaan ihmisiä jotka työkseen toimivat markkinoilla tai niiden yhteydessä: majatalonpitäjiä, kauppiaita, viihdyttäjiä jne. Kaupungit alkoivat kasvaa sinne missä kauppareitit kohtasivat.

Kylät olivat maanviljelijöiden tapa asua yhdessä. Yhteisöstä suuri enemmistö sai elantonsa maatalouden töistä ja erikoistuneita ammatteja oli vain vähän. Kaupungissa taas valtaosan elanto tulee erilaisista erikoistuneista ammateista ja maata viljeltiin vain sivutoimisesti jos ollenkaan. Juuri tämä erikoistumisen mahdollisuus on kaupungin keskeinen ominaisuus niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin. Kaupungissa et ole sidottu siihen, mihin asemaan satuit syntymään ja voi syntyä myös kokonaan uutta. Kaupungit ovatkin olleet keskeinen elementti siinä kehityksessä, joka on mahdollistanut korkeakulttuurit kautta aikojen, nykyisen teknisen sivilisaation ja elintasomme.

Kaupunki on myös uuden luomisen keskus. Tiede, taide ja innovaatiotoiminta on aina tapahtunut lähinnä kaupungeissa. Niistä löytyy riittävästi ihmisiä muodostamaan yhteisön joka miettii jotain asioita, oli se sitten tiedettä, taidetta tai bisnestä. Yksinäinen nero voi asua missä vain, mutta hänen työnsä jää tuuleen huutamiseksi, jollei ole olemassa yhteisöä joka osaa sen ottaa vastaan. Ja sellainen samanmielisten yhteisö on ennen Internetiä voinut syntyä vain sinne missä ihmisiä on paljon – siis kaupunkiin. Esimerkiksi suomalainen korkeakulttuuri kuten sen tunnemme ja ajatus suomalaisista “metsäkansana” luotiin Esplanadilla, missä Symposium kokoontui Kämppiin viinipullojen ääreen.

Nykyään internet ja etätyöt mahdollistavat periaatteessa sen, että tieteen, taiteen ja liiketoiminnan verkostoja voi syntyä muuallekin kuin kaupunkeihin. Käytännössä ei kuitenkaan ole hirveästi merkkejä, että uutta luova toiminta olisi hajasijoittumassa. Vaikka Teamsissa voi pitää kokousta, ihmisten halu kohdata toisiaan on kuitenkin vahva ja henkilökohtaisilla kohtaamisilla vaikuttaisi olevan merkittävä rooli uuden luomisessa.

Kolmas suuri rooli kaupungeilla oli teollistumisen näyttämönä. Teollisuus syntyi ensin kaupunkeihin, koska siellä oli saatavissa eniten työvoimaa – ja koska teollisuutta kehittävät porvarit asuivat siellä itse. Myöhemmin teollisuutta rakennettiin toki myös kaupunkien ulkopuolelle, mutta lähes kaikki alat syntyivät ja tarvittavat verkostot rakentuivat ensin kaupungeissa. Tai joissain tapauksissa teollisuuslaitosten ympärille syntyi kaupunki esimerkiksi paikkaan jossa on vesivoimaa. Ja myöhemmin siirryttäessä jälkiteolliseen yhteiskuntaan voidaan ajatella, että koko kaupunki itsessään on nykyajan tehdas, joka tuottaa arvoa.

Kaupungin rooli nykyään ponnistaa paljolti näistä samoista lähtökohdista: kauppa, uuden luominen ja tuotanto ovat edelleen hyvin kaupunkilaista toimintaa. Helsingin seudulla tuotetaan 37% Suomen bruttokansantuotteesta. Keskeiset keskusliikkeiden varastot sijaitsevat Kehä 3:lla ja Helsingin satama on maan merkittävin tuontisatama, jos Kilpilahden öljysatamaa ei lasketa. Seudulla toimii myös viisi yliopistoa ja kuusi amattikorkeakoulua joissa on yhteensä 15 000 työntekijää ja 100 000 opiskelijaa.

Puhuttaessa kaupunkien elinvoimasta tarkoitetaan niiden kykyä synnyttää uusia työpaikkoja ja uusia yrityksiä sekä houkutella ihmisiä muuttamaan tai pysymään kaupungissa ja tätä kautta “elää”. Tämä yleensä epämääräisesti määritelty elinvoiman käsite vastaa suunnilleen niitä kaupungin rooleja joita yllä käsittelin. Tässä luvussa kuvaan mistä elinvoima muodostuu ja miten se näkyy erityisesti Helsingissä. Kuvaan ilmiöitä paljolti yritysten näkökulmasta. Suuri osa asioista pätee myös muunlaiseen toimintaan kuin yritystoimintaan, kuten osuuskuntiin, yhdistyksiin ja kunnalliseen toimintaan. Yksinkertaisuuden vuoksi esittelen ilmiöt yritysten kautta.

Erilaisuus on rikkautta

Kaupunkien yksi vahvuus on aina ollut kyky sietää erilaisuutta. Monipuolinen elinkeinorakenne edellyttää, että hyväksytään että jotkut tekevät erilaista työtä. Kansainvälinen kauppa toimii paremmin, jos on hyväksyttyä puhua eri kieliä ja näyttää erilaiselta. Uutta on mahdollista luoda paikoissa, joissa saa ajatella erilailla ja kiistä vanhat “totuudet” jotka “kaikki tietävät”. Ei ole vain sattumaa, että tietotekniikan murros sai alkunsa San Franciscosta, joka oli hippien mekka. Uutta teknologiaa kehittävät nörtit tunsivat siellä olonsa tervetulleeksi ja itseään vahvistava kierre lähti käyntiin.

Kekkosen ajan teollisuuspolitiikka perustui Suomessa ajatukseen yhtenäiskulttuurista, jossa samoja teollisuuslaitoksia voitiin laittaa periaatteessa minne vain ja laitettiin mielellään mahdollisimman hajalleen, jotta maa kehittyisi tasaisesti. Voidaan väitellä siitä, kuinka hyvin se toimi silloinkaan, mutta ainakaan se ei toimi nykypäivänä.

