Helsingin historia Archives

Olen kuullut on kaupunki tuolla

Uusimmassa Niin&Näin-lehdessä Fernando Pessoa kirjoittaa portugalilaisen mielenmaisemasta, kuinka se on taajamalainen. Maalaisen ja kaupunkilaisen väliin kuuluvaa kolmatta ihmistyyppiä. Siinä missä maalainen suhtautuu nyrpeästi kaikkeen uuteen ja keinotekoiseen, ”epäaitoon”, ja haikailee jotain fiktiivistä menneisyyttä, kaupunkilainen taas…

”[…] ei koe edistystä keinotekoiseksi. Hänelle se on kuin onkin luonnollista. […] Tämän vuoksi kaupunkilainen ei rakasta eikä ole rakastamatta edistystä: hänelle se on yhdentekevää. Hän on aina elänyt (fyysisesti tai mentaalisesti) suurissa kaupungeissa; hän on nähnyt muotien ja uusien keksintöjen syntyvän, muuttuvan ja häviävän (reaalisesti tai ideaalisesti); niinpä ne ovat hänelle ohimeneviä […]”

Kahden muun väliin henkisesti sijoittuva taajamalainen tuntee kyllä edistyksen keinotekoisuuden, mutta hän rakastaa sitä tästä huolimatta. Hänen valppaassa mutta epätäydellisesti valppaassa mielessään edistys keinotekoisena uutuutena on vetovoimaista. Mutta se tuntuu kuitenkin keinotekoiselta. Ja koska se tunnetaan yhtaikaa viehättävänä ja keinotekoisena, sitä rakastetaan keinotekoisena. Suurkaupunkien, uusien muotien ja ”viimeisimpien uutuuksien” rakastaminen on taajamalaisen muista erottava ominaisuus.

Ja tästä pääsemmekin seuraavalle askelmalle. Portugalilaisista en sano mitään, mutta edesmennyt ja huhuttua ylösnousemusta odottava City-lehti jos mikä edustaa taajamalaisuutta: halua oppia tämä uusi ja jännittävä asia eli kaupunkilaisuus.

Kaupunkikulttuurissa kaupunkilaisuus on lähtökohta ja itsestäänselvyys, siitä ei tehdä erillistä lehteä, jossa sitä koitetaan opettaa asiaa vielä tuntemattomille. Siinä suomessa, johon City-lehti -85 syntyi, ei mitään nykyisen kaupunkikulttuurin kaltaistakaan ollut kuitenkaan olemassa. Eikä juuri vielä nuoruuteni 90-luvullakaan. Se oli maailma, jossa istuminen terassilla juomassa siideriä aurinkolasit päässä oli jotain uutta ja radikaalia, jossa Walter de Campin seksihorinat olivat rohkeita, eivätkä vain huvittavia. Puhumattakaan deittipalstasta, jossa protohipsterit esittivät ironisia soidinkutsujaan.

Ja tässä nuorisolle news-flash: ei se lehti ole mennyt mitenkään piloille: se oli täsmälleen samanlainen silloinkin. Ne aivan tasan samat asiat olivat vaan uusia ja radikaaleja ja juuri alakulttuurista esiin murtautuneita, mitkä nyt ovat itsestäänselviä ja vähän sedumaisia.

Lehden lopettaminen liittyneekin oleellisesti siihen, että nuoruuttaan 2000-luvulla kaupungeissa eläneet eivät saa siitä juuri mitään. Ja vanhoille lukijoillekin se on jotain vanhaa.

City-lehden tarinan voi monessa mielessä tiivistää oheiseen Lapinlahden lintujen biisiin. Siinä on kuultavissa paljonkin kaipuuta laulukulttuuriin, jota edustavat vaikka Aino Venna tai Heli Kajo. Kuitenkin sen esittää huumorilauluyhtye. QED.

80-luvulla vaadittiin myös olutta R-kioskeihin, oikein marssin ja addressin voimin. Vaatimus oli tietenkin vitsi ja sen oli tarkoitus toimia provokaationa, ettei keskioluen kauppamyynnistä luovuttaisi. Vuonna 1994 keskiolut tuli kuitenkin kioskeihin.

Keskiolutta myydään R-kioskeissa kautta maan, tässä Vaasankadulla.

Tämä tuli mieleeni Kallio Block Partyssä, kun kävin ostamassa itselleni tölkin kylmää keskiolutta kätevästi festarialueella sijaitsevalta kiskalta. Ei 90-luvun festareilla vaan saanut alle kahdella eurolla kaljaa, jota voi kuljettaa pitkin festarialuetta.

Block partyillä on tietenkin historiansa keskiolutliikkeen lisäksi 90-luvun Street partyissä. Otetaan katu liikenteeltä ja tehdään siitä kaupunkilaisten juhlat. Silloin unelmoitiin siitä, kuinka bileet laajenisivat ”aktivistigheton ulkopuolelle” ja kadun varren liikkeetkin lähtisivät mukaan. Monella lavalla elävää musiikkia, eri tyylejä, ja mitä ikinä ihmiset haluavatkaan. Vaadittiin toisaalla myös autonomista Kalliota, jossa syntyy uutta kaupunginosan yhteisöllisyyttä. Unelmoitiin siis Kallio Block Partystä.

Vaasankatu elää

Olisiko tuo kaikki toteutunut tänään, jos sitä ei olisi eilen vaadittu? Vaadittiin toki paljon enemmänkin, mutta tämä saatiin. Block partyjen järjestäjistä useimmat osasivat jo lukea Street partyjen kultakaudella ja ehkä niihin törmäsivät lehdissä tai miksei kadullakin. Ja vaikkeivät olisikaan törmänneet, tällaiset asiat jäävät kaupungin perimään, kulkevat mukana sen suonissa. Mitä on kerran tehty, ei unohdu, vaan on aina lähtökohta tulevalle.

Pessoan jaottelussa tämä on jo oikeaa kaupunkikulttuuria. Kadulla kaljan juomisen tavoite ei ole että kadulla voi juoda kaljaa, se nyt vaan on kivaa bileissä. Festarilava Piritorilla ei ole siinä siksi, että ”katsokaa, tässä voi pitää Festarit!”, vaan koska se on siihen melko hyvä paikka (isompi PA enskerralla, jooko?). On itsestäänselvä lähtökohta eikä provokaatio, että näin voi ja saa tehdä. Tervetuloa Helsinkiin, meillä on kaupunki täällä.

Entä mihin tästä? Piritorille on nyt saatu bileet, mutta mitä ne vaativat; mikä on se uusi kaupunkikulttuuri, josta tänään unelmoidaan? Aivan kuin tämän päivän juhlat ovat selkeä jatkumo 90- ja jopa 80-luvulta, on tulevaisuuskin lopulta seurausta vihjeistä, jotka voi kuulla baarien takahuoneissa jo tänään.

Mikä on se ilmiö, joka alkoi eräänä elokuun viikonloppuna 2012? Mitä vaaditaan kaikissa huomisen juhlissa? Tokkopa me historian loppua elämme…

Länsimuuri

Vuona 1968 julkaistiin Smith-Polvisen liikennesuunnitelma. Siinä keskustaa halkoivat moottoritiet jotka tekisivät (auto)liikenteestä sujuvaa, mutta olisivat samalla tuhonneet koko keskustan. Kaupunginvaltuusto hylkäsi suunnitelman, ja onkin epäilty että moottoritieverkosto oli pelkkä olkinukke, kauhukuva, jolla valtuusto saatiin hyväksymään metropäätös.

