Tieliikennelaki ja pyöräliikenne

Liikenneministeriö julkaisi tänään esityksen uudeksi tieliikennelaiksi. Esitystä on valmisteltu pitkään, ja olen itsekin ollut Pyöräliiton puolesta lukuisia kertoja keskustelemassa virkamiesten ja ministerinkin kanssa sen yksityiskohdista.

Tässä muutama nopea kommentti esityksen pyöräilyä koskevista osista. Pyöräliitto tulee aikanaan antamaan laista laajemmankin lausunnon, johon keräämme yksityiskohtia tämänkin tekstin kommenteista.

Liikennesäännöt eurooppalaisemmiksi

Tieliikennelain uudistus on monella tapaa parannus pyöräilyn olosuhteisiin Suomessa. useita Euroopassa käytössä olevia käytäntöjä otetaan käyttöön ja eri puolilla maata olleita kokeiluja vakinaistetaan.

Pyörätiet merkitään selvästi yksisuuntaisiksi tai kaksisuuntaisiksi. Jatkossa pyörätie on oletuksena yksisuuntainen ja kadun oikeassa reunassa. Jos se on kaksisuuntainen, tämä merkitään erikseen. Muutos on parannus nykytilaan, jossa yksi- tai kaksisuuntaisuudesta on hyvin vaikea saada selvää. Samalla pyöräilijän velvoite käyttää pyörätietä rajataan koskemaan vain oikean reunan pyörätietä.

Pyörätien jatke merkitään jatkossa vain paikkoihin, joissa autoilijoilla on väistämisvelvollisuus pyöräilijään nähden. Ja vastaavasti pyöräilijä voi merkinnän nähdessään luottaa väistämisvelvollisuuteen. Muualla käytetään suojatien merkintää. Ja laissa lukee erikseen, että suojatielläkin saa ajaa. Muutos on hyvä, koska nykyisellään pyörätien jatke ei tarkoita oikeastaan mitään: se ei vaikuta kenenkään velvollisuuksiin. Parempi säästää merkintä tilanteisiin, joissa sillä on merkitystä.

Pyörätien jatkeelle tulee oma liikennemerkki, ja jatkossa se tarkoittaa väistämisvelvollisuutta autoilijoille

Pyöräliikenteen liikennevalot muutetaan pyöränkuviksi nykyisen pyöreän lampun sijasta, mikä tekee selväksi, ketä valot koskevat.

Lakiin tuodaan uutena väylätyyppinä pyöräkatu, eli ensisijassa pyörille tarkoitettu katu jolla saa ajaa myös autolla. Ensimmäisiä pyöräkatuja on jo suunniteltu Joensuussa ja Helsingissä.

Yksisuuntaisille kaduille voi jatkossa sallia pyöräliikenteen myös vastasuuntaan liikennemerkillä. Tämä monissa Euroopan kaupungeissa yleinen käytäntö helpottaa ratkaisuja ahtaissa keskustoissa, kun hiljaisilla yksisuuntaisilla voidaan sallia joustavampi pyöräliikenne.

Yhdessä nämä ja muutamat pienemmät muutokset vievät ajattelua pyöräteistä lähemmäs useimpien Euroopan maiden tapaa. Pois perinteisestä ”kevyen liikenteen” ajattelusta, jossa pyöräilijöitä ajatellaan jalankulkijoina.

Kypäräsäädös poistuu

Säädös pyöräilykypärästä poistetaan laista. Nykyinen säädös on suositus, ei velvoite, ja yleisperiaatteena lakiin kirjataan vain velvollisuuksia. Suosituksia annetaan valistuskampanjoissa.

Tämä ei tarkoita, etteikö kypärän käyttö olisi järkevää erityisesti maantieajossa ja pyöräurheilun eri muodoissa. On se. Mutta suositus laissa antaa kuvaa, että pyöräily olisi yleisesti jotenkin vaarallista, mitä se ei ole. Lisäksi suositusta on laajasti tulkittu väärin, että se velvottaisi kypärän käyttöön.