Teollisuustyö on automatisoitunut koko ajan enemmän aina teollisen vallankumouksen alusta saakka. Tehtailla ei yksinkertaisesti enää tarvita kovin paljon työntekijöitä. Vaikka Suomeen perustettaisiin kuinka menestyviä teollisuusyrityksiä, ne voisivat vaikuttaa bruttokansantuotteeseen, mutta vaikutus työpaikkoihin olisi rajallinen. Yhden tehtaan tai yhden teollisuudenalan kaupungit ovat kaikki vaikeuksissa – elleivät ole onnistuneet muuttumaan teollisuuskaupungista monialaiseksi osaamiskaupungiksi.

Nykytalouden sydämessä ovat erityistä osaamista vaativat työpaikat: kooderit, tuotekehitysinsinöörit, copywriterit, startup-yrittäjät, tutkijat, muotoilijat ja niin edelleen. Richard Florida kutsui tätä joukkoa luovaksi luokaksi, joskin käsite on vähän hämäävä. Enemmän kuin erillisestä luokasta kyse on siitä, että kaikki työ muuttuu aiempaa enemmän luovuutta vaativaksi.

Kaikkia näitä ammatteja yhdistää se, että parhaina pidettyjä työntekijöitä jahdataan eri työpaikkoihin ja he voivat ansaita todella hyvin, mutta vastaavasti heikoimmin menestyvät jäävät heistä kauas taakse. Toiminta on perusluonteeltaan eriarvoisempaa kuin kaikille samanlainen tehdastyö. Siksi yritysten täytyy myös sijoittua sinne missä työvoimaa on. Käytännössä tämä tarkoittaa yliopistokaupunkeja, tarkemmin ottaen yliopistokaupunkeja, joihin valmistuneet haluavat jäädä tai muuttaa. Suomessa tämä tarkoittaa ennen kaikkea Helsinkiä (Helsingin seutua) ja Tamperetta. Näiden kahden seudun osuus korkeakoulusta valmistuneista alle 35-vuotiaista on 55%. Osuus opiskelupaikoista on vähän yli 40%, eli monet muualla valmistuneet muuttavat näihin kahteen kaupunkiin.

Työntekijät muuttavat työpaikkojen perässä sinne missä niitä on, mutta niin muuttavat yrityksetkin työntekijöiden perässä. Kyseessä on kahteen suuntaan itseään voimistava kehä. Suurilla ja monipuolisilla kaupungeilla on tässä kuitenkin selvä etulyöntiasema. Jos seudulla on erikoistuneelle työntekijälle useita mahdollisia työnantajia, seuraavan työpaikan löytäminen on huomattavasti helpompaa. Ja toisaalta, jos seudulla on monenlaista toimintaa, myös puolison mahdollisuudet löytää työpaikka ovat suuremmat. Ja toki myös mahdollisuudet löytää puoliso.

Ihmiset myös valitsevat asuinpaikkojaan monista muistakin syistä kuin työpaikkaa ajatellen. Jotakuta kiinnostaa kultturitarjonta, toista homobaariskene, kolmatta jokin urheilulaji, alakulttuuri, ravintolatarjonta, oma kieliryhmä, yleinen vapaamielisyys, mahdollisuus anonyymiuteen kadulla… Kaikkien näiden suhteen mitä suurempi ja monipuolisempi kaupunki on, sen paremmat edellytykset sillä on houkutella ihmisiä. Kyse ei ole vain elinkeinotoiminnan monipuolisuudesta, vaan koko inhimillisen elämän kirjon. Ja oikeastaan näitä ei voi edes erottaa toisistaan, koska elinkeinot syntyvät ihmisten elämän varaan ja palvelemaan elämää, ei vientimarkkinoita, vaan lopulta aina ihmistä.

Useamman elinkeinon kaupunki on myös aina vahvempi kriisissä. Kun paperitehdas suljettiin Otanmäellä, kylä ajautui kriisiin josta se ei ole toipunut. Kun Nokia lopetti Salossa, kaupunki muuttui maan menestyjästä kriisikunnaksi käytännössä yön yli. Nokia lopetti työpaikkoja Helsingin seudulla paljon enemmän, mutta siitä ei kirjoitettu montaakaan lehtijuttua, eikä se johtanut kriisiin, vaikka etenkin Espoon taloudessa kyllä näkyikin. Nokialta lähteneet menivät muihin yrityksiin, perustivat yrityksiä ja kuka mitäkin. Monen palkka laski, mutta harva jäi tyhjän päälle. Suuressa kaupungissa on mahdollisuuksia toisella tavalla.

Monipuolisuuden rinnalla toinen kriittinen tekijä on muuntautumiskyky. Joku toimiala on aina kriisissä ja toistuvasti myös koko kaupunki on kriisissä. Kriisi ei ole poikkeus, vaan osa markkinatalouden ja kehityksen dynamiikka. Mitä nopeammin muutoksiin toimintaympäristössä pystytään reagoimaan, sen vähemmän vahinkoa kriiseistä seuraa. Enkä nyt tarkoita, että kaupungin pitäisi välttämättä reagoida kaikkeen, vaan yritykset reagoivat oman tilanteensa muutoksiin. Kaupunkisuunnittelun kannalta olennaista on välttää asettamasta esteitä muutoksille. Kun tavaratalot ovat menneet pois muodista, eikä yläkerroksia enää kannata pitää kauppana, niihin voidana tehdä toimistoja tai ehkä asuntoja. Kun pankit eivät enää halua näyttäviä marmoripalatseja, niistä voidaan tehdä yökerhoja.Mitä vähemmän asemakaavat ja lupaprosessit estävät tätä, sen nopeammin kriisit kääntyvät uusiksi mahdollisuuksiksi.