Ensimmäinen keskustaan tulevista moottoriteistä oli kuitenkin avattu jo 1965. Länsiväylä. Vaikka sen Itäväylään ja Hämeenlinnanväylään yhdistävät osuudet jäivät rakentamatta, seisoo se yhä 60-luvun paikallaan monumenttina uskolle kuinka henkilöauto ratkaisee kaikki kaupunkien ongelmat. Ei se ratkaissut.

Smith-Polvista katsoessa on helppo ymmärtää, miten moottoritiet keskellä kaupunkia ovat järjettömiä. Liittymät peittävät koko Ruoholahden, Töölönlahden ja Kruunuhaan edustan merialueen. Kaistojen tieltä on purettu kokonaiset korttelirivit Kruunuhaasta ja Punavuoresta. Pienellä mielikuvituksella voi kuvitella, mitä tämä tekisi kaupunkirakenteen toimivuudelle ja ympäristön miellyttävyydelle. Esimerkkiä voi katsoa vaikka Porkkalankadun sillan seudulta. Kaupungin sisällä moottoritie ei enää merkiste sujuvaa liikennettä, vaan se on paikallisen liikenteen este.

Kaupunkimotarin seutu kauneimmillaan Porkkalankadulla (ja joo, tiedän ettei se ole moottoritie)

Sama mikä pätee Smith-Polvisen koskaan rakentamattomiin moottoriteihin, pätee myös niiden reaalitodellisuudessa asuviin serkkuihin. Kun kaupunki laajenee, yhä kauempana olevat alueet ovat potentiaalista kaupunkia. 1800-luvun Helsinki oli Helsinginniemellä, toiseen maailmansotaan mennessä se kasvoi kattamaan nykyisen kantakaupungin. Nyt on tullut aika herätä siihen, että kaupunkia täytyy laajentaa.

Puhun tietenkin siitä, että Länsiväylä on purettava, ja korvattava kadulla, jonka ympärillä kaupunki laajenee länteen. Idea ei ole omaperäinen. Moottoriteitä on purettu kaupunkirakenteen tieltä muun muassa New Yorkissa, Soulissa ja San Fransiscossa.

Länsiväylä jatkuu paljon pidemmälle kohti keskustaa kuin muut moottoritiet. Kuva: Stanga cycling

60-luvulla moottoritien rakentaminen Ruoholahteen asti oli järkevää, kun kaupungin raja oli Mechelininkadulla, ja siitä länteen vain laitakaupungin valot. Suurin osa nykyisestä Ruoholahdesta on rakentunut viimeisen 20-vuoden aikana. Lisäksi Helsingin satamat Jätkäsaaressa ja Hernesaaressa tarvitsivat moottoritietä merkittävään määrään tavarakuljetuksia. Nyt tilanne on toinen. Satama on siirtynyt Vuosaareen ja tiivis kaupunkirakenne ulottuu Ruoholahteen asti. On aika muuttaa Länsiväylä kaduksi ja antaa kaupungin kasvaa länteen.

Tälläinen kulttuurihistoriallinen tarkastelu ei tietenkään vielä perustele, että länsiväylälle pitäisi tehdä jotain. Tämä oli vasta johdanto.

From Länsiväylä to Länsibulevardi

Carlos Lamuela teki diplomityönsä TKK:lla länsiväylän muuttamisesta kaduksi. Moottoritien leveys on noin 100 metriä, ja melualueilla sen vieressä on hankala rakentaa. Hidasliikkeisempi katu vetää samat autot alle 50 metrin leveydeltä, ja viereen voi paljon paremmin rakentaa, koska melu on vähäisempi ja saasteongelmatkin voidaan hallita.

Diplomityön hahmottelemassa Länsiväylän ja Karhusaarentien viemälle maalle Ruoholahdesta Kehä ykköselle mahtuu 16 000 asukasta ja 10 000 työpaikkaa. Teiden kapasiteetti ei laske, mutta nopeus ainakin ruuhkan ulkopuolella hidastuu. Lähemmäs sijoittuvan asutuksen liikennetarvetta vähentävä vaikutus kuitenkin luultavasti kumoaa tämän hidastuksen vaikutuksen.

Kaupunginosittain rakennusoikeus jakautuu seuraavasti:

Ruoholahti 94500 k-m2
Lauttasaari 229000 k-m2
Koivusaari & Hanasaari 125500 k-m2
Keilaniemi 292000 k-m2

Erityisesti Ruoholahti ja Keilaniemi ovat haluttua rakennusmaata, ja Lauttasaaressakin rakennusoikeusneliön hinta on kiinteistöviraston mukaan 900-1300 euroa. Nopeasti laskien alueella olisi vajaan miljardin euron arvosta rakennusoikeutta, eli rahasta moottoritien muuttaminen tuskin jäisi kiinni.

Lauttasaaren pohjoisosat nyt

Lauttasaaren pohjoisosat Länsibulevardin rakentamisen jälkeen

Kaupunkisuunnitteluviraston suunnitelmat

Kaupunkisuunnitteluvirasto (KSV) on tehnyt alustavia tutkimuksia siitä, kuinka moottoriteiden muuttaminen kaduiksi mahdollistaisi kaupungin kasvun. Asiaa on esitelty myös Hesarissa.

Kehä ykköselle ja moottoriteille sen sisään mahtuisi tutkimusten mukaan noin 150 000 asukasta ja 100 000 työpaikkaa. Vertailun vuoksi, Kalasatamaan ja Länsisatamaan mahtuu yhteensä 50 000 asukasta. Luvut ovat tietenkin hyvin alustavia, ja KSV onkin aloittamassa ensi vuonna varsinaisen selvityksen, miten liikennealueet voitaisiin muuttaa rakennuskäyttöön.

Asian ydin on, missä asuvat ne 400 000 asukasta, jotka muuttavat Helsingin seudulle seuraavan 30 vuoden aikana. Jos heidät asutetaan pitkin kehyskuntien peltoja, räjähtää autoliikenteen määrä käsiin, eikä liikenneverkko toimi enää lainkaan. Uusista asukkaista valtaosa on pakko päästää Kehä ykkösen sisäpuolelle, jotta kaupunki toimisi ollenkaan. Helpommin tämä onnistuu muuttamalla motarit kaduiksi. Muita ratkaisuja sopii esittää.

Kriittinen pyöräretki Länsiväylällä

Ensi tiistaina, 13.9. valtaa kriittinen pyöräretki Länsiväylän alkupään hetkeksi. Kokoontuminen Lasipalatsin aukiolla klo 17:30. Useat sadat pyöräilijät vaativat, että Länsiväylä pitää muuttaa tavalliseksi kaduksi, jonka varrelle rakennetaan kaupunkia. Ja tietysti toimivaa pyöräväylää keskustasta länteen.

Lisätietoja retkestä Facebookissa. Tervetuloa mukaan.

Seuraavana päivänä kaupunginvaltuuston kokouksessa jätetään aloite, jossa vaaditaan, että Länsiväylän kaduksi muuttamista tulee selvittää ennen kun Koivusaaren tai Katajaharjun suunnitelmista tehdään ratkaisuja. Aloitteen on allekirjoittanut valtuutettuja useista puolueista, mutta lopullinen allekirjoittajalista tiedetään vasta keskiviikkona.

