Loki, päivä 19: matka kohti todellisuutta, tai ehkä tulevaisuutta

5.8. Inkoo – Stora Fagerö 4mpk, josta 2 koneella
Tuuli: 8m/s kaakko
Kirja: Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Tänään aloitin matkan kohti todellisuutta. Tai siis Helsinkiä, kaikkea sitä mitä jätin lähtiessä taakse. Osallistuin puhelimella firman hallituksen kokoukseen, soittelin HKL:lle, kirjoitin mielipidekirjoituksen Hesariin. Istuin tunnin verran venesataman kahvilassa tekemässä töitä ja juomassa lattea. Paikallinen latte tehdään automaatin espressosta ja säilykemaidosta. Mutta jos tekee kahvilassa töitä, kuuluu tilata lattea.

Maston korjaus sujui odottamattoman nopeasti. Klo 10:30 kaverit tulivat nosturin kanssa ottamaan maston alas, sitten arvioitiin vikaa ja päätettiin korjauksesta. Kuusi uutta popniittiä korvaamaan kahta revennyttä ja vielä yksi mutteri + prikka. Pitäisi nyt pysyä paikallaan. Eikä tuo ole hajonnut purjehdukseeni, vaan luultavasti mastoa nostaessa tai laskiessa se on kolahtanut pahasti. Klo 13 oli masto taas pystyssä, vaikka välissä oli tunnin lounastauko. Todella hyvää palvelua. Ja lounasseuraksi osui oli Vesa Peipinen, joka sattui Inkooseen kaupalle.

Vene ilman mastoa on kuin mies ilman erektiota. Onhan se olla hyvä ihan todella moneen asiaan (kelluva mökki, kulkuneuvo, ) mutta siitä puuttuu se määrittävä tekijä, joka tekee siitä purjeveneen, sen purjeveneys. Siksi ei kuvia mastottomasta veneestä, se olisi rivoa.

Ehdin jo ajatella, että jos vene jääkin tähän, ei sekään olisi katastrofi. Olisin käynyt yhden yön moottorilla nukkumassa Stora Fagerössä ja sitten bussilla kotiin. Ei se olisi ollut mikään katastrofi. Mutta paljon, todella paljon parempi näin. Selvisin matkan varrella mastovauriostakin, vene entistä ehompana.

Pyörällä en toisaalta päässyt käymään uimarantaa kauempana, kun luppotunteja olikin vähemmän. Mutta sekin on ehkä vaan hyvä: vain kovimpien vaihteiden selvittyä Brompton on aika raskas ylämäkiin.

Pohdin myös, että asioita kannattaa käsitellä, vaikka vähän sattuisi. Sormenpääni ovat koko ajan hellinä, ja vain kaksi on selvinnyt ilman yhtäkään laastarointia. Mutta ei pidä antaa sen häiritä tarttumista asioihin. Ja luulen, että vaikka sormet tuntuisivat kovettuvilta, ei se mitenkään uhkaa niiden herkkyyttä. Herkkyys kun ei ole mitenkään kovuuden vastakohta. Ensisijainen testi kuitenkin vielä tekemättä.

Jännitin hiukan lähtöä, ja hiukan enemmän purjeiden nostoa. Lähtöä, koska kolo oli aika ahdas ja sivutuuli ikävä. Tein erilaisia varasuunnitelmia miten kiemurrella siitä ulos, mutta lopulta olin vain veneen kanssa kapeassa joessa poikittain ajamassa eteen ja taakse että saisin nokan käännettyä johonkin suuntaan. Maailma kapeni taas siihen hetkeen ympärillä ja kaikki varasuunnitelmat unohtuivat ja keskityin vain hetkeen ja ajamaan. Onnistuihan se totta kai, mutta vähän stressillä.

Purjeita taas jännitin, koska viimeksi masto hajosi, ja siihen syntynyt epäluottamus oli laajentunut yleisesti myös purjehdustaitojeni kyseenalaistamiseksi; selviänkö edes 11m/s tuulista. Mietin vielä alkumatkaa koneella mennessä (kapea salmi vastaiseen) että nostanko purjeita näin lyhyellä matkalla ollenkaan.

Ja ihan turhaan jännitin. Tuuli oli oikeasti aika helppo, aallot pienehköjä ja vene kulki hyvin. Oli todella oikea ratkaisu lähteä liikkeelle Inkoosta. Toinen yö laiturinnurkassa venehuoltohallien vieressä ei olisi tehnyt hyvää.