Kasautumishyödyt

Kasautumishyödyt tarkoittavat taloustieteessä hyötyjä, jotka toimijat saavat siitä että sijaitsevat lähekkäin. Kun kaupunkiin kehittyy jonkin alan toimintoja enemmän, sinne myös syntyy alalle kouluja ja opiskelijoita. Kaikki alan yritykset hyötyvät uusista osaavista työntekijöistä. Kun yhdellä yrityksellä menee huonommin, toiset yritykset usein palkkaavat työntekijöitä. Esimerkkinä tästä on mm Pohjoismaiden suurin start-up keskittymä Maria01, jossa yritykset onnistuvat ja epäonnistuvat jatkuvasti, ja niiden työvoiman tarve vaihtelee. Ei olekaan tavatonta, että osaava työvoima siirtyy suoraan saman käytävän varrella toiseen yritykseen työtilanteiden mukaan. Suurin osa kasautumishyödyistä on vaikeita osoittaa suoraan ja niiden tutkimus onkin usein epäsuoraa: havainnoidaan jalostusarvon kasvua tai muita mittareita suhteessa toimijoiden sijoittumiseen.

Kaupungin tuottamia kasautumishyötyjä on ainakin kolmenlaisia: suuren työssäkäyntialueen hyöty, kontaktikaupungin hyöty ja palvelujen hyöty suuresta asiakaspohjasta. Suuren työssäkäyntialueen hyöty on työnantajalle laajempi rekrytointipohja, josta etsiä työntekijöitä. Etu tästä ei ole pelkästään suurempi valinnanvara, vaan mahdollisuus erikoistumiseen. Kymmennetuhannen asukkaan kaupungista löytyy varmasti monta kooderia, mutta ei välttämättä Fortran 77 rinnakkaisohjelmointia osaavaa. Miljoonan asukkaan joukkoon sellainenkin mahtuu.

Laajempi työssäkäyntialue mahdollistaa myös laajemman alihankkija- ja yrityspalveluverkostosta. Kun yrityksiä on useampia, ne voivat yhdistää toimittaja- ja palveluverkostoaan. Alueelle syntyy uusia yrityksiä, jotka ovat erikoistuneet palvelemaan juuri tietyn klusterin yrityksiä, ja toisaalta yrityksellä on mahdollisuus kilpailuttaa useita yrityksiä ja saada parempia tuotteita tai palveluja halvemmalla. Internet on joltain osin mahdollistanut palveluiden hankkimisen kaikkialta maailmasta, mutta osassa palveluja paikallisuus on edelleen välttämätöntä tai ainakin etu.

Työntekijän kannalta tämä tarkoittaa, että suuremmassa kaupungissa on mahdollisuus erikoistua enemmän, koska työnantajia vähemmän kysytylle osaamiselle löytyy. Ja erikoistuminen – niin yritysten kuin työntekijöidenkin – on yksi suurimpia tuottavuuden nousun syistä läpi historian, kuten kuvasin luvun alussa.

Kontaktikaupungin hyöty taas tarkoittaa hyötyä joka syntyy siitä, että toimijat ovat niin lähellä toisiaan että ihmiset kohtaavat enemmän, sekä tarkoituksella että satunnaisesti. Viereisessä talossa työskentelevän tutun kanssa on helppo sopia lounas ohimennen, kun taas kilometrien päässä työskentelevän kanssa se pitää ottaa asiakseen. Ja lounaalla saattaa syntyä uusi idea, joka muuttaa jomman kumman tai molempien yritysten toimintaa. Muukin tieto leviää runsaassa kanssakäymisessä paremmin, mikä auttaa kaikkia. Vähän kieli poskessa voisi sanoa, että talous kehittyy sitä paremmin, mitä huonommin yrityssalaisuudet pysyvät salassa.

Pienimmässä mittakaavassa tämä kontaktihyöty näkyy siinä, miten samassa kerroksessa työskentelevät ihmiset kohtaavat enemmän ja heidän tuottavuutensa on sen takia hiukan suurempi kuin päällekkäisissä kerroksissa työskentelevillä. Klisee kahviautomaatilla kohtaamisesta ei ole syntynyt tyhjästä. Toimistojen kysyntä onkin keskittynyt enemmän laajempiin kerroksiin kuin kapeisiin torneihin juuri tästä syystä.

Vähän laajemmassa mittakaavassa kävelyetäisyys ja ympäristön käveltävyys on kontaktihyödyille keskeinen. Jos ihmiset liikkuvat kävellen lähiympäristössä, he kohtaavat muita siellä kävellen liikkuvia ja tästä aina joskus satunnaisten kohtaamisten kautta syntyy jotain. Ja vaikka oltaisiin kuinka lähellä, jos jokainen lähtee omasta parkkihallista omalla autolla kotiinsa, ei kohtaamisia synny. Kehätien ruuhkassa ei kohtaa ketään, ratikalle kävellessä kyllä.

Kontaktihyötyä ja siitä seuraavaa tuottavuuden kasvua on mahdollista kehittää kaupunkisuunnittelun keinoin luomalla tiiviitä ja viihtyisiä alueita joissa on hyvä kävellä. Erityisesti tämä koskee keskustaa, josta kirjoitan kappaleessa Keskustan elinvoima.

Saman alan yrityksillä on usein taipumus toimia samoilla alueilla, osin tämän kontaktihyödyn takia. Käsittelen tätä laajemmin seuraavassa kappaleessa jossa kirjoitan yritysten tarpeista

Kolmas kasautumishyötyjen luokka on palveluiden suuri asiakaspohja. Tässä pätevät samat volyymiin, kilpailuun ja erikoistumiseen liittyvät kysymykset kuin työvoiman kohdalta. Suomalaiselle ravintolalle on myönnetty Michelin tähti 88 kertaa. Näistä 81 kertaa se on myönnetty Helsingin kantakaupungissa sijaitsevalle ravintolalle. Kahta tähteä ei ole koskaan myönnetty Helsingin keskustan ulkopuolelle. Michelin-tähti ei tietenkään ole mikään objektiivinen paremmuuden mittari. Mutta se on esimerkki erikoistumisesta, joka on vaikeampaa suurten kaupunkien ulkopuolella, kun riittävää siitä kiinnostunutta asiakaspohjaa ja erikoistunutta työvoimaa ei ole niin helppo löytää.