Aloitteen teksti löytyy Ville Ylikahrin blogista

Edit
13.9. Länsiväylällä pyöräili 260 pyöräilijää. Kuvia ja lisätietoja Kaupunkifillarissa.
14.9. jätti 28 valtuutettua aloitteen, jossa vaadittiin länsiväylän bulevardiksi muuttamisen selvittämistä. Allekirjoittajien joukossa oli valtuutettuja vihreistä, demareista, kokoomuksesta, keskustasta, rkp:stä, vasemmistoliitosta ja skp:stä.

Hanasaari

Sörnäisten satama Mustikkamaalta päin, James Iles

Seinälläni teollisuusromanttinen maalaus Kalasatamasta. Tai oikeastaan Sörnäisten satamasta, ei se tuolloin vielä ollut Kalasatama. Nimi kulkee jo uuden alueen etujoukkona, tulevaa ennakoiden. Aivan kuin sitä kansoittavat hipsterit, jotka 10 vuoden kuluttua ostavat sieltä perheasuntoja perheilleen, joita kuskaavat tavarapyörillään. Hanasaari, Sompasaaresta puhumattakaan ei koskaan ollut entistä kalasatamaa, vaan se vanha Sörkka, Sörnäisten satama.

Kuvaa hallitsee Hanasaari A, jonka kaksoispiiput nousevat kuin tulisina patsaina taivaalle, syytäen pyöreistä kidoistaan 50-luvun edistysuskoa ja valoisaa tulevaisuutta jonka valmistaa vähän harmaapi nykyisyys. Oikealla sen nuorempi ja laatikkomaisempi veli kurkistaa reunalta, ja etualalla kirkkaankeltaiset nosturit tanssivat ikuista vientitanssiaan.

Sama maisema on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Yksi elämäni mieleenpainuvia hetkiä oli, kun ajoin viimeisen muuttokuorman kyydissä Herttoniemestä Kulosaaren sillalle, ja eteen aukeni maisema Katajanokalta Merihaan, voimaloiden ja sataman kautta Tilastokeskuksen taloon, Hermanniin ja Arabiaan. Olin muuttamassa takaisin kaupunkiin.

Hanasaari A oli oikeasti omalla tavallaan kaunis. Ja kauneimmillaan, kun sitä purettiin. Enää sitä ei ole. Myös nosturit on siirretty Vuosaareen, ja 145 vuoden satamahistoria päättynyt. Maan ensimmäinen satamaratakin on rullalla, ja kiskoista valettu betonivalurautaa. Enää hanasaari B:n kalsea hahmo nousee Kalasataman kentillä. Toisin kuin isoveljensä, se ei ole millään tavoin kaunis.

Sen sijaan se on tiellä.

Kun voimalat rakennettiin, Sörnäisten ranta oli halpa teollisuusaluetta, ja kätevästi sataman vieressä, eli laivaväylä ja rata valmiina. Kukaan ei kuvitellutkaan, että sinne rakennettaisiin ikinä asuntoja. Asunnot rakennettiin mäille, ei tuuliselle täyttörannalle. Mutta kohta voimala on joka puolelta asutuksen saartama; tilanne on muuttunut.

Hanasaaren voimalan lakkauttamista pohditaankin valtuustossa lähiaikoina. Ei siksi, että se on tiellä, vaan koska hiilen käyttöä pitää vähentää (siitä kirjoitin aiemmin). Vaihtoehtona on kaasu- tai puuvoimala Vuosaareen, joka maksaa varmasti paljon rahaa. Mutta paljon maksaa Hanasaaren pitäminen paikoilaankin.

Voimalan tontti on suuruusluokaltaan 10 hehtaaria, ehkä vähän alle. Lisäksi hiilikasan tontti on ehkä 5 hehtaaria, eikä se kasakaan lähde siitä mihinkään jos voimala jää. Ajatuksesta kaivaa se maan alle kun on ilmeisesti luovuttu.

Yhteensä siis 150 000 neliöä maata todella hyvällä paikalla. Jos alue rakennettaisiin samalla tehokkuudella kuin muukin Kalasatama (jossa on isoja viheralueita pohjoisosissa), eli tehokkuudella 0,75, sinne mahtuisi 112 000 rakennusneliötä. Ja näillä luvuilla hyvän kokoinen puistokin silti. Maltillisella rakennusoikeuden arvolla 2000 €/kerrosneliö, kustannus voimalan pitämiselle paikallaan on 225 miljoonaa euroa. Samaa suuruusluokkaa, kuin Helsingin energia laskee alaskirjaukseksi ja tappioksi sen purkamisesta (vaikka luulisi laitoksen olevan 40 vuodessa kuoletettu).

Lisäksi on vielä kysymys alueen yhtenäisyydestä. Hanasaari B katkaisee tehokkaasti eteläisen Kalasataman irti Kalliosta. Tämä voi olla kriittinen kysymys sen suhteen, muodostuuko alueesta viihtyisää ja haluttua kaupunkia, vai lähinnä lähelle keskustaa rakennettu lähiö. Yhtenäinen kaupunkirakenne kun laajenee helposti, mutta tyhjälle kentälle sitä on vaikeampi luoda tyhjästä.

Voimala pitää nimenomaan purkaa, ei suojella. Suojeltuna se olisi edelleen tiellä, eikä soveltuisi kovin hyvin mihinkään käyttöön. Sitäpaitsi samanlaista 60-luvun teollisuusarkkitehtuuria on maa täynnä. Piipun voi vaikka jättää muistuttamaan teollisuudesta.

Sellaisia ovat romanttiset maalaukset. Kuvaavat mennyttä maailmaa. Sehän niistä romanttisia tekeekin.

Helsinki 1860

Asematunnelin asemakaava

En ole tässä kuussa kauheasti ehtinyt blogaamaan. Enkä ehdi vieläkään, vaan vasta ensi kuun puolella.

Sitä odotellessa, tässä tänään Tulenheimon Martin kanssa jättämämme muistutus asematunnelin asemakaavan muutosehdotukseen (uusi byrokraattis-lingvistisen arboretumini suosikkikukkanen)

Kommentoitava suunnitelma löytyy tästä, ja sen oheismateriaalit täältä.

Viitteeksi tässä kuva nykytilasta asematunnelin itäosassa. Huomaa myös esittelytekstin kaipuu 60-luvun alkuperäiseen asematunneliin.

Sitten asiaan.

Asematunnelin 1. tason liikennejärjestelyt

Asematunnelin uusi suunnitelma toistaa uskollisesti ja ansiokkaasti vanhan 60-80 -luvun asematunnelin henkeä pohjois-eteläsuuntaisine päälinjoineen ja kaarevine muotoineen. Tunnelin yhteyteen on kuitenkin sittemmin rakennettu metroasema, eikä alkuperäissuunnitelman henki enää sovi tunnelin nykykäyttöön.

