dekonstruktio Archives - Otso Kivekäs

Maailma, jossa kaikki osaavat koodata

Esseessään Mikä minua ei miellytä Antti Nylén pohtii:

Mitä mieltä oltaisiin koodaajasta, joka päivittelisi ihmisten kehnoja C++-ohjelmoinnin taitoja – varmana siitä, että hyvät koodaustaidot tekisivät meistä parempia ihmisiä?

Kyseessä on parodinen vertaus, jolla Nylén argumentoi miten kirjailijoiden puhe kirjoittamistaidon tärkeydestä on oikeastaan vain itsekorostusta.

Mutta otetaanpa kysymys todesta.

Unohdetaan tuosta C++, joka on vanhanaikainen ja hankala kieli. Entä jos kaikki osaisivat skriptata? Koodata yksinkertaisia laajennoksia ohjelmiin ja toistuvien työvaiheiden automatisointia? Millaisessa maailmassa eläisimme?

Juttelin vuosi sitten nuoren lääkärin kanssa tietojärjestelmistä joita hän työssään käyttää. Kaveri ei ollut ihan tavallinen lääkäri, vaan oli tehnyt myös koodaushommia ennen lääkärinuraansa. Hän hyödynsi työkoneensa tietoturvareikää ja asensi siihen graafisen skriptityökalun, joka teki kymmenisen klikkausta ja copy-pastea vaativat operaatiot yhdellä napinpainalluksella. Puolen vuoden jälkeen ohjelma oli tilastointinsa mukaan säästänyt häneltä useamman työpäivän verran turhaa työtä.

Hänen työkaverinsa käyvät läpi nuo klikkaukset ja copypastet. Joka potilaan kohdalla, joka päivä. Tai osa varmaan kirjoittaa tiedot lomakkeesta toiseen käsin, eikä edes copypastella. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin mukaan lääkärien työajasta 5-30% menee softien kanssa säätämiseen. Se on miljoonia työtunteja joka vuosi.

Eivätkä huonot tietojärjestelmät ole suinkaan lääkärien yksinoikeus. Melkein jokaisella työpaikalla joku kliksuttelee lomakkeita, tai kopioi tietoja paikasta toiseen. Toistuvia töitä, jotka voisi pienellä skriptaamisella automatisoida yhden napin taakse. Itse olen automatisoinut muun muassa kymmenien kuvien pienentämisen verkkojulkaisua varten, toistuvien etäyhteyksien ottamisen ja haut satoja tiedostoja sisältävistä standardeista.

Maailmassa jossa kaikki osaavat skriptata olisi toimistotyö siis tehokkaampaa. Ehkä paljonkin tehokkaampaa.

Myös yhteiskunnallinen keskustelu on muuttumassa yhä teknisemmäksi. Erilaista dataa on yhä enemmän saatavilla, ja hyvin perustellut argumentit menestyvät paremmin. Enää ei riitä vaatia huolenpitoa lähimmäisistä, vaan uskottava argumentti tarvitsee perustulomallin ja laskelman sen yhteiskunnallisista kustannuksista.

Tai jos otetaan yksinkertaisempi esimerkki, argumentti ratikoiden nopeuttamisesta vaati esittämistään varten yksinkertaisen Python-skriptin, jolla tarvittavan datan kasasin. Käsityönä sama olisi ollut yksinkertaisesti liian rasittavaa.

Maailmassa, jossa datan monimutkaisempi käsittely on harvojen taito, myös valta pikkuhiljaa keskittyy. Koodaamisen perusteet voivat vielä muodostua lukutaidon tapaan kansalaistaidoksi, jonka tarvitsee voidakseen osallistua täysipainoisesti yhteiskuntaan.

Lisäksi maailmassa jossa kaikki osaavat koodata, olisi tietenkin valtavasti enemmän huonoa koodia. Mutta sen kanssa pitänee sitten vaan elää.

Tällainen maailma saattaa hyvinkin olla tuloillaan. Uudistettavaan opetussuunnitelmaan on tarkoitus lisätä tieto- ja viestintätekniikan opetus, sisältäen mm. ohjelmointia. Malli kopioitaneen enemmän tai vähemmän Virosta, jossa ohjelmointia opetetaan jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.

Ohjelmoinnin opetus peruskoulussa tuskin sisältää C++:aa, ei ehkä edes Pythonia. Pikemminkin kielinä saattavat olla vaikka Scratch, jota Helsingin yliopiston peliohjelmointikerhossa käytetään, tai LOGO, KODU ja Lego Mindstormin NXT, joita Virossa käytetään.

Realistisesti peruskoulun opetus tuskin johtaa siihen, että kaikki osaisivat koodata. Eiväthän kaikki osaa puhua ruotsia tai laittaa ruokaakaan, vaikka nekin ovat pakollisia aineita. Mutta jos puoletkin ihmisitä osaisi koodata, se olisi suuri muutos.

Palaten Nylénin kysymykseen, entä jos kaikki osaisivat koodata?

Minä olen kokolailla varma, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki osaisivat koodata yksinkertaisia skriptejä. Maailma olisi parempi jo sillä, että minä osaisin Pythonia vähän paremmin.

