Otso Kivekäs, Author at Otso Kivekäs

Perustulo

Perustulo on ihan simppeli juttu. Se tarkottaa, että sä voit käydä töissä, eikä fatta vie sun massei. Ei tarvii ees tehä pimeenä.

That’s all, folks.

Kun tällä blogilla kuitenkin on taipumusta akateemiseen saivarteluun, vietetääs hetki aikaa sen parissa, mitä perustulo ei ole

Perustulo ei kannusta loisimaan

Kansanedustaja Jaana Pelkonen (kok) pelkää perustulon kannustavan joutilaisuuteen

Mielestäni on aivan välttämätöntä, että työn tekeminen on aina kannattavampaa kuin joutilaisuus ja tuilla eläminen. Siksi perustuloajattelusta on jo heti alkuunsa luovuttava; terveille ja toimintakykyisille ihmisille ei tule missään tilanteessa jakaa vastikkeetonta rahaa.

Pelkoselta lienee jäänyt huomaamatta nykyinen sosiaaliturvamme. Terveille ja työkykyisille ihmisille jaetaan vastikeettomasti muun muassa ansiosidonnaista päivärahaa, peruspäivärahaa, työmarkkinatukea, toimeentulotukea ja asumistukea. Kannattaako Pelkonen siis kaiken sosiaaliturvan poistoa, vai unohtiko hän vain sen olemassaolon?

Toinen Pelkosen tutkan ohittanut yksityiskohta on, että nykymallissa sosiaaliturvaa saavan on vaikea tai lähes mahdoton tehdä töitä ainakaan verokirjalla. Pienet työtulot kun leikkaavat sosiaalietuuksia, niin, että käteen jää 20% tai jopa 0%. Samalla seuraavien kuukausien tulot vaarantuvat, kun etuudet laiettaan katkolle ja käsittelyajat venyvät. Outi Alanko-Kahiluoto kuvaa tätä hyvin blogissaan.

Nykyjärjestelmässä vain hyvätuloisilla on varaa käydä töissä. Kaikille muille se on aina riski. Tätä ongelmaa korjaamaan perustulo on kehitetty.

Perustulo ei ole kallis

Kokoomusnuori Ossi Mäntylahden mielestä ”Käytännössä vihreiden ja vasemmistoliiton esittämä malli tuplaisi valtion ja kuntien sosiaaliturvamenot. […] Tällä mallilla kaiken maksavan keskiluokan verotus kiristyisi massiivisesti.”

Mäntylahti vaan perustaa käsityksensä virheelliseen laskelmaan.

Suomessa on työssäkäyviä noin 2,5 miljoonaa henkeä ja täysi-ikäisiä kansalaisia noin neljä miljoonaa. Vasemmistoliiton esittämässä perustulomallissa kukin täysi-ikäinen saisi kuukaudessa 750 euroa massia. (Vihreiltä sama on 500 euroa kuukaudessa, mutta eiköhän se kilpalaulannassa nouse vassaritasolle).

Vuodessa perustulo maksaisi valtiolle 4 000 000 x 750 € x 12 = 36 miljardia euroa.

2,5 miljoonalta työssäkäyvältä täytyisi tätä varten kerätä veroa 36 000 000 000 € / 2 500 000 / 12 = 1 200 euroa kuukaudessa.

Mäntylahti siis laskee, että 2,5 miljoonaa työssäkäyvää maksaa 4 miljoonan perustulon. Hän vaan unohtaa, että myös nuo 2,5 miljoonaa saavat perustuloa. Täyspäivätyössä käyvälle perustulo on käytännössä verovähennys, joka kuittaa kohonneen verotuksen. Jos teemme Mäntylahden laskelman uusiksi huomioden tämän 20 miljardin euron pikkuseikan, ja käytämme summana vaikka Vasemmistoliiton oikeasti esittämää 620 euroa, seuraa:

Vuodessa perustulo maksaisi valtiolle 4 000 000 x 620 € x 12 = 30 miljardia euroa.

2,5 miljoonalta työssäkäyvältä täytyisi tätä varten kerätä veroa 30 000 000 000 € / 2 500 000 / 12 = 1 000, josta pois heidän perustulovähennyksensä 620€ = 380 euroa kuukaudessa. Nettomaksettavaa syntyy siis 380 euroa kuukaudessa.

Vertailun vuoksi, nykyinen sosiaaliturva maksaa 52 miljardia. Siis samassa yksinkertaisen laskelman hengessä 52 000 000 000 / 2 500 000 / 12 = 1730€ kuussa, melkein viisi kertaa enemmän.

Sosiaaliturvaan tietysti sisältyy paljon muutakin kuin perustulon korvaamat etuudet. ja toisaalta valtio kerää veroja muualtakin kuin palkansaajilta, minkä huomaa siitä, että tuo keskimäräinen 2700€ ansaitseva palkansaaja maksaa veroja noin 540 euroa kuussa, ei 1730.

Vasemmistoliiton laskujen mukaan heidän 620 euron mallinsa maksaisi noin 3,6 miljardia nykyjärjestelmää enemmän. Vihreiden 500 euron malli taas maksaisi tarkalleen 0 euroa lisää, eli se on kustannusneutraali. Nämä laskelmat lienee tehty ihan huolella, ja varmaan pitävät paikkansa. Kokoomusnuoren laskelmassa sen sijaan on triviaali virhe.

Perustulo ei syrjäytä

Entinen sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen (sd) oli ministeriaikoinaan myös huolissaan perustulosta:

Onko vaarana, että ajokortti-iässä oleva nuori ajattelee pitävänsä välivuoden perustulon turvin, ajautuukin väärälle uralle, jossa välivuosi venähtääkin koko loppuelämäksi, 40-70 vuodeksi?

Tällä hetkellä ”ajokortti-iässä” jää tälle ”pysyvälle välivuodelle” joka vuosi noin 8000 nuorta lisää. Ongelma on monisyinen, eikä siihen ole helppoa ratkaisua. Yksi keskeinen tekijä tässä on, että nykyinen sosiaaliturva muodostaa ”loukun”

Koulunsa päättänyt nuori saa toimeentulotukena Helsingissä 460€ + asumiskulut max 600€, yhteensä siis 1060 euroa, ja päälle harkinnanvaraiset tuet. Jos hän ryhtyisi opiskelemaan, tuloiksi tulisi opintoraha 300€ + asumislisä 200€ = 500 euroa. Eli saa olla melkoinen sivistyksen palo, jotta koulutiellä jatkaa. Toki lainan kanssa opintotuki nousee 800 euroon, mutta ei syrjäytymisvaarassa oleva nuoremme asiaa näin ajattele. Saahan sitä lainaa muutenkin. Saa olla melkoinen opinpalo, että vapaaehtoisesti puolittaa tulonsa; kertoo hyvää nuorisosta, että kukaan ylipäänsä opiskelee.

Töihin menemistä taas hankaloittaa jo yllä kuvaamani riskivaikutus: sosiaaliturvan ennakoimattomat katkaistut, takaisinperinnät ja pitkät harkinta-ajat kun riskeeraavat monen kuukauden tulot jos erehtyy tekemään työkeikan. Ja muistinko mainita, että toimeentulotuen saajalla ei saa olla säästöjä?

Eli nykyinen järjestelmä ajaa nuoria juuri tuolle ”pysyvälle välivuodelle”, sieltä kun on kovin vaikea päästä pois. Perustulo mahdollistaisi sieltä jatkamisen eteenpäin, jos välivuoden viettäminen alkaa kyllästyttää.

Haataisen kaipaamaa elämänhallintaan auttavaa sosiaalityötä ei nykyisellään tehdä juuri lainkaan. Perustulo vapauttaisi sosiaalitoimen virkailijoidne aikaa rutiininomaisesta laskelmien pyörityksestä, jolloin tätäkin olisi mahdollista parantaa jos halutaan.

Perustulo ei ratkaise kaikkea

Ei niin. Perustulo ei ratkaise Afganistanin sotaa, EU:n velkakriisiä eikä ilmastonmuutosta.