Monipuolisemmat ja houkuttelevammat palvelut tekevät kaupungista kiinnostavamman asuinpaikan työntekijöille, mikä lisää työmarkkina-alueen kokoa ja samalla tekee helpommaksi houkutella erikoisosaajia myös muuttamaan kauempaa, kuten kuvaan kappaleessa Erilaisuus on rikkautta. Ja etenkin isot yritykset pyrkivät sijoittumaan kaupunkeihin, joissa on mahdollista tarjota asiakkaille hyvät liikenneyhteydet, korkeatasoiset hotellit ja laadukasta vapaa-ajantarjontaa, kuten konsertteja tai ravintoloita.

Erilaisten yritysten tarpeet, elinkeinorakenne

Kaavoituksen helmasynti on, että kun jokin asia pitää ottaa huomioon, sille keksitään oma kaavamerkintä ja varataan oma alue. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että tapa jolla yritysten tarpeet on pyritty huomioimaan on kaavoittaa yritysalueita. Helsingin yleiskaavassakin useita toimitila-alueeksi merkittyjä harmaita läiskiä. Suurin osa Helsingin yrityksistä toimii ja suurin osa toimitiloista sijaitsee näiden yritysalueiden ulkopuolella. Esimerkiksi Herttoniemen yritysalueella sijaitsee vajaat 5000 työpaikkaa, kun vain vähän suuremmassa Kampissa sijaitsee noin 30 000 – ja lisäksi 12 000 asukasta.

Yritysalueiden kaavoitus hankaloittaa kaupungin kasvua, kuten kuvaan luvussa Kaupunkirakenne, mutta lisäksi se on kovin tylppä instrumentti koittaa huomioida yrityksiä. Eri yritysten tarpeet kun ovat erilaisia, eikä tällainen hehtaareihin perustuva suunnittelutekniikka kykene niitä kovin hyvin tunnistamaan. Yksi yritys tarvitsee kaksi hehtaaria hiekkakenttää, toinen lämmintä hallitilaa johon voi ajaa pakettiauton sisään, kolmas keittiön jossa on rasvanerotus ilmastoinnissa.

Vaikka katsottaisiin vain toimistoja, yksi tarvitsee 10 000 neliöä yhtenästä kerrosta, toinen sijainnin 200m rautatieasemalta, kolmas omat saunatilat, neljäs päivittäin vaihtuvan määrän huoneita. Erilaisia tarpeita on lukemattomasti, eikä kukaan suunnittelija voi ottaa niitä kaikkia huomioon. Sen sijaan kukin yritys voi miettiä itse mitä tarvitsee – ja toisaalta mihin on valmis tyytymään, kun maksukyky tai muut reunaehdot tulevat vastaan. Tämän jälkeen toiset yritykset voivat koittaa pimpata eri toimitiloja ensimmäisille sopiviksi ja markkinatalous tuottaa jonkinlaisen tasapainon. Kaupungin luonteva rooli on kuunnella näitä tarpeita ja koittaa olla estämättä yritystoimintaa. Se ei tarkoita, että kaikkeen mitä joku yritys ehdottaa pitäisi suostua, vaan että kielletään ainoastaan asiat, jotka on jokin hyvä syy kieltää ja lähtökohtaisesti kaikki on sallittua, ellei erityistä syytä muuhun ole.

Ideaalisti siis kukin yritys voisi hankkia tai rakentaa haluamansa laista toimitilaa minne tahansa, ellei ole jotain nimenomaista syytä, mikä sen estäisi. Esimerkiksi runsas melu tai vaaralliset kemikaalit olisivat syitä rajoittaa tätä oikeutta. Tämänkaltainen haittoihin perustuva kaavoitus on käytössä Japanissa. Sen perusfilosofia eroaa merkittävästi meillä käytetystä alueen käyttötarkoituksen määräämiseen perustuvasta mallista, eikä näitä kahta liene helppo yhdistää. Jonkinlainen siirtymä tähän suuntaan olisi kuitenkin luultavasti parannus nykyiseen kaavoitukseemme. Olen itse pyrkinyt ohjaamaan erityisesti yleiskaavoitusta suuntaan, jossa käyttötarkoitusmerkinnät olisivat mahdollisimman väljiä. Pahimmillaan yleiskaavoissa voidaan määrätä jopa koulun paikka tai asemakaavassa, että tonttia saa käyttää vain valtion virastotalon rakentamiseen – ei siis esim kaupungin, sote-alueen tai kuntayhtymän virastotalon, saatika muun toimistotalon.

Käytännössä yritykset eivät hanki toimitiloja mistä tahansa, vaan useimmiten niillä on hyvin selvä käsitys minne ne haluavat. Kappaleessa Toimintojen sijoittuminen seudulla kuvaamieni näkökohtien lisäksi tässä vaikuttaa toisten yritysten sijoittuminen. Saman alan yritykset hyötyvät siitä että toimivat samalla seudulla ja myös siitä, että toimivat aivan lähekkäin. Yhteistyömahdollisuuksien lisäksi se helpottaa rekrytointia, kun työntekijät ovat asettuneet asumaan paikkoihin, joista juuri sinne on helppo saapua. Teknologiayrityksiä toimii paljon Otaniemessä, Keilaniemessä ja Ruoholahdessa, pankit ovat asettuneet Teollisuuskadulle, konsultit toimivat usein ydinkeskustassa.

Klusteri usein syntyy yhden tai muutaman avainyrityksen ympärille, jotka saavat muut hakeutumaan tai uudet yritykset syntymään perässään seudulle ja mahdollisesti juuri tiettyyn paikkaan. Myös korkeakouluilla on merkittävä rooli tällaisten osaamiskeskittymien synnyttäjänä. Klusterin syntyyn vaikuttaa moni tekijä, jotka eivät voi kaikki olla selviä ulkopuoliselle, eivätkä välttämättä alan sisälläkään. Kaupunki ei voi eikä sen pidä yrittää määrätä, minne jokin keskittymä syntyy eikä sitä voi pakottaa syntymään. Mutta kun klusterin havaitaan syntyvän, on hyvä idea pyrkiä vahvistamaan sitä, tai ainakin olla estämättä sen vahvistumista, koska juuri tämä läheisyys tuo yrityksille edellisessä kappaleessa kuvattuna kontaktietuja.