Pyöräilyn terveyshyödyt ovat moninkertaiset verrattuna melko vähäiseen onnettomuusriskiin.

Pyöräliiton näkemyksen mukaan on tärkeintä kannustaa ihmisiä pyöräilemään enemmän. Vanhan lain kypäräsuositus sotii tätä tavoitetta vastaan ja sen tuomat liikenneturvallisuushyödyt ovat kyseenalaisia: pyöärliikenteen turvallisuuden kannalta tärkein tekijä on pyöräilijöiden määrä, ja kypärävaatimukset laskevat pyöräilyn määrää. Siksi esitys poistaa pykälä laista on hyvä.

Mitä puuttuu?

Suurin puute on pyörätielle auton pysäyttäminen. Sitä koskeva monimutkainen säädös ei parane yhtään, vaan jopa huononee vähän. Nykylakikaan ei siis salli pysäköintiä pyörätielle, mutta pysäyttämissäädös on kaikkine monimutkaisine ehtoineen johtanut käytäntöön, että pyörätielle tai jalkakäytävälle pysäköinnistä ei juuri koskaan sakoteta. Ja liikennekulttuuri on sen mukainen.

Useimmissa Euroopan maissa jakeluautot, taksit ja vastaavat pysähtyvät ajoradalle, ja tarvittava lastaus hoidetaan siitä. Se on yksinkertaista ja suhteellisen ongelmatonta. Suomessa on muodostunut tavaksi pysähtyä jalkakäytävälle tai pyörätielle.

Periaatteessa nykylakikin lähtee ajoradalle pysäyttämisestä: pyörätielle saa pysäyttää vain, jos muuta paikkaa ei ole, eli pysähtyminen ajoradalla on kielletty. Käytäntö vaan on toinen, ja siksi lakiin tarvitaan muutos, joka ohjaa liikennekulttuurin oikeille urille ja mahdollistaa väärinpysäköijien sakottamisen. Yksinkertaisinta olisi kieltää auton pysäyttäminen pyörätiellä, poislukien hätätilanteet.

Pyöräilijän ohittamisesta lakiehdotus sanoo vain ”Ohittajan on pidettävä turvallinen väli ohitettavaan ajoneuvoon tai jalankulkijaan ja muutenkin huolehdittava, että ohitus ei vaaranna turvallisuutta.” Tämäkin säännös on periaatteessa hyvä, mutta liikennekulttuuri ja oikeuskäytäntö on muodostunut sellaiseksi, että edes pyöräilijän päälleajoissa ei katsota ohitusetäisyyden olleen liian pieni (vaikka ohitus määritelmällisesti vaaransi turvallisuuden, kun kerran ohittaja osui ohitettavaan).

Tässäkin lain pitäisi olla selkeämpi sen suhteen, miten pyöräilijä ohitetaan riittävän kaukaa. Esimerkiksi Espanjassa käytössä oleva 1,5 metrin minimietäisyys olisi hyvä.

Kolmas puute on taajamanopeusrajoitus, joka on esityksessä nykyinen 50 kilometrissä tunnissa. Tämä nopeusrajoitus periytyy ajalta, jolloin kaupungeissa todella ajettiin viittä kymppiä; nykyään useimmilla kaduilla on jo erikseen nopeusrajoitus 30km/h tai 40km/h. Yleisrajoituksen tulisikin vastata normaalia tilannetta liikenneympäristössä.

Taajamien yleisnopeusrajoituksen laskeminen ohjaisi kaupunkisuunnittelua siihen suuntaan, että tehdään ensi sijassa hyvin toimivaa, viihtyisää ja turvallista kaupunkia. Ja kaduille, joilla tarvitaan nopeampaa liikennettä voitaisiin laittaa korkeampi nopeusrajoitus erikseen.

