Avainsana: henkilökohtaisesti

Keskiolut maitokauppoihin

Minulla on vaatimus. Haluan keskioluen maitokauppoihin. Ei tarvitse olla tsekkejä tai irkkuja, eikä minkään sortin erikoisoluita. Ihan tavallinen suomalainen vaalea lager käy hyvin. Sandels, Karhu tai Koff, ei Lapparia tai Karjalaa kiitos. 0,33 litran tölkeissä.

Neljänsadan metrin sätellä kotoani on neljä pientä kauppaa. Niistä vain yksi myy minulle olutta. Sieltäkin sitä saa harvoin kylmänä ja se on usein lopussa. Toistan: puhun nyt tavallisesta suomalaisesta lagerista. Ostan minä muitakin oluita, mutta niitä voin hakea kauempaakin.

Kynnyksensi muodostuu tuo 0,33 litran tölkki. Lähistön kolme Alepaa ovat tiputtaneet sen valikoimistaan. Olutta saa 0,5l ja 0,568l (SI-järjestelmä, huhuu?) tölkeissä ja kohta varmaan litraisissa, mutta ei tavallisissa kolmanneslitraisissa. 0,5l ja isommat oluet väljähtyvät ennen kun ne ehtii juoda loppuun, ja ovat siis huonoja substituutteja tavallsielle tölkille. En halua niitä.

Ilmeisesti hyllyyn ei mahdu kolmea kokoa, joten pienin saa väistyä kun siinä on huonoin kate. Yhtä merkkiä saattaa löytyä lämpimänä 24-salkkuina. Yleensä Karjalaa.

Oikeastihan ongelma on tietenkin, että lähikauppani ovat kaikki pieniä, ja että kuluttajien vaatimustaso nousee koko ajan. Tarjolla olevien tuotteiden määrä on noussut jatkuvasti kymmeniä vuosia, ja odotukset kaupan tarjonnasta ovat nousseet samaa tahtia. Alle 400m^2 kaupoille alkaa olla aika vaikeaa tarjota kaikkea mitä haluttaisiin. On ihan ymmärrettävää, että riisiviinaetikkaa tai curry-tahnaa saa hakea jostain muualta. Mutta olutta. Tavallista. Suomalaista. Lageria. Mitä tekee kaupalla josta ei saa olutta?

Ongelma on sama suuressa osassa Helsingin kantakaupunkia. Ihan ydinkeskustassa on muutama iso kauppa, ja Hakaniemessä yksi, Kasarmitorilla, Kurvissa ja Pasilassa keskikokoiset (ai niin ja Aleksis kiven kadun S-market, mutta se on nykyään huono). Suurin osa Etelä-Helsinkiä, Töölö, Meilahti, Vallila, Hermanni ovat kaikki pikkukauppojen varassa. Valmiiseen kaupunkiin ei ole helppo saada uusia isoja liiketiloja, joten palveluverkko on jääny jälkeen ihmisten odotuksista. Eikä pikkukauppojen aukioloa suosiva laki ole varmasti myöskään edistänyt keskittymiskehitystä.

Kaksi noista naapuruston kaupoista on seinänaapureita. Ne kun yhdistäisi, niin se olisi jo keskikokoisen kaupan paikka. Ja Kurvin S-marketin vieressä on entinen Sesto ilmeisesti tyhjänä. Siihen saisi yhteensä jo aika ison marketin. Kolme kauppaa 400m säteellä riittäisi minulle hyvin, jos yksi niistä sitten olisi tarpeeksi suuri voidakseen pitää valikoimissaan olutta.

Viimeiset pari viikkoa olen käynyt kaupassa 800m päässä Kurvissa. Elämänlaatuni on kohentunut huomattavasti, ylimääräinen kävely on siihen nähden pientä. En usko, että palaan enää lähikauppoihin kuin satunnaisesti ostamaan jotain unohtunutta. Mutta tuntuu typerältä kantaa olutta niin kaukaa.

Pitäisikö tehdä manifesti addressit.comiin. ”Me allekirjoittaneet Suomen kansalaiset vaadimme, että olutta on saatava lähikaupoista. Perkele.”

PyörällÄ vai metrollA

Tämän päivän osalta vastaus on, että ei kummallakaan.