On myös syytä huomata, että jos jokin sijainti on ennen ollut hyvä johonkin toimintaan, se ei välttämättä ole sitä enää, vaan kaupungin kasvaessa ja teknologian kehittyessä paikkojen rooli muuttuu. Punavuori ei ole enää hyvä paikka pyörittää suurta panimoa, eikä Espalla pärjää myymällä Saludoa, kun espressokoneet ovat tulleet kaupunkiin.

Nykyaikainen kaupungin elinkeinopolitiikka lähtisi maankäytön osalta siitä, että ylläpidetään hyvää tietoa kaupungin elinkeinoista ja niiden kehittymisestä, sijoittumisesta ja koetuista tarpeista. Samalla pidettäisiin yllä kattavaa tietoa eri tyyppisten tilojen tai sijaintien määrästä, mille mahdollisesti voi olla kysyntää ja edellyttääkö niiden käyttöönotto kaupungin toimia – esimerkiksi kaavoitusta tai kaupungin maan vuokraamista. Mitä pidempi aika ja mitä enemmän erilaisia vaiheita tarvitaan jonkin toimitilan saamiseksi, sitä todennäköisempää on että yritys hakeutuu muualle tai pahimmillaan joutuu luopumaan koko liikeideasta. Tavoite ei siis ole kaupunkisuunnittelun keinoin ohjata yritysten toimintaa (paitsi siltä osin kuin muista syistä täytyy, ks. kaikki muut kirjan luvut), vaan ennakoida mahdollisia tarpeita ja kehittää kykyä vastata niihin.

Suuri osa kaupungin elinkeinopolilitiikasta keskittyy olemassa oleviin yrityksiin, niiden auttamiseen tai yritysklusterien näkökulmien kuulemiseen ja yritysten informointia suunnasta johon kaupunki on kehittymässä. Lähtökohtaisesti kaupungin ei tulisi tarjota sellaisia palveluita, joita saa markkinoilta, mutta esimerkiksi kaupungin oman byrokratian kanssa toimimisessa auttaminen on perusteltua. Samalla tulee muistaa, että olemassaolevilla yrityksille muutos on aina uhka. Markkinatilanne muuttuu ja alalle tulee uusi kilpailija. Tällainen elinkeinopolitiikka on merkittävää, mutta se ei ole tämän kirjan aiheena.

On kuitenkin olemassa myös elinkeinopoliikan strateginen taso. Minkä toimialojen uskotaan ja halutaan kehittyvän, minkä alan tutkimusta seudulla tehdään, millaista ammatillista koulutusta tarjotaan ja niin edelleen. Tällaista strategista elinkeinopolitiikkaa tai sen soveltamista maankäyttöön tehdään Helsingissä valitettavan vähän. Olen istunut jäsenenä kaikissa kaupungin luottamuselimissä jotka tekevät tähän liittyviä päätöksiä, enkä muista koskaan nähneeni analyysiä eri elinkeinojen potentiaalista ja tarpeista Helsingissä. Lähimmäs strategista elinkeinopolitiikkaa päästään kaupunkiympäristön toimialalla, jossa joudutaan konkreettisesti kohtaamaan yritysten tarpeita kun ne etsivät sopivaa tonttia ja toisaalta pohtimaan, mitä nuutuneiden teollisuusalueiden kanssa pitäisi tehdä.

Säännöllisesti esiin nouseva kysymys on yritysten kuljetustarpeet ja miten ne otetaan huomioon. Tämä kysymys korostuu julkisessa keskustelussa jopa absurdiuteen asti, ikään kuin yritystoiminta olisi vain autolla ajelemista. Todennäköinen syy tähän on, että autot ovat voimakas identiteettipolitiikan väline ja monelle julkiselle keskustelijalle argumentit yritysten tarpeista ovat lähinnä keppihevosia. Mutta logistiikka on monen yrityksen toiminnassa kriittisen tärkeää. Yrityksestä riippuen se voi tarkoittaa hyvää yhteyttä lentokentälle, ennakoitavaa aikataulua pakettiautolle, kymmeniä rekkoja päivässä tai erikoiskuljetuksia joiden takia pitää sulkea teitä.

Logistiikan kannalta erityisen tärkeää on huomioida, että jakeluliikenteen ja henkilöautoliikenteen edut ovat usein ristiriitaiset. Mitä suuremmassa määrin kaupungin henkilöliikenne perustuu yksityisautoiluun, sitä enemmän siellä on ruuhkia haittaamassa jakeluliikennettä. Jakelu vaatii ennen kaikkea jakeluliikenteen pysähtymis- ja pysäköintipaikkoja, ja valvontaa, jolla kyseiset paikat ovat jakeluliikenteen käytössä eikä henkilöautoilla. Helsingissä näkee valtavasti paikkoja, joissa jakeluautot eivät uskalla käyttää niille tarkoitettua pysähtymispaikkaa esim ajoradalla, vaan pysähtyvät jalkakäytävälle. Tässä tarvitaan vielä paljon valistusta. Yksityiskohtina jakelua voidaan kehittää esimerkiksi lisäämällä maanalaisia jakelutunneleita tai katujen varrelle jakelupaikkoja.

Kaikki sijainnit eivät koskaan voi olla hyviä kaikenlaiseen toimintaan. Seudulla on tärkeä löytyä jostain toimitiloja kaikenlaisille tarpeille, mutta kaikkia alueita ei pidä suunnitella yhdistelmärekan mukaan. Suurin osa yrityksistä ei tarvitse päivittäistä rekkaliikennettä. Yritykset osaavat hakeutua itselleen sopiviin sijainteihin ja kaupunkia suunniteltaessa pitää uskaltaa katsoa, mikä kunkin alueen luontevin rooli on tulevaisuudessa. Erityisesti tämä korostuu ajateltaessa ydinkeskustaa, jota käsittelen seuraavassa kappaleessa.