Ja luin myös Kunderan loppuun. Oikeastaan koko romaani kertoo yhdestä hetkestä (ja näin sanoo Kundera itse). Siinä Thomas istuu ikkunalla ja katselee öistä Prahaa, hämmästyneenä omista tunteistaan ja miettien mitä oikein on tekemässä.

Koska elämme elämämme vain kerran, emme koskaan saa tietää, mitä olisi tapahtunut tekemällä jotain toisin, voimme korkeintaan kuvitella, millä eri tavoin tulevaisuus olisi voinut mennä. Juuri sitä on elämämme sietämätön keveys, sen ainutkertaisuus, että siltä puuttuu ikuisen paluun ja toiston tuoma paino.

Ja juuri siitä kertoo Elämisen sietämätön keveys. Yhden kuvitellun tulevaisuuden tuosta hetkestä alkaen. Siitä kun Thomas kääntää katseensa nukkuvaan Terezaan, päästään amerikkalaisen valokuvaajan koomiseen kuolemaan. Toisinkin olisi voitu kuvitella, mutta sitä tulevaisuutta emme tunne, vaikka se onkin tuossa hetkessä samalla painolla läsnä. Tuohon hetkeen johtivat kuusi sattumaa, joista jokainen vaadittiin, jotta Tereza päätyi juuri oikealla tavalla nukkumaan sairaana Thomaksen sängyssä. Toisinkin olisi voinut käydä, ja vielä tuossa hetkessäkin kissan naukaisu olisi voinut muuttaa tarinaa. Mutta tässä kuvitelmassa ei muuttanut.

Osaan kuvitella muitakin tällaisia hetkiä. Yhdessä niistä nainen istuu yksin mökillä, järven rannassa ja katsoo illaksi tyyntyvälle selälle miettien elämäänsä – nämähän ovat omia kuvitelmiani, saan valita säätilan kuten haluan, ja nyt on lähes tyyni. Toisinkin olisi voinut käydä, mutta elämme elämämme vain kerran. Muut tulevaisuudet ovat läsnä joka hetkessä ihan yhtä tosina. Mutta ne voidaan vain kuvitella.

Kvanttimekaniikan monen maailman selitys tietenkin tekee joka mikrosekunnista kaikkialla tällaisen hetken. Mutta se missaa olennaisen pointin. Joka hetki ei ole yhtä merkittävä, joillakin hetkillä on enemmän kerrottavanaan. Ja tarinoiden maailmassa tarinoilla on väliä.

Ja kuitenkin ikuisen paluun myytti on osa elämää eikä vain metafysiikkaa. Luomme elämämme sellaisiksi joina ne elämme yhä udestaan, toistaen omia ratkaisujamme. Jokainen hetki on ainutlaatuinen, mutta kohtalomme – jonka valitsemme itse – on tehdä niistä enemmän samanlaisia. Ja hyvä niin.

Tähän päättyvät kirjoitukseni Milan Kunderasta. Kiitos tänne asti seuranneille.

Stora Fagerö lienee paratiisi maan päällä. Pitkä heikkadyyni, jonka harjalla kasvaa mäntyjä, leveämmässä osassa kuusiryteikköä. Kävelin hiekkarantaa pitkin pohjoiskärkeen katsomaan, miten yhdellä puolella vesi aaltoilee tuulessa, toisella seisoo lähes tyynenä. Vedenjakaja.

Venelaiturissa on neljä poijua, neljä purjevenettä ja kaksi moottorivenettä. Ja koska laituri on matala, täällä ei ole isoja veneitä, vaan kaikki purkkarit ovat 20+-jalkaisia. Viereisen veneen ukko kertoili kokemuksiaan yksinpurjehduksiltaan ja neuvoi mistä ostaa uusia purjeita. On liikkeellä vävypojan veneellä, ei omallaan. Vähän saattoi kyllä paheksua kun autoin valmistautumatonta moottoriveneilijää rantautumaan.

Ilta on jo viileä, ensimmäistä kertaa sain käyttää vilttiä. Istun ulkona lukemassa Kunderaa ja kirjoittamassa, etelänsuunnassa valtavat reimaritolpat vilkuttelevat hiililaivoille, joita ei enää tule. Inkoo tuottaa nyt enemmän tuulisähkö kuin hiili-.

Vene allani kulkee ja käsieni voima on palannut. Olen täällä taas omassa elementissäni. Huomenna olen vapaa suuntaamaan keulan mihin ikinä haluan. Lähden kohti Helsinkiä.