Siitä sopii olla ihan mitä mieltä haluaa.

Kaupunkilaiset tarvitsevat kaupunkiakin

Kivinokan kohtalosta on virinnyt keskustelu sen rakentamisesta (HS Mielipide 31. 5. ja 1. 6.). Tärkeämpää kuin yksittäisen Kivinokan rakentaminen olisi ainakin osan pääkaupunkiseutua suunnittelu tiiviiksi.

Kivinokan arvo kaupunkina jää heikoksi, koska se sijaitsee etäällä muista asuintaloista, ja ihmisten on varta vasten matkustettava Kivinokkaan päästäkseen nauttimaan mahdollisuudesta asua siellä.

Rakennettavien talojen väliin pitäisi kaavoittaa riittävästi toisia taloja umpikortteleiksi ja kaupunkimaisia katuja, jotta asukkailla säilyisi ”luonnollinen tuntuma” kaupunkiin. Liian väljää rakentamista perustellaan ihmisten oletetuilla haluilla ja sillä että ”kyllä Suomessa tilaa riittää”.

Näistä argumenteista huolimatta ei pitäisi tinkiä kaupungista ihmisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. Ympäristön esteettisyys ja luonnollisuus on myös säilytettävä. Suomalaiset, kuten muutkin ihmiset, tarvitsevat tuntuman aitoon kaupunkiin. Ei voi olla niin, että kaupunkia on lähdettävä varta vasten ihastelemaan ulkomaille.

Karmeinta on, että pääkaupunkiseudulla kasvaa lapsia, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä on kaupunki. Puhumattakaan siitä, että he voisivat oppia kunnioittamaan kaupunkia ja muita ihmisiä. He varttuvat löysästi rakennetuissa lähiöissä, joissa asfalttikenttien ja siellä täällä sijaitsevien pistetalojen välissä näkyy vain muutama ihminen seisomassa tai kävelemässä moottoriteiden ja tehottomasti kaavoitetun asuinalueen välissä.

Kasvaako heistä sukupolvi, joka on kadottanut täysin yhteyden kaupunkiin ja joka ei osaa enää arvostaa kaupunkia? Millaisia ihmisiä heistä kasvaa? Lisääntyvätkö masennus ja muut mielenterveysongelmat? Millaisia päätöksentekijöitä heistä muovautuu, kun kaupunki henkireikänä on jäänyt vieraaksi käsitteeksi?

Otso Kivekäs
Ohjelmistoarkkitehti, Helsinki

Tämä on intertekstuaalinen vastaukseni Anniina Uimosen mielipidekirjoitukseen (HS 4.6). Vaikka sanat ovat osin Uimosen, mielipiteet ovat täysin omiani. Kahden tekstin välinen kontrasti puolestaan on koko yhteisön omaisuutta. Sitä kutsutaan arvokeskusteluksi.

En voi sanoa koskaan olleeni onnellinen

Jossain alkukesän Hesarissa Volvo-Markkanen sanoo:

”Törmäsin [vankilassa matematiikkaa lukiessa] sellaiseen käsitteeseen kuin Occamin partaveitsi. Olen elänyt sen mukaisesti, mutta ajattelutapa on vienyt spontaaniuden pois, ja se on surullinen asia. En voi toisaalta sanoa koskaan olleeni onnellinen”

Volvo-Markkanen, on legendaarinen roisto, joka tehtaili pankkiryöstöjä, autovarkauksia, salakuljetusta, vankilapakoja ja muita rikoksia 60-80 luvulla kaikkialla pohjoismaissa. Omien sanojensa mukaan hän toimi myös ranskalaisessa OAS-terroristijärjestössä ja KGB:n vakoojana.

Markkanen on varsin epätavallinen ammattirikollinen. Tarinoista tuttu, mutta tässä maailmassa vieras. Hän puhuu viittä kieltä sujuvasti, luki vankilassa ylioppilaaksi ja suhtautui ryöstöihin ja varkauksiin ennen kaikkea älyllisenä haasteena. Rikollisuuteen hän ryhtyi oman tulkintansa mukaan siksi, että hänen isänsä kasvatti hänet sellaiseksi. Nyky-atareille tyypillistä holtitonta ajautumista ja kaikkien mahdollisuuksien sössimistä ei näy, vaan hän olisi varmaan pärjännyt hyvin monella muullakin alalla. Kyvykäs ja itsereflektioon pystyvä rikollinen; sellainen jota järjestelmää ei ole tehty kestämään.

Occamin partaveitsi taas on tieteenheuristinen nyrkkisääntö, jonka mukaan teoriat tulee pitää mahdollisimman yksinkertaisina: jos kahdesta yhtä hyvin havainnot selittävästä teoriasta toinen on yksinkertaisempi ja sisältää vähemmän oletuksia, se on luultavammin oikea. Partaveitsi ei sano mitään siitä mikä selitys lopulta on oikea (se ratkeaa tutkimalla lisää, jos mitenkään), vaan ainoastaan, mikä on paras kandidaatti tähänastisen tiedon valossa.