Se ei myöskään ratkaise sitä, että Helsingissä on tuhottoman kallis asua, ja keskituloisellakaan ei ole täällä varaa asua ilman asumistukea, kuten jo mainittu Mäntylahtikin huomasi. Nämä asiat täytyy ratkaista toisilla keinoilla. Asumisen hinnasta omia huomiotani esim. tässä.

Välillä tulee ihmeteltyä, miksi perustuloa aina vastustetaan argumentein, jotka ovat ilmeisen virheellisiä. Aivan kuin vastustajat eivät olisi perehtyneet perustulon ajatukseen ollenkaan.

Johtuukohan se siitä, että kaikki ajatukseen perehtyneet itse asiassa kannattavat perustuloa?

Edit: korjattu opintotuen luvut oikeiksi. Kiitos huomautuksesta.

Neuvottelua terroristien kanssa

On pitänyt kirjoittaa politiikan olemuksesta jo pitkään. Valtakunnalliset tapahtumat antavat siihen nyt hyvän syyn, joten olkaa hyvät:

Politiikka on määritelmällisesti terroristien kanssa neuvottelua

Sillä, jos terroristien kanssa ei neuvotella, heidät yritetään tuhota, ja se on sodankäyntiä tai vähintäänkin poliisitoimintaa. Se on niitä toisia keinoja, politiikka alkaa siitä kun istutaan neuvottelupöytään.

Sanon vielä toisen kerran: politiikka lähtee siitä, kun hyväksytään, että on olemassa organisaatioita, jotka pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän ja arvokkaan, ja että heidän kanssaan täytyy tehdä yhteistyötä.

Otetaanpa esimerkki: jotkut ihmiset vastustavat perustuloa käyttäen argumentteja, jotka eivät kestä kevyttäkään tarkastelua. Miksi he oikein haluavat estää ihmisiä tekemästä työtä ja aiheuttaa valtavan määrän inhimillistä kärsimystä ja vahinkoa taloudelle?

Tai toinen esimerkki: jotkut haluavat rakentaa keskustatunnelin ja perustelevat sitä syillä, jotka eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Miksi he oikein haluavat hankaloittaa seudun liikennettä, tuhlata valtavasti rahaa ja vaikeuttaa meidän kaikkien elämää?

Nämä ihmiset ja organisaatiot ovat terroristeja: he haluavat tuhota kaiken sen hyvän, mitä meidän elämänmuodossamme on, pyrkien selvästikin pelkkään pahaan.

Toisesta suunnasta katsoen, perustulon vastustaja on huolissaan siitä, ettei ihmisiä kannusteta töihin vaan lorvimaan, ja keskustatunnelin kannattajan näkökulmasta kyse on toimivasta liikenteestä, joka tarvitsee tunnelin. Vastapuoli taas ehdottaa jotain aivan mielenvikaista, pyrkien tuhoamaan kaiken sen arvokkaan, mitä elämänmuodossamme on.

Se, että toinen osapuolista on faktisesti väärässä, ei ole tässä relevanttia. Kumpikin osapuoli on mielestään oikeassa, ja toiset terroristeja. Ja näiden terroristien kanssa pitää pyrkiä kompromissiin, jossa me saamme aikaan mahdollisimman paljon hyvää ja he mahdollisimman vähän pahaa. Samalla tietenkin kalvaen vastustajien kannatuspohjaa osoittamalla kaikille, millaisia sekopäitä he oikein ovat.

Seuraavaksi puhujanpönttöön astuu…

Tässä voi tehdä virheen kahteen suuntaan. Ensinnäkin voi kuvitella, että oman oikeassaolon toitottaminen riittää. Että silleen ne asiat muuttuu, kun vaan kovaan ääneen aina kertoo miten on itse oikeassa ja muut väärässä. Että itseään ei tarvitse saastuttaa hyväksymällä likaisia kompromisseja. Tämä on se ilmeinen virhe, ja seurauksena ei saa oikein mitään aikaan. Katsokaa vaikka libertaareja.

Aina voi tietysti tehdä antagonistista politiikkaa, jossa korostetaan juuri erimielisyyttä ja vastakkainasettelua. Mutta siinäkin on aina taustalla sanaton yhteisymmärrys, mille tasolle konfliktin teatteri viedään. Jos otettaan aseet esiin ja aletaan ampua kohti, siirrytään pois politiikan kentältä avoimeen sotaan. Silloin voittaa se, jolla on eniten aseita; ei se, joka on oikeassa. Antagonistikin käy lopulta aina neuvottelua, joskin eri keinoin.

Toisekseen, voi uppoutua liikaa neuvotteluunsa, ja erehtyä luulemaan, että saavutettu kompromissi on hyvä. Että se on oikeasti jotain tavoittelemisen arvoista, eikä vain kummallinen matolaatikko, johon on kasattu pari puolijärkevää ideaa ja sitten jotain roskaa jolla lahjotaan väärässäolijatkin hyväksymään se.

Esimerkiksi voi erehtyä luulemaan, että keskustatunneli on hyvä hanke, että sillä saadaan aikaan kävelykeskusta. Ei ole, eikä saada. Keskustatunnelilla ei ole mitään tekemistä kävelykeskustan kanssa. Kävelykeskusta saadaan aikaan sulkemalla katuja autoliikenteeltä. Pohjoisespa noin alkajaisiksi. Keskustatunneli taas on järjetön hanke, jossa kaadetaan 500 miljoonaa siihen, että autoilu hiukan lisääntyy. Näitä kahta voi yhdistää vain poliittinen kompromissi, jossa ”autopuolue” lahjotaan hyväksymään riittävän laaja kävelykeskusta uhraamalla tuo 500 miljoonaa ja liikenteen sujuvuus tunnelin suilla.

Jos sattuisi olemaan rauhannevottelijana välittämässä vaikka Gerakan Aceh Merdekan ja Indonesian hallituksen välillä, täytyy unohtaa omat näkemykset ja vain välittää. Mutta kun on itse poliittisena toimijana mukana, ei omia lähtökohtia saa unohtaa. Kompromissi on vain kompromissi, ei tavoite. Jos tämän unohtaa, ei lopulta ole enää mitään tavoitteita ja kaikki alkaa hyytyä. Katsokaa vaikka demareita.

Huomaatteko, en sanonut yhtään mitään presidentinvaaleista! Kai tätä ajatusta voi koittaa niihinkin jotenkin soveltaa…

Mua vituttaa tää pyöräilypolitiikka

Polkupyörää kuljettaessasi ole huomaavainen kanssamatkustajille

Perjantaina, kun kuljin pyörän kanssa metrossa, viereisen penkin aloitteleva alkoholisti ryhtyi juttusille.

Koffia nauttiva turpea herra yritti ensin vittuilla vieressä istuvalle kuulokkeita kuuntelevalle pojalle, ja sitten vastapäiselle naiselle. Kun he eivät reagoineet, kääntyi hän puoleeni ja alkoi puhua siitä, miten naurettavaa on mennä metrolla pyöräilemään, ja ajattele jos kaikki toisivat pyörän metroon, mitä siitäkin seuraisi.

Vastasin hänelle ystävälliseen ja rakentavaan sävyyn, josta seurasi hassunkurinen vuoropuhelu: vuoroin ärsyttämään tarkoitettuja, mutta kuitenkin vielä järjellisiä lauseita, ja vuoroin asiallisen ystävällisiä vastauksia niihin. Emme saaneet selville kummalta pettäisi ensin pinna tai pokka, kun vartijat sattuivat tupsahtamaan paikalle ja öyhöttäjä meni aivan ujoksi. Keskustelu muuttui siitä paljon tasapainoisemmaksi, hymisteli lähes kuin olisi presidentinvaalitenttejä katsonut.

Merkillepantavaa tässä episodissa ovat tarinan antagonistin sanat: ”Mua vituttaa tää pyöräilypolitiikka, ihan naurettavaa”.