Pyörän kumi puhkesi viime viikolla. Kun jaksoin lopulta kaivaa pyörän sulanen lumen alta esiin ja kantaa sisään, huomasin, että paikat ovatkin lopussa. Ja kun lainasin broidipuolelta paikan, huomasin, että reikiä olikin kaksi. Kumissa suoraan pystyssä oleva 3 sentin naula oli läpäissyt sisäkumin kokonaan. Ei viiltosuojattu (ulko)kumikaan näemmä kaikkea kestä.

Näin ollen pyörä odottaa edelleen paikkaajaansa. Sivumennen sanoen on aivan älytöntä, että pyöränpaikkapaketissa on suunnilleen kolme paikkaa, kun liimaa, hiekkapaperia ym sadalle sadalle paikalle riittävästi. Broidi käyttää tarra-paikkoja joissa on liima valmiiksi. Jos se pitää hyvin, taidan siirtyä itsekin niihin jatkossa. Melko näppärää oli kiinnittää se.

Metron taas valtasi vedenpaisumus. Kyse lienee Pisara-radan alotustöistä; seuraavaksi pitäisi palkata ruotsin puolustusvoimat etsimään tunnelista sukellusveneitä jotta saadaan sinne kalustoakin.

Kirjoitankin tätä ratikassa. Vieressäni istuu hieman haisevamman puoleinen vanhempi herrasmies yskien sikaflunssaa tai stten vain tupakan pilaamia keuhkojaan ympäristöön. Kutonen sattui tulemaan ennen kasia, joten menen sitten sillä, vaikka matka kestääkin ja toisessa päässä joutuu vähän kävelemään. Täytyy kyllä myöntää että melko täyttä on.

Näistä kolmesta työmatkatavasta, pyörästä, metrosta ja ratikasta, suosikkini esteettisenä elämyksenä on lopulta raitiovaunu. Inhimillinen teknologia ja kanssakäyminen, sanalla sanoen kaupunki, tulee siinä iholle vahvemmin kuin vaihtoehdoissa.

Silti kuljen yleensä pyörällä, koska se on niin paljon nopeampaa, terveellisempää ja ekologisempaa (eikä jää esteettisenä kokemuksena paljoa jälkeen kuitenkaan). Enkä voi kuin sääliä autoihinsa ahdettuja ihmisiä, jotka joutuvat kokemaan kaupunkitilan peltilaatikkonsa kapeasta ikkunasta joka päästää lävitseen vain uhan ja esteen kokemukset.

Puolue

Tein tässä taannoin ehkä hieman yllättävän ratkaisun, ja liityin puolueeseen. Tarkemmin sanoen olin perustamassa yhdistystä Tieteen ja teknologian vihreät – Viite.

Viitteen tarkoitus on toisaalta tuoda teknistä ja tieteellistä tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (etenkin Vihreisiin), ja toisaalta lähentää vihreitä ”insinöörimaailmaan”. Käytännössä siis esimerkiksi potkia puoluetta järkevämpään suuntaan IPR-kysymyksissä.

Vanhana anarkistina en juuri usko puolueisiin tai parlamentaariseen politiikkaan. Olen suhtautunut siihen nihilistisesti jo niin kauan, että minua ei oikeastaan ihan kauheasti hetkauta mitä eduskunnassa tapahtuu. Se on aina sitä samaa peliä niillä samoilla sännöillä, eikä se synnytä mitään uutta tai mielenkiintoista.

Sen sijaan kaipasin tilaa tietynlaiselle keskustelulle. Keskustelulle, jossa fiksut ihmiset pyrkivät tekemään maailmasta parempaa konkretian kautta, ei vain viinilasillisen painikkeeksi (ja ei, blogikeskustelu ei todellakaan ole kelvollinen substituutti).

En osaa mitään fiksua taustateoriaa, tai sopivaa terminologiaa tämän selittämiseen, mutta minulla on aika selvä sisäinen näkemys siitä miten, sanotaan nyt ”poliittista edistystä” (huono termi mutta menkööt), voidaan luoda. Muutos ei lähde yksilöistä, jotka valaistuvat itsekseen. Se ei myöskään synny komiteatyönä tai marssiessa lippujen liehuessa. Sen sijaan tarvitaan poliittisen yhdessäolon ja keskustelun tiloja, joissa ei taistella kysymyksistä, mutta ei myöskään pyritä sovittelemaan ristiriitoja, vaan yhdessä luomaan jotakin uutta. Vähän kuin think tankin idea puhtaimmillaan, ilman siihen Jenkeissä kuuluvaa likakaivo-osuutta.