Näistä puutteista huolimatta esitys tieliikennelain uudistuksesta on hyvä. Puuttuvia osia pitää vielä vaatia lisättäväksi.

Julkisen toiminnan tulee olla julkista

Laki edellyttää, että kuntien ja muiden viranomaisten kaikki toiminta on lähtökohtaisesti julkista. Kuka tahansa voi pyytää minkä tahansa kunnan asiakirjan, ja se on pyytäjälle annettava, ellei jokin laissa luetelluista salaamisperusteista täyty.

Julkisuuslaissa vaan on ikävä porsaanreikä, jos kunnan toiminta yhtiöitetään: yhtiön asiakirjat eivät enää olekaan julkisia, vaan yhtiön liikesalaisuus. markkinoilla toimivan yhtiön tapauksessa tämän voi ymmärtää. Kun Helsingin energia myy sähköä pörssiin, olisi sen kannalta epäreilua, jos kilpailijat saisivat tietää Helenin ostosopimusneuvottelujen tilanteen kulloinkin.

Länsimetro on kuitenkin projektiyhtiö, joka ei kilpaile yhtään kenenkään kanssa missään, paitsi ostajana toki konsulteista ja projektitoimittajista ja työnantajana hyvistä työntekijöistä. En keksi perustelua sille, miksi valtavan julkisen investoinnin toteutustapa ja ongelmat ovat salaisia. Ja on helppo nähdä, miten juuri tämä salaisuus on voinut johtaa siihen, etteivät ongelmat ole tulleet esiin ajoissa.

Helsingissä olemme kirjanneet aloitteestani kaupungin uusien yhtiöiden yhtiöjärjestykseen, että valtuutetuilla ja muilla luottamushenkilöillä on oikeus saada tietoja yhtiön toiminnasta vastaavasti kuin kuntalaki edellyttää liikelaitosten ja virastojen osalta. Se on hyvä käytäntö, jota Länsimetrossa ei valitettavasti vielä noudatettu.

Mutta ei riitä, että 85 valtuutettua voi kysellä yhtiöiltä. Kun oikeastaan ei ole mitään perustetta salata julkista toimintaa keneltäkään. Kuntien yhtiöissä pitäisi tiedon olla ihan yhtä julkista kuin kuntien muussakin toiminnassa. Yhtiöittämistä ei saa käyttää salailun välineenä.

Ruotsissa laki edellyttää julkisen vallan yhtiöiltä samaa julkisuutta kuin julkiselta vallalta muutenkin. Suomeenkin pitä säätää vastaava laki.

Lakia odotellessa kunnat voivat toimia jo nyt. Siksi Helsingin ja Espoon Vihreät esittävät, että länsimetron kaltaisten yhtiöiden yhtiöjärjestykseen pitää kirjata julkisuuslain noudattaminen.

Vaatimus ei koske markkinoilla toimivia yhtiöitä kuten Helsingin energia. Niillä voi olla perusteita pitää liikesalaisuuksia salaisuuksina. Mutta projektiyhtiöt ja kunnan palveluita tuottavat inhouse-yhtiöt ovat selvästi kunnan omaa toimintaa, eikä niiden toiminta saa olla salaista.

iwanttobelieve-lansimetro

Alla vielä Vihreiden tiedote aiheesta:

Helsingin ja Espoon vihreät: Julkisten yhtiöiden toiminnan pitää olla läpinäkyvää – Länsimetron kaltaisissa yhtiöissä tulee noudattaa julkisuuslakia

Helsingin ja Espoon vihreät valtuustoryhmät esittävät, että kuntien omistamissa yhtiöissä noudatettaisiin jatkossa julkisuuslakia, eli yhtiön asiakirjat olisivat avoimesti kenen tahansa saatavilla.