Tässä kontekstissa Occamin partaveitsen voi ajatella edustavan ylipäänsä tieteellistä maailmankuvaa ja rationaalista elämänasennetta. Sitä, että ilmiöitä pyritään ymmärtämään, ja todennäköisiä selityksiä pidetään todennäköisinä. Sitä, ettei mikään mitä tapahtuu ole mystistä tai ihme, vaan sille on jokin ymmärrettävissä oleva selitys, vaikkei välttämättä vielä tuttu.

Tekeekö ymmärrys elämästä tylsää? Kysymys on mielenkiintoinen. Onko spontaaniuden ja elämänilon edellytys, ettei ymmärrä liikaa? Klassinen stereotypia taiteijoista ja insinööreistähän pelaa tällä samalla ajatuksella. Samaten uskomukset, kuinka koulutus tappaa luovuuden.

Näiden kesäisten elämänfilosofiapostausten hengessä en nyt lähde hakemaan tähän mitään tilastollista aineistoa, vaan totean vain oamkohtaisesti, että tähänastisen elämänkokemukseni mukaan ajatus on aivan mielenvikainen.

Asiat muuttuvat sitä mielenkiintoisemmiksi, mitä enemmän niitä tuntee, ja uusi tieto pikemminkin lisää spontaaneja ideoita leikatessaan ristiin vanhastaan tutun kanssa. Ja ainakin se luovuus, mistä itse mitään tiedän, perustuu nimenomaan laajaan osaamispohjaan.

Että siitä vaan opi kaikki asiat. Se ei riitä, mutta opi ne. Ja jos alkaa tuntua tylsältä, tee jotain haastavampaa. Tätä voi soveltaa niin töissä, harrastuksissa kuin kotonakin. Aina löytyy hankalampia töitä, ongelmallisempia projekteja tai vaikeampia ihmisiä, joiden kanssa elää, jos sille tielle haluaa lähteä.

Mutta miksi Markkanen sitten uskoo, että Occamin partaveitsi on vienyt terän hänen elämästään? Occamin partaveitsi yhdessä lääketieteen väestötason tutkimusten kanssa sanoo, että Markkanen on luultavimmin masentunut. Masennus saa elämän näyttämään takautuvastikin onnettomalta ja siltä, ettei omilla teoilla ole merkitystä. Se nimenomaan ”vie spontaaniuden pois”. Vanhusten masennus on sangen yleistä, ja alidiagnosoitua. Se on todennäköisin selitys, niin tylsältä kuin se kuulostaakin verrattuna elämänfilosofiseen pohdintaan.

Mutta päästetän vielä Markkanen ääneen:

Maksamme velkaa

Opiskelijoista yrittäjiä tekevä Aalto Entrepreneurship Society pitää tänään ”Suomi hyvinvoinnin jälkeen” seminaaria, jossa on nimekkäitä puhujia ja tummasävyiset kotisivut.

Seminaaria mainostetaan seuraavalla esipuheella:

”Vuodet 1994-2008 olivat yhtäjaksoisen talouskasvun aikaa. Kasvua siivitti osaltaan Nokian samanaikainen nousu. Kansantalouden velkaa ei kuitenkaan kyetty vähentämään samana aikavälinä. Päinvastoin.”

Ettäkö velka nousi 1994 – 2008 nousukaudella? Miettikääs nyt jätkät vähän mitä sanotte.

Vuonna 1994 valtionvelkaa oli 51,7 miljardin euron edestä, ja 2008 54,4 miljardia. 5% kasvua. Nämä ovat kuitenkin inflaatiokorjaamattomia lukuja, eli eivät merkitse yhtään mitään. Taloustieteen alkeetkin tunteva tajuaa, ettei historiallisia vertailuja voi tehdä huomioimatta inflaatiota. Vuosina 1994-2008 kumulatiivinen inflaatio oli 25,8% (Nordean laskurin mukaan). Velan määrä on siis itse asiassa laskenut 16%.

Inflaatio on tietenkin vähän ongelmallinen käsite valtionvelan kohdalla. Inflaatio lasketaan hyödykekorin perusteella, jossa on mm. ruokaa, bensaa, leffalippuja ja asuntolainaa. Valtio ei osta ruokaa tai leffalippuja, eikä sillä ole asuntolainaa. Valtion menot ovat erilaisia, eikä niiden hinta välttämättä nouse samaa tahtia inflaatikorin kanssa.

Tärkeintä onkin valtion maksukyky. Siksi velkaa on tapana mitata suhteessa bruttokansantuotteeseen, se on se merkittävin velkaluku jota pitäisi katsoa. Vuonna 1994 valtiolla oli velkaa 58,8% bruttokansantuotteesta ja vuonna 2008 29,5%. Velka lähes puolittui noina vuosina relevanteimmalla mittarilla laskettuna.

Entä jos laskettaisiin kaikkien julkisyhteisöjen velkaa (sisältää käytännössä kuntienkin velat, mutta ei kuntien ja valtion välisiä velkoja) eikä vain valtion? No luvut ovat hiukan isompia, mutta tarina kokonaisuudessaan sama. Inflaatiokorjaamatonta kasvua 23%, inflaatiokorjattuna laskua 2% ja velka suhteessa bkt:hen tippui 40%. Mutta valtion velka on se jota yleensä seurataan, joten jatketaan sillä.