Sellaisia tiloja on pirun harvassa. Mutta niitä on mahdollista luoda. En osaa sanoa täsmälleen miten, mutta fiksuilla ihmisillä, avoimuudella ja yhteisillä tavoitteilla on sen kanssa paljon tekemistä. Ja siinä miten minä hahmotan poltiikkaa, näillä luovilla tiloilla on suuri merkitys, oikeastaan kaikki muutos syntyy niistä. Reaktiiviset rakenteet, kompromissielimet ja sen sellaiset vain toistavat saamiansa vaikutteita.

Ajattelin että ehkä Viitteestä voisi tehdä tälläisen tilan. Että se saattaisi olla kokeilemisen arvoista.

Minä en harrasta pyöräilyä

Ylipäänsä en ole urheilullinen ihminen: intressini ovat pikemminkin muualla. Siinä määrin kuin voin sanoa harrastavani urheilua, kyseeseen tulevat kamppailu- ja tanssilajit. Niiden liikekieli on mielenkiintoista.

Silloin harvoin kun tekee mieleni lähteä ulos lenkille, valitsen rullaluistimet, tai jos sää ei salli, juoksen. Olen viimeeksi ollut pyörälenkillä tai ylipäänsä pyöräillyt huvikseni joskus ylä-asteella.

Pyöräilen joitakin tuhansia kilometrejä vuodessa, mutta se on minulle kätevä tapa liikkua paikasta toiseen, ei mitään muuta. Uskoakseni kaltaisiani pyöräiljöitä on (ainakin Helsingissä) melko paljon. Maailmaa ei vaan selvästi ole suunniteltu meitä varten.

Pyörät

Pyörät on suunniteltu harrastekäyttöön, ei kulkuneuvoiksi. Esimerkiksi suurin osa (uusista) pyöristä tunnutaan myyvän ilman lokasuojia, ja kaikki lokasuojat mitä markkinoilta saa, suojaavat vähemmän kuin 80-luvun mallit. Vielä heikompi on tilanne ketjusuojien kanssa. Ilmeisesti sellasia vanhanaikaisia ketjusuojia, joiden kanssa voisi käyttää muita kuin mustia housuja, ei enää tehdä lainkaan. Ainoa malli on pieni rengas, joka estää lahkeen valumisen ketjujen väliin, mutta ei rasvan leviämistä lahkeeseen.

Myös suurin osa sautloista on suunniteltu siitä lähtökohdasta, että pyöräilijällä on pehmustetut housut. 😮

Vaikkapa alamäkipyöräilyä (downhill biking eli DH, laskettelurinteitä tms lujaa alas ja hissillä taas ylös) harrastaessa on ilmeistä, että lokasuojat olisivat tiellä ja ketjusuoja samaten. Ja fillarilähetti ei halua yhtän hajoavaa osaa jonka voi välttää. Mutta jos pitää pyöräillä asiakaspalaveriin ja näyttää perillä säälliseltä, ne ovat välttämättömyys.

Oikeastaan haluaisin sellaisen pyörän, jolla voi tarvittaessa pyöräillä vaikka puku päällä, mutta jolla pääsee silti melko lujaa.

Pyörätiet

Helsingin pyörätiet ovat tietenkin suurelta osin satunnaisia, ja yksinkertaisesti huonosti suunniteltuja aivan riippumatta siitä mitä päämääriä varten ne on tehty. Mutta ei voi välttyä huomaamasta, että pyöräily on suunniteltaessa mielletty harrastukseksi, eikä tavaksi liikkua.

Pyörälenkillä metsässä kiemurteleva polku jolla on paljon mäkiä on lähes ideaali reitti (jos on maastopyörä, se saa olla hiekkaakin, muussa tapauksessa asfaltoitu). Töihin tai kauppaan pyöräillessä ei.