Hyvät naiset ja herrat, elämme kaupungissa, jossa satunnainen känninen urpo käyttää sanaa ”pyöräilypolitiikka” luontevasti lauseessa.

Tämä taistelu on nyt voitettu, tämä käsite osa arkielämää. Mitäs sitten tehtäs?

Argumentti autopaikoista

Edellistä blogitekstiäni kritisoitiin oikeistolaiseksi. Kritiikki oli perusteltua. Artikkeli antoi ymmärtää autopaikkojen ongelmaksi, että autottomat joutuvat niitä maksamaan. Pohjalla on ajatus, että jokaisen tulisi maksaa omat kulunsa, koska niin autoilu kuin flyygelinsoittokin ovat vapaita valintoja, eikä ole oikein pistää toisia maksamaan valintojensa kuluja.

Ajatus on oikeistolainen – ja virheellinen. Auton omistaminen on toki joillekin aivan vapaa valinta, mutta monille ei. Me kun elämme yhteiskunnassa, jossa ihmisten teot ovat kytkeytyneet toisiinsa, ja jokaisen vapaat valinnat tapahtuvat niissä melko ahtaissa rajoissa, jotka muiden valinnat hänelle jättävät.

Todellisuudessa yhteiskunta käytännössä pakottaa monia ihmisiä autoilemaan. Huomattavin kustannuksin, ja aiheuttaen samalla suurta haittaa kaikille muillekin. Liian korkeilla autopaikkanormeilla on tässä keskeinen sija.

Selitän asian muutamien esimerkkien kautta. Kaikki ihmiset, talot ja luvut joihin viittaan ovat todellisia.

Eräs ystäväni osti hitas-asunnon Jätkäsaaresta. Talo valmistuu ensi vuonna, nyt on vasta kuoppa maassa. Oikein mukava 100 neliön perheasunto ystävälleni, hänen vaimolleen ja heidän parivuotiaalle lapselleen. Velaton hinta 3520 euroa neliöltä. Asuntohan on halpa, johtuen hitas-järjestelmästä, jossa asuntojen hinta perustuu vain rakennuskustannuksiin. Vapailla markkinoilla vastaava asunto olisi maksanut vähintään kaksi tonnia neliöltä enemmän, eikä ystävälläni ja hänen puolisollaan olisi ollut siihen varaa.

Talossa on 36 huoneistoa, keskikoko tasan 75 neliöä. Näitä huoneistoja varten rakennetaan 28 autopaikkaa, jotka rakennetaan pihan kannen alle yhteiseen halliin muiden saman korttelin talojen kanssa. Autopaikkojen kustannukset ovat 43 224 euroa kappaleelta. Tontti oli kuulema teknisesti yksi Jätkän parhaita, ja siksi autopaikat ovat näin halpoja; monissa naapurikortteleissa ne maksavat enemmän. Kustannus on 423,50 euroa asuinneliö kohden, ystäväni asunnolle siis 42 350 euroa.

Autopaikat vuokrataan 90 euron kuukausihintaan. Tyypillisen osakepaikan (myydyn autohallipaikan) hoitovastike on kantakaupungissa 40-50 euroa kuussa. Sen verran syntyy siis taloyhtiölle juoksevia kuluja paikoista. Yhtiölainan poismaksuun jää siis noin 50 euroa kuussa, 600 euroa vuodessa. Jos kaikki paikat ovat täynnä.

Jos taloyhtiö haluaa kuolettaa autopaikkojen rakennuskustannukset 30 vuodessa ja lisäksi joutuu maksamaan korkokuluja 3%, pitäisi sen kerätä ensimmäisinä vuosina 1440 + 1300 = 2740 euroa per paikka (annuiteettina korko vähemmän, mutta toisaalta en laskenut tyhjien paikkojen kuluja). Vaihtoehtoisesti, jos taloyhtiö haluaisi laskea hinnan kuin kiinteistösijoittaja, tulisi sen pyrkiä noin 6% tuottoon pääomalle, kattaakseen välillä tyhjinä olevien paikkojen menetetyt tulot ja varautuakseen tuleviin korjaustarpeisiin. Vuosituottotavoite olisi 2600 euroa.

Jotta autopaikat kattaisivat kulunsa, pitäisi niiden kuukausihinnan siis olla noin 260 euroa. Tällä hinnalla monikaan ei niitä vuokraisi, joten taloyhtiö tyytyy veloittamaan 90€, joka kattaa kustannukset ja osan pääoman koroista.

Koska hitas-asuntojen hinta perustuu suoraan rakennuskustannuksiin, lopputulos on, että ystäväni maksoi siis 42 000 euroa autopaikasta, jota ei käytä. Perheellä ei näet ole autoa.

Ystäväni on töissä IT-alalla, ja hänen vaimonsa sairaanhoitaja. Heillä on varaa maksaa asunnosta 42 000 euroa ylimääräistä. Monella muulla ei ole.

Veljeni ja hänen tyttöystävänsä ovat opettajia. He asuvat Maununnevalla hitas-asunnossa, joka maksoi pari vuotta sitten hiukan alle 3000 euroa neliöltä. Heillä on auto, koska he tarvitsevat sen. Matkat työpaikkoihin ja harrastuksiin pitkin seutua ovat Maununnevalta liian hankalia julkisilla. Autopaikat on Maununnevalla toteutettu avoparkkina, jonka toteutuskustannus on noin 5000 euroa per paikka.

Jätkäsaaressa he eivät välttämättä tarvitsisi autoa, koska yhteydet ovat niin paljon paremmat (riippuu toki työpaikkavalinnoista jne). Mutta Jätkässä heillä ei ole varaa asua, koska autopaikat tekevät hitas-asunnoista 400-500 euroa neliöltä kalliimpia, ja 3000 euroa muodosti nuoren opettajapariskunnan kipurajan.

Tarkoitukseni on näillä esimerkeillä havainnollistaa, kuinka

Parkkipaikat nostavat asuntojen, erityisesti hitas-asuntojen hintoja.
Esimerkiksi opettajapariskunnilla ei ole varaa asua edes hitas-asunnoissa kantakaupungin uusilla alueilla, kun asukkaat pakotetaan maksamaan parkkipaikat.

Se mitä kuvasin hitas-taloista koskee myös kaupungin vuokrataloja: parkkipaikkojen kulut menevät suoraan vuokraan. Kun parkkipaikasta maksetaan 170€ kuussa liian vähän, perheasunnon vuokra on 170€ kuussa enemmän. ATT on jopa jättänyt vuokrataloja rakentamatta, koska parkkipaikkakulujen takia niistä olisi tullut liian kalliita.

Ns. vapaarahoitteisissa taloissa asunnot hinnoitellaan kysynnän mukaan, eli niistä pyydetään mitä ostajat vaan suostuvat maksamaan. Huomattavasti enemmän kuin hitaksista siis. Siksi autopaikat eivät nosta niiden hintaa yhtä selvästi. Tämä ei kuitenkaan lohduta pieni tai keskituloista, jolla ei ole varaa perheasuntoon kantakaupungissa.

Ala-asten opettajien keskiansio (sis. ylityöt) on noin 2800 euroa kuussa. Se on hiukan alle suomalaisten keskipalkan, joka on kolmisen tonnia. Tätä vähemmän ansaitsevia on puolet työssäkäyvistä. On oikeasti ongelma, ettei alta keskipalkkaa ansaitseville tahdo löytyä Helsingistä asuntoja.

Ystäväni talo Jätkäsaaressa. Havainnekuvassa ei näy autoja, jotka ovat pihan alla suuressa hallissa.

Autoja toki tarvitaan. Perheen käytössä oleva auto on monelle välttämätön, ja autottomatkin käyttävät palveluita, jotka olisi kalliimpi tai mahdoton tuottaa ilman henkilöautoja. Esimerkiksi aamun ensimmäisen bussin kuljettajan täytyy ajaa töihin autolla, jotta muut voisivat kulkea julkisilla.

Kaikki autoilu ei kuitenkaan ole välttämätöntä, eikä kaikkien ole välttämätöntä omistaa autoa. Ihmiset hankkivat auton tai luopuvat siitä riippuen asuinpaikasta, elämäntilanteesta ja kustannuksista.