Vuosi	Valtionvelka	1994 rahan arvolla	% BKT:stä
1994	51,7 Mrd €	51,7 Mrd €	58,5%
1996	66,1 Mrd €	65,1 Mrd €	66,7%
1998	69,8 Mrd €	66,9 Mrd €	59,9%
2001	61,8 Mrd €	55,2 Mrd €	44,4%
2005	60,0 Mrd €	51,8 Mrd €	38,2%
2008	54,4 Mrd €	43,2 Mrd €	29,5%

90-luvun laman jälkeinen talouspolitiikka on lähes äärimmäinen esimerkki vastuullisesta velanhoidosta. Järkevä kritiikki velkapolitiikkaa kohtaan kohdistuukin lähinnä siihen, miten velkaa ei ymmärretä vaan pelätään hysteerisesti. Vuoden 2008 jälkeen velka on toki taas kasvanut, mutta näillä luvuilla siihen on kyllä varaa. Kansainvälisesti vertaillen Suomen valtionvelka on länsimaiden häntäpäätä.

Suomen valtionvelka 1991 – 2008 euromääräisesti ja suhteessa BKT:hen. Kuva lainattu Lars Östermanin blogista.

Mainospuheen vuodet 1994 ja 2008 ovat huolella valittuja. 1994 oli pitkän nousukauden ensimmäinen kokonainen vuosi, ja 2008 viimeinen, janaa ei olisi voinut pidentää. Toisaalta, jos lähtövuodeksi olisi valittu mikä tahansa myöhempi vuosi, olisi valtion velka ollut suurempi kuin vuonna 2008 myös inflaatiokorjaamattomana bruttomääränä. Kuten yllä olevasta käyrästä näkee, velka kasvoi rajusti vuoteen 1997 asti, jonka jälkeen sitä on vähitellen makseltu pois.

Tämä tiedetään myös AES:ssä. Mainoksen sanamuoto on ”velkaa ei kuitenkaan kyetty vähentämään samana aikavälinä. Päinvastoin.” Tuossahan ei sanota, etteikö velkaa olisi maksettu pois, ainoastaan, ettei sen vähentäminen onnistunut tämälleen näiden vertailuvuosien välillä. Mikä toki sekään ei pidä järkevillä mittareilla paikkaana.

Aalto Entrepreneurship Society siis valitsi huolella harkiten sekä sanansa että käyttämänsä vuodet niin, että mittareita väärinkäyttämällä voi antaa kuvan holtittomasta velanotosta myös hyvinä aikoina. Kuva vaan ei pidä lainkaan paikkaansa. Nyt ei ole kyse tilastojen tulkinnanvaraisuudesta tai harhaanjotavuudesta. AES:n toiminnalle on suomen kielessä ihan oma sanansa. Sitä kutsutaan valehteluksi.

Ihanko oikeasti meille on tarkoitus kasvattaa uusia kasvuyrittäjiä syöttämällä heille propagandaa tiedon sijasta? Funtsikaas hetki, miten tietotalous eroaa herkkusienien kasvattamisesta…

Eiffel-tornin varjossa

Ulkoasianneuvos Alpo Rusi kirjoitti taannoin:

Tammikuussa 1895 Eiffel-tornin varjossa, Ranskan sotilasakatemian pihalla, toteutettiin karu sotilasseremonia.

Nuori Ranskan armeijan kapteeni menetti upseerin arvonsa ja kunniamerkkinsä. Tämän jälkeen häpäisyn kohde, Alfred Dreyfus kuljetettiin vankivankkureihin ilkkuvien huutojen saattelemana. Vakoilusta tuomittua odotti elinkautinen vankeus kaukaisella Pirunsaarella. Myöhemmin paljastui, että Dreyfus oli syytön, mutta Ranskan armeija ei tunnustanut arvovaltasyistä virhettään.

Tässä on virhe, ja se vaivaa minua. Eiffel-tornin varjo ei nimittäin mitenkään ole voinut osua erottamisseremonian päälle.

Aikalaispiirros Dreyfusin erotusseremoniasta (Le Petit Journalin kansi 13.5.1895). Taustalla näkyy Les Invalidesin torni, joka on akatemian koillispuolella, sekä akatemian koillisisvun rakennus. Piirroksen varjot osoittavat suunnilleen suoraan etelään, eli kyse ei ole tapahtumien täsmällisestä toistosta, vaan taiteilija on ottanut hiukan vapauksia.

Ensinnäkin, Ecole Militaren piha on kartasta katsoen noin kilometrin päässä tornista. Koska Eiffel-tornin korkeus ilman antennia on 300,65m, täytyisi auringon kulman olla noin 17 astetta (tan X = 300/1000 = 0.3).

Antennia ei pidä laskea mukaan korkeuteen, koska se ei heitä varjoa enää kilometrin päähän. Auringon etäisyys Maasta on noin 150 000 000 km ja läpimitta 1 400 000 km. Jos antennin leveys on yhden metrin, se pystyy peittäämään auringon 1/1,4M/150M = noin 110 metrin päähän. 300 metrin päässä yli puolet auringosta näkyy jo jokaiseen pisteeseen, ja varjoa alkaa olla vaikea havaita. Kilometrin päässä antenni ei heitä havaittavaa varjoa.