Asematunnelin keskeisimmät liikennevirrat ovat metroon ja metrosta. Erityisesti Rautatieaseman ja metron välinen yhteys on erittäin kuormitettu. Tästä lähtökohdasta ajatellen ensisijaiset kulkuyhteydet pitäisi suunnitella diagonaaleina eri ovilta kohti Kompassitasoa, ja aivan erityisesti Rautatieasemalta kohti kompassitasoa (ks kuva 1)

Suunnitelmaa lukiessa herää epäilys, onko jalankulkijoiden liikennejärjestelyjä mietitty ollenkaan. Julkisen liikenteen asemat tulee mieltää ensisijaisesti liikennepaikoiksi, ja suunnitella liikennejärjestelyiltään toimiviksi. Vasta toissijaisesti voi miettiä kaupallista potentiaalia tai alkuperäisen suunnitelman henkeä: nämä ovat aina alisteisia jalankulkujärjestelyjen toimivuudelle.

Suunnitelman suurimmat ongelmakohdat (ks. kuva 2) ovat:

Nykyäänkin ruuhkainen yhteys Rautatieasemalta metron suuntaan kaventuu ja muuttuu entistä mutkikkaammaksi. Päätunnelin kautta kulkeva kiertävä yhteys on tarpeettomasti pidempi, eikä vastaa intuitiota siitä, mihin suuntaan kulkija on matkalla.
Yhteys Rautatieaseman ja Makkaratalon välisestä ”Päätunnelista” Metroon on silminnähden liian ahdas. Jos kaikkien kolmen suunnan liikennevirrat risteävät tässä, sekä lisäksi liiketilojen ovet aukeavat samaan tilaan
Aiemmin melko hyvin toiminut kävely-yhteys Makkaratalon suuntaan pidentyy huomattavasti, heikentäen siten Metron palvelutasoa ydinkeskustassa.

Kävely-yhteys pitenee 10-15 metriä. Kun Rautatientorin metro-asemaa käyttää noin 5 miljoonaa ihmistä vuodessa, ja heistä ehkä 20% käyttää tätä yhteyttä, aiheuttaa muutos yksin tämän kulkusuunnan osalta noin 15 000 – 30 000 euron matka-aikatappiot vuodessa. Rautatieaseman suunnan ruuhkautumisen haitat ovat vaikeampia arvioida, mutta luultavasti suuremmat.

Muutos siis heikentää kävelijöiden kulkuyhteyksiä useaan keskeiseen suuntaan, ja heikentää siten joukkoliikenteen palvelutasoa. Tämä heikennys vaikuttaa pääosin tarpeettomalta ja perusteettomalta. Kompassitason itäpuolinen alue tulisikin suunnitella uudestaan siitä lähtökohdasta, että ensisijaiset yhteydet ovat diagonaalisia metron liukuportailta uloskäynneille. Kompassitasolta nousevien liukuportaiden sijoittamista diagonaaleille tulisi myös harkita.

Nykyisten ratikkapysäkeille vievien portaiden poistaminen on perusteltua, mutta suunnitelmissa tulisi varautua uusien yhteyksien avaamiseen ratikkapysäkkien länsipäähän, jos pysäkkejä voidaan tulevaisuudessa laajentaa niin, että yhteydet sinne mahtuvat.

Kompassitason liiketilalaajennos vaikuttaa hyvältä, eikä meillä ole siihen huomautettavaa.

Rautatieaseman pääoven edustan parkkipaikat

Koska myös maanpinnan kaavaa muutetaan tässä yhteydessä, on samalla syytä harkita myös maanpäällisistä jalankulkuinfrastruktuuria alueella.

Päärautatieaseman kautta kulkee 200 000 matkustajaa päivässä. Näistä ihmistä ehkä 30 000 – 50 000 kulkee pääovista. Aseman edustan 16 parkkipaikkaa ja 8 pysähdyspaikkaa käyttää 50 – 100 ihmistä päivässä. Prioriteetit tulisi suhteuttaa tämän mukaan.

Autojen pysähdyspaikkoja tarvitaan asemalla, mutta kymmenien tuhansien ihmisten sujuva liikkuminen on tärkeämpää. Pysähdyspaikat voitaisiin sijoittaa esimerkiksi taksiaseman yhteyteen Elielinaukion puolelle asemaa. Parkkipaikkoja puolestaan asemalle tulijoille voitaisiin tarjota Elielin parkkihallissa, jossa on 490 paikkaa aseman välittömässä läheisyydessä, tai Pasilan asemalla, joka on autoliikenteen kannalta paremmin sijoittunut.

Parkkipaikat ovat 40-luvun lisäys, eivätkä kuulu alkuperäiseen Saarisen suunnitelmaan (ks kuva 3).

Parkkipaikkojen poiston yhteydessä myös pyörätie voidaan oikaista, erottaa selkästi jalankulkualueesta ja muuttaa turvallisemmaksi.

Kantakaupunki

Kantakaupunki on kaupunkimaista, tiiviisti rakennettua aluetta, joka yleensä sijaitsee lähempänä keskustaa kuin lähiöt. Jos kysyt tyypilliseltä kantakaupungin asukkaalta, se on oikeaa kaupunkia, toisin kuin lähimetsiin ja nykyään kaukaisille savipelloillekin rakennetut lähiöt. Snobeja ovat, penteleet.

Kantakaupunki on hyvin helsinkiläinen ilmiö. Muissa suomen kaupungeissa siihen alueeseen, joka ei selvästikään ole lähiöä, voidaan viitata nimellä ”keskusta”. Helsingissä kuitenkin kantakaupunki on niin laaja, että sen kaiken kutsuminen keskustaksi olisi selvästikin absurdia.

Kantakaupungissa asuminen on yleensä selvästi kalliimpaa kuin muualla, mikä markkinataloudessa tarkoittaa, että se on kaikkein halutuinta asuinaluetta. Data ei tue väitettä, että kaikki haluavat omakotitaloon ja asuvat kaupungissa vain pakosta. Mokomat snobit haluavat asua kaupungissaan, penteleet. Ja moni muukin haluaisi olla snobi, jos vaan voisi.

Mutta missä menevät kantakaupungin rajat? Siihen ei ole yhtä ainoaa vastausta, vaan määritelmät riippuvat siitä, ketkä aiheesta sattuvat tappelemaan, ja missä he asuvat.

Helsingin rajat ennen vuoden 1946 kuntaliitosta. Kaikki kuvat on piirretty käsivaralta ja muistinvaraisesti, eli niissä on pieniä epätarkkuuksia.

Historiallisesti sana kantakaupunki syntyi vuoden 1946 kuntaliitoksen yhteydessä, kun Helsinkiin liitettiin Huopalahden kunta, Haagan ja Oulunkylän kauppalat sekä iso osa maalaiskuntaa. uudet alueet olivat liitosalueita, ja vanhat vastaavasti kantakaupunkia tai Kanta-Helsinkiä. Snobeja olivat jo silloin, penteleet.

1946 rajojen kantakaupunki koostuu kaupunginosista 1-27, eli Helsinginniemen lisäksi lännessä siihen kuuluu Töölö, Meilahti ja Ruskeasuo, idässä Kallio, Alppiharju, Vallila, Hermanni, Käpylä, Kumpula ja Toukola. Vanhankaupungin lahden koko länsiranta kuuluu alueesen, koska Helsinki perustettiin alunperin sinne 1550, ja vaikka kaupunki siirrettiin pian, mat jäivät sen hallintaan. Pasilaa ei mainita ollenkaan, koska sitä ei tuohon aikaan oikeastaan ollut olemassa.