Keskustan elinvoima

Kaupungin elinvoiman kannalta keskusta on erityinen alue, ikään kuin käyntikortti, joka hallitsee mielikuvia koko kaupungista. Helsingin keskusta on tällaisena käyntikorttina ollut viime vuosina vaikeuksissa, jäätyään negatiivisen uutisoinnin kierteeseen, usein vertailukohtanaan Tampere, jonka keskusta on muuttunut maakuntakaupungista suurkaupunkimaisemmaksi ratikan ja lisärakentamisen myötä.

Osittain kyse on keskustan roolin muutoksesta, joka koskee kaikkia kaupunkeja. Ennen keskusta oli paikka, josta lähdettiin hakemaan kaikki harvinaisemmat ostokset. Edelleen keskustasta saa hyvin monenlaista tavaraa, mutta kaiken saman ja enemmän saa myös internetistä kotiinkuljetettuna. Ja lähes aina halvemmalla. Fyysinen kauppa voi kilpailla netin kanssa vain, jos ostos vaatii kokeilemista tai asiantuntijan kanssa keskustelua, tai jos ostaminen on elämys itsessään. Ja oikeastaan sekä sovittamisen että asiantuntijanäkemyksen voi hoitaa kotoa käsin, eli varmin syy mennä kauppaan on elämys.

Samaan aikaan etätyö on vähentänyt keskustan merkitystä työpaikkakeskittymänä. Toimistotyöpaikkoja on edelleen suunnilleen yhtä paljon, mutta niissä läheskään kaikissa ei istuta tuolissa joka päivä. Sen sijaan työpaikalle – ja siis keskustaan – mennään tapaamaan työtovereita, tai koska viihdytään toimistolla paremmin kuin keittiön pöydän ääressä. Velvollisuuden sijasta on kyse siitä ovatko toimisto ja keskusta houkuttelevia.

Siksi keskustat ovat kaikkialla maailmassa muuttuneet tavarakaupasta yhä enemmän palvelukeskustoiksi, joissa on ravintoloita, baareja, erilaisia viihdepalveluja ja tapahtumia. Keskusta on paikka jonne mennään viihtymään, ei paikka josta haetaan tavaraa. Aivan vastaava muutos koskee myös kauppakeskuksia, joissa ravintolamaailmat, elokuvateatterit ja kaikenlaiset aktiviteetit valtaavat tilaa kaupoilta.

Toinen muutos, joka on Helsingissä käynnissä on muutos monikeskustaiseksi kaupungiksi. Pienissä kaupungeissa on lähes aina yksi keskusta, mutta jossain 1-2 miljoonan asukkaan suuruusluokassa tyypillisesti kaupungit alkavat muuttua monikeskustaiseksi. Kaikki eivät enää pääse sujuvasti yhteen ja samaan keskustaan, eikä siellä enää riitä tilaa kaikille yrityksille toiminnoille ja asukkaille jotka haluaisivat sijaita keskustassa. Seurauksena alkaa syntyä eri keskustoja eri tarpeisiin. Monikeskustaisuus ei ole välttämättä mitenkään tavoiteltavaa: yksi keskusta on liikenteellisesti ja kasautumisetujen kannalta tehokkaampi malli. Mutta jossain kohtaa yksi keskusta käy liian ahtaaksi ja keskustan on pakko alkaa hajautua.

Monikeskustaisuus ei tarkoita, että jokainen ostari ja supermarketin parkkis jota on keksitty kutsua aluekeskukseksi olisi nyt uusi keskusta. Karkeana nyrkkisääntönä voisi ajatella, että toiseksi keskustaksi voi muodostua alue, jolla on lähelle Helsinginniemeä vastaava määrä asukkaita ja työpaikkoja tiiviisti yhdessä. Siis 100 000 asukasta ja 100 000 työpaikkaa. Helsingissä tämä alkaa toteutua alueella, jonka muodostavat Kallio, Pasila, Kalasatama ja Vallila ympäristöineen. Esimerkiksi yöelämän keskusta vaikuttaakin olevan siirtymässä itäiseen kantakaupunkiin. Tulevaisuudessa mahdollisuuksia uudeksi keskustaksi voisi olla myös Haagan-Munkkiniemen seudulla, Herttoniemestä Itäkeskukseen jatkuvalla metron varrella ja Espoon itäosalla. Itä-Espoon kehitystä tosin haittaa, että Leppävaara on kovin irrallaan Otaniemestä, kun välissä on kaksi motaria, luonnonsuojelualuetta ja pientaloja ja että Espoo pyrkii estämään vahvan keskuksen muodostumista.

Kaupungin kasvaessa ja kehittyessä monikeskustaiseksi on luontevaa, että varsinaisen ydinkeskustan osuus työpaikoista ja liikevaihdosta pikkuhiljaa pienenee, kun uusia houkuttelevia mahdollisuuksia syntyy muuallekin. Mutta kehityksen ei ole hyvä olla liian äkkinäistä. Nyrkkisääntönä voisi ajatella, että mitä hitaammin keskustan rooli pienenee, sen parempi. Se kun on edelleen ylivoimaisesti maan saavutettavin ja tuottavin alue. Helsingissä tämä monikeskustaistuminen on myös osin tapahtunut sen myötä, kun Kalasatamaan ja Pasilaan on rakennettu valtavat kauppakeskukset. En pidä tätä hyvänä tapana keskustan hajautua, vaan soisin myös uusien keskusta-alueiden olevan keskustamaisia. Mutta Redi ja Tripla selkeästi ovat osa tätä ilmiötä siten kuin se on Helsingissä tapahtunut.

Näiden kahden syyn – Internetin tuoman keskustan roolin muutoksen ja monikeskustaisuuden kehityksen lisäksi helsingin keskustaan ovat viime vuosina vaikuttaneet voimakkaasti ensin koronapandemia ja sen jälkeen venäläisten turistien määrän romahdus. Luksuslaukkujen ja turkisten kysyntä on vähentynyt dramaattisesti ja pitkäaikaisesti. Nämä shokit ovat kuitenkin hetkellisiä. Korona meni menojaan ja itäturistitkin ovat jo suurelta osin korvaantuneet muualta tulevilla matkailijoilla. Muutokset ovat olleet pahoja iskuja joillekin yrityksille, mutta uusia yrityksiä nousee vuorostaan ja keskustaan syntyy uusi tasapaino.