Julkisuuslaki edellyttää kuntien toiminnan olevan julkista. Kuka tahansa voi pyytää kunnan asiakirjoja, ja ne on hänelle toimitettava, ellei salaamiseen ole laillista perustetta. Julkisuuslaki ei kuitenkaan koske kuntien omistamia osakeyhtiöitä, kuten Länsimetroa, vaan niiden toiminta voi olla osakeyhtiölain mukaisesti täysin salaista.

“On tärkeää muuttaa lainsäädäntöä siten, että julkisuuslaki laajennetaan koskemaan myös yhtiöitä, jotka kunta tai muu julkinen taho omistaa. Tämä tukisi demokratiaa ja päätöksenteon avoimuutta, kun tehtyjä päätöksiä ei voisi piilotella salaisten asiakirjojen taakse,” toteaa Otso Kivekäs “Ja kun laki ei tätä vielä vaadi, kunnat voivat silti toteuttaa periaatetta omistamissaan yhtiöissä”.

Avoin ja julkinen päätöksentekoprosessi parantaisi myös tiedonkulkua. ”Länsimetron tapauksessa keskeinen ongelma on ollut se, ettei tieto ole kulkenut tarpeeksi hyvin eri toimijoiden välillä, saati sitten kaupunkien valtuutetuille saakka,” jatkaa Kivekäs.

Kaupunkien omistamia yhtiöitä ohjataan ja valvotaan omistajaohjauksen kautta, jota antaa yleensä joko kaupunginhallitus tai sen konsernijaosto.

“Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat välttämättömiä edellytyksiä vaikuttavalle ja johdonmukaiselle omistajaohjaukselle. Luottamushenkilöillä on oltava riittävästi tietoa voidakseen toteuttaa laadukasta omistajaohjausta ja tarvittavaa valvontaa. Avoimuus on myös kuntalaisten suuntaan toimivan demokratian edellytys,” painottaa Inka Hopsu

Ennen lainsäädännön muutosta avoimuutta ja läpinäkyvyyttä voidaan lisätä kaupunkien omin toimin. Osakeyhtiölaki ei sitä kiellä.

“Julkisuus voidaan toteuttaa kirjaamalla yhtiöiden yhtiöjärjestykseen, että niiden on toiminnassaan noudatettava julkisuuslakia vastaavasti kuin jos kyse olisi kunnan omasta toiminnasta. Kirjaus koskisi vain niitä kuntien yhtiöitä, jotka eivät toimi markkinoilla. Esimerkiksi Helsingin energiaa se ei siis koskisi,” päättävät Otso Kivekäs ja Inka Hopsu.

Siksi rahankeräyslaki on korjattava

Poliisihallitus haluaa selvittää, millä oikeudella Wikipedia kerää rahaa Suomessa. Se ei ole skandaali ja diktatuuria, vaan asioiden normaali tila. Näin asiat täällä ovat. Ja juuri se pitää muuttaa.

Rahankeräyslain mukaan rahankeräys saadaan toimeenpanna vain viranomaisen antamalla luvalla (5§1). Ja luvan antamiselle on melko tiukat ehdot, niitä ei esimerkiksi juurikaan voida myöntää muille kuin suomessa rekisteröidyille yleishyödyllisille yhdistyksille ja säätiöille.

Lupaa pitää hakea etukäteen (ks, hakemus, 8 sivua + liitteet), joko yhteen poliisipiiriin tai valtakunnallisesti. Jotta netissä voisi sanoa sanaakaan rahankeräyksestä, tarvitsee valtakunnallisen luvan. Sen saaminen maksaa 240 euroa ja kestää yli 4 kuukautta.

Wikipedia ei lupaa voi saada, koska säätiö on rekisteröity Kaliforniassa. Poliisihallitus toimii täysin oikein ja lainsäädännön velvoittamana lähtiessään selvittämään, millä oikeudella säätiö kerää Suomessa rahaa. Ongelma on ihan puhtaasti se lainsäädäntö. Siksi se on muutettava.