Hämäyksen vuoksi tässä kartta Helsingistä ennen vuoden 1906 kuntaliitosta. (kuva wikipedia)

Nyttemmin juuri kukaan ei enää muista vanhoja kuntaliitosrajoja, ja snobismille pitääkin hakea tuoreempia rajoja, jotka liittyvät nykypäivän elämään.

Alueet, joilla on ennen sotia rakennettuja kerrostaloja

Toinen tapa rajat kantakaupunki, on laskea siihen alueet, joille on rakennettu kivitaloja jo ennen toista maailmansotaa. Käpylä, Toukola, Ruskeasuo ja Hermanni tippuvat pois, mutta mukaan tulevat Munkkiniemen puistotien seutu ja Lauttasaaren koillisnurkka. Lähes kaikkialla näin rajatussa kantakaupungissa on toki myös uudempia taloja, koska kehitys ei pysähtynyt vuoteen 1946.

Tässä rajauksessa on sama ongelma kuin edellisessäkin: se on täysin staattinen. Näin määritelty kantakaupunki ei voi laajentua (eikä supistua), vaikka kaupunkirakenteessa tapahtuisi millaisia muutoksia. Rajaus, joka määrittelee kantakaupungin olemuksen olisikin parempi.

Alueet, joilla on lähinnä umpikortteleita

Yksi kantakaupungin keskeinen piirre on umpikorttelit, jotka rajaavat pihat selvästi erilleen kaduista ja antavat eri tiloille selvästi eroavat luonteet. Käytännössä umpikortteliraja kulkee suurelta osin samoja reittejä kuin vanhojen talojen raja, koska niitä rakennettiin 30-40-luvulle asti eikä juurikaan sen jälkeen. Funktionaalinen kaupunkisuunnittelu syrjäytti tunkkaisena pidetyt umpikorttelit maastoon vapaasti roiskituilla talomassoilla, joissa jokaiseen asuntoon saattoi paistaa aurinko. Haittapuolena sitten vaan tilat menettivät selvät luonteensa ja aluetehookkuus laski. Suunnittelu perustuikin tiukasti yksityisautoilun varaan.

Umpikortteleita on rakennettu jonkin verran uudemmillekin alueille, erityisesti Ruoholahti kuuluu tällä tavoin laskettuna kantakaupunkiin, Munkka ja Laru taas eivät. Länsisataman suunnitelmissa näyttäisi myös olevan uusia umpikortteileita, eli kantakaupunki laajenee.

Alueet, joilla ainakin pääkaduilla on liikkeitä kivijaloissa

Toinen kantakaupungin olemukseen keskeisesti liittyvä piirre ovat kivijalkakaupat. Kantakaupungissa ainakin keskeisemmillä asiointikaduilla talojen kivijalat ovat täynnä asukkaille palveluita tarjoavia liikkeitä: kauppoja, baareja, kahviloita, jne. kivijaloissa on usein liiketilaa kauempanakin, mutta ne tuppaavat täytyymään erilaisialla toimistoilla, koska asukkaat käyvät ostoksilla ostarilla, eivätkä katujen varsilla.

Tämä on ehkä tärkein kantakaupungin kriteeri, koska se kertoo suoraan asukkaiden elämäntavasta.

Näin rajattu kantakaupunki muistuttaa hyvin paljon vanhojen talojen kaupunkia: vain Meilahti tippuu pois. Munkkiniemessä ja Lauttasaaressa kivijalkakauppakulttuuri on melko heikkoa, mutta Munkkiniemen puistotie ja Lauttasaarentien länsipää olivat nyt riittävän urbaaneja mielivaltaisessa tarkastelussani. Koskelantie Käpylässä taas jäi rajan alle.

Asukaspysäköintialueet

Yksi klassinen tapa määritellä kantakaupunki on myös rajata se asukaspysäköinnin mukaan. Kantakaupungissa pysäköidään asukaspysäköintiluvan voimin 100e vuosimaksulla minne vaan, kun muut joutuvat maksamaan. Kauempana taloyhtiöillä pitää olla omat parkkipaikat ja kadunvarressa asukkailla ei ole erivapauksia. Kriteeri on ihan osuva, koska se kertoo siitä, minne on enemmän tunkua kuin tilaa autoilla. Tosin tämäkin osuu aika pitkälti vanhojen alueiden rajoihin: ennen toista maailmansotaa kaavoitetuilla alueilla ei varauduttu autoihin, mutta sen jälkeen on rakennettu väljemmin että jää tilaa parkkikentille.

Asukaspysäköintialueesta Ruoholahti jää ulkopuolelle, ja tilalle tulevat Ruskeasuo ja Etelä-Haaga. Niissä tosin ei ulkopuolisten pysäköijienkään tarvitse maksaa, vaan rajoituksena on pelkkä parkkikiekko.

Alueet, joita ratikat palvelevat. Joskin ykkösen palvelu Käpylässä on kyllä aika heikkoa.

Toinen liikenteeseen perustuva rajaus on alueet, joita ratikat palvelevat. Ratikka on kantakaupungin liikenneväline. Bussit eivät riittäisi korvaamaan keskustan ratikkalinjoja, mutta kauempana Helsingin ratikat ovat (vanhanaikaisen suunnittelun takia) liian hitaita, joten lähiöissä palvelevat bussit, junat ja metro.

Ratikoiden alue muistuttaa aika paljon vuoden 1946 kuntaliitosta edeltäviä rajoja, mikä ei ole ihan sattumaa. Helsingin ratikoiden kehittäminen käytännössä loptetettiin 50-luvulla funtionalistisen suunnittelun autohuumassa, ja verkostoa on alettu laajentaa vasta 2000-luvulla uudestaan. Kartassa on mukana Länsisatama, koska kiskot sinne ovat jo rakenteilla. Parin vuoskymmenen kuluttua tällä kriteerillä rajattu kantakaupunki lienee paljon suurempi, kun Laajasaloon menee ratikka, ja Jokerilla kiertää toinen.

Kantakaupungin eri kriteerit yhdistettynä kertovat eri alueiden kantakaupunkimaisuuden

Yhdistämällä yllämainitut kriteerit, saadaan aika hyvä kuvan kuinka kantakaupunkimaisia eri alueet ovat. Vahvimmin kaupunkia ovat Helsinginniemen vanhat alueet, Töölö luoteisnurkkaansa lukuunottamatta ja kallion seutu. Alppilassa, Vallillassa ja Meilahdessa kaupunkimaisuus laimenee vähitellen mitä pohjoisemmas siirrytään, ja muilla lähialueilla se ei ole niin vahvaa alunalkaenkaan.

Lauttasaaren ydinosat ja Munkka ovat jonkinlaisia kantakaupungin satelliitteja. Kulosaarestakin olisi voinut tulla tässä kuvassa sellainen, mutta ratikka purettiin 1951 ja vanhoja kerrostalojakin on vain yksi. Saari valitsi eri tien alun alkaenkin.

Jos mitattaisiin maan arvoa eri alueilla (rakennusoikeusneliön arvo), se luultavasti korreloisi aika vahvasti yllä piirretyn yhdistelmäkuvan kanssa. Minulla ei kuitenkaan ole siitä mitään sopivaa dataa käsissäni, joten se jää toiseen kertaan.

Kantakaupunki kaupunginvaltuuston toiveissa?