Tuttuni on muuttamassa Pihlajistosta hitas-asuntoon Arabianrantaan. Juuri niihin, joiden vuokraamisesta kohutaan. Arabiassa autopaikat hinnoitellaan erikseen asunnoista ja myydään asukkaille. Hinta on ”pari kymppitonnia”. He ovat myymässä autonsa, koska päättivät, ettei auton omistaminen ole tuon rahan arvoista, kun julkisillakin pääsee hyvin kaikkialle ja lasten tarhaan on kävelymatka. Perheessä on kaksi lasta.

Tuttuni ei ole yksittäistapaus. Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet -tutkimuksessa todettin, kuinka kantakaupungissa lapsiperheiden vanhemmat tekevät kaikista matkoistaan autolla 29%. Joukkoliikenteen huonosti palvelemilla alueilla automatkoja on 74%. Lapsettomilla työssäkäyvillä pareilla vastaavat prosentit olivat 22% ja 61%. Lapsiperheet siis kyllä autoilevat lapsettomia enemmän, mutta eivät paljoa enemmän. Merkittävin tekijä on asuinpaikka.

Eri kulkumuotojen matka-tapaosuudet kantakaupungissa ja huonon joukkoliikennepalvelun alueella lapsiperheiden vanhempien ja lapsetomien parien joukossa. Lähde: Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet LVM-15/2011, kuvat 4.12 ja 4.12

Auton tarve liittyy myös lasten määrään. Tunnen tusinoittain 1-2 lapsen perheitä, joilla ei ole autoa. 3-4 lapsen autottomia perheitä tiedän yhden. Toisaalta perheitä, joissa on 3 tai enemmän lapsia, on Helsingissä vain 7000, 13% lapsiperheistä. Vaikka heillä olisi kaikilla kaksi autoa, se ei kaupungin tasolla näkyisi vielä missään.

Pyrin yllä osoittamaan, kuinka:

Vaikka auto on joillekin välttämätön, monet voivat elää myös ilman autoa, jos sen pitäminen on liian kallista suhteessa hyötyihin.
Tarve omistaa auto riippuu ennen kaikkea asuinpaikasta, ja vasta toissijaisesti siitä, onko perheessä lapsia. Kantakaupungissa lapsiperheilläkään ei usein ole autoa.

Ehdotetussa parkkinormissa esimerkiksi Jätkäsaareen tulisi rakentaa yksi autopaikka jokaista 120 kerrosneliötä kohden. Kun asuntojen keskikoko on 75 neliöä, ja jokaista asuinneliö kohden tarvitaan 0,18 neliöä muita tiloja, tulee siis asuntoa kohden (75*1,18)/120 = 0,72 autopaikkaa. Tuttuni taloyhtiöön tulee 28/36 = 0,78 autopaikkaa. Siis kolme autoa neljää asuntokuntaa (perhe virastokielellä) kohden. Näiden päälle tulee kadunvarsipaikat, joita on noin 0,15 per asunto. Yhteensä siis 8 autopaikka kymmentä asuntoa kohden.

Normi on aavistuksen alempi kuin voimassaoleva, jossa vaaditaan Jätkään parkkipaikka per 115 kerrosneliötä. Ero ei kuitenkaan ole merkittävä suhteessa todelliseen tarpeeseen.

Kantakaupungin nykyinen autonomistus on alle viisi autoa kymmentä asuntokuntaa kohden. Ruoholahteen, Jätkäsaaren naapuriin rakennettiin 90-luvulla autopaikka per 150 kerrosneliöä. Siis 20% vähemmän kuin nyt vaaditaan Jätkään. Ruoholahdessa on kaupunkisuunnitteluviraston sisäisen selvityksen mukaan autopaikkoja tyhjillään.

Uusille alueille, kuten Jätkäsaareen halutaan siis mahduttaa yli puolitoista kertaa se määrä autoja, mikä lähistön asukkailla nykyään on, ja vaaditaan enemmän parkkipaikkoja kuin mitä vastaavilla uudehkoilla alueilla on, vaikka niissäkin on liikaa parkkipaikkoja. Vaikuttaa ilmeiseltä, että normi on liian korkea. Ympäristöministeriön rakentamisen normitalkoissa myös rakennusalan ammattilaiset olivat huolissaan tästä ylirakentamisesta.

Ajatus on varautua autokannan ”odotettavaan” kasvuun. Ajatus varautumisesta on tavallaan ymmärrettävä. Hinnan lisäksi ongelmana tässä on, että jos parkkipaikkoja tehdään liikaa ja ne tarjotaan puoli-ilmaiseksi käyttöön, niille kyllä löytyy käyttäjiä. Ja se ei ole hyvä.

Kaupunginvaltuusto on asettanut kaupunkisuunnittelulle muun muassa seuraavat tavoitteet:

Joukkoliikenteen kuljetusosuus aamuliikenteessä keskustaan on > 73 %
Joukkoliikenteen osuus poikittaisliikenteessä on 21 %
Jalankulku-, pyöräily- ja joukkoliikennematkojen yhteenlaskettu osuus kaikista matkoista kasvaa yhden prosenttiyksikön.

Tavoitteet on asetettu, koska henkilöautoilu on kaupungissa kaikkein kallein ja hankalin liikennemuoto, ja on kaupungin etu kannustaa ihmisiä liikkumaan muulla tavoin. Parkkipaikkojen rakentaminen yli tarpeen lisää autoilua, ja siis toimii suoraan jokaista näistä tavoitteista vastaan.

Jos parkkinormin tavoite on varautua mahdolliseen autokannan kasvuun, voidaan se tehdä varaamalla tilaa parkkitaloille tai -luolille. Paikkoja ei kuitenkaan pidä rakentaa ennen kun niitä oikeasti tarvitaan. Tällä tavoin kukaan ei jäisi ilman parkkipaikkaa, mutta kaavoittaja ei aktiivisesti rohkaisisi ihmisiä autoilemaan omaa tarvettaan enemmän.

Oikea ongelma parkkipaikoissa ei ole se, että autoton asukas maksaa autoilevien kulut. Ongelma on, että kun pakkorakennamme parkkipaikkoja yli tarpeen, pakotamme samalla pienitulosiemmat ihmiset muuttamaan syrjemmälle, missä he joutuvat hankkimaan autoja. Samalla autoistuminen lisääntyy, yhteiskuntarakenne hajautuu, liikenteen kulut, ruuhkat ja saasteet lisääntyvät, ja me kaikki köyhdymme hiukan.

Kaupunki tarvitsee opettajia, kaupan kassoja, siivoojia, taksikuskeja ja niin edelleen. Sitä ei voida rakentaa vain hyvätuloisille IT-asiantuntijoille. On meidän kaikkien etu, että myös pienemmillä tuloilla voi asua hyvätuloisten joukossa samassa kaupungissa. Ylimitoitettu parkkipaikkanormi hankaloittaa tätä merkittävästi.

Tiivistettynä:

Kaupungin toimivuuden kannalta on hyväksi, mitä vähemmän ihmiset autoilevat kaupungissa. Tavoite on vähentää ”turhaa” autoilua, ei sitä jonka ihmiset kokevat välttämättömäksi.
Parkkipaikkanormi on kantakaupungissa selvästi ylimitoitettu nykyiseen tarpeeseen. Seurauksena parkkipaikat myydään tai vuokrataan yleensä huomattavaan alihintaan.
Monet asukkaat ostavat tai myyvät autonsa sen mukaan, kannattaako sitä pitää. Jos parkkipaikkoja tuetaan voimakkaasti, useampi autoilee.
Parkkipaikkojen kulut kertyvät asukkaiden maksettavaksi. Seurauksena keskituloisillakaan ei tahdo olla varaa edes Hitas-asuntoon kantakaupungissa.
Autoilun tukeminen lisää autoilua, mikä aiheuttaa kaupungille huomattavat kulut. Parkkipolitiikalla tulisi pyrkiä hillitsemään autoilua, ei lisäämään sitä.