Auringon täytyy siis olla 17 asteen kulmassa tai alempana, eli käytännössä juuri laskemassa. Tätä voi hahmottaa muistelemalla jotain tilannetta, jossa varjot ovat yli kolme kertaa niin pitkiä kuin esine joka ne heittää; hetkeä myöhemmin aurinkoa ei enää näy.

Kyse täytyisi siis olla illasta, hetkeä ennen auringon laskua. Seremonia kuitenkin kaiketi järjestetiin päivällä.

Toisekseen, Dreyfusin erotusseremonia suoritettiin 5. tammikuuta, eikä Eiffel-torni silloin heitä varjoa Champ de Marsin suuntaan. Torni on melko suoraan koilliseen Champ de Marsilta. Koska Pariisissa kello on 51 minuuttia edellä maantieteellisestä aikaansa, on aurinko koillisessa kello 20:09. Viidentenä tammikuuta aurinko kuitenkin laskee Pariisissa jo kello 17:08.

Pariisi sijaitsee 2°20 itäisitä pituutta, kun Keski-Euroopan standardiaika (CET) on maantieteellisesti oikein 15° kohdalla. Pariisissa kello on siis (15 – 2,33) / 360 * 24 = 0,84 tuntia eli 51 minuuttia edellä aurinkoa.

Täytyynee siis päätellä, että Rusi viittaa Eiffel-tornin varjoon kuvainnollisessa merkityksessä.

Dreufysin tapaus jäi historiaan oikeusvaltioperiaatteen varhaisena merkkipaaluna. Ranskan tykistöstä vuosi dokumentteja saksalaisille. Armeijan ikiaikaisten perinteiden mukaisesti etsittiin sopiva syntipukki, ensimmäinen juutalainen tyksitöupseeri Alfred Dreyfus, joka voitiin tuomita ja näin puhdistaa armeijan kunnia. Sitten Ancien Regimen oli kuitenkin syntynyt mm. vapaa lehdistö ja ajatus riippumattomasta oikeudenkäytöstä. Seuranneet selvitykset, löydetyt sekä väärennettyt todisteet ja yleinen metelinpito jakoi koko Ranskaa 1894-1906 ja johti mm. Tour de Francen syntymään (anti-drefysandien puolella).

Eiffel-torni taas rakennettiin vuoden 1889 maailmannäyttelyn sisäänkäynniksi ja maamerkiksi. Se suunniteltiin alunperin väliaikaiseksi messurakennelmaksi, ja oli tarkoitus purkaa 20 vuotta myöhemmin. Siihen mennessä sitä oli tullut se Ranskan symboli joka se yhäkin on, eikä sitä siksi purettu.

Piirros pariisin maailmannäyttelyalueesta Mars-kentällä. Lähes koko nykyinen puisto oli näyttelyhallien peittämä.

Torni oli 40 vuoden ajan maailman korkein ihmisen tekemä rakennelma, ja edelleenkin huomattava rakennesuunnittelun taidonnäyte.

Maailmannäyttely taas oli tuona vuonna Pariissa, koska Ranskan vallankumouksesta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Ranskan kolmas tasavalta julisti sillä mahtiaan kulttuurivaltana, siirtomaavaltana, tekniikan edelläkävijänä ja demokratian (sen ajan mittapuulla) edelläkävijänä.

Tämä on se Ranska, josta Jules Verne kertoo, ja joka valloitti puoli Afrikkaa. Mutta myös se Ranska, jossa Pariisin kommuuni kukistettiin 20 vuotta aiemmin hallituksen tappaessa 30 000 kaupunkilaista. Tasavalta, joka oli tarkoitettu välaikaisratkaisuksi, mutta yllättäen kesti niin kommunistien kuin monarkistienkin paineen. Maa joka keksi sekulaarin valtion, vaikka on vahvasti katolinen.

Voisi siis ajatella, että Dreyfusin tuominnut vanhoillinen armeija, ja Eiffel-tornin edustama modernismi olivat kaksi täysin eri maailmaa, ja Dreyfusin tapaus ylipäänsä vain vanhan kuolinkouristuksia sen antaessa tietä uudelle uljaalle maailmalle.

Tämä olisi kuitenkin hätäinen tulkinta, ja osatotuus. Kyseessä oli yksi ja sama Ranska. Dreyfusia jahdanneiden upseerien paranoia juontui Saksan-Ranskan sotaan 1871 – samaa sotaan, joka sekä mahdollisti juutalaisen Dreyfusin pääsyn upseeriksi, että innosti hänet armeijauralle. Yhteiskuntaa nyt vaan ei voi palauttaa yhteen kokoavaan selitykseen, vaan se on aina ristiriitainen ja ambivalentti.

Antisemitismi oli myös osa kaikkien ”kulta-ajan” imperiumien ajatusmaailmaa, kuten nationalismi ja militarismikin. Nykypäivään näkyvät merkkipaalut vaihtelevat maittain, mutta jo tuon ajan Eurooppa oli kokolailla yhtä rintamaa siinä, miten se marssi ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan.