Lopuksi vielä yksi tapa rajata kantakaupunki. Kuulopuheen mukaan kaupunginvaltuusto olisi jossain yhteydessä määritellyt kantakaupungin siten, että se rajautuu Kehä ykköseen. En tiedä tarinan todenperäisyyttä (en onnistunut löytämään moista lähdettä), mutta jos se on totta, sitä lienee syytä pitää enemmän poliittisen tahdon ilmauksena kuin kuvauksena asioiden tilasta: tulevaisuudessa kantakaupungin pitäisi jatkua kehälle asti.

Ylläolevia kriteerejä katsomalla, tähän voitaisiin päästä rakentamalla ratikkajokeri, jatkamalla nykyisiä linjoja sen varrelle asti sekä rakentamalla umpikortteleita ratikoiden varrelle. Kivijalkaliikkeiden saattaisivat alkaa kannattaa ratikkapysäkkien vierellä, ja pysäköintikenttiä voitaisiin vähentää. Asukaspysäköintiin siirtyminenkin saattaisi olla tarpeen, jos muualta tulevat tukkisivat kadunvarret.

Vanhoja rajoja ei voi enää muuttaa eikä taloja rakentaa takautuvasti ennen sotia, mutta jos pääkaupunkiseudun kunnat vaikka lyödään yhteen, vanhaa Helsinkiä ajalta ennen vuoden 2009 kuntaliitosta voidaan taas ruveta kutsumaan Kanta-Helsingiksi. Että snobit saavat erottautua uusilla alueilla asuvista, penteleet.

Käytännössä tietysti jo rakennettujen alueiden muuttaminen on vähintäänkin erittäin vaikeaa, luultavasti mahdotonta. Mutta uusilla alueilla, eli vanhoissa satamissa, Kruunuvuorenrannassa, Herttoniemen teollisuusalueella ja Roihupellossa toivottavasti ymmärretään rakentaa kaupunkimaisesti. Kantakaupungin rajat eivät ole pysyviä, vaan sitä voidaan laajentaa, vaikkei sitä juuri olekaan rakennettu lisää viimeiseen 60 vuoteen.

Mitä Helsingissä syötiin 200 vuotta sitten?

Heinäkuun kuukausiliitteessä ilkka Malmberg kirjoitti taas erinomaisen viihdeartikkelin suomen historiasta, tällä kertaa itäisen ja läntisen kulttuurin eroista (”Kaksi kansaa”). Se kolmas kulttuuri vaan puuttui taas – kaupunkikulttuuri.

Otetaanpa esimerkkinä ruokakulttuuri. Malmberg kirjoittaa:

Aikoinaan Länsi- ja Itä-Suomen ruokakulttuurit poikkesivat toisistaan selvästi Idässä arvostettiin suun nautintoja, siellä lämmitettiin uuni monta kertaa viikossa , haudutettiin paisteja, ja leivottiin kukkoja ja piirakoita. Leipä oli tuoretta ja pehmeää.

Lännessä leivottiin harvoin ja syötiin kovaa leipää. Jo aamusta pöydässä oli perunaa ja kastiketta, että jaksettiin lähteä pellolle. Se oli kovan työn ja säästäväisyyden maailma.

Vaan mitä syötiin Helsingissä 1800- ja 1700-luvulla? Ei tietenkään karjalanpiirakoita tai muikkukukkoja, mutta tuskinpa vaan perunoita kastikkeen kera päivät pääksytysteen myöskään. Varmaankin silakkalaatikkoa, onhan se kaupungin perinneruoka, mutta mitä muuta?

Porvariston ja aatelisten pöydissä on varmasti ollut runsaasti vaikutteita Ruotsista ja Keski-Euroopasta, ja myöhemmin venäläinen virkakunta sekä sotilaat ovat tuoneet omia vaikutteitaan. Säätyläisten palvelijat lienevät syöneet aika samaa tapaista ruokaa kuin herransakin, aterioiden jäänteitä näet, tai palvelusväelle kokattuja yksinkertaisempia versioita. Samat piiat tai kokit kun ruuat tekivät kaikille. Suutarit, räätälit ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat, eli alkuperäiset pikkuporvarit, harrastivat varmaankin myös jonkinlaista fuusiokeittiötä eri vaikutteista, ehkä vähän yläluokkaa lähempänä maalaiskeittiötä. Mutta en osaa sanoa, mitä ruokia he siis käytännössä söivät.

Historiallista ruokakulttuuria tarkastellessa yleensä yhteiskunnan hyväosaisten ruuat ovat ne mielenkiintoisimmat. Ei ranskalainen talonpoika vetänyt chateaubriandia eikä kiinalainen Pekingin ankkaa, puhumattakaan jälkiruuista. Siksi ruokahistorian perkaaminen kaupunkilaisvaikutteista samalla köyhdyttää sitä raskaasti, ja tuloksena on vaikkapa käsitys suomalaisesta ruuasta, jonka ainoa kohokohta oli kun jouluna sai kinkkua ja uunissa paistettuja juuresmössöjä.

Virossa historiallisen ruokakulttuurin puristaminen maalaismuottiin näkyy vielä pahemmin, kun kaikki kaupungeissa ja kartanoissa syöty on siivottu pois ”saksalaisvaikutteina”. Maikkarin matkailusivut tiivistävät ”Virolaiset ovat suomalaisten tapaan maalaiskansaa, joten käytössä on perinteisesti ollut yksinkertaisia aineksia…” ja voisiko sitä sen paremmin sanoa. Samapa tuo, että alueella oli jo 1200-luvulla vilkasta ulkomaankauppaa käyvä kaupunki, jonka ympärille maa vähitellen syntyi.

Malmberg käyttää artikkelissaan esimerkkeinä Kiteetä ja Laitilaa, molemmat uusia pikkukaupunkeja, entisiä kyliä, jotta voisi välttää vanhojen kaupunkien sekoittununeen väestön ja monipuolisen, vaikutteita saaneen kulttuurin. Ne kun sotkisivat jakoa kahteen selkeään kansaan kaikenlaisilla piirteillä, jotka kuuluvat tässä jaossa eri puolille rajaa tai eivät kummallekaan

Kaupunkisuomen historia ulottuu 1200-luvulle, siis yhtä kauas kuin kirjoitustaito, ja siten tunnettu Suomen historia ylipäänsä. Voi siis hyvin sanoa, että Suomessa on käytännössä aina ollut kaupunkeja. Ainakin maan kehitys on aina perustunut kaupunkeihin, joissa kaikki uusi on syntynyt tai tänne tuotu. Silti kuva Suomesta on heinäseipäiden, kansallispukujen ja tuohivirsuisten kanteleensoittajien Suomi.

Fiksaatio maalaisuuteen ”oikeana” suomalaisuutena on epäilemättä peräisin 1800-luvun fennomaaneilta. Kaupunkien hyvinvoiva lähinnä ruotsinkielinen porvaristo etsi ja määäritteli oikean suomalaisuuden osin maaseudun kiertelyn ja osin omien ennakkoluulojensa varassa. Tulosta on siitä pitäen sitten opetettu totuutena ja jonkinlaisena kansallisena itseymmärryksenä, jossa kaupungeilla ei ole juurikaan sijaa.

Elias Lönrot, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela , Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Pekka Halonen ja käytännössä kaikki muutkin 1800-luvun kulttuurivaikuttajat opiskelivat Helsingissä ja tekivät täällä suuren osan elämäntyöstään, jolla luotiin kuva maalaisesta suomalaisesta elämänmuodosta. Eikä se olisi muualla maassa onnistunutkaan, ei ainakaan maaseudulla, jossa ei ollut korkeakouluja, dekadentteja kapakoita eikä sopivaa kultturellia seurapiiriä.