Työmatkan pyöräilyyn liittyy keskiesesti ns. hikiraja (keksin termin juuri), eli se etäisyys jonka voi pyöräillä ennen kun tulee niin hiki että tarvitsee suihkun perillä. Tähän vaikuttaa tietenkin henkilökohtainen fysiologia, hygieniastandardi, välineet, sää ja moni muukin asia.

Mutta siihen vaikuttaa myös erittäin oleellisesti pyöräily-ympäristö. Ei tarvita kuin pari merkittävää ylämäkeä, ja hikoilua on vaikea välttää. Tämä sotkee monet keskeisistä pyöräreiteistä, jotka on vedetty maaston muotoja juuri katsomatta (esim Helsinki-Käpylä pääradan vartta, 3 isoa mäkeä). Samaten tehoja syövä päällyste tai jatkuva hidastus-kiihdytys rulianssi nostaa hien pintaan ja lyhentää hikirajaa.

Näppituntumalla sanoisin että hikiraja on jossain 4 ja 10 kilometrin välillä olosuhteista riippuen. Helsingissä työmatkat ovat 6km suuruusluokkaa ja muut matkat lyhyempiä, eli suurin osa matkoista tehdään hikirajan pinnassa. Tämä tarkoittaa, että pienetkin muutokset hikirajassa vaikuttavat ratkaisevasti työmatkapyöräilyn mahdollisuuteen kaupungissa.

Tunnen ihmisiä, jotka polkevat useamman kymmenen kilometrin matkoja töihin, yksikin Itiksestä Ruoholahteen matkalla kiertää Kaivopuiston kautta jotta saisi tarpeeksi kilometrejä. Mutta he ovat poikkeus. Jos työmatkapyöräilyn halutaan yleistyvän, sitä pitää pystyä tekemään ilman suihkuakin. Itse käyn suihkussa jos hikoan, mutta pyrin välttämään sitä.

Vaatteet

Nykyään saa pyöräilyyn vaikka minkälaista vaatetta. Ja esim hiihtovaatteet kuulema ovat myös oikein soveltuvia. Sainkin tähän kirjoitukseen innoituksen teknistä takkia pohtiessani.

Mutta ne ovat kaikki urheiluvaatteita. En ole urheilemassa pyöräillessäni (tai ollessani töissä, tai kaupassa, tai kirjastossa), ja urheiluvaatteissa kaupungilla liikkuminenkin on urpoa. En voi mennä verkkareissa tai vaellushousuissa asiakkaalle (pyöräilyhousuista puhumattakaan), oma takkini on juuri ja juuri rajoilla.

Saisiko jostain suunnilleen tavalliset hyvin istuvat farkut, jotka kuitenkin pitävät vettä ja joustavat reisistä sen verran että lihakset mahtuvat toimimaan? Tai jos jostain saisi tyylikkän teknisestä kankaasta tehdyn puvun, sekin voisi houkuttaa minua.

———-

Onnistuin tässä agitoitumaan aika tehokkaasti työmatkapyöräilyn puolesta. Näemmä en ole ainoa, vaan esim. Jukka on myös pitänyt aihetta esillä viime aikoina (1, 2 ja 3).

Myös Vihreät järjestivät työmatkapyöräilystä hyvän keskustelutilaisuuden (olin paikalla). Valitettavasti vaan samaan aikaan Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelman kansalaisosallistumistilaisuuden kanssa (kivaa terminologiaa).

Vuonna 2002

Once more, with feeling…

Törmäsin vappubileissä Ville Vuorelan roolipeliin Taiga, vuodelta 1997. Edellisen kerran näin sen vuonna 2002, kun suunnittelimme silloisessa kommuunissani Taiga-kampanjan pelaamista (emme saaneet koskaan aikaiseksi). Mielenkiintoinen peli-idea post-apokalyptisesta Siperiasta.

Vuodesta 1997 ei ole kauhean pitkä aika, mutta vuonna 2002 siitä oli aivan yhtä pitkä aika kuin nytkin. Se oli ja on pari vuotta sitten. Mutta onko 2002 sitten viime vuonna?

Oikeastaan menneen voi jakaa helposti muutamaan jaksoon. On historia joka jatkuu 70-luvulle asti. 80-luvulta alkaa sitten nykyaika. Siitä voidaan erottaa 90-luku, joka tapahtui pääosin 97 syksyn ja 1999 lokakuun välillä, sekä viime vuodet jotka alkoivat seuraavasta keväästä.