Eiffel-torni pystytettiin ranskan miehuudeksi, näyttämään kuinka yksi häviö sodassa ei vielä kastroinut euroopan sydänmaata, vaan sen uljas varjo lankeaa kauas. Siinä varjossa Dreyfus tuomittiin. Ja se varjo kantaa tähänkin päivään – kaikkialle, missä kansakunta, olkoon puheena sen uljaus, etu tai yhtenäisyys, nähdään tärkeämpänä kuin oikeus ja yksilön vapaus.

Miksi Tuusula ei liity HSL:ään

Tuusulan valtuuston puheenjohtaja Sanna Kervinen (kok), vastusti mediassa viimeviikolla kunnan liittymistä Helsingin seudun liikenteeseen, perustellen, ettei siitä ole kuntalaisille hyötyä. No osalle on, osalle ei. Esimerkinomaisesti lasken miten HSL:ään liittyminen vaikuttaisi Sanna Kervisen talouteen.

Kervinen asuu Hyrylässä, kuten yli puolet tuusulalaisista. Hän käy töissä Helsingissä, Olympiastadionilla majaansa pitävässä Etelä-Suomen Liikunta ja Urheilu -järjestössä. Mitä todennäköisimmin hän taittaa työmatkansa henkilöautolla.

Valtio tukee Kervisen työmatkaa työmatkakustannusten vähennyksen muodossa. Vähentää saa matkakulut työpaikalle 600€ omavastuun ylittävältä osalta aina 7000€ asti. Kulut lasketaan julkisen liikenteen kustannusten mukaan, ellei julkinen liikenne ole käytettävissä aivan kohtuuttoman huonosti (yli 2h odotus tai 3km kävely suuntaansa). Hyrylästä kulkee busseja Helsinkiin ja Keravalle josta pääsee junalla, eli Kervisen kohdalla laskelma tehdään julkisen liikenteen mukaan.

Julkisen liikenteen kustannuksiksi lasketaan 30 päivän tuusulalippu sekä Helsingin sisäinen 30-päivän matkakortti. Kervinen pääsisi itse asiassa työpaikalleen pelkällä suoralla bussilla, mutta verottaja ei sitä katso. Kustannukset ovat HSL:n selvityksen mukaan 146 tai 148 euroa kuussa.

Vuosikustannus verottajalle lasketaan ikään kuin verotettava olisi ostanut 11 kertaa 30 päivän lipun. Tuloista voi siis vähentää 11 * 146€ – 600€ = 1006 euroa. Kervisen marginaaliveroprosentti lienee noin 50% (*), joten vähennyksen arvo käteisenä rahana on noin 500€ vuodessa.

Nyt, jos Tuusula liittyisi HSL:ään, maksaisi ABCD-vyöhykelippu, jolla pääsee Hyrylästä Helsinkiin enää 118€ kuussa jo mainitun selvityksen mukaan. Verotuksessa vähennettävät kustannukset laskisivat siis 28€ kuussa. Verotuen arvo putoaisi 28€ * 11 * 50% = 154€. Autolla kulkevan Kervisen kustannukset eivät kuitenkaan muuttuisi senttiäkään, joten hän menettäisi 154 euroa vuodessa selvää rahaa.

Tarkoitukseni ei missään nimessä ole väittää, että Kervinen vastustaisi HSL:ään liittymistä, koska se maksaisi hänelle 150e vuodessa. Moinen väite olisi naurettava. Lähes kaikki kunnallispoliitikot osaavat kyllä erottaa henkilökohtaisen ja kunnallistalouden, ja sitäpaitsi 150e on lopulta melko pieni summa. Sen sijaan väitän, että Kervistä kiinnostaa äänestäjiensä etu.

Kervinen ei nimittäin ole tilanteessaan yksin. Tuusulan 37000 asukkaasta työllisiä on noin 19 000 (lapsia ja kotiäitejä on melko paljon). Työllisistä 50%, eli 9200 käy työssä pääkaupunkiseudulla. Moottoriajoneuvomatkoista tehdään Tuusulassa autolla 89% ja bussilla 11%.

Äänioikeutettuja Tuusulassa oli kuntavaaleissa 2008 26 509, joista äänesti 16675. Suurimmat ryhmät ovat Kokoomus (30%), SDP (22%), Tuusulan puolesta (21%) ja Keskusta (12%).

Lukuja yhdistelemällä noin 8200 ihmistä lähtee arki-aamuna autolla Tuusulanväylälle, kun taas bussiin nousee noin tuhat. Yleinen elämänkokemus kertoo, että kokoomusta kannattavat liikkuvat muita todennäköisemmin autolla ja epätodennäköisemmin bussilla. Pääkaupunkiseudulle autoilijoista valtaosa äänestänee kokoomusta, kun taas bussilla kulkijoista harva. Vertailun vuoksi, 8200 henkeä on lähes kolmannes Tuusulan äänioikeutetuista.