Olisi meidän kaikkien etu, että parkkipaikkoja rakennettaisiin vain todelliseen tarpeeseen. Kaupunkisuunnittelulautakunta käsittelee parkkipaikkanormia kokouksessaan 31.1. Jos tunnet sen jäseniä, laita heille tiedoksi tämä teksti.

Konkreettinen ehdotus parkkipolitiikaksi on myös luvassa jahka ehdin kirjoittamaan…

Flyygelihuone

Kerrotaan tarinaa, että kun kuuluisa arkkitehti Antoni Gaudí oli piirtänyt Casa Milán, joutui hän taas yhteen riitaan asiakkaansa kanssa. Hra Milán valitti, ettei talossa ollut sopivaa paikkaa rouvan flyygelille. Gaudi, joka ei ollut helppo ihminen, vastasi:

”ehdotan, että rouva siirtyy viuluun.”

Barcelonan ruutukaavakaupunki on rakennettu 1900-luvun vaihteessa, ja on monessa mielessä aikakautensa edustaja, niiden parhaimmistoa. Ongelma on kuitenkin toistunut myöhemmissäkin kerrostaloissa. Flyygeleille ei ole tilaa.

Modernit kerrostaloasunnot ovat ahtaita, eikä perheillä ole varaa kovin suuriin asuntoihin varsinkaan Helsingin kantakaupungissa. Useimmat eivät voi varata yhtä huonetta asunnosta flyygelille. Kelvollisen flyygelin saa 10 000 eurolla, mutta sen tarvitsema ylimäääräinen huone maksaa kantakaupungissa jopa 70 000 euroa.

Tilanteen korjaamiseksi ehdotan, että kaupunki vaatii kaikkiin uusiin kerrostaloihin flyygelihuoneet. Taloyhtiön flyygelihuoneet ratkaisisivat pienten asuntojen ongelman, ja keskittämällä huoneet on äänieristyskin helpompi ratkaista. Lasten musiikkikasvatus ei vaarantuisi kun myös köyhemmillä perheillä olisi mahdollisuus pitää flyygeliä.

Sopiva määrä huoneita olisi yksi jokaista kahta asuntoa kohden. Kaikki eivät flyygeliä halua, ja jotkut saattavat sopia myös yhteisestä flyygelistä. Siksi flyygelihuoneita riittää olla puolet asuntojen määrästä. Opiskelija-asunnoissa ja vanhusten palvelutaloissa hiukan pienempikin määrä voisi riittää.

Konserttiflyygeli vaatii 10-15 neliöä tilaa, jotta sitä voisi soittaa. Lisäksi huoneen akustiikka ja äänieristys täytyy suunnitella soitto huomioiden. Toisaalta ikkunat eivät ole tarpeen, ja flyygelihuoneet voi sijoittaa ykköskerrokseen tai maan alle. Kustannuksiksi muodostuu ehkä 30 000 euroa asuntoa kohden.

On kohtuullista, että taloyhtiöt, ja siis kaikki asukkaat, maksavat tämän kustannuksen, koska se on liian suuri sälytettäväksi yksittäisten asukkaiden kontolle. Monet varmasti käyttäisivät rahansa johonkin muuhun, jos saisivat valita.

Moni voi kantakaupungissa vain haaveilla flyygelistä

Jo mainitussa talossa, Casa Milássa, oli myös Barcelonan ensimmäinen autotalli. Ongelma on toistunut myöhemmissä kerrostaloissa.

Helsingissä kaupunki on vaatinut kaikkiin uusiin taloihin autopaikkoja vuodesta 1973 alkaen. Tiistaina kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa on käsittelyssä ehdotus uudeksi parkkipaikkanormiksi. Siinä vaaditaan kaikkiin uusiin taloihin yksi paikka jokaista kahta asuntoa kohden, pienin alueellisin eroin.

Yksi autopaikka parkkihallissa vaatii noin 35 kerrosneliöä tilaa. Toisaalta se voidaan sijoittaa maan alle, eikä tilan tarvitse olla kuin puolilämmin. Kustannukset ovat esimerkiksi Jätkäsaaressa 50 000 – 70 000 euroa autopaikkaa kohden, eli nykynormilla 25 000 – 35 000 euroa asuntoa kohden.

Tuo 30 000 euroa siis maksetaan jokaisen asunnon hinnassa. Autopaikan käyttäjältä peritaan paljon pienempi hinta. Jos käyttäjät maksaisivat autopaikat, olisi kuukausikustannus 300 euroa. Tällä hinnalla suurin osa paikoista jäisi tyhjiksi, koska ihmiset käyttäisivät rahansa johonkin muuhun, jos saisivat valita. Paikat on kuitenkin pakko rakentaa, joten ne vuokrataan tai myydään alle rakennuskustannusten, jotta niistä saisi edes jotain.

Flyygelihuoneen kustannukset siis vastaisivat autopaikkaa. Flyygeli ja auto myös maksavat suunnilleen saman verran (joskaan romuflyygeleitä ei juuri saa). Niistä on myös keskimääräiselle kantakaupungin asukkaalle suunnilleen yhtä paljon iloa.

Miksi vaatimus pianohuoneesta tuntuu täysin absurdilta, mutta autopaikkanormi järkevältä? Kyse lienee tottumuksesta: kun autopaikat on rakennettu kaikkialle, ne tuntuvat normaaleilta. 1800-luvulla herrasväellä tietenkin oli flyygeli, 1900 luvun alussa enää ei, vaan pystypiano sai riittää kaupunkilaisille. 1970-luvun maailmassa kunnon ihmiset tietenkin tarvitsivat auton, 2010-luvulla he eivät sitä halua.

Jokainen kantakaupungin uusiin taloihin muuttava perhe siis maksaa 300 euroa joka kuussa siitä, että autopaikan mahdollisesti haluavat sellaisen myös halvalla saavat. (talousteorialla spekuloimalla voimme myös väittää, että kaupunki, eli veronmaksajat kantavat kustannuksen. Tulos on sama: kaikki asukkaat maksavat). Autopaikat ovat kaavoittajalle hankalia. Tiettävästi kolmannes asemakaavaosaston työajasta kuluu yrityksiin sijoitella niitä jotenkin uusille tonteille. Autopaikkanormi myös hankaloittaa järkevän kaupungin rakentamista.

Absurdina pahvikruununa koko komeudelle ehdotettu ohje myös toteaa:

Asukkaiden kuorma-autoille tarvittavaa paikkamäärää on lievennetty nykyiseen ohjeeseen verrattuna arvoon vähintään 1 ap / 15 000 k-m2. […] Suurista haasteista huolimatta asuntoalueiden kaavoituksessa tulee varmistaa riittävä määrä pysäköintipaikkoja asukkaiden kuorma-autoille ja osoittaa niiden sijoittuminen.

Tähän on vaikea lisätä mitään. Mutta maailma muuttuu, ja järki pikkuhiljaa valtaa alaa. Tänä päivänä Gaudi sanoisikin:

”Ehdotan, että rouva siirtyy polkupyörään”

Kirjoittaja ei osaa soittaa pianoa, koska hänen lapsuudenkodissaan ei ollut tilaa flyygelille.

Presidentti on siitin

Presidentinvaalimainokset ovat ilmaantuneet kaduille.

En voi sille mitään, mutta joka kerta kun näen Niinistön vaalimainoksen alkaa päässäni soida M.A. Nummisen Päätösvalta.

Presidentti on siitin, joka hedelmöittää maan.
Ja hallitus on emätin, joka sykkii, joka sykkii.
Eduskunta on se vaseliini, joka kaiken voitelee

Antakaas kun havainnollistan tätä kokemusta:

Presidentti on työ

Assosiaatio johtunee predikatiivista. Lisäksi kumpikin väite on tietenkin virheellinen, mutta eri tavoin.