Mutta siis, mitä Helsingissä oikein syötiin? pitäisi varmaan mailata Kjell Westölle ja kysyä…

Helsingin toteutumattomat kanavat

Suomessa ei ole paljoa kanavia. Suurimmat syyt tähän lienevät mäkinen maasto, joka vaatii sulkuja ja kallioinen maaperä, joka oli ennen räjähteitä hankala muokattava. Nekin vähät kanavat joita on rakennettu, ovat olleet kannattamattomia alun alkaenkin tai viimeistään pian rakentamisen jälkeen.

Helsingissä on viisi kanavaa: Katajanokan, Laajasalon, Tammisalon, Hevossalmen ja Ruoholahden kanavat. Piakkoin rakennettaneen Ramsinniemen kanava Vuosaareen kuudenneksi. Aurinkolahden kanava ei ole kanava, vaan Pohjois-Euroopan suurin suihkulähde.

Kanava on paljon merkittävämpi rakennelma kuin vaikkapa maantie tai silta. Ennen rautatietä ja rekkoja vesitie ja sen laajennos kanavilla olivat tärkein kuljetusväylä. Kanavalla on myös valtava symbolinen merkitys. Kanava yhdistää yhden veden toiseen, tekee niistä yhtä. Sen kautta Ahti ulottaa sormensa syvemmälle sisämaahan. Rakentaessaan kanavan, ihminen kutsuu meren vierauden kotiinsa maalle.

Toteutumaton kanava, jota suunniteltiin muttei koskaan kaivettu, ei yhdistä vesiä, vaan sen mitä on siihen mitä olisi voinut olla. Toteutumatonta kanavaa pitkin virtaavat vieraat vedet tähän ankkalampeen jota kutsumme todellisuudeksi.

Kluuvin kanava Ehrenströmin asemakaavassa vuodelta 1815

Vanhin helsingin toteutumattomista kanavista on Kluuvin kanava. Se yhdistää edesmenneen Kluuvinlahden Kolera-altaaseen. Kluuvinlahti oli matala ja soinen lahti, joka jatkui nykyisestä Töölönlahdesta Esplanadin tienoille asti. Kaupunkilaiset käyttivät sitä yleisesti kaatopaikkana, ja sen täyttämistä ehdottetiin jo 1700-luvulla.

Alkuperä: Augustin Ehrensvärd ehdotti tiettävästi Kluuvin kanavan toteuttamista 1700-luvun jälkipuolella, mutta ehdotuksesta luovuttiin kustannusyistä. Ruotsi oli suurvaltaseikkailujen jäljiltä köyhä maa, ja Helsinkiin suunnatut rahat menivät Viaporin rakentamiseen. Toisen kerran ajatus nousi esiin Ehrenströmin ja Kocken asemakaavassa vuonna 1815 (kuva yllä). Siinä puolet Kluuvinlahdesta täytettiin ja täyttömään sekä kannaksen yli vedettiin kanava.

Realistisuus: Ehrenström oli vastuussa uuden pääkaupungin rakentamisesta arvolleen sopivaksi. Lähes kaikki muu hänen suunnitelmastaan toteutui, mukaanlukien Katajanokan kanava. On siis voinut olla hyvinkin pienestä kiinni, ettei Kluuvin kanavaa rakennettu.

Mikäli kanava olisi rakennettu, se olisi luultavasti täytetty myöhemmin. Jos se olisi päätynyt merkittäväksi osaksi kaupungin identiteettiä, olisi se saattanut säästyä, vaikka keskusta laajenikin suoraan sen päälle. Kanavan varteen piirretyt puistot olisi joka tapauksessa rakennettu täyteen taloja. Nykyään kanavan rakentaminen olisi täysin mahdotonta; sen tiellä on muun muassa Rautatieasema ja Aleksanterinkatu. Eikä Kluuvinlahtea enää edes ole.

Merkitys: Jos Kluuvin kanava olisi rakennettu, ja etenkin jos se olisi säilynyt, Helsinki olisi eri kaupunki. Keskustan asemakaava olisi aivan eri, ja sitä keskeltä halkova kanava tekisi kaupunkikuvasta erilaisen. Kruunuhaka saattettaiin tuntea vanhana kaupunkina, kun sillä olisi selvempi raja.

Myös Töölön seutu olisi erilainen. Kanava olisi mahdollistanut joustavamman veneliikenteen torille Töölönlahdelta ja siten tukenut kaupungin kasvua Töölön suuntaan jo ennen 1900-lukua. Rautatie olisi luultavasti vedetty toiselta puolelta lahtea (miksi ihmeessä se edes on tehty kallioleikkauksella Linnunlauluun, kun vieressä oli tyhjää maata?) ja rautatieasema olisi jossain postitalon paikkeilla.

Hesperian kanava vuoden 1907 suunnitelmissa

Hesperian kanava yhdistää Töölönlahden Taivallahteen. Se kulkee Hesperiankatujen välissä, ja itse asiassa nykyinen Hesperian esplanadi onkin seurausta siitä, että kanavaa ei rakennettu.

Alkuperä: Tiettävästi ensimmäinen ehdotus Hesperian kanavasta on vuodelta 1891, kun Töölö oli vielä tyhjiä kallioita ja satunnaisia vuokrakasarmeja. Tarkoitus oli parantaa Töölönlahden veden vaihtuvuutta (se oli saastainen jo silloin) ja myös vesireittejä satamien ja vesistöjen välillä.

Vuoden 1906 Gustav Nyströmin ja Lars Sonckin asemakaavassa kanavaa ei ollut, kuten ei Hesperiankatujakaan, mutta 1907 se oli taas suunnitelmissa, tällä kertaa lähinnä esteettisistä syistä. Valtuusto kuitenkin hylkäsi kanavan, koska siltojen takia siitä olisi tullut kovin kallis pelkäksi koristeeksi. Myös terveysvaikutuksista oltiin huolissaan, kun Töölönlahden saasteet olisivat levinneet rakennettavalle asuinalueelle.

Hesperian kanava seinämaalauksessa rappukäytävässä Pohjoisella hesperiankadulla

Realistisuus: Kanava oltaisiin hyvinkin saatettu rakentaa. Toisaalta sille ei ollut mainittavaa tarvetta, ja kaupunki tapasi olla vielä sata vuotta sitten pihi tälläisissä imagonrakennusprojekteissa. Rakentaminen olisi siis vaatinut jonkun korkeassa asemassa olevan puuhamiehen, joka olisi pitänyt sitä itsenäisen valtion välttämättömänä tuntomerkkinä. Jos kanava olisi rakennettu, se virtaisi Töölön halki vielä tänäänkin. Sen myös voisi edelleen rakentaa puiston halki.

Merkitys: Jos Hesperian kanava olisi rakennettu, Töölön ilme ja ehkä arvostuskin saattaisivat olla hiukan hiukan eri. Huolimatta sijainnistaan kapeahkolla kannaksella, Töölö on maata kohti suuntautunut kaupunginosa; kanava avaisi sitä enemmän merelle. Töölönlahden vesi olisi myös puhtaampaa, ja kanava olisi sightseeing-vesibussien vakioreitti (olettaen, että Eläintarhanlahdelle olisi riittävä vesiväylä).