Eli meillä on 8200 pääasiassa Kokoomuksen kannattajaa, jotka ovat vaarassa menettää keskimäärin 150€ veroedun. Vantaalle menevät pienemmän, Espooseen menevät suuremman. Toisessa vaakakupissa on vajaat 1000 lähinnä muiden puolueiden äänestäjää, jotka voittaisivat noin 150€ vuodessa, sekä joukko abstrakteja käsitteitä kuten yhdyskuntarakenteen tiiviys, ilmastonmuutos ja joukkoliikenteen kulkumuoto-osuus. Vastuuntuntoinen poliitikko ymmärtää kyllä edustettaviensa edun, varsinkin kun sen omakohtaisestikin kokee.

Lisäksi halventunut ja parantunut julkinen liikenne houkuttelisi kuntaan lisää joukkoliikennettä suosivia, jotka luultavasti äänestäisivät Vihreitä tai Demareita.

Tuusula ei ole tilanteessaan yksin. Kehyskunnissa asuu 240 000 ihmistä ja työllisistä käy pääkaupunkiseudulla töissä noin puolet, 60 000 ihmistä, heistä valtaenemmistö autolla. Nurmijärveläinen helsinkiinautoilija häviäisi liitoksessa 720€, mäntsäläläinen 190€ ja sipoolainen 522€ vuodessa. He tietysti haluavat pitää kiinni vähennyksistään, joita julkisen liikenteen kehittäminen söisi. Siksi työmatkavähennyksillä on merkittävä vaikutus siihen, millaista liikennepolitiikkaa kehyskunnissa harjoitetaan.

Tarinan opetus: Työmatkakulujen vähentäminen verotuksessa on aktiivista tukea hajanaiselle ja kalliiksi tulevalle yhdyskuntarakenteelle Helsingin seudulla. Sillä kannustetaan ihmisiä toimimaan tavalla, joka tulee yhteiskunnalle mahdollisimman kalliiksi.

Lisäksi työmatkakuluvähennyksen sitominen julkisen liikenteen hintaan luo kehyskuntien poliitikoille voimakkaan kannusteen pitää joukkoliikenne mahdollisimman kalliina ja huonosti palvelevana. Tässä ei ole yhtään mitään järkeä.

(*) Tätä kirjoitusta tehtäessä ei ole vakoiltu Kervisen työmatkoja tai selvitetty hänen verotietojaan. Laskelma on esimerkinomainen ja perustuu oletuksiin, jotka voivat olla myös vääriä. Kyllähän te tämän tajuatte?

Meillä Suomessa on raskaan teollisuuden hallitsema elinkeinoelämä.

Lähdetäänpä taas liikkeelle yhdestä lauseesta ja 12 metriä asian vierestä. Uusimman Kuukautisliitteen kansijutussa Leif Fagernäs sanoo ”Mutta meillä Suomessa on raskaan teollisuuden hallitsema elinkeinoelämä. Ei prosessiteollisuudessa voi hirveän joustavia työaikoja ajatella”. Että oikein raskaan teollisuuden hallitsema elinkeinoelämä, olisiko noin?

Raskaalle teollisuudelle ei ole mitään täsmällistä määritelmää. Yleensä raskaaksi teollisuudeksi mielletään sellaiset alat kuin laivanrakennus, paperituotanto ja kaikenlaisten isojen koneiden tekeminen. Vastaavasti kevyttä teollisuuutta on vaatteiden, huonekalujen ja kulutuselektroniikan tuotanto, ylipäänsä asiat joissa käytetään raaka-aineiden sijasta puolivalmisteita ja lopputuotteiden arvo per kilo on suuri.

Tällä jaottelulla suuri ja yhä suureneva osa teollisuudesta on itse asiassa kevyttä teollisuutta. Esimerkiksi matkapuhelinten kasaaminen (*) on selvästi kevyttä. Ja kaikessa tuotannossa erikoistutaan nopeaa tahtia, eli lähtökohtana on yhä harvemmalla yrityksellä raaka-aineet vaan sen sijaan puolivalmisteet.

Suomen bruttokansantuotteesta 25.1% syntyi teollisuudessa vuonna 2008. Tämän vuoden luku on pienempi, koska lama kuritti teollisuutta palveluita pahemmin. Palvelut muuten tuottivat 64.8%.

Raskasta ja kevyttä teollisuutta ei tilastoida erikseen, kun käsitteille ei ole täsmällisiä määritelmiä, mutta toimialajakaumasta voi katsoa suuntaviivoja. 2005, ennen lamaa, teollisuuden koko jalostusarvosta tuli 50% metsä-, kemian- metalli- ja konepajateollisuudesta, jotka edustavat nyt raskasta teollisuutta. Vastaavasti 40% tuli elintarvike-, tekstiili-, elektroniikka-, huonekalu- ja muusta teollisuudesta. Ryhmä muu teollisuus sisältää mm. sellaisia aloja kuin kustannus ja painotoiminta, kultasepäntuotteet sekä soitinten ja leikkikalujen valmistus. Selvää kevyttä teollisuutta siis. Puuttuva 10% on muuta kuin varsinaista teollisuutta, eli kaivostoimintaa (1%) ja sähkö-, kaasu- ja vesihuoltoa (9%), joka ei oikeastaan ole teollisuutta, vaan jonkinlainen yhdyskuntapalvelu.