Jos katsotaan Helsingin kokoluokan kaupunkeja muualla pohjoismaissa, ne ovat monet tarttuneet muutoksen mahdollisuuksiin jo aikaa sitten ja tehneet keskustoistaan ennen kaikkea houkuttelevia. Kööpenhaminan kävelykatu Strøget on lähes matkailukohde itsessään ja kuhisee elämää, Tukholman vanhakaupunki on rauhallinen kävelykeskusta ja myös varsinaista keskustaa Normalmilla sekä Södermalmia on kehitetty systemaattisesti kävelijöiden ehdoilla jo pitkään. Myös Tampereen Hämeenkatu sekä radan päälle rakentuva uusi alue ovat esimerkki tästä. Kaikkialla keskustoja kehitetään siitä näkökulmasta, että ihmiset haluaisivat tulla sinne. Jos tätä halua ei synny, mikään määrä liikenneinfraa ei elävöitä keskustaa. Tässä kehityksessä Helsinki on jälkijunassa.

Myös liikenneyhteyksillä on kuitenkin väliä. Keskustaan ei voi tulla enempää väkeä kuin sinne mahtuu ja pääsee tulemaan. Keskusta on kaupungin ahtain alue ja joka ikiselle neliömetrille olisi lukuisia eri käyttäjiä lähes jonossa. Siksi liikenteessä korostuu luvussa Ekologinen liikenne käsitelty tilatehokkuus.

Keskustan sisällä jalankulku on ylivoimaisesti merkittävin liikennemuoto. Kaikki keskustaan päättyvät matkat sisältävät kävelyä matkan lopussa ja kaikki keskustasta lähtevät matkan alussa. Lisäksi keskustan sisäisistä matkoista tehdään suurin osa kävellen. Joka päivä 120 000 junan tuomaa ihmistä kävelee rautatieasemalta tai jostain Kaisaniemen nurkilla olevalta laiturilta kohti keskustan toimistoja, palveluita ja tapahtumia. Kulkuväylät ovat monet ahtaita, sekavia, liikennevalojen katkomia ja epämiellyttäviä. Helpoin ja tehokkain tapa parantaa keskustan liikennettä onkin tehdä jalankulusta sujuvampaa ja mukavampaa. Rautatieaseman ympäristön parannus voisi melko maltillisin investoinnein parantaa keskustan saavutettavuutta merkittävästi ja samalla lisätä myös viihtyisyyttä. Tähän ollaan nyt onneksi vuoskymmenten jahkailun jälkeen tarttumassa.

Helsingissä on parhaillaan käsittelyssä keskustan liikennejärjestelmäsuunnitelma, jonka ydinajatus on parantaa jalankulkuolosuhteita rautatieaseman ympäristössä tekemällä Kaivokadusta joukkoliikennekatu, eli sulkemalla se autoliikenteeltä kokonaan. Tämä mahdollistaa merkittäviä parannuksia kävelyolosuhteisiin Hakaniemestä Kamppiin ulottuvalla alueella. Samalla ratikat saadaan kulkemaan sujuvammin tällä ratikkaverkoston keskeisimmällä alueella. Muutoksen vaikutuksista keskustan saavutettavuuteen ollaan tietenkin huolissaan, mutta mallinnusten mukaan parannus kävelyn ja joukkoliikenteen nopeuteen on niin merkittävä, että keskustaan tuleva ihmismäärä kasvaa 400 000 ihmisellä vuodessa, vaikka autoliikenne hiukan vaikeutuu. Eikä tässä mallinnuksessa ole vielä edes mukana viihtyisyyden paranemisen vaikutusta, ainoastaan matka-aikojen nopeutuminen.

Määrällisessä saavutettavuudessa keskustan suurin kasvupotentiaali on joukkoliikenteessä. Junien ja myös metron vuorovälin tihentäminen yhdistettynä asemanseutujen kasvuun koko seudulla mahdollistaa kymmenille tuhansille lisää sujuvat matkat keskustaan – jos heillä on sinne jotain asiaa. Laajasalon ratikan jatko Rautatieaseman kautta Laajasaloon tuo 37 000 ihmistä päivässä, Vihdintien ratikka Länsi-Helsingistä 42 000 ja tulevaisuudessa Mäkelänkadun ja VIkin-Malmin ratikat vielä lisää.

Myös pyöräliikenteen olosuhteiden parantaminen tuonee keskustaan lisää ihmisiä, joskaan tuskin yhtä paljon kuin joukkoliikenne. Tähän asti Helsingissä rakennetuista baanoista vain alkuperäinen 1,3km pätkä ratakuilussa Kampin ohi johtaa keskustaan, kaikki muu on rakennettu palasina irrallaan. 2020-luvun mittaan kuitenkin palaset alkavat kytkeytyä: Itäbaanalta syntyy sujuva reitti uuden Hakaniemensillan kautta kohti Kaisantunnelia ja siihen yhtyvät myös haarat Laajasalosta ja Viikin-Arabian suunnasta. Hämeentien pyörätie yhdistyy remonttien jälkeen lopulta Siltasaarenkadun kautta keskustaan,Munkan baana rakennetaan valmiiksi Espoon rajalta Hietaniemeen, Mannerheimintielle valmistuvat pyörätiet koko pituudeltaan.

Autoliikenteessä ei vastaavaa kasvupotentiaalia ole. Pikemminkin muun liikenteen tarvitsema tila tarkoittaa, että autoiluun käytettävää tilaa joudutaan rajoittamaan. Siksi muutokset, jotka lisäävät keskustaan saapuvien ihmisten määrää lähes väistämättä tarkoittavat samalla keskustassa liikkuvien autojen määrän vähenemistä. Koska autot ovat myös merkittävin keskustan viihtyisyyttä heikentävä tekijä, tämä sopii aika luontevasti yhteen keskustan roolin muutoksen kanssa. Ei kukaan halua viihtymään moottoritien varteen, mutta kyllä kävelykadun terassille tai puistoon kuuntelemaan konserttia.