Nuo rajat tulevat tietysti omasta elämästäni. Ehkä tässä tunteessa on kyse siitä, että en ole päästänyt irti vuosista 2000-2008, toisin kuin sitä aiemmista. Ja aiheesta jahkaus taas liittyy siihen, että olen päästämässä niistä irti. Itse asiassa se, joka aloitti tämän tekstin viime keväänä, on eri henkilö kuin se joka sitä nyt kirjoittaa, vaikka voinkin vielä muistaa hänet.

—

Vuodesta 2002 on kuitenkin kulunut aikaa. Huomasin sen kun törmäsin kirjanvaihtotorilla Ylioppilaslehden kirjaan Bileet Tornissa samaiselta vuodelta. Jotkut asiat ovat muuttuneet.

Vuonna 2002 Kirsi Pihan poliittinen trollaus piti vielä ottaa jotenkin vakavissaan ja Rosa Meriläinen ei ollut vielä edes aloittanut eduskunnassa. Arno Kotro oli tuleva runoilija eikä entinen juoppo ja Jukka Relanderia saattoi vielä kutsua vakavalla naamalla nuoreksi.

Teemu Mäki oli täsmälleen sama kuin tänäänkin. Epäilen, että Teemu mäki on ajan ja olemisen keskus. Maailmankaikkeus pyörii Teemu Mäen ympäri.

Työtön, työtön, työtön, työtön, työtön

Pitää ehkä ottaa tähän blogiin vähän henkilökohtaisempi ote, kun tuntuu että tästä uhkaa tulla jonkinlainen köyhän miehen parempi maailma (melko hyvä maailma?). Pois se minusta, että plagiarismia vastustaisin, siihenhän perustuu oikeastaan kaikki evoluutiota nopeampi kehitys, mutta nyt vähän sossupokea väliin.

Olen nykyään työtön.

Ikävä kyllä en pääse kirjoittelemaan työkkärin lappuun työtön joka riville erikseen, viidelle päivälle viikossa (ja -||- ei kelpaa), koska työttömyyteni on melko lyhytaikaista enkä oikeastaan ole työnhakija, kunhan vain työsopimuksettomassa tilassa.

Sama suomeksi: vanha duuni loppui viime perjantaihin ja uusi alkaa vasta vapun jälkeen maanantaina.

Viimeeksi olen ollut ilman työsopimusta tai opiskelupaikkaa abivuoden kesällä 11 vuotta sitten. Sen jälkeen on aina ollut opiskelupaikka tai työsopimus, ja 10 vuoden ajan molemmat. Yrittämällä vähän pinnistää voisi tästä saada jotain melodraamaa tai oravanpyörännäkemiskokemusta aikaiseksi, mutta rehellisesti sanottuna ei tämä nyt kovin erilaiselta tunnu.

Viime viikon olin virallisesti lomalla, mutta töiden välissä (tuo amerikkalainen eufemismi sopii hassun kirjaimellisesti) kuitenkin. Käytännössä tämä tarkoitti, että:

  • Maanantaina olin uudessa duunissa pitämässä työhaastattelua
  • Tiistaina olin vanhassa duunissa partneria tapaamassa ja parissa palaverissa
  • Keskiviikkona olin uudessa duunissa suunnittelemassa projektin alotusta
  • Torstaina olin vain kotona, tosin leivoin piirakkaa lähtiäisiin
  • Perjantaina olin ensin neljä tuntia uuden duunin asiakaspalverissa sopimassa projektista ja sitten neljä tuntia vanhassa duunissa palavereissa + läksiäisissä. Seuraavat 8 tuntia menivätkin sitten Amsterdamin vehnäolutviikoilla. 75cl pulloissa 7,6% kilj^Molut on hiukan liikaa, ei ole sen jälkeen juuri tehnyt alkoholia mieli.

Työttömyys on siis sitä että teet kahta työtä mutta et saa palkkaa. No oikeasti uudesta kyllä saan nuo lomana, mutta vanhasta lähinnä hyvän mielen.

No se tältä erää, nyt pitää taas lähteä töihin. Lisää henkilökohtaisuuksiin menemistä luvassa jatkossa.