Presidentti ei ole työ. Presidentti on valtionpäämies. Voidaan sanoa, että presidenttiys on työ, vaikka tarkkaan ottaen se kyllä on luottamustoimi. Presidentti on kuitenkin ihminen, ja ihmisen väittäminen työksi on vähintäänkin omituista.

Ellei tässä sitten haeta jotain ”Jumala on rakkaus” tyyppistä vertauskuvaa. Presidenttiin kiteytyy työn koko olemus. Hän avaa kätensä, ja levittää työtä yllemme. Kun teet työtäsi Presidentille, taivaiden valtakunta on oleva sinun. Presidentti rakastaa niitä, jotka tekevät työtä…

Ei, ei tässä kerta kaikkiaan ole mitään tolkkua. Lause on hölynpölyä.

Presidentti ei myöskään ole siitin. Laulu kyllä piti paikkansa, kun M.A.N sen sanoitti Kekkosen suomessa, jossa presidentti todellakin hedelmöitti koko poliittisen elämän, mutta se ei pidä enää. Presidentti oli kielenkäytössä valtion isä ja pää, ja vaihto toiseen ruumiinosaan, yhtä vahvaan symboliin, oli luonteva ja johdonmukainen underground-protesti.

Presidentin valtaa on sittemmin karsittu moneen kertaan, eikä se enää sojota komeaan yläviistoon pursuten poliittista voimaa ja elämää, ylintä toimeenpanovaltaa. Laulun hallitusmuotoakaan ei enää ole, vaan sen on korvannut perustuslaki.

Tasavallan presidentti voi pääministerin perustellusta aloitteesta ja eduskuntaryhmiä kuultuaan sekä eduskunnan ollessa koolla määrätä ennenaikaiset eduskuntavaalit toimitettavaksi. Eduskunta päättää tämän jälkeen, milloin se ennen vaalien toimittamista lopettaa työskentelynsä.

Ei ole kovin potenttia kieltä, ei hehku ylintä valtaa. Tämä ei kyllä hedelmöitä ketään.

Presidentti ei siis ole työ eikä siitin, ei myöskään maan pää. Jos näissä kielikuvissa jatketaan, presidentti on hattu. Presidentti on jotain, mikä ei sinänsä vaikuta elämään niin kauheasti, mutta kuitenkin näkyy hyvin ja antaa vaikutelman ketä sitä ollaan ja millä mielellä liikkeellä. On aika eri asia liikkua tohtorin silinterissä, Che Guevara-pipossa tai karvareuhkassa.

Presidentiksi valittaneen jo yllä mainittu työläinen. Mutta myös presidenttiehdokkaat ovat hattuja eteisen naulakossa, osa tapaa jolla itsemme itsellemme selitämme. Jos ei kansakunnan kaapin päällä, niin sentään hattuhyllyllä.

Tässä suhteessa keskeisin kysymys on, kuka päätyy toiselle kierrokselle työmiehen kanssa kuoppaa kaivamaan. Demaripresidenttien aika on päättymässä, ja tokkopa Lipponen pääsee edes jatkoon. Pöö. Kyse on siitä, onko kakkoskierroksella Haavisto, Soini vai Väyrynen. Muilla ei käytännössä ole mahdollisuuksia. Tämä tekee ensimmäisestä rundista oikeastaan aika yksinkertaisen:

Vasemmistolaisten kannattaa äänestää Haavistoa, koska hän on vasemmistolaisin ehdokas, jolla on mahdollisuuksia jatkoon. Vaikka oletettaisiin Lipposella olevan tsäänssejä.
Persujen vastustajien kannattaa äänestää Haavistoa, koska hän tiputtaa Soinin.
Väyrysen vihaajien kannattaa äänestää Haavistoa, koska hän tiputtaa Väyrysen. Eikä ole KGB:n leivissä.
Niinistön vastustajien kannattaa äänestä Haavistoa, koska jonkun random gallupin mukaan hänellä olisi parhaat mahdollisuudet Niinistöä vastaan.
Niinistön kannattajien kannattaa äänestää Haavistoa, jotta Sauli saa kaverikseen toiselle kierrokselle jonkun joka pakottaa vähän skarppaamaan. Oikeasti, kamppailu Soinia vastaan olisi kamalaa katsottavaa. Söisi sitä sivistynyttä imagoa, joka Niinistöllä vielä sentään on. Tai Väyrystä, paluu menneisyyteen ja mitäänsanomattomuuteen. Kamppailu Haavistoa vastaan tekee Niinistöstä paremman ihmisen ja presidentin, pakottaa hänet ottamaan homman tosissaan.
Ja tietysti kaikkien niiden kannattaa äänestää Haavistoa, jotka haluavat maalle oikeasti hyvän päähineen. Eikun siis presidentin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä ihmeitä vielä tapahtuu…

Ihan itse sopii siis jokaisen harkita, laitetaanko valtiovierailulle jokin suhteellisen siisti hattu, lippalakki melonille, vai syödäänkö kenties hatullinen paskaa.

Luulen, että tässä on kaikki, mitä minulla on presidentinvaaleista sanottavaa.

Ja teille muille: Hyvää joulua!

Olenhan yleisesti tunnettu ylimielisenä maailmanparantajana, joka pitää itseään muita parempana ihmisenä. Siksi päätin tänä jouluna hyödyntää tämän maineeni minulle suomia mahdollisuuksia. Päätin antaa pelkästään lahjoja jotka tekevät maailmasta paremman paikan. Päätin antaa kivoja lahjoja.

Siis Kiva-credittejä.

Kiva on mikrolainajärjestö. Sinne sijoitetut rahat siis lainataan pieninä 25 – 5000 dollarin lainoina pitkin maailmaa, ja sijoittaja saa itse valita kenelle haluaa rahansa lainata, sekä takaisinmaksun jälkeen päättää, kuka ne saa seuraavaksi. Tarkalleenottaen lainaajat tosin ovat saaneet rahansa jo aiemmin Kivan ”kenttäpartnerilta”, ja kyse on oikeastaan siitä kuka adoptoi minkäkin lainan. Yksityiskohdat löytyvät Kivan nettisivuilta.

Lainan hakijat käyttävät lainoja eri tavoin elämänsä parantamiseen. Ruth Perusta hakee $575 lainaa laajentaakseen yuca-viljelmiään muutamalla hehtaarilla ja palkatakseen aputyöläisen. Khaled Libanonista hakee $1500 lainaa ostaakseen uusia työkaluja sepänpajaansa helpottamaan työtään. Seynabou Senegalista hakee $1025 lainaa ostaakseen papuja ja pähkinöitä myyntiin suurempana eränä myytäväksi torilla. Lainasummat ovat usein tätä luokkaa, mutta yksittäinen lainaaja voi adoptoida lainasta minimissään $25.

Yleensä lainaaja saa oman taloutensa vakaammalle pohjalle pienellä investoinnilla. Parhaassa tapauksessa ehkä työllistää jonkun muunkin. Ei huono suoritus muutamilla satasilla tai tonnilla.

Suvussani on jo pidemmän aikaa lahjoiteltu runsaasti aaseja, lampaita koulukirjoja ja sensellaista. Lainan antaminen lahjaksi on tälle aivan looginen jatko. Ja eräänlainen käänteisversio 70-luvun kulttuuriradikaalien (huhutusta) tavasta antaa joululahjaksi paketoituja kirjaston kirjoja. Nyt lahja ei olekaan lainaa vaan laina on lahja.

Vuohipukki jäi tänä vuonna talliin (tai missä niitä ikinä pidetäänkään), kun lahjaksi valikoitui kansainvälinen luottojohdannainen.

Kivaa on kritisoitu liian korkeista koroista. Korkotaso on ilmeisesti tyypillisesti melko vastaava kuin mitä pankit samassa maassa tarjoavat (korkean inflaation takia korkotasot eivät usein ole lainkaan vertailukelpoisia maiden välillä tai etenkään euroalueelle). Keskeistä ei kuitenkaan ole korko, vaan se että lainaa ylipäänsä saa. Kehitysmaiden pankit kun eivät juuri tapaa myöntää lainaa maalaisille, joilla ei ole mitään henkilöpapereita tai mainittavaa omaisuutta. Tai kaupunkilaisillekaan sen paremmin.