Julkinen keskustelu autojen merkityksestä keskustassa onkin positiivisesti tulkittuna jonkinlaista nostalgiaa 80-luvulle, jolloin keskusta oli vielä täynnä autoja ja moni aidosti uskoi sen tarkoittavan edistystä. Mutta vaikka lisäisimme keskustaan kuinka paljon autoja, se ei poista nettikauppaa eikä kauppakeskuksia, ei lopeta etätyötä, uudista Finnairin Aasian strategiaa eikä toisi takaisin venäläisiä turisteja. Sen sijaan se heikentäisi keskustan liikenteen toimivuutta ja tekisi siitä epämiellyttävämmän, mikä saisi yhä useamman välttelemään keskustaa. Hetken miettimällä on ilmeistä, miksi paluu 80-luvulle ei ole tie eteenpäin.

Miten keskustan elinvoimaa sitten pitäisi kasvattaa? Oma reseptini on, että tehdään niitä toimia, mitkä ovat toimineet muuallakin

• Parannetaan keskustan käveltävyyttä ja viihtyisyyttä. Ydin on tehdä keskustasta sellainen, johon on mukava tulla ja siellä on mukava liikkua kävellen, mikä saa ihmiset mielummin tulemaan keskustaan. Samalla kävelyn helpottaminen nopeuttaa kaikkia matkoja keskustaan ja keskustan sisällä enemmän kuin juuri mikään muu liikennehanke. Kun keskustasta tehdään houkuttelevampi, se houkuttelee enemmän ihmisiä.
• Lisätään mahdollisuuksia tulla keskustaan parantamalla joukkoliikennettä ja rakentamalla joukkoliikenteen äärelle. Enemmistö ihmisistä saapuu keskustaan joukkoliikenteellä ja joukkoliikenteen kapasiteettia ja houkuttelevuutta on mahdollista kasvattaa. Laajasalon ratikan jatko ja muut tulevat pikaratikat auttavat. Suurin hyöty saataisiin, jos junalla saapumista helpotettaisiin. HSL:n hintapolitiikka on nostanut lähialueilta keskustaan saapumisen hintaa jopa 75% kymmenen vuoden aikana. Kohtuullistamalla lippujen hintoja lisättäisiin jo suoraan keskustan elinvoimaa.
• Rakennetaan merkittävästi lisää keskustaan. Helsingin keskusta on se paikka suomessa, johon kohdistuu suurin liiketilojen, toimitilojen ja myös asuntojen kysyntä. Mitä enemmän keskustan lähialueille rakennetaan, sen paremmin keskusta voi. Mutta ei kannata rakentaa mitä tahansa, vaan lisää keskustaa. Töölönlahdelle radan varteen kymmenen vuotta sitten rakennettu mini-Leppävaara on surullinen esimerkki takavuosien haluttomuudesta ymmärtää mitä keskusta oikeastaan tarkoittaa.

Nämä kolme, käveltävyys, joukkoliikenteen parannus ja lisärakentaminen ovat tarkalleen ne keinot, joilla viime vuosina mainetta niittänyt Tampere on nostanut keskustansa uudelle tasolle. Samat keinot toimivat myös Helsingissä, vaikka kaupunki on isompi.

Teesejä kaupungin elinvoimasta

• Monipuolisuus ja erilaisuuden suvaitseminen ovat kaupungin menestyksen perusta.
• Sellaiset kaupungit menestyvät joihin ihmiset haluavat muuttaa. Kannattaa olla mukava ja kiinnostava.
• Usein saman alan yritykset hakeutuvat samoille alueille, koska ne hyötyvät toistensa läheisyydestä. Tällaisia klustereita ei voi määrätä syntymään, mutta niiden kehittymistä ei kannata estää, vaan tarjota sille mahdollisuudet.
• Yritysten tarpeet poikkeavat suuresti toisistaan, eikä ole olemassa mitään yhtä listaa “yritysten tarpeista”. Tässäkin parhaiten toimii, kun jokainen yritys miettii omista lähtökohdistaan ratkaisunsa.
• Kaupungista on tärkeä löytyä hyviä toimitiloja kaikenlaiseen yritystoimintaan, mutta jokainen alue ei voi olla hyvä jokaiseen eri toimintaan. Kaikkein eniten tilaa tarvitsevien toimintojen luonteva sijainti ei usein ole Helsingin rajojen sisäpuolella.
• Keskustan kehityksen suhteen pitää lopettaa menneisyyden haikailu ja peräpeiliin katsominen ja sen sijaan tarttua niihin mahdollisuuksiin, joita väistämätön muutos palvelukeskustaksi tarjoaa.
• Keskustan elinvoiman kasvattaminen tarkoittaa samalla autoliikenteen roolin pienentämistä, kun tilaa tarvitaan tärkeämpään käyttöön. Niin se on tarkoittanut kaikkialla muuallakin, missä keskustoja on onnistuttu elävöittämään viimeisen 50 vuoden aikana.

Tämä teksti on luonnos tulevan kirjani luvuksi. Julkaisen sen avoimesti kommentoitavaksi, jotta kiinnostuneet voivat kommentoida sitä jo ennen viimeistelyä. Teksti on luonnos ja saattaa sisältää vielä virheitä, epäonnistuneita sanavalintoja ja puutteita.

Tarkoitukseni on kehittää tekstiä kommenttien pohjalta. Olen kiitollinen kaikenlaisista kommenteista ja erityisesti toivon, että nostatte esiin, jos jokin ajatus jää epäselväksi tai argumentaatio ei tunnu uskottavalta.

Kirjaa voi tukea myös osallistumalla joukkorahoituskampanjaan ja esimerkiksi ostamalla sen etukäteen. Tukenne mahdollistaa laajemman painoksen, paremman kirjan ja mahdollisesti äänikirjan sekä podcastin!

Kirja on tarkoitus julkaista vuoden 2024 lopulla.