Kruunuvuoren kanava Elien Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelmassa vuodelta 1918

Kruunuvuoren kanava yhdistää Tahvonlahden Kaitalahteen, ja erottaa Kruunuvuoren alueen muusta Laajasalosta.

Alkuperä: Eliel Saarinen täytti vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelmassaan paljon merta. Muun muassa Töölönlahti jäi Vapaudenkadun alle ja Sörnäisten satama sai nykyisen muotonsa. Hän kuitenkin myös piirsi yhden kanavan, joka erotti Kruunuvuorenrannan muusta laajasalosta. Syitä tähän en osaa sanoa: kanava ei palvele mitään ymmärrettävissä olevaa tarkoitusta, enkä ole löytänyt siihen muuta viitettä kuin kuva (Pro Helsingfors kokonaisuudessaan ei vielä ole netissä, varmaankaan tekijänoikeuksien takia, kun Eliel kuoli vasta 1950).

Realistisuus: Pro Helsingfors-suunnitelmaa ei koskaan lähdetty toteuttamaan. Ja vaikka sitä olisikin toteutettu, kanava olisi luultavasti silti jäänyt tekemättä, koska sen rakentamiselle ei ollut syytä. Kanava ei oikaise merkittävästi mitään reittiä, ainoastaan pienveneiden matkaa Herttoniemestä kohti Hevossalmea. Kruunuvuori on myös merkitty teollisuusalueeksi ja satamaksi, joten esteetisillä syilläkään kanavaa tuskin voi perustella.

Nykyään kanavan paikalla on ruovikkoa, purettava teollisuustontti ja osa Kaitalahden omakotitaloalueesta. Rakennettavalle Kruunuvuorenrannan kaupunginosalle kanava antaisi lisää omaa ilmettä, joten rakentamiselle olisi nyt ensimmäistä kertaa jokin syy.Omakotitalotonttien lunastamisesta nousisi kuitenkin sellainen haloo, että siihen ei ryhdytä.

Merkitys: Kanavan rakentamisella tuskin olisi ollut kovin suurta vaikutusta kaupungin kehitykseen. Kaitalahti olisi rakennettu hiukan eri tavalla, ja Tahvonlahden venesatama olisi suositumpi.

Muista toteutumattomista kanavasuunnitelmista en ole tietoinen. Mieleeni nousee kuva Hakaniemen kanavasta Eläintarhanlahdelta Hakaniemenrantaan, mutta se ole löytänyt sille mitään lähteitä, joten se lienee omaa keksintöäni.

Jokainen on helsinkiläinen

Kaksi kolmasosaa helsinkiläisestä on ensimmäisen polven helsinkiläisiä, eli he ovat syntyneet muualla. Tämä ei ole mikään nykyajan uusi ilmiö. Itse asiassa siitä lähtien kun Viaporin rakennustyöt aloitettiin 1748, valtaosa (luullakseni enemmistö) helsinkiläisistä on aina ollut ensimmäisen polven helsinkiläisiä. Ensin rakennustyömiehiä, sitten Ruotsin sotilaita, Tsaarin sotilaita, uuteen pääkaupunkiin muuttajia, tehtaille töihin tulijoita, yliopiston opiskelijoita muualta maasta jne. Jokainen heistä oli helsinkiläinen, koska jokainen heistä valitsi olla helsinkiläinen.

Harva meistä voi jäljittää esi-isänsä 1700-luvun alun Helsinkiin: asukkaita kun kaupungissa oli tuolloin vajaat 1500 (*). Lähes jokainen on siis muualta kotoisin, eikä mitään alkuperäistä, oikeaa Helsinkiläisyyttä olekaan.

Tässä Helsinki eroaa useimmista suomen vanhoista kaupungeista, kylistä puhumattakaan: Turku, Vaasa, Porvoo jne olivat väestöltään suhteellisen vakaita teollistumisen alkuun asti. Maalta taas on muutettu lähinnä pois: Ruotsista, Amerikasta ja Helsingistä löytynee tuhatkaupalla kuortanelaisten jälkeläisiä, mutta Kuortaneelta hyvin vähän sellaisia, jotka eivät olisi 1800-luvun kuortanelaisten jälkeläisiä (okei, poislukien muutama evakkokarjalainen).

Tämä ero näkyy. Jos helsinkiläinen (tai vaikka savolainen) muuttaa Seinäjoelle, hänet tunnetaan lopun ikäänsä sinä helsinkiläisenä, lapissa junantuomana. Hyvä ettei lapsiakin. Mutta Helsinkiin muuttanut (niin, mistäs se taas olikaan…) on helsinkiläinen.

Paitsi jos ei halua olla. Historia näkyy myös siinä, että Helsingissä puhutaan murteita. Jos karjalainen muuttaa Pohojammaalle, on aika vikkeelään syytä oppia sanomaan ”mää” oikein. Turpiinhan siinä voi tulla, jos loihe lausumaan ”myö”. Ja silti on aina karjalainen. Helsingissä voi vuosikymmenen toisensa jälkeen itsepäisesti pitää omat pronomininsa, eikä sitä kukaan edes katso kieroon.

—

Kaikki Helsingissä asuvat ovat siis helsinkiläisiä. Vantaalaiset ovat tietenkin myös helsinkiläisiä, vaikka tässä on meneillään parin vuosikymmenen väliaika kun kunnan nimessä ei lue Helsinki. Espoolaisetkin ovat helsinkiläisiä, vai mistä he muka ulkomailla esittelevät tulevansa. Samaten ovat kaikki kehyskuntalaiset, jotka asuvat Helsingin metropolialueella. Helsinkiläisiä koko porukka.

Kajaanissa tänään syntyvä vauva on myös helsinkiläinen. Jos haluaa. Kohtuullisella todennäköisyydellä haluaa, ja asuu täällä 20 tai 30 vuoden kuluttua.

Eikä se ole sattumaa. Ihminen ei ole tuomittu olemaan koko ikäänsä sitä, miksi on syntynyt. Vaihtoehto on muuttaa Helsinkiin. Tämä on avoin kaupunki, jolla ei ole rajoja. Ainakaan kiinteitä rajoja. Vitsin mukaan Suomessa on 20 vuoden kuluttua kaksi kuntaa: Helsinki ja Kauniainen. Jos et sinä tule Helsinkiin, Helsinki tulee kohta luoksesi.

—

Sain joululahjaksi kaupungin tietokeskuksen julkaiseman Helsingin historiallisen kaupunkikartaston. Luvassa on siis kasa kirjoituksia rakkaan kotikaupunkini historiasta. Livenä en kehtaa jauhaa aiheesta loputtomiin, joten osa täytyy purkaa blogiin.

(*) tuostahan saisi tietysti eksponentiaalisesti laskemalla aika isojakin lukuja, mutta kun se eksponentti on alle yksi. Luonnollinen väestönkasvu oli kaupungeissa pitkään miinusmerkkistä: Helsingissä 1910-luvulle asti. Suurin osa noiden 1500 helsinkiläisen suvuista on siis sammunut erilaisissa miehityksissä, nälänhädissä, tulipaloissa tai ihan vaan tauteihin. Nykyiset jälkeläiset laskettaneen pikemminkin tuhansissa kuin sadoissa tuhansissa.