0.5*25.1 eli 12.6% Suomen bruttokansantuotteesta syntyy raskaassa teollisuudessa. Maan 2 500 000 työllisestä työskentelee raskaassa teollisuudessa vajaat 240 tuhatta, eli 9.4%.

Entä missä syntyy uutta, tulevaisuuden liiketoimintaa? 2008 ensimmäisellä neljänneksellä, ennen kun lama alkoi vielä vaikuttaa, uusia työpaikkoja syntyi eniten rakentamiseen, joillekin kaupan aloille ja siivoukseen. Teollisuuden työpaikat vähenivät jo silloin. Uudet työpaikat eivät tietenkään ole sen parempia kuin vanhatkaan. Mutta ne ovat hyvä indikaattori siitä, missä on viriiliä, uutta arvoa luovaa yritystoimintaa, eli millä aloilla on merkitystä tulevaisuudessa.

Viennissä raskas teollisuus vielä jyrää. Suomen viennistä yli kaksi kolmannesta on teollisuutta ja ehkä vajaa puolet juuri raskasta teollisuutta. Viennin tilastointi on niin sotkuista, etten nyt yritäkään repiä tarkkoja lukuja mistään. Suomen palveluvienti on pohjoismaiden joukossa poikkeuksellisen alhaista, ehkä siksi, että siihen ei jakseta suhtautua minään oikeana vientinä.

Vastaus on siis ei. Näillä luvuilla ei kyllä voi sanoa, että elinkeinoelämä olisi raskaan teollisuuden hallitsema. Pikemminkin raskas teollisuus näyttää pahimmillaan kuihtuvalta reliikiltä, tai parhaassakin tapauksessa vanhalta lypsylehmältä, jota kannattaa lypsää vielä kun voi. Metsäteollisuuden viime vuoskymmenet ovat paraatiesimerkkinä tästä.

Mutta vaihdetaanpa näkökulmaa, ja mietitään mitä Fagernäsin voisikaan itse asiassa tarkoittaa. ”Elinkeinoelämä on raskaan teollisuuden hallitsemaa”, eli siis raskas teollisuus hallitsee elinkeinoelämää. Katsotaanpa.

Jos joku hallitsee elinkeinoelämää, niin Elinkeinoelämän keskusliitto (EK), joka omien sanojensa mukaan ”edustaa jäseniään elinkeino- ja työmarkkinapoliittisissa asioissa sekä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa”, ja jonka jäsenyritykset vastaavat 70% bruttokansantuotteen tuotannosta. Päätellen siitä, miten Suomen yrittäjien Eero Lehti jaksaa aina rähistä, EK:lla ilmeisesti todella on valtaa.

EK:n hallituksessa puhetta johtaa Rautaruukin Sakari Tamminen, ja viidestä varapuheenjohtajastakin kolme on raskaan teollisuuden miehiä (Metso, Metsäliitto, Sacotec). Järjestön edustajiston kokoonpanosta ei tietoa löydy ainakaan helposti netistä, mutta puheejohtajiston 4/6 ja hallituksen 11/20 ovat jo aika vaikuttavia lukuja.

EK syntyi 2005 kun Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto (TT) sekä Palvelutyönantajat (PT) yhdistyivät. TT oli nimenomaan raskaan teollisuuden etujärjestö. TT:n toimitusjohtaja Fagernäs nousi uuden EK:n johtoon, ja PT:n Arto Ojala joutui tyytymään viestintäjohtajan vakanssiin. Nyttemmin Ojala on Kemijärven kaupunginjohtaja.

En väitä tietäväni mitään liittojen sisäisistä suhmuroista, eikä EK niistä kauheasti puhu, mutta sellainen käsitys on muodostunut, että EK:ssa mennään isojen yritysten perinteisen teollisuuden ehdoilla, muut saavat sitten vikistä. Esimerkiksi käy vaikka kun Chef Wotkins lihatukku kieltäytyi liittymästä elintarvikealan työsulkuun keväällä.

Ja tuloksia syntyy. Kun paperitehtaiden puunhankinta näytti uhatulta, hallitus järjesti verovirityksen sitä tukemaan (no okei, samalla kyse oli myös kepun kannattajille rahan jakamisesta). Kun telakat eivät tahdo pärjätä kansainvälisessä kilpailussa, tukea löytyy. Ja kun Fagernäs sanoo maan päälehdessä, että meillä on raskaan teollisuuden hallitsema elinkeinoelämä, kenellekään ei tule mieleen väittää vastaan. Aika vahva asema alalle, joka tuottaa vain kahdeksasosan bruttokansantuottesta.

Että vastaus on siis kyllä. Meillä Suomessa taitaa tosiaan olla raskaan teollisuuden hallitsema elinkeinoelämä. Ei vaan ihan sillä tavalla kuin Fagernäs sen tarkoitti luettavaksi.

(*) Suomen suurimmassa yrityksessä eli Nokiassahan suurin osa Suomessa istuvista työntekijöistä tuottaa hallintopalveluita kansainväliselle konsernille, koodaa tai tekee tutkimusta. Noista vain koodauksen voi järkevästi laskea minkään sortin teollisuudeksi, ja se on taatusti kevyttä.