Zidisha pyrkii tarjoamaan halvemman korkotason sillä, että lainoja eivät myönnä kenttäpartnerit vaan organisaatio suoraan, tai itse asiassa lainaaja suoraan. Peer-to-peer idea on vähintäänkin houkutteleva. Annoin kuitenkin lahjaksi Kiva-credittejä, koska Kivan sivuilta saa kliksuteltua lahjakortteja. Hyväntekeväisyyskin pitää tuotteistaa hyvin. Eikä unohdeta mahdollisuutta mainostaa omaa erinomaisuuttaa feisbuukissa! Se merkittävin vertaisverkosto kun ei lopultakaan ole lainan tarvitsijat Keniassa…

Kenttäpartnerit eivät välttämättä myöskään ole ollenkaan huono idea. Mikrolainathan oikeastaan täyttävät ekologisen lokeron jonka paikalliset taloudelliset instituutiot kohdemaassa jättävät tyhjäksi. Merkittävän osan peruspankkipalveluita suurimmalle osalle väestöä. Ei ole ollenkaan mahdoton ajatus että kenttäpartnereista kehittyy pikkuhiljaa pankkitoiminnan muoto, joka tarjoaa nämä palvelut paikallisesa taloudessa myös ilman kehitysapuelementtiä. Kaiken kehitysavun tarkoitus kun on auttaa kehittymään: tehdä apu tarpeettomaksi, kun avun kohde alkaa pärjätä ilman sitä. Sanomattakin on selvää, että huomattava osa kehitysavusta toimii täysin tämän tarkoituksensa vastaisesti.

Liiketoiminnasta puheen ollen, mikrolainojen lähin vastine täällä paikallisessa taloudessahan ovat pikavipit. Siinä tarjotaan pieniä vakuudettomia lainoja ihmisille, joille vakiintunut pankkisektori ei lainaa tällä tavoin myönnä. Johdonmukaisesti voisi olettaa siis, että myös pikavippejä käytetään ensisijaisesti omaan elämänlaadun parantamiseen harkituilla investoinneilla. Liekö sitten näin, ei mennä siihen nyt. Ainakin pikavippitarjoajat kovasti antavat näin ymmärtää.

Sain myös itse mikrolainan lahjaksi. Työpaikkani kun antoi myös Kiva-credittejä joululahjaksi työntekijöilleen. Oman tämän joulun lainani sai Saranchimeg, Mongolialainen raksaesimies, joka haluaa työsnä ohessa perustaa pingisklubin, ja tarvitsee alkupääomaa pöytiin ja löytämänsä tilan sisutukseen. Lainan myöntävä kenttäpartneri on Credit Mongol LLC, jonkinlainen puolipankki, joka myöntää erilaisia lainoja pääosin ihan kaupallisena toimintana ja näyttäisi tekevän maltillista voittoa, tavoitteenaan ”to contribute to the prosperity of Mongolians by providing top quality, varied financial services to customers and SMEs.” Onnea ja menestystä vaan Saranchimegin pingisalongille ja koko Mongolian pienyrittäjille.

Näillä sanoin toivotan hyvää joulua kaikille sukulaisille, ystäville ja lukijoille. Ja kaikille teille kautta maailman jotka ehkä tarvitsette pientä lainaa elämänne parantamiseksi: Hyvää joulua teillekin!

Rautatieaseman pyöräparkki toimii koko talven

Ensin ydinasia: rautatieasemalla on pyöräparkki koko tämänkin talven. Parhaassa tapauksessa siihen jopa mahtuu.

HS:n omakaupunki ja Metro uutisoivat torstaiaamuna ”Rautatieaseman pyörätelineille tulee lähtö”. Uutisesta voisi saada kuvan, että rautatieasemalta poistetaan pyöräparkit. Näin ei kuitenkaan ole käymässä. Osa telineistä poistetaan, mutta suurin osa jää.

Erinäisten virkamiesten läpisoittelun jälkeen selvisi seuraavaa:

Rakennusvirasto suunnittelee poistavansa Metron sisäänkäynnin vieressä olevat irtotelineet talveksi. Niiden vieressä oleva rivi kiinteitä telineitä pysyy käytössä koko talven (kuva 1). Elielinaukion viereiset irtotelineetkin (kuva 2) pysyvät rakennusviraston Ville Alatypön mukaan koko talven käytössä. Tämä tosin täytyy vielä varmistaa VR:n edustajalta, jahka hän löytyy. Samaten Kaisaniemen puiston puolen katettu parkki (kuva 3) pysyy käytössä.

Rautatieaseman pyöräparkit: numerolla 1 parkki josta puolet poistetaan talveksi, numerolla 2 irtotelineparkki joka pysyy käytössä ja numerolla 3 katettu parkki joka myös pysyy käytössä

Kuva 1: 80 irtotelineissä olevaa paikkaa poistuvat talveksi. Kiinteät noin 40 paikkaa pysyvät käytössä.

Kuva 2: Elielinaukion irtotelineet (noin 40 paikkaa) pysyvät käytössä, kuten myös niiden vieressä oleva aita. Telineriviä voisi jatkaa ja korvata nykyiset nokkatelineet kiinteällä ja katetulla parkilla.

Kuva 3: Kaisaniemen puiston puoleinen kiinteä katettu parkki pysyy käytössä.

Irtotelineiden (parkissa 1) pyörät joita omistajat eivät ole siirtäneet naapuritelineeseen, viedään Tattarisuolle, josta niitä voi kysellä seuraavat 6 kuukautta. Parhaassa tapauksessa romupyörät myös muista telineistä viedään samassa yhteydessä. Se kuitenkin edellyttää, että VR:n asiasta vastaava henkilö löytyy, ja hän tekee rakennusviraston ajoneuvojensiirto-osastolle virka-apupyynnön asiasta.

Taustalla tässä härdellissä on se, että nuo 4 irtotelinettä ovat kaupungin ja tarkemmin rakennusviraston vastuulla, kun taas kiinteät telineet ja kuvan 2 irtotelineet ovat VR:n. Kaikki telineet sijaitsevat VR:n tontilla. Rautatieasema kun jostain syystä kuuluu junayhtiölle.

Junayhtiön hallussa olevista pyörätelineistä ei selviä romupyöriäkään saa poistaa ilman yhtiön virallista pyyntöä. Poistoa ei taas saa tehdä kukaan muu kuin rakennusviraston ajoneuvojensiirtoyksikkö. Ja ajoneuvojensiirtoyksikön päasiallinen tehtävä on siirrellä autoja, pyörien siirtely on heidän näkövinkkelistään lähinnä ylimääräinen riesa. Laki ajoneuvojen siirtämisestä ei selvästikään ole säädetty jotta helsingin pyöräparkkien hoito olisi helppoa.

Realistisesti VR:n parkkeja tuskin siis tyhjennetään vielä joulukuussa. Mutta ehkä jo kevääksi. Ja kenties herätys saa pahimmat ruosteet tippumaan rattaista ja jotain alkaa pikkuhiljaa tapahtua. Se Pasilan parkkikin odottaa vielä tyhjentäjäänsä…

Näillä parkeilla varmaan pärjää tämän talven, mutta kun nyt aiheesta rupesin kirjoittamaan, niin mitä tässä sitten oikeasti pitäisi tehdä?

1) Katetut parkit lähellä laitureita. Itäreunan parkki (kuva 3) on melko hyvän oloinen, ja sopivasti lähellä itäisiä laitureita joille K- ja I-junat tulevat. Mutta pysyikö se käyttökunnossa viime talvena? Vähän pelkään ettei, kun pienen katoksen reunoilta sataa sisään.

Elielin aukion parkki (kuva 2) on melko hyvällä sijainnilla keskilaitureilat tuleville, mutta sen voisi jatkaa koko kaiteen mittaiseksi ja kattaa, mielellään vähän järeämmin kuin itäreunalla nyt on tehty.

Länsireunan paikallisraiteet tarvitsevat myös oman parkin, esimerkiksi jonnekin sinne Hotellin alle valmiiksi katettuun tilaan.

2) Jos parkkia tosissaan lähdettäisiin parantamaan, niin jokin ihan oikea sisätila olisi parempi. Olisiko asemalla jossain sopivaa tilaa?

3) Ylläpito. Romupyörät pitää laputtaa ja poistaa useita kertoja vuodessa. Ihan rutiinilla, ilman sen kummempaa härdelliä.

4) Aseman pyöräyhteydet kuntoon. Se Kaivokadun pyörätie pitää suunnitella ihan uusiksi, ja yhteydet Simonkadulle ja Mannerheimintietä etelään tarjota jotenkin järkevästi. Itään, kaakkoon ja luoteeseen on ihan kelvolliset reitit.

Kirjoittaja ajaa pyörällä läpi talven, mutta harvemmin parkkeeraa rautatieasemalle

Katu kaupungin lapsien

Aina välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä käyttämämme sanat oikeastaan tarkoittavat, tai siis mitä tarkoitamme niitä käyttäessämme. Tällä kertaa ajattelin kertoa, mitä sana ”katu” minulle merkitsee.

Katu on tila yhden talon seinästä seuraavan seinään. Se on julkista tilaa, ja tarkoitettu ensisijaisesti kävelemiseen. Kyllä, katu on tarkoitettu kävelemiseen, kaikki muut liikkumismuodot ovat toissijaisia. Katu on tila, jossa kaupungin asukkaat elävät elämäänsä, käyvät kaupoissa, tapaavat toisiaan, törmäävät tuntemattomiin, kaatuvat humalassa, järjestävät mielenosoituksia…

Normaali katu rajautuu talojen seiniin. Toisinaan taloilla on myös etupihoja, tai kadun varressa on jotain muuta kuin taloja. Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia, ei mennä niihin.

Tavallinen katu (Salomonkatu, Helsinki). Ajoneuvot likkuvat kävelijöiden seassa aiheuttamatta mainittavaa haittaa.

Mikonkadulla ratikatkin sopivat tavalliselle kadulle.

Jos vilkkaampi ajoneuvoliikenne katsotaan kadulla tarpeelliseksi, täytyy se erottaa muusta liikenteestä. Silloin sille tehdään kadun pinnan alapuolelle madallettu oma osionsa, ajorata.

Aleksanterinkadulla on ratikat sekä satunnaiset taksit ja pyörät erotettu omalle ajoradalleen, koska niistä olisi muutoin liikaa vaaraa liikenteelle.

Jos kadulla halutaan sallia runsas tai nopea moottoriajoneuvoliikenne, täytyy sille erottaa aivan oma väylänsä. Tämä tehdään rakentamalla pyörätiet, jotta ajorata vapautuu pelkästään moottoriajoneuvojen käyttöön. Ratkaisu tehdään, jotta moottoriajoneuvot voisivat hyödyntää suurempaa (yli 30km/h) maksiminopeuttaan, tai jotta niitä voitaisiin ajaa suurissa joukoissa rinnan. Tähän ei hyvin suunnitellussa kaupungissa ole kovin usein tarvetta: vaihtoehtona on aina rajoittaa moottoriajoneuvojen määrää ja nopeutta tasolle, jossa niistä ei ole kohtuutonta haittaa liikenteelle.

Sturenkadulla halutaan sallia 29 000 moottoriajoneuvoa päivässä 40km/h nopeudella. Siksi niille on rakennettu oma ajorata kadun pintaa alemmas, ja pyörätkin kulkevat pyörätietä.

Tähän mennessä lienee jo selvää, etten kuvittele muiden ihmisten ajattelevan näin, kun he puhuvat kaduista, vaikka puhe onkin niistä aivan samoista kaduista. Mutta haluaisin teidän ajattelevan! Siksi kirjoitin tämän tekstin. Aina kun jossain joudut keskusteluun siitä, mihin kadut on oikein tarkoitettu, tai mitä se sana ylipäänsä tarkoittaa, linkkaa tähän tekstiin.

Yhtä selvää on, että suuri osa kaupunkien kaduista ei kovin hyvin sovi tähän kuvaamaani ajatukseen. Mutta haluaisin niiden sopivan! Siksi kirjoitin tämän tekstin. Aina kun suunnittelet uutta kaupunkia, tai olemassaolevan kaupungin kehittämistä, pidä mielessäsi mihin kadut on oikein tarkoitettu; mitä se sana itse asiassa tarkoittaa: avointa tilaa rakennusten välissä, tilaa ihmisten elämälle.

Tsekkaa myös: Life between buildings

Ei se homoksi tee, jos vähän homostelee

Päädyinpä taas kulttuurin pariin, tällä kertaa katsomaan Pirkko Saision Homo!-musikaalia kansallisteatteriin. Eikä siinä mitään, kiva tapa viettää iltaa.

Musikaalina, anteeksi musiikkinäytelmänä, teos oli ihan onnistunut. Itseni lisäksi muukin yleisö viihtyi Räs… anteeksi Teräksen perheen toilailua seuratessaan, vitseille naurettiin, bändi osasi soittaa ja osa näyttelijöistäkin laulaa. Lisäksi näytelmä tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, ja tosiaan homouden kulttuurihistoriaa, merkityksiä ja hankaluuksia käydäänkin kattavasti läpi vähän joka kantilta adoptio-oikeudesta Turingiin, Paavaliin ja pisuaariin. Eikä näytelmä taiteellisestikaan täysin ansioton ollut, vaan pyrki kehittämään musiikkiteatteria suuntaan jossa farssi ei ole pelkkä farssi.

Mutta kuitenkin mielenkiintoisinta tässä on, että Kansallisteatteri on tilannut Pirkko Saisiolta näytelmän homoista. Kuten näytelmässä huolella esiin tuotiin. Siis tilannut. Homoista. Tähän on tultu.

Joskus 70-luvulla oli kulttuuriradikalismia. Oli muun muassa muuan Pirkko Saisio, radikaali näyttelijä ja työläiskirjailija sekä feministinen luutuneiden asenteiden kriitikko. Eikä ollenkaan huono kirjailija. Sitten oli instituutioita, jotka elivät omaa jähmeää elämäänsä. oli muun muassa Kansallisteatteri, jonne ei todellakaan mitään taistolaisten tekstejä otettu.

Kului 40 vuotta, ja nyt establishment on sitten sitä, että postmodernisti pilkataan homovastaisuutta. Kriitikot ylistävät, illat myydään loppuun, ja keskustelua syntyy. Tätä on suomalainen valtavirtakulttuuri 2011.

Kai tässä on pakko ymmärtää linnan juhlia vältteleviä ja muita tuputuksesta ahdistuneita. Kyllä tätä homoutta tosiaan valuu niskaan joka kaapin päältä; on tämä koko yhteiskunta nyt yhdet homotanssit kerrassaan.

Palaten näytelmään, joka tätä todellisuutta kommentoi, sankariksi nouseekin näkökulmahenkilö Veijo Teräs, keski-ikäinen mies jolla on vähän vaikeaa. Veijo ei ole homo, eikä ehkä oikein heterokaan. Eikä selkeästi mitään muutakaan. Veijolla on vaan kriisi, eikä hän oikein tiedä mitä haluaa. Mutta tietojenkäsittelytieteestä puhuminen auttaa.

Kaikista hahmoista juuri epävarmalla keski-ikäisellä miehellä on rohkeutta olla määrittymättä, olla päätymättä selkeään ratkaisuun. Siinä on asian ydin. Vapaa maa on se, jossa ei tarvitse olla erityisesti sitä eikä tätä.

Saision omin sanoin ”suvaitsevaisuus, se on sitä ettei olla mitään mieltä”. Ja eipä toisten seksuaalisuudesta ihan vakavissaan muuta sanottavaa olekaan.

Mutta kyllä se viihteestä käy, etenkin lätkämailojen kanssa.

Veijo on mun sankari