Puhtaalla lumella

Pyöräily päivän valjetessa töihin uudella lumella parin asteen pakkasessa on yksi upeimpia kokemuksia mitä tiedän.

Tuoreen lumen peittämä Helsinki on hetkisen kaunis. Lumi peittää, ja armahtaa. Sen taika tarttuu. Myös näkyviin jäävät asiat saavat maagisen hohteen ja hehkuvat salattua kauneutta. Saman kokemuksen voi saada pitkällä hiihtolenkillä pohjoisessa metsässä, tai luultavasti korkealla vuorella kiipeillessä. Kaikki on oikein ja hyvää.

Mutta kaupunki on enemmän kuin metsä. Kaupunki on muita ihmisiä. Pyöränjäljet lumessa kertovat, että en ole ainoa, että muutkin ajavat tästä. Niiltä saa oikeutuksen ajatuksilleen ja kokemuksen yhteisöstä. Ne myös toimivat sosiologisena tutkimuksena valituista ajolinjoista, ja kertovat suoraan, missä tie menee väärin ja missä oikein.

Pieni pakkanen on ehkä paras mahdollinen sää pyöräillä. Melko normaalit vaatteet riittävät vielä, mutta hiki ei tule helposti. Hengitys kulkee hyvin, ja pakkanen tuntuu pirteänä kasvoilla. Vesi on lähinnä kiinteässä muodossa, joten edes kastumista ei tarvitse miettiä.

Jo tämä pieni lumimäärä alkaa lähestyä 28-millin kaupunkirenkaideni turvallisen käyttöalueen rajoja. Ohuen lumiharson peittämät pyörätiet vielä menevät; pahimpia ovat vähän ajetut autotiet, joilla autot ovat pakanneet lumen tukkimaan asfaltin karkeuden, niin, että sen pinta on vielä jäätynyt uudestaan. Niillä sivuttaispito on käytännössä nolla, ja kääntyminen siis melko mahdotonta.

Päätin jo luovuttaa talvipyöräilyn suhteen jahka pysyvä lumi tulee, mutta alkaa tehdä mieli hankkia talvirenkaat sittenkin, että pääsee ajamaan lumilla taas.