Internetissä rahankeräys on teknisesti helppoa. Täytyy vaan kirjoittaa vetoava viesti, laittaa siihen tilinumero ja levittää sitä sopiviin paikkoihin näkyville. Esimerkiksi blogiin, sosiaalisen mediaan tai wikipedia-sivujen ylälaitaan. Verrattuna itse keräämisen työmäärään, lupahakemukseen liittyvä byrokratia voi olla kymmen- tai jopa satakertainen – etenkin rahankeräyslupabyrokratiaan tottumattomalle. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä. Laki on ajastaan jäljessä.

wikipedia-lahjoitus

Hankaluuden lisäksi nykyinen laki nimenomaisesti kieltää monet vertaisrahoituksen muodot, kuten Radio Helsingin kuuntelijamaksut tai ruotsinopiskelun joukkorahoituksen. Joukkorahoitus periaatteessa on sallittua, mutta se pitää tehdä huolellisesti mielivaltaisen tuntuisia muotoja noudattaen. Jos se tulkitaan rahankeräykseksi – mitä se tosiasiassa tietenkin on – menettää keräystulot valtiolle. Siksi rahankeräyslaki on korjattava.

Nykyinen rahankeräyslaki elää maailmassa, jossa Wikipediaa ei oikeastaan voisi olla olemassa. Maailmassa, jossa kansalaistoiminta perustuu vakiintuneisiin organisaatioihin, joilla on palkattuja työntekijöitä hoitamassa byrokratiaa valtion kanssa. Maailma on kuitenkin muuttunut, ja yhä suurempi osa kansalaistoiminnasta perustuu kevyisiin verkostoihin, joissa ei tuhlata resursseja byrokratiaan. Wikipedian lisäksi tyypillisiä kansalaistoiminnan muotoja ovat vaikkapa FB-ryhmät tai nettiprojektit. Tuottavuuden kasvua, sano.

Ei lain ole tarkoitus kieltää vapaan kansalaistoiminnan rahoitusta. Se vaan ei noteeraa moisen toiminnan olemassaoloa lainkaan.  Tämä on oikeasti hirveän yksinkertainen asia, jonka suurin osa kansasta ymmärtää: laki on ajastaan jäljessä, ja siksi se on korjattava.

Siksi aloitimme syksyllä 2012 kampanjan rahankeräyslain uudistamiseksi. Asetimme tavoitteeksi lainsäädännön, jossa rahankeräykseen ei tarvitsisi lupaa, mutta siitä pitäisi tehdä ilmoitus netissä etukäteen ja jälkikäteen, ja keräysten tiedot olisivat julkisesti kaikkien nähtävillä (vertaisvalvonta). Emme lähteneet tekemään kansalaisaloitetta, koska laki oli muutenkin tulossa eduskunnan käsittelyyn.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että sisäministeri Räsänen haluaa vain lisätä lakiin kirkkojen oikeuden kerätä rahaa. Ministeri ei kuitenkaan päätä laista yksin, vaan päätökset tekevät vuorollaan ensin hallitus ja viime kädessä eduskunta.

Siksi nyt on oikea aika olla yhteydessä läheisimmältä tuntuvan puolueen ministereihin ja kansanedustajiin. On aika kertoa heille kohteliaasti, että nykyinen laki on mieletön, eikä vastaa kansan oikeustajua ja että asia on syytä korjata, kun lakia kerran käsitellään.

Kun kellään tuskin on mitään vapaata kansalaistoimintaa vastaan, muutos saattaisi jopa olla mahdollinen. Tai vähintään päättäjät heräävät huomaamaan ongelman, ja asiaan voidaan palata ensi eduskunnassa.

Kirjoittaja kerää rahaa puoluelain 8§ nojalla eurovaalikampanjaan. Sitä saa lahjoittaa tästä. Rahoilla tuetaan myös Wikipedian tavoitteita, joskaan ei itse